Numan kanssa käydyn ottelun melu oli viekoitellut joukon villejä
läheisestä kylästä, ja hetkinen leijonan kuoleman jälkeen
ympäröitsivät notkeat, kiiltävän mustat, elehtivät ja puhua
parpattavat soturit nuo kaksi miestä tehden tuhansia kysymyksiä,
joihin kaikki yritetyt vastaukset hukkuivat.
Ja sitten saapuivat naiset ja lapset -- innokkaina, uteliaina
ja Tarzanin äkätessään entistä kyseliäämpinä. Apinamiehen uuden
ystävän onnistui vihdoin saada äänensä kuuluville, ja hänen
puhuttuansa kilpailivat kylän naiset ja lapset toistensa kanssa
kunnianosoituksissa omituiselle olennolle, joka oli pelastanut heidän
toverinsa ja yksin taistellut raivokasta Numaa vastaan.
Vihdoin he veivät hänet kyläänsä, missä toivat hänelle lahjaksi
lintuja, vuohia ja keitettyä ruokaa. Kun hän osoitti heidän
aseitansa, riensivät soturit tuomaan keihään, kilven, nuolia ja
jousen. Hänen taistelutoverinsa lahjoitti hänelle veitsen, jolla hän
oli Numan surmannut. Koko kylässä ei ollut mitään, jota hän ei olisi
voinut pyytää ja saada.
Kuinka paljoa helpompaa tämä olikaan, ajatteli Tarzan, kuin murhalla
ja ryöstöllä hankkia, mitä tarvitsi! Kuinka vähällä hän oli ollutkaan
tappaa miehen, jota ei ollut koskaan ennen nähnyt ja joka nyt
kaikilla alkuperäisillä keinoilla parhaansa mukaan koetti osoittaa
ystävyyttä ja kiintymystä murhan aikeita hautonutta muukalaista
kohtaan. Apinain Tarzania hävetti. Tästälähin hän toki odottaisi,
kunnes tietäisi, olivatko ihmiset ansainneet tulla surmatuiksi.
Tämä miete toi Rokoffin hänen mieleensä. Hän toivoi, että saisi
venäläisen muutamiksi minuuteiksi käsiinsä tässä hämärässä
viidakossa. Se mies ansaitsi kuoleman, jos kukaan. Ja jos hän olisi
voinut nähdä Rokoffin sillä hetkellä, miehen ollessa hartaassa ja
hauskassa hommassa, yrittäessään kaikin tavoin päästä kauniin neiti
Strongin suosioon, olisihan entistä enemmän halunnut tuottaa hänelle
ansionsa mukaisen kohtalon.
Tarzanin ensimmäinen ilta villien parissa kului hänen kunniakseen
toimeenpannuissa hurjissa kemuissa. Riemuittiin ja remuttiin, sillä
metsästäjät olivat taitonsa näytteenä tuoneet antiloopin ja seebran,
ja nautittiin kannuittain heikkoa alkuasukasten olutta. Soturien
tanssiessa nuotion valossa kiintyi Tarzanin huomio taaskin heidän
vartalonsa sopusuhtaisuuteen ja kasvonpiirteiden säännöllisyyteen.
Afrikan länsirannikon asukkaiden tyypillisistä litteistä nenistä ja
paksuista huulista ei näkynyt merkkiäkään. Lepotilassa oli miesten
kasvoilla älykäs ja arvokas ilme ja naisten piirteet tekivät usein
miellyttävän vaikutuksen.
Vasta tämän tanssin aikana apinamies havaitsi, että joillakuilla
miehistä ja monilla naisilla oli kultakoristuksia -- varsinkin hyvin
raskaita, nähtävästi täysipitoisesta metallista taottuja nilkka- ja
rannerenkaita. Kun hän ilmaisi toivomuksen tarkastaa yhtä näistä,
irroitti omistajatar sen ja vaati merkkien avulla, että Tarzan
ottaisi sen lahjaksi. Lelun lähempi tarkastelu sai apinamiehen
vakuutetuksi, että kapine oli puhdasta kultaa; ja hän kummastui,
sillä tämä oli ensi kerta, kun hän näki kultakoruja Afrikan
villeillä, paitsi niitä vähäpätöisiä kapineita, joita nämä rannikon
lähettyvillä olivat eurooppalaisilta ostaneet tai varastaneet. Hän
koetti kysellä heiltä, mistä metalli oli kotoisin, mutta ei voinut
saada heitä ymmärtämään tarkoitustansa.
Kun tanssi oli päättynyt, ilmaisi Tarzan aikovansa jättää
heidät, mutta he melkein rukoilivat häntä käyttämään hyväkseen
vieraanvaraisuutta isossa majassa, jonka kyläkunnan päällikkö
luovutti hänen yksinään asuttavaksensa. Hän koetti selittää
palaavansa aamulla, mutta he eivät kyenneet häntä ymmärtämään. Kun
hän vihdoin käveli heistä poispäin porttia vastapäätä olevalle kylän
sivulle, joutuivat he vielä enemmän ymmälle hänen aikomustensa
suhteen.
Tarzan tiesi kuitenkin hyvin mitä teki. Menneinä aikoina hänellä
oli ollut kokemusta siitä, kuinka nakertajat ja syöpäläiset ovat
jokaisen alkuasukaskylän vitsauksena, ja vaikka hän ei sellaisissa
asioissa ollut kovin tarkka, oli hänestä huojuvien puiden raikas ilma
kuitenkin paljoa miellyttävämpää kuin hökkelien löyhkä.
Alkuasukkaat seurasivat häntä paikalle, missä iso puu riippui
paaluaidan yli, ja kun Tarzan hyppäsi yhdelle alemmista oksista
ja hävisi ylhäälle lehvien joukkoon aivan kuin apina Manu, kuului
äänekkäitä hämmästyksen ja kummastuksen huudahduksia. Puoli
tuntia he huutelivat häntä palaamaan, mutta kun hän ei vastannut
heille, luopuivat he vihdoin yrityksestään ja menivät kojuihinsa
makuumatoilleen nukkumaan.
Tarzan palasi jonkun matkaa metsään, kunnes löysi alkeellisiin
tarkoituksiinsa sopivan puun, ja sitten hän kiertyi isoon
oksanhaarukkaan ja vaipui pian sikeään uneen.
Seuraavana aamuna hän ilmestyi kylän kujalle yhtä äkkiä kuin
edellisenä yönä oli hävinnyt. Hetkiseksi joutuivat alkuasukkaat
hämilleen ja säikähtyivät, mutta kun tunsivat eilisiltaisen
vieraansa, tervehtivät he häntä huudoilla ja naurulla. Sinä päivänä
hän seurasi soturijoukkuetta läheiselle tasangolle suurella
eräretkellä, ja niin taitavaksi he havaitsivat tämän valkoisen miehen
heidän omien karkeiden aseittensa käyttelyssä, että siitä punoutui
uusi kunnioituksen ja ihailun side.
Viikkokausia eleli Tarzan uusien villien ystäviensä keskuudessa
metsästellen ravinnokseen puhveleita, antilooppeja ja seebroja
sekä elefantteja norsunluun vuoksi. Nopeasti hän oppi heidän
yksinkertaisen kielensä, heidän kotoiset tapansa ja heimokunnan
villin, alkuperäisen elämän siveyssäännöt. Hän havaitsi, että he
eivät olleet kannibaaleja, vaan arvostelivat inholla ja halveksien
sellaisia, jotka söivät ihmislihaa.
Busuli, soturi, jonka perästä hän oli hiipinyt kylään, kertoi hänelle
paljon heimon perinnäistavoista -- kuinka hänen kansansa monta vuotta
sitten oli monet pitkät taipaleet vaeltaen saapunut pohjoisesta,
kuinka he kerran olivat olleet suuri ja voimakas heimo ja kuinka
orjanmetsästäjät olivat surmaa tuottavilla pyssyillään tehneet niin
paljon tuhoa heidän keskuudessaan, että he olivat huvenneet vain
vähäiseksi jäännökseksi entisestä lukumäärästään ja voimastaan.
"He ajoivat meitä kuin villejä petoja", sanoi Busuli. "Eivät
osoittaneet mitään armoa. Milloin eivät etsineet orjia, etsivät
norsunluuta, mutta useimmiten molempia. Meikäläiset miehet tapettiin
ja naiset ajettiin pois kuin lampaat. Taistelimme heitä vastaan
monet vuodet, mutta nuolemme ja keihäämme eivät tehonneet tulta,
lyijyä ja kuolemaa syytäviä putkia vastaan, joiden vaikutus ulottui
monta kertaa kauemmaksi kuin mahtavinkaan soturimme saattoi nuolen
singahduttaa. Vihdoin, siihen aikaan kun isäni oli nuori mies,
tulivat arabialaiset jälleen, mutta soturimme huomasivat heidät
pitkän matkan päästä ja Chowambi, joka silloin oli päällikkönä, käski
kansansa kerätä tavaransa kokoon ja lähteä pois hänen mukanaan,
luvaten opastaa heimon kauaksi etelään, kunnes löytäisivät seudun,
johon arabialaiset rosvoilijat eivät saapuneet.
"He noudattivat hänen neuvoaan ja sälyttivät mukaansa kaikki
tavaransa, niiden joukossa monta norsunluuhammasta. Kuukausimääriä he
vaelsivat kärsien sanomattomia vaikeuksia ja puutteita, sillä suuri
osa tiestä vei tiheän viidakon läpi ja mahtavien vuorten yli, mutta
vihdoin he saapuivat tälle paikalle, ja vaikka he lähettivät osastoja
kauemmaksikin etsimään vielä parempia asuinsijoja, ei sellaista ole
koskaan löydetty."
"Ja eivätkö rosvoretkeilijät ole teitä täältä koskaan keksineet?"
kysyi Tarzan.
"Noin vuosi sitten karkasi päällemme joukko arabialaisia ja
Manyuema-heimon miehiä, mutta me ajoimme heidät pois tappaen monta.
Päiväkausia me seurasimme heitä väijyen kuin villipetoja konsaan,
kaataen heidät yhden erältään, kunnes vain pieni kourallinen pääsi
pakenemaan käsistämme."
Puhuessaan Busuli hypisteli raskasta kulta-rannerengasta, joka
ympäröi vasemman käsivarren kiiltävää nahkaa. Tarzan oli silmäillyt
koristetta, mutta hänen ajatuksensa olivat toisaalla. Hän muisti nyt
kysymyksen, jonka oli koettanut tehdä, kun ensiksi saapui heimon
luo, mutta jota silloin ei ollut voinut saada heitä ymmärtämään.
Viikkokausiksi hän oli unohtanut sellaisen mitättömän asian kuin
kullan, sillähän oli kaiken aikaa elänyt todellisena alkuihmisenä,
huomista päivää ajattelematta. Mutta äkkiä herätti kullan näkeminen
hänessä uinuvan sivistyksen ja samalla varallisuuden himon.
Sen läksyn Tarzan oli hyvin oppinut lyhyen kokemuksensa aikana
sivistyneiden ihmisten parissa. Hän tiesi, että kulta merkitsi valtaa
ja nautintoja. Hän osoitti lelua.
"Mistä on kotoisin tuo keltainen metalli, Busuli?" kysyi hän.
Neekeri viittasi kaakkoiseen.
"Kuun matkan päästä -- ehkä kauempaakin", vastasi hän.
"Oletko ollut siellä?" kysyi Tarzan.
"En, mutta jotkut kansastamme kävivät siellä vuosia sitten, jolloin
isäni oli nuori mies. Joku ryhmä meikäläisiä oli etsinyt etäämpää
asuinpaikkaa heimollemme, silloin kun se ensiksi tänne asettui, ja
tapasi omituista kansaa, jolla oli paljon keltaisesta metallista
valmistettuja koristeita. Heidän keihäänkärkensä olivat siitä, samoin
kuin nuolensakin päät, ja he keittivät samanlaisesta puhtaasta
metallista tehdyissä astioissa kuin mistä minun rannerenkaani on
taottu.
"Ne asuivat isossa kylässä ja niiden hökkelit olivat rakennetut
kivestä ja korkealla vallilla ympäröidyt. Ne olivat kovin rajuja ja
hyökkäsivät soturiemme kimppuun ennenkuin edes tiedustivat, olivatko
meikäläiset rauhan asioilla. Miehiämme oli vain muutama, mutta
he pitivät puolensa pienen kukkulan huipulla, kunnes hurja kansa
päivänlaskussa palasi ilkeään kaupunkiinsa. Sitten soturimme astuivat
alas kukkulalta ja riistettyään monta keltametallista valmistettua
koristetta surmaamiensa ruumiilta he marssivat pois laaksosta, jonne
kukaan meikäläinen ei sittemmin ole palannut.
"Ne ovat pahaa kansaa -- eivät valkoisia kuin sinä eivätkä mustia
kuin minä, vaan karvaisia kuin Bolgani, gorilla. Niin, ne ovat
tosiaan kovin häijyä kansaa, ja Chowambi oli iloinen päästessään pois
heidän maastansa."
"Ja eikö ketään niistä ole elossa, jotka olivat Chowambin mukana ja
näkivät nuo kummalliset ihmiset ja heidän ihmeellisen kaupunkinsa?"
kysyi Tarzan.
"Waziri, päällikkömme, oli siellä", vastasi Busuli. "Hän oli siihen
aikaan hyvin nuori, mutta hän seurasi Chowambia, joka oli hänen
isänsä."
Niinpä Tarzan sinä iltana kyseli asiaa Wazirilta, ja Waziri, joka
nyttemmin oli vanha ukko, selitti, että sinne oli pitkä matka, mutta
tie ei ollut vaikea. Hän muisti sen varsin hyvin:
"Kymmenen päivää seurasimme tätä kylämme ohi juoksevaa jokea.
Samosimme sen vartta ylöspäin, kunnes kymmenentenä päivänä tulimme
pienelle lähteelle ylhäälle korkean vuorijonon rinteelle. Siitä
pienestä lähteestä saa jokemme alkunsa. Seuraavana päivänä astuimme
harjun yli ja sen toisella puolen tapasimme pienoisen puron, jota
seurasimme isoon metsään. Monta päivää samoilimme puron kiemurtelevan
uoman äyräitä; mutta se oli nyt muuttunut joeksi, ja niin saavuimme
isolle virralle, johon se laski ja joka juoksi laajan laakson
keskellä.
"Sitten seurasimme tätä isoa virtaa sen lähteitä kohti, toivoen
saapuvamme avonaisemmalle seudulle. Kaksikymmentä päivänmatkaa
marssittuamme siitä asti kun olimme menneet vuorten yli ja poistuneet
oman maamme alueelta, saavutimme toisen vuorijonon. Vuorten sivulla
seurasimme sitä isoa virtaa, joka nyt oli kutistunut pieneksi
puroksi, kunnes tulimme lähellä vuoren huippua sijaitsevaan luolaan.
Siinä luolassa oli virran emo.
"Muistan leiriytyneemme sinne yöksi ja että siellä oli aika kylmä,
sillä vuoret olivat korkeita. Seuraavana päivänä päätimme nousta
huipulle tähystääksemme seutua vuoriston toisella puolen. Jollei se
näyttäisi paremmalta kuin jo samoilemamme tienoot, oli aikomuksemme
palata kyläämme ja ilmoittaa meikäläisille, että he olivat jo
löytäneet maailman parhaan paikan asuakseen.
"Ja niin me kiipeilimme kivisten kallioitten seinämiä, päästen
vihdoin huipulle, ja siellä näimme tasaiselta kukkulan laelta vähän
matkaa alapuolellamme matalan, hyvin ahtaan laakson. Sen etäisemmällä
sivulla oli iso, kivestä rakennettu kylä, josta suuri osa oli
ränstynyt ja raunioittunut."
Loppu Wazirin kertomuksesta oli oleellisesti sama, jonka Busuli oli
jutellut.
"Haluaisin käydä siellä ja nähdä sen omituisen kaupungin", sanoi
Tarzan, "ja saada sen villeiltä asukkailta muutaman palasen niiden
keltaista metallia".
"Sinne on pitkä matka", vastasi Waziri, "ja minä olen jo vanha mies;
mutta jos odotat siksi kun sadekausi on ohi ja virrat alentuneet,
niin otan muutamia sotureitani ja lähden mukaasi".
Ja Tarzanin täytyi tyytyä tähän järjestelyyn, vaikka olisi kernaasti
lähtenyt matkalle jo seuraavana aamuna; -- hän oli kärsimätön kuin
lapsi. Tositeossa Apinain Tarzan olikin vain lapsi tai alkuihminen,
mikä on tavallaan samaa.
Kahta päivää myöhemmin palasi kylään pieni joukko metsästäjiä
etelästä ilmoittaen ison norsulauman liikuskelevan tunnin, parin
matkan päässä. Puihin kiivettyänsä he olivat nähneet varsin hyvin
tuon lauman, johon heidän sanojensa mukaan kuului useita isohampaisia
uroselefantteja, suuri joukko lehmiä, vasikoita ja täysikasvuisia
härkiä, joista saatava norsunluu maksaisi pyytäjän vaivan.
Loppu päivää ja ilta käytettiin ison ajon valmisteluun. Keihäitä
laitettiin kuntoon, nuolikontteja täytettiin, jousiin pantiin uusia
jänteitä, ja kaiken aikaa liikkui kylän poppamies hääräilevässä
joukossa jaellen erilaisia loihtuja ja taikakaluja, jotka
varjelisivat omistajansa tapaturmilta tai tuottaisivat hyvän eräonnen
huomisen päivän metsästykseen.
Päivän koittaessa läksivät metsästäjät retkelleen. Heitä oli
viisikymmentä kiiltävän mustaa soturia, ja heidän keskellään harppasi
Apinain Tarzan notkeana ja ripeänä kuin nuori metsänjumala; hänen
ruskea ihonsa välkkyi omituisena vastakohtana kumppanien eebenpuun
väriselle pinnalle. Ihonväriä lukuunottamatta hän oli yksi heistä.
Hänen koristuksensa ja aseensa olivat samat kuin heidän, hän haastoi
heidän kieltänsä, nauroi ja laski leikkiä heidän kanssaan, hyppi ja
kirkui siinä lyhyessä tanssissa, jonka he suorittivat ennen kylästä
lähtemistänsä, ja oli esiintymisessään ja tavoissaan täydellinen
villi villien joukossa. Eikä hän, jos olisi sattunut sitä itseltään
kysymään, sainkaan olisi kieltänyt olevansa lähempää sukua näille
ihmisille ja lähempänä heidän elämäänsä kuin pariisilaisten
ystäviensä heimolainen, joiden tapoja hän jonkun lyhyen kuukauden oli
menestyksellä apinamaisesti matkinut.
Mutta hän ajatteli D'Arnotia, ja hänen vahvat hampaansa paljastuivat
lystikkäästä irvistyksestä, kun hän kuvitteli moitteettoman
ranskalaisen ilmettä, jos tämä sillä hetkellä olisi jollakin keinoin
voinut nähdä Tarzanin. Paul-parka, joka oli ylpeillyt siitä, että
muka oli kitkenyt ystävänsä viimeisetkin kesyttömän villeyden
juuret. "Kuinka nopeasti olenkaan langennut!" mietti Tarzan; mutta
sydämessään hän ei pitänyt sitä lankeemuksena -- pikemminkin sääli
poloisia pariisilaisia, jotka olivat vankien tavoin kahlehdittuina
tyhmiin vaatteisiinsa ja joita poliisit vartioivat kätkyestä hautaan,
joten eivät voineet tehdä mitään, joka ei ollut aivan keinotekoista
ja väsyttävää.
Kahden tunnin vaelluksen jälkeen he saapuivat lähelle sitä paikkaa,
missä norsut oli edellisenä päivänä nähty. Sieltä he liikkuivat
eteenpäin varsin hiljaa, etsien noiden isojen otusten jälkiä. Vihdoin
he keksivät selvästi tallatun polun, jota pitkin lauma oli kulkenut
jokunen tunti sitten. Peräkanaa astuen seurasivat he sitä puolisen
tuntia. Ensimmäisenä kohotti Tarzan kätensä merkiksi, että saalis
oli saavutettu, -- hänen herkkä nenänsä ilmaisi hänelle, että norsut
eivät olleet kaukana heidän edellään.
Neekerit epäilivät, kun hän ilmoitti heille, mistä hän sen tiesi.
"Tulkaa mukaan", kehoitti Tarzan, "niin näemme".
Ketteränä kuin orava hän hyppäsi puuhun ja kiipesi vikkelästi sen
latvaan. Yksi neekereistä seurasi, mutta hitaammin ja varovammin.
Kun hän oli päässyt korkealle oksalle apinamiehen viereen, osoitti
viimemainittu etelää kohti, ja siellä muutaman sadan metrin päässä
neekeri näki joukon isoja, mustia selkiä keinumassa edestakaisin
pitkän viidakkoruohon latvojen yläpuolella. Hän näytti alhaalla
odottaville suunnan ja osoitti sormillaan, kuinka monta elukkaa hän
saattoi laskea.
Heti ryntäsivät metsästäjät elefantteja kohden. Neekeri riensi
alas puusta, mutta Tarzan harppaili omaan tapaansa keskitasanteen
lehvätietä.
Villien norsujen metsästäminen alkuasukasten karkeatekoisilla aseilla
ei ole lapsenleikkiä. Tarzan tiesi, että harvat sikäläiset heimot
sitä koskaan yrittivätkään, ja se seikka, että hänen heimonsa oli
siihen kyllin uljas, sai hänen rintansa paisumaan ylpeydestä -- hän
kun jo alkoi pitää itseään tähän pieneen yhteiskuntaan kuuluvana.
Liikkuessaan äänettömästi puiden välitse Tarzan näki soturien
alhaalla hiipivän puoliympyrässä vielä mitään aavistamattomia
norsuja kohden. Vihdoin he saivat suuret eläimet näkyviinsä. Nyt he
valitsivat maalitaulukseen kaksi isohampaista urosnorsua ja annetusta
merkeistä nousivat nuo lymytäkseen maahan heittäytyneet miehet
ja singahduttivat raskaat sotakeihäänsä molempia eläimiä kohti.
Ainoakaan keihäs ei lentänyt harhaan: niitä oli kaksikymmentäviisi
kummankin jättiläiseläimen kyljessä. Toinen näistä ei hievahtanut
paikaltaankaan, missä seisoi, kun keihästuisku siihen iski, sillä
kaksi tarkoin tähdättyä oli lävistänyt sydämen, ja se tupertui
polvilleen ja kierähti maahan sätkimättä.
Toinen, joka seisoi miltei päin metsästäjiä, ei ollut osoittautunut
yhtä hyväksi maalitauluksi, ja vaikka jokainen keihäs oli osunut, ei
ainoakaan ollut lävistänyt mahtavaa sydäntä. Hetkisen seisoi suuri
uros raivosta ja tuskasta mölyten ja mulkoillen pienillä silmillään
ympärilleen, keksiäkseen haavoittajansa. Neekerit olivat kaikonneet
viidakkoon ennenkuin hirviön heikot silmät olivat heitä keksineet,
mutta nyt se kuuli heidän pakenevien askeltensa töminän ja murskaten
ja rytistäen pohjapensaikkoa ja oksia hyökkäsi hurjana ääntä kohti.
Sattumalta se joutui Busulia kohden, jota se läheni niin nopeasti,
että näytti siltä kuin neekeri olisi seisonut paikallaan eikä
kiitänyt täyttä vauhtia varmana uhkaavaa kuolemaa pakoon. Tarzan
oli läheisen puun oksilta nähnyt koko toimituksen, ja kun hän
nyt havaitsi ystävänsä vaaran, riensi hän äänekkäästi kirkuen
raivostunutta eläintä kohti toivoen kääntävänsä sen huomion toisaalle.
Mutta yhtä hyvin hän olisi voinut säästää keuhkojaan, sillä vimmainen
eläin oli sokea kaikelle muulle paitsi raivonsa erikoiselle
esineelle, joka turhaan pakeni sen edeltä. Ja nyt näki Tarzan, että
ainoastaan ihme saattoi pelastaa Busulin, ja yhtä häikäilemättä
kuin hän kerran oli ajanut juuri tätä samaa miestä hän paiskautui
elefantin polulle pelastaakseen mustan soturin hengen.
Hänellä oli vielä keihäs kädessään, ja kun Tantor oli enää vain
kuuden tai kahdeksan jalan päässä saaliistaan, tipahti jäntevä
valkoinen soturi kuin taivaasta melkein suoraan sen reitille.
Sivuharppauksella norsu kääntyi oikealle tehdäkseen lopun tästä
uhkarohkeasta vihollisesta, joka uskalsi tulla hänen ja hänen
aiotun uhrinsa väliin. Mutta eläin ei ollut ottanut lukuun sitä
salamannopeutta, jolla nuo teräksiset lihakset saattoivat pingoittua
niin ihmeellisen ripeään toimintaan, että se olisi pettänyt
tarkemmatkin silmät kuin Tantorin.
Ja niinpä tapahtui, että ennenkuin elefantti huomasi uuden
vihollisensa hypänneen pois ladulta, Tarzan oli työntänyt
rautakärkisen keihäänsä valtavan olkapään takaa suoraan sen hurjaan
sydämeen ja paksunahkainen kellahti kuolleena apinamiehen jalkojen
juureen.
Busuli ei ollut nähnyt millä tavoin hänet pelastettiin, mutta
vanha päällikkö Waziri oli sen nähnyt ja jotkut muut sotureista,
ja he tervehtivät riemuiten Tarzania kerääntyessään hänen ja hänen
kaatamansa otuksen ympärille. Kun hän hyppäsi mahtavalle raadolle
ja kajahdutti kaamean huudon, jolla hänen tapansa oli ilmoittaa
suuresta voitosta, peräytyivät neekerit säikähtyneinä, sillä heille
se merkitsi raa'an Bolganin läsnäoloa, jota he pelkäsivät aivan yhtä
paljon kuin Numaa, leijonaa; mutta pelkoon sekaantui eräänlaista
kaameata kunnioitusta miehuullisen urotyön vuoksi, jota he pitivät
yliluonnollisten voimain tekona.
Mutta kun Tarzan loi katseensa alaspäin ja hymyili heille, he
rauhoittuivat, vaikka eivät voineet käsittää. Eivätkä he koskaan
oikein käsittäneet tätä omituista olentoa, joka juoksi puissa yhtä
ketterästi kuin Manu ja kuitenkin astui maanpinnalla varmemmin kuin
he itse, -- joka muutoin paitsi ei väriltään oli heidän kaltaisensa
ja kuitenkin veti voimissa vertoja kymmenelle heistä ja yksinään
suoriutui villin viidakon villeimmistä asukkaista.
Kun muutkin soturit olivat jälleen saapuneet paikalle, jatkettiin
ajoa ja alettiin uudestaan väijyä pakenevaa laumaa. Mutta he olivat
tuskin etääntyneet sata metriä, kun kaukaa, heidän takaansa kuului
heikosti jotakin omituista paukkinaa.
Hetkisen he seisoivat liikkumattomina kuin veistokuvaryhmä ja
kuuntelivat tarkkaavaisesti. Sitten Tarzan puhui.
"Pyssyjen pauketta!" sanoi hän. "Kylään hyökätään."
"Tulkaa!" huusi Waziri. "Arabialaiset rosvoilijat ovat palanneet
ihmissyöjä-orjainsa kanssa ryöstämään norsunluumme ja naisemme!"