Kun Tarzan putosi veteen, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa uida
pois laivan kuohuista ja potkurien ehkä vaarallisesta läheisyydestä.
Hän tiesi, ketä hänen oli nykyisestä tilastaan kiitettävä, ja hänen
kelluessaan vedenpinnalla ja kannatellessaan itseään vain hiukan
melomalla häntä kiukutti enimmin se, että Rokoff oli hänet niin
helposti voittanut.
Hän makasi siten jonkun aikaa katsellen höyrylaivan haipuvia valoja,
eikä hänen päähänsä hetkeksikään juolahtanut huutaa apua. Hän ei
ollut eläissään huutanut apua, joten ei ole ihmeellistä, että hän ei
nytkään tullut sitä ajatelleeksi. Aina hän oli saanut luottaa omaan
urheuteensa ja neuvokkuuteensa eikä Kaalan kuoleman jälkeen ollut
ketään, joka olisi hänen avunpyyntöönsä vastannutkaan. Kun avun
kutsumisen mahdollisuus vihdoin juolahti hänen mieleensä, oli se
myöhäistä.
Oli yksi mahdollisuus sadastatuhannesta, ajatteli Tarzan, että
hänet korjattaisiin merestä, ja vielä pienempi mahdollisuus, että
hän pääsisi rantaan, ja siksi hän päätti yhdistää ne vähäiset
mahdollisuudet, mitä hänellä oli, ja uida verkalleen rantaa kohti, --
laiva oli saattanut olla lähempänä rannikkoa kuin hän luulikaan.
Hänen otteensa olivat pitkiä ja keveitä, -- kestäisi monta tuntia,
ennenkuin nuo jättiläislihakset alkaisivat tuntea väsymystä.
Uidessaan tähtien johdolla itää kohti hän havaitsi kenkiensä
painavan ja riisui ne. Housut saivat tehdä seuraa; ja hän olisi
samalla riisunut takkinsakin, jollei sen taskussa olisi ollut noita
kallisarvoisia papereita. Varmistuakseen, että ne vielä olivat
tallella, hän sujautti kätensä niitä tunnustelemaan, mutta huomasi
tyrmistyen, että ne olivat poissa.
Nyt hän tiesi, että muukin kuin pelkkä kosto oli kannustanut Rokoffin
paiskaamaan hänet mereen. Venäläisen oli onnistunut saada käsiinsä
paperit, jotka Tarzan oli häneltä Bu Saadassa riistänyt. Apinamies
noitui hiljaa ja päästi takkinsa ja paitansa uppoamaan Atlanttiin.
Ennenkuin oli montakaan tuntia kulunut, oli hän riisunut loputkin
vaatteensa ja ui keveästi ja hankaluuksitta itää kohti.
Aamunkoiton ensimäinen heikko kajo vaalensi hänen edessään välkkyvät
tähdet, ja silloin kohosivat näkyviin matalan mustan möhkäleen
ääriviivat ihan hänen matkansa suunnalta. Muutamat voimakkaat vedot
kuljettivat hänet sen viereen. Se oli aaltojen huuhtoman laivahylyn
pohja. Tarzan kiipesi sille -- hän aikoi levätä siellä ainakin
päivänvaloon asti. Hän ei mielinyt jäädä sinne toimettomaksi -- nälän
ja janon saaliiksi. Jos hänen täytyi kuolla, kuoli hän mieluummin
ponnistellessaan edes näön vuoksi itsensä pelastamiseksi.
Meri oli tyyni, joten haaksihylky keinui vain vienosti aaltoilevin
liikkein, mikä oli tyynnyttävää uimarille, joka ei ollut vuorokauteen
nukkunut. Apinain Tarzan sijoittausi limaisille palkeille ja vaipui
pian uneen.
Auringon helle herätti hänet aikaisin aamupuolella. Hänen ensimäinen
tietoinen aistimuksensa oli janon tunne, joka kävi sitä kipeämmäksi,
mitä täydellisemmin hän valveutui; mutta hetkistä myöhemmin
se unohtui kahden melkein samanaikaisen havainnon herättämään
riemuun. Ensiksikin hän huomasi haaksihylyn vieressä uiskentelevien
pirstaleiden joukossa kumoon kaatuneen pelastusveneen kellumassa
aallokossa ja toiseksi etäisen rannikon heikkona hämäränä juovana
häämöittävän itäisellä taivaanrannalla.
Tarzan sukelsi veteen ja ui hylyn ympäri pelastusveneen luo.
Vilpoinen merikylpy virkisti häntä melkein yhtä paljon kuin kulaus
vettä, ja niin hän uudistuneella tarmolla toi veneen laivahylyn
viereen, ja hänen onnistui monen jättiläisponnistuksen jälkeen kiskoa
se laivan limaiselle pohjalle. Siellä hän käänsi sen oikein päin.
Vene oli aivan tyhjä, ja hetkistä myöhemmin se lipui valmiina hylyn
sivulla. Sitten Tarzan valitsi muutamia pirstaleita, joita saattoi
käyttää meloina, ja kiiti ennenpitkää hyvää vauhtia etäistä rannikkoa
kohti.
Oli myöhäinen iltapäivä, kun hän saapui kyllin lähelle eroittaakseen
esineitä maalla ja rannikon ääriviivat. Hänen edessään näkyi
olevan ikäänkuin pienen, melkein kokonaan suljetun sataman suu.
Metsäinen niemeke pohjoisessa oli omituisen tutunomainen. Oliko
mahdollista, että kohtalo oli heittänyt hänet oman rakkaan
viidakkonsa kynnykselle! Mutta kun hänen veneensä keula solui
sataman suusta sisälle, hävisi viimeinenkin epäilyksen häivä, sillä
siellä etäisemmällä rannalla oli aarniometsän siimeksessä hänen oma
hökkelinsä;-- se, jonka jo ennen hänen syntymäänsä oli omin käsin
rakentanut hänen kauan sitten kuollut isänsä John Clayton, loordi
Greystoke.
Jättiläislihaksiensa pitkillä otteilla kiidätti Tarzan pientä alusta
rannikkoa kohti. Tuskin oli kokka koskettanut rantatöyrääseen,
kun apinamies hyppäsi maalle, sydän pamppaillen rajusta riemusta
vanhojen tuttujen esineiden osuessa hänen silmäänsä. Siellä
oli hökkeli, rannikko, pieni puro, tiheä viidakko, ja tumma
läpitunkematon ikimetsä. Kymmenettuhannet loistavasulkaiset linnut,
uhkeat troopilliset kukkaset suurina kiehkuramaisina silmukkoina
jättiläispuista riippuvilla köynnöskasveilla, kaikki oli hänelle
tuttua.
Apinain Tarzan oli palannut kotiseudulleen, ja jotta koko maailma
tietäisi hänen tulonsa, kallisti hän nuoren päänsä taaksepäin ja
karjaisi heimonsa hurjan uhmanhuudon. Hetkisen vallitsi viidakossa
äänettömyys, ja sitten kuului matalana ja kaameana vastahaaste, -- se
oli Numan, leijonan, syvää karjuntaa; ja etäältä pitkän matkan päästä
kajahti heikosti urosapinan pelottava vastamölähdys.
Tarzan meni ensin purolle ja sammutti janonsa. Sitten hän lähestyi
hökkeliänsä. Ovi oli vielä suljettu ja salpa päällä niinkuin hän ja
D'Arnot olivat sen jättäneet. Hän nosti salpaa ja astui sisälle.
Mihinkään ei oltu koskettu: siinä oli pöytä, vuode, hänen isänsä
laittama pieni kehto, hyllyt ja kaapit aivan niinkuin ne olivat
olleet kaksikymmentäkolme vuotta -- niin kuin hän ne oli jättänyt
lähes kaksi vuotta sitten.
Kun Tarzan oli tyydyttänyt silmänsä, alkoi hänen vatsansa naukua,
-- nälän tuska pakotti ravinnon etsintään. Hökkelissä ei ollut
mitään, eikä hänellä ollut aseita, mutta seinällä riippui yksi hänen
ruohoköysistään. Se oli monta kertaa katkennut ja jatkettu, kunnes
hän jo kauan sitten oli hylännyt sen ja vaihtanut parempaan. Tarzan
toivoi, että hänellä olisi ollut veitsi. No, jollei hän pahoin
pettynyt, hän hankkisi sen sekä keihään, jousia ja nuolia ennenkuin
toinen päivä oli mennyt mailleen, -- köysi pitäisi siitä huolen, ja
sillä välin sitä oli käytettävä ravinnon hankkimiseksi. Hän vyyhti
sen huolellisesti ja viskasi olalleen lähtien ruuan etsintään,
suljettuaan ensin oven jälkeensä.
Hökkelin läheltä alkoi viidakko ja sinne Apinain Tarzan sukelsi
varovaisesti ja hiljaa hiipien, jälleen metsän petona, joka pyydystää
itselleen ravintoa. Vähän aikaa hän pysytteli maassa, mutta vihdoin
hän havaitessaan jäljet, jotka osoittivat riistaa olevan lähellä,
ponnahti puiden oksille. Ensimmäisellä huimalla heilahduksella
puusta puuhun huumasi hänet vanha elämisen riemu. Turhat kaipuut ja
tympäisevä sydämenkipu unohtuivat. Nyt hän eli. Nytpä hänellä oli
täydellisen vapauden tosionni. Ken palaisi sivistyneiden ihmisten
tukehduttaviin, häijyihin kaupunkeihin, kun kerran suuren viidakon
valtavat alueet tarjosivat rauhaa ja vapautta? Ei maar hän.
Oli vielä valoisaa, kun Tarzan tuli juomapaikalle puron partaalle.
Siinä oli kaalamo, ja lukemattomat sukupolvet metsän eläimiä
olivat siellä käyneet juomassa. Täällä saattoi öisin aina tavata
joko Saborin tai Numan kyyristyneenä ympäröivän viidakon tuuheaan
lehvistöön, odottamassa antilooppia tai vesikaurista eineekseen.
Tänne saapui Horta, metsäkarju, sammuttamaan janoansa, ja tänne tuli
Apinain Tarzan kaatamaan saaliin, sillä hänen vatsansa oli tyhjä.
Matalalla oksalla hän kyyhötti polun yläpuolella. Odotti tunnin
verran. Alkoi tulla pimeä. Vähän matkaa kaalamosta sivullepäin hän
kuuli tiheästä metsästä heikkoa pehmeiden käpälien liikettä ja ison
ruhon hipaisua pitkää ruohoa ja toisiinsa sekaantuneita köynnöksiä
vasten. Kukaan muu kuin Tarzan ei ehkä olisi sitä eroittanut; mutta
apinamies kuuli ja tajusi sen: siellä oli Numa, leijona, samoilla
asioilla kuin hän itsekin. Tarzan hymyili.
Samassa hän kuuli eläimen lähestyvän varovaisesti juomapaikalle
vieviä jälkiä pitkin. Hetkinen vielä, ja se tuli näkyviin. Se oli
Horta, metsäkarju. Siinä oli herkullista ruokaa -- ja Tarzanille
tuli vesi suuhun. Pitkä ruoho, jossa Numa väijyi, oli nyt hyvin
hiljaa -- pahaa ennustavan hiljaa. Horta kulki Tarzanin alitse.
Muutama askel vielä, ja se olisi Numan hyppäyksen ulottuvilla. Tarzan
saattoi kuvitella, kuinka Numan tutut silmät kiiluivat -- kuinka se
jo veti sisään henkeänsä, kerätäkseen keuhkoihinsa ilmaa kauheaa
karjaisua varten, joka tyrmistyttäisi sen saaliin lyhyeksi hetkiseksi
loikkauksen ja sen silmänräpäyksen välillä, jolloin se upottaisi
hirveät raateluhampaansa murskautuviin luihin.
Mutta Numan kyyristyessä hyökkäykseen lentää suhahti ohut köysi
ilmassa läheisen puun alimpain oksain välitse. Silmukka kiertyi
Hortan kaulaan. Kuului säikähdyksen mörähdys, kiljahdus, ja
hypätessään Numa näki saaliinsa laahautuvan taaksepäin pitkin polkua.
Metsäkarju kohosi ylöspäin sen kynsien ulottuvilta puuhun, ja
ilkkuvat kasvot nauroivat Numalle vasten naamaa.
Silloin leijona vasta karjui. Vihaisena, uhkaavana, nälkäisenä se
tassutteli edestakaisin härnäävän apinamiehen alapuolella. Nyt se
pysähtyi ja kohoten takajaloilleen vihollistaan suojaavan puun runkoa
vasten teroitti valtavia kynsiään sen kuoreen, repien siitä isoja
laikkoja, niin että valkoinen pinta kuoren alta paljastui.
Sillä välin oli Tarzan kiskonut rimpuilevan Hortan viereiselleen
oksalle. Jäntevät sormet päättivät työn, jonka kuristussilmukka
oli aloittanut. Apinamiehellä ei ollut veistä, mutta luonto oli
varustanut hänet repäisemään ruokansa saaliin vapisevasta kyljestä,
ja välkkyvät hampaat upposivat mehukkaaseen lihaan, raivoavan
leijonan katsellessa alhaalta, kuinka toinen nautti päivällistä, jota
eläinten kuningas jo oli pitänyt omanaan.
Oli jo ihan pimeä, kun Tarzan oli syönyt kylläkseen. Ah, mutta sepä
oli maistunut hyvältä! Koskaan hän ei ollut täysin tottunut siihen
tärveltyyn lihaan, jota sivistyneessä yhteiskunnassa oli hänelle
tarjoiltu, ja hänen villin sydämensä pohjalla oli alati tuntunut
äsken kaadetun otuksen lämpimän lihan ja punaisena pulppuavan veren
kaipuuta.
Hän kuivasi veriset kätensä lehvätukkoon, heitti saaliinsa jäännökset
olalleen ja heilahdutteli itseänsä metsän keskitasanteella
hökkeliänsä kohti samaan aikaan, kun Jane Porter ja William Cecil
Clayton nousivat upealta päivälliseltä _Lady Alisella_ tuhansien
kilometrien päässä idempänä Intian valtamerellä.
Tarzanin alapuolella käveli Numa, leijona, ja milloin apinamies
viitsi katsoa alaspäin, näki hän silloin tällöin vilahduksia
murhanhimoisista silmistä, jotka häntä pimeyden läpi seurasivat.
Numa ei karjunut nyt -- se liikkui päinvastoin hiipien kuin suuren
kissan varjo. Mutta sittenkin kuulivat apinamiehen herkät korvat sen
jok'ainoan askeleen.
Tarzan mietti, mahtaisiko se väijyä häntä mökille asti. Sitä hän
ei toivonut, sillä silloin hän olisi saanut nukkua oksan tyveen
kiertyneenä, ja hänestä oli paljoa hauskempi levätä ruohovuoteella
omassa majassa. Mutta hän tiesi tarkoin puun ja mukavimman
makuuhaarukan, jos ulkona nukkuminen kävi välttämättömäksi. Sata
kertaa oli menneisyydessä joku iso viidakon kissa saatellut häntä
kotiin ja pakottanut hänet etsimään suojaa tuosta samasta puusta,
kunnes väijyvä vihollinen oli väsynyt odotteluun tai nouseva aurinko
sen karkoittanut. Mutta tällä kertaa Numa luopui ajosta ja päästäen
sarjan karmivia mörähdyksiä ja karjaisuja kääntyi kiukuissaan
etsimään toisaalta helpommin saatavaa ateriaa. Niinpä saapui
Tarzan saattajatta kojuunsa, ja muutamaa minuuttia myöhemmin hän
oikaisihe entisen ruohovuoteen homeisille jätteille. Näin helposti
loi monsieur Jean C. Tarzan keinotekoisen sivistyksensä ohuen keden
ja vaipui onnellisena ja tyytyväisenä kylläiseksi syöneen pedon
sikeään uneen. Kuitenkin olisi naisen myöntymys sitonut hänet iäksi
tuohon toiseen olotilaan ja tehnyt villielämän ajattelemisen hänelle
vastenmieliseksi.
Tarzan nukkui myöhään seuraavaan aamupäivään, sillä hän oli kovin
väsynyt valtameren povella vietetyn pitkän vuorokauden vaivoista ja
ponnistuksista; ja viidakkohyppely oli askarruttanut hänen lihaksiaan
tavalla, jota ne eivät olleet lähes kahteen vuoteen kokeneet.
Herättyään hän riensi ensin purolle juomaan. Sitten hän sukeltaa
molskautti mereen uiskennellen neljännestunnin ajan. Senjälkeen hän
palasi hökkeliinsä ja nautti aamiaisekseen Hortan lihaa. Sen tehtyään
hän hautasi lopun raatoa pehmeään maahan hökkelinsä ulkopuolelle
ilta-ateriaansa varten.
Vielä kerran hän otti köytensä ja hävisi viidakkoon. Tällä kertaa hän
pyydysti jalompaa riistaa -- ihmistä; vaikkakin hän kyllä, jos olisi
kysytty hänen omaa mielipidettään, olisi maininnut tusinan verran
muita viidakon asukkaita, joita hän piti jaloudessa paljoa etevämpinä
kuin metsästämiänsä ihmisiä. Tänään Tarzan oli aseiden etsinnässä.
Hän mietti, olisivatko ehkä naiset ja lapset jääneet Mbongan kylään
senjälkeen kun ranskalaisen risteilijän lähettämä rankaisuretkikunta
oli tappanut kaikki sotilaat kostoksi D'Arnotin otaksutusta surmasta.
Hän toivoi tapaavansa siellä sotilaita, sillä vaikeaa oli sanoa,
kuinka kauan hän saisi etsiä aseita, jos kylä oli jätetty autioksi.
Apinamies samosi nopeasti metsän läpi ja saapui keskipäivän tienoissa
kylälle, mutta pettymyksekseen hän havaitsi viidakon kasvaneen
plataanikentille ja ruohokattoisten majojen ränstyneen. Ihmisistä
ei näkynyt jälkeäkään. Hän kompuroi puolen tuntia raunioiden
keskellä toivoen löytävänsä jonkun unohtuneen aseen, mutta hänen
etsintänsä oli turhaa, ja niinpä hän jatkoi matkaansa seuraten
kaakkoiselta suunnalta juoksevan joen vartta ylöspäin. Hän tiesi,
että hän raikkaan veden läheisyydestä melkein varmaan löytäisi toisen
asutuksen.
Matkatessaan hän metsästeli, kuten oli ennen muinoin metsästänyt
apinaheimonsa kanssa ja niinkuin Kaala oli häntä opettanut,
käännellen lahonneita pölkkyjä jonkun maukkaan madon löytääkseen,
kiiveten korkealle puihin ryöstämään lintujen pesiä tai hyökäten
ketterästi kuin kissa jonkun hennon nakertajan kimppuun. Söipä
hän vielä muutakin, mutta mitä vähemmän seikkaperäisesti apinan
ruokalistaa selostamme, sitä parempi,-- ja Tarzan oli jälleen apina,
joksi Kaala oli hänet opettanut ja jona hän oli ollut elämänsä
ensimmäiset kaksikymmentä vuotta.
Silloin tällöin hän hymyili muistellessaan jotakuta tuttavaa, joka
juuri sillä hetkellä saattoi istua tyynenä ja siistinä pariisilaisen
mieliklubinsa suojissa -- aivankuin Tarzan oli istunut vain muutama
kuukausi sitten. Ja senjälkeen hänen oli tapansa pysähtyä, ikäänkuin
äkkiä kivettyneenä, kun tuulonen toi hänen sieramiinsa lemua jostakin
uudesta saaliista tai peloittavasta vihollisesta.
Sinä yönä hän nukkui sisämaassa kaukana hökkelistään, turvallisesti
kiilautuneena jättiläispuun oksahaarukkaan, riippuen sata jalkaa
maanpinnan yläpuolella. Hän oli jälleen syönyt kyllältä, tällä
kertaa Baran, metsäkauriin lihaa, -- eläin oli joutunut hänen nopsan
heittosilmukkansa uhriksi.
Aikaisin seuraavana aamuna hän ryhtyi jatkamaan matkaansa yhä
seuraten virran vartta. Kolme päivää hän pitkitti etsintäänsä,
kunnes oli saapunut sellaiseen kohtaan viidakkoa, missä ei ollut
koskaan ennen käynyt. Väliin oli metsä, korkeammilla paikoilla,
paljoa karumpaa, ja puiden välitse hän saattoi etäältä eroittaa
mahtavia vuorijonoja, joiden edustalla oli laajoja tasankoja. Täällä
oli avoimilla kohdilla uutta riistaa, lukemattomia antilooppeja ja
suuria seebralaumoja. Tarzan oli haltioissaan, -- hän tekisi pitkän
vierailun tähän uuteen maailmaan.
Neljännen päivän aamuna tuoksahti hänen sieramiinsa äkkiä joku uusi
haju. Hän vainusi ihmisen, mutta se oli vielä pitkän matkan takana.
Apinamies vavahti mielihyvästä. Jokainen aisti oli valveilla, kun hän
viekkaan varovaisena hiipi vikkelästi puiden lomitse vastatuuleen
saalistaan kohti. Vihdoin hän saavutti sen -- yksinäisen sotilaan,
joka asteli hiljalleen viidakon läpi.
Tarzan seurasi läheltä saalistansa, odottaen aukeampaa kohtaa
singahduttaakseen köytensä. Apinamiehen väijyessä mitään
pahaa aavistamatonta miestä heräsi hänessä uusia ajatuksia --
hienostuttavan sivistyksen ja sen julmuuksien vaikutuksen synnyttämiä
ajatuksia. Hänen mieleensä muistui, että sivistynyt ihminen harvoin,
jos koskaan, surmasi lähimmäistään ilman jotakin veruketta, olipa se
sitten kuinkakin vähäinen. Tosin Tarzan halusi tuon miehen aseita ja
koristuksia, mutta oliko silti välttämätöntä riistää häneltä henkeä?
Mitä kauemmin hän tätä mietti, sitä vastenmielisemmältä hänestä
tuntui ihmisolennon tarpeeton tappaminen; ja niinpä tapahtui, että
hänen yrittäessään ratkaista, mitä oikeastaan oli tehtävä, he olivat
saapuneet pienelle aukeamalle, jonka toisella puolella sijaitsi
paaluaidalla ympäröity kylä mehiläispesiä muistuttavine hökkeleineen.
Sotilaan astuessa ulos metsästä näki Tarzan vilahduksen keltaisen
ruskeasta turkista, joka pujottelihe takkuisen viidakkoruohon
välitse. Se oli Numa, leijona. Sekin väijyi mustaa miestä. Samalla
hetkellä kun Tarzan havaitsi alkuasukkaan vaaran, muuttui hänen
kantansa hänen äskeistä saalistaan kohtaan täydellisesti, -- nyt tämä
oli yhteisen vihollisen uhkaama lähimmäinen.
Numa oli hyökkäämäisillään. Oli vain vähän aikaa erilaisten
menettelytapojen vertaamiseen tai niiden mahdollisten tulosten
harkintaan. Ja sitten sattui joukko seikkoja melkein yht'aikaa --
leijona hyökkäsi väijytyspaikastaan tuota poistuvaa neekeriä kohti,
Tarzan huusi varoituksen, ja musta mies kääntyi juuri ajoissa
nähdäkseen Numan pysähtyvän keskellä hyppäystään hennon ruohoköyden
pidättämänä, jonka silmukka oli pudonnut aivan osuvasti sen kaulaan.
Apinamies oli toiminut niin nopeasti, ettei ehtinyt valmistautua
vastustamaan Numan ison ruhon painoa ja tempausta, ja niinpä
sattuikin, että vaikka köysi pysähdytti pedon ennenkuin sen mahtavat
kynnet iskeytyivät neekerin lihaan, horjutti nykäys Tarzanin
tasapainon, ja hän pudota pyllähti maahan kuuden askeleen päähän
raivostuneesta eläimestä. Salaman nopeudella Numa kääntyi uutta
vihollistansa päin, ja aivan aseettomana ollen katsoi Apinain Tarzan
kuolemaa lähemmältä silmiin kuin koskaan ennen. Mutta neekeri riensi
hänet pelastamaan. Afrikalainen käsitti silmänräpäyksessä, että hän
sai hengestään kiittää valkoista miestä, ja näki myöskin, että vain
ihmeen kautta saattoi hänen pelastajansa välttää nuo hurjat kellervät
torahampaat, jotka olivat olleet niin lähellä hänen omaa lihaansa.
Nopeasti kuin välähtävä ajatus hänen asetta pitelevä käsivartensa
vetäytyi taaksepäin ja työntyi sitten eteenpäin kiiltävän eebenpuun
värisen ihon alla liikkuvien jänteiden koko voimalla. Tarkkaan
tähdätty rautakärkinen keihäs lensi maaliinsa lävistäen Numan sileän
ruumiin oikeasta kupeesta vasemman olan alapuolelle. Kamalalla
raivon- ja tuskankiljahduksella kääntyi peto jälleen neekeriä
vastaan. Se oli astunut noin kaksitoista askelta, kun Tarzanin köysi
sen jälleen pysähdytti. Sitten se pyörsi taas apinamiestä kohti,
mutta tunsi samassa väkäisen nuolen tuskallisen pistoksen vaikutusta
sen puolelta mitaltaan upotessa vavahtelevaan lihaan. Se pysähtyi
jälleen, mutta nyt oli Tarzan ehtinyt kiertää köytensä kahteen
kertaan ison puunrungon ympärille ja kiinnittää sen pään.
Neekeri huomasi kujeen ja irvisti, mutta Tarzan tiesi, että Numa oli
nopeasti lopetettava, ennenkuin mahtavat hampaat olivat keksineet
ja katkaisseet sitä pidättävän ohuen köyden. Häneltä kului vain
silmäräpäys, kun hän hypähti neekerin viereen ja veti hänen pitkän
veitsensä tupesta. Sitten hän viittasi neekeriä yhä ammuskelemaan
nuolia otukseen, sillä välin kun hän itse puukko kädessä koetti
päästä sitä lähelle. Toisen näin härnätessä toiselta puolen hiipi
toinen varovaisesti esiin vastakkaiselta puolelta. Numa oli
raivoissaan. Se korotti äänensä vimmatuksi karjunnaksi, mörinäksi ja
kamalaksi voihkinaksi, samalla kun se nousi takajaloilleen turhaan
yrittäen tavoittaa ensin toista ja sitten toista kiusaajistaan.
Vihdoin ketterä apinamies havaitsi sopivan tilaisuuden hyökätäkseen
pedon vasempaan kylkeen mahtavan olan taakse. Jättiläiskäsivarsi
kiertyi keltaisen ruskeaan kaulaan ja pitkä terä vaipui kerrassaan
suoraan ja varmasti leijonan hurjana sykkivään sydämeen. Sitten
Tarzan nousi, ja musta ja valkoinen katsoivat toisiaan silmiin
kaatamansa otuksen yli. Neekeri teki rauhaa ja ystävyyttä osoittavan
merkin, johon Tarzan samalla tavalla vastasi.