Seuraavana aamuna oli Tarzanin paikka suuruspöydässä tyhjä. Neiti
Strong oli hiukan utelias, sillä herra Caldwell oli aina pitänyt
huolta, että oli saanut syödä aamiaisensa hänen ja hänen äitinsä
seurassa. Kun hän myöhemmin istui kannella, pysähtyi herra Thuran
vaihtamaan muutaman hilpeän sanan hänen kanssaan. Mies näytti olevan
oivallisella tuulella, hänen sävynsä oli äärettömän herttainen. Kun
hän astui edelleen, tuntui neiti Strongista, että herra Thuran oli
perin miellyttävä mies.
Päivä kului raskaasti. Neiti Strong kaipasi herra Caldwellin tyyntä
seuraa. Hänessä oli ollut jotakin, mikä alusta pitäin oli voittanut
tytön myötätunnon. Hän oli niin hupaisesti jutellut paikoista, joissa
oli käynyt, kansoista ja niiden tavoista sekä villieläimistä. Ja
hänellä oli aina ollut kummallinen kyky tehdä vertailuja kesyttömien
eläinten ja sivistyneiden ihmisten välillä, mikä osoitti edellisten
melkoista tuntemista ja jälkimäisten terävää, vaikka joskus ivallista
arvostelemista.
Kun herra Thuran jälleen pysähtyi juttelemaan hänen kanssaan
iltapuolella, tervehti neiti Strong sitä hauskana vaihteluna päivän
yksitoikkoisuuteen. Mutta häntä oli alkanut vakavasti huolestuttaa
herra Caldwellin jatkuva poissaolo. Tavalla tai toisella yhdisti hän
sen yhä eilisiltaiseen säikähdykseensä, jolloin tumma esine oli hänen
hytinikkunansa ohi pudonnut mereen. Nyt hän mainitsi asiasta herra
Thuranille. Oliko tämä nähnyt herra Caldwellia tänään? Ei ollut.
Miksi?
"Hän ei ollut aamiaisella kuten tavallista enkä ole nähnyt häntä
sitten eilisen", selitti tyttö.
Herra Thuran oli tavattoman huolehtivainen. "Minulla ei ollut iloa
läheisesti tuntea herra Caldwellia", sanoi hän. "Mutta hän näytti
perin kunnioitettavalta herrasmieheltä. Voikohan hän pahoin ja on sen
vuoksi jäänyt hyttiinsä? Se ei olisi ihmeellistä."
"Ei", vastasi tyttö, "eihän se ihmeellistä olisi; mutta jostakin
selittämättömästä syystä tunnen hupsua naisellista aavistusta, että
tässä asiassa on jotakin hullusti. Minulla on niin omituinen tunne --
ikäänkuin tietäisin, että hän ei ole laivassa."
Herra Thuran nauroi herttaisesti. "Hyväinen aika, paras neiti
Strong", sanoi hän. "Missäpä ihmeessä hän sitten olisi? Emme ole
nähneet maata päiväkausiin."
"Tietenkin tämä on naurettavaa", myönsi tyttö. "Mutta minä en salli
asian itseäni kauemmin kiusata; aion ottaa selvän siitä, missä herra
Caldwell on", sanoi hän sitten ja viittasi ohimenevää tarjoilijaa
luokseen.
"Se saattaa olla vaikeampaa kuin luuletkaan, rakas tyttöseni",
ajatteli herra Thuran, mutta ääneen hän virkkoi: "Niin, juuri niin."
"Hakekaahan herra Caldwell, olkaa hyvä", sanoi hän tarjoilijalle, "ja
ilmoittakaa hänelle, että hänen jatkuva poissaolonsa huolestuttaa
hänen ystäviään".
"Olette kovin kiintynyt herra Caldwelliin", huomautti herra Thuran.
"Minusta hän on mainio", vastasi tyttö. "Ja äiti on häneen ihan
hullaantunut. Hän on niitä miehiä, joiden parissa tuntee olevansa
täysin turvassa, -- kukaan ei voisi olla luottamatta herra
Cadwelliin."
Hetkistä myöhemmin palasi tarjoilija ilmoittamaan, että herra
Caldwell ei ollut hytissään. "En voi löytää häntä, neiti Strong, ja"
-- hän epäröitsi -- "olen kuullut, että hänen vuoteessaan ei viime
yönä ole maattu. Kaiketi on parasta ilmoittaa asia kapteenille."
"Kaikin mokomin", huudahti neiti Strong. "Minä lähden itse kanssanne
kapteenin luo. Tämä on kauheaa. Minä tiedän, että jotakin hirveätä on
tapahtunut. Aavistukseni eivät sittekään olleet joutavia."
Kovin säikähtyneenä oli nuori nainen ja kiihoittuneena tarjoilija,
kun he astuivat kapteenin eteen muutamaa minuuttia myöhemmin. Hän
kuunteli äänettömänä heidän kertomustaan ja huolestunut ilme kuvastui
hänen kasvoillaan, kun tarjoilija vakuutti hänelle, että oli etsinyt
kadonnutta matkustajaa kaikkialta laivassa, missä matkustajan saattoi
olettaa käyvän. "Ja oletteko varma, neiti Strong, että eilen illalla
näitte jotakin putoavan mereen?" kysyi hän.
"Siitä ei ole pienintäkään epäilystä", vastasi tyttö. "En voi sanoa,
että se oli ihmisruumis -- mitään huutoa ei kuulunut. Se olisi
saattanut olla, kuten arvelinkin, joku rojukimppu. Mutta jollei
herra Caldwell ole laivassa, jään alati siihen uskoon, että hänen
minä näin putoavan hyttini ikkunan ohitse." Kapteeni määräsi heti
ja täydellisesti tarkastettavaksi koko laivan perästä keulaan -- ei
mitään loukkoa eikä lovea saisi unohtaa. Neiti Strong odotteli hänen
kajuutassaan tarkastuksen tuloksia. Kapteeni teki monta kysymystä,
mutta hän ei voinut kertoa hänelle kadonneesta miehestä muuta kuin
mitä itse oli nähnyt lyhyen tuttavuutensa aikana laivalla. Ensi
kertaa hän todella havaitsi, kuinka vähän herra Caldwell oikeastaan
oli kertonut hänelle menneestä elämästään. Hän oli syntynyt Afrikassa
ja saanut kasvatuksensa Pariisissa, siinä melkein kaikki, mitä neiti
Strong tiesi, ja nämä laihat tiedonannot olivat olleet seurauksena
hänen ihmettelystään, että englantilainen puhui kieltänsä niin
huomattavan ranskalaisella korostuksella.
"Mainitsiko hän koskaan mistään vihollisista?" kysyi kapteeni.
"Ei koskaan."
"Oliko hän kenenkään muun matkustajan tuttava?"
"Vain siinä määrin kuin minunkin -- tilapäisten kohtausten tuloksena
laivan matkustajain kesken."
"Tuota noin... luuletteko, neiti Strong, että hän joi liiaksi?"
"Tuskinpa hän joi laisinkaan -- ainakaan hän ei ollut maistellut
puolta tuntia aikaisemmin kuin näin möykyn putoavan mereen", vastasi
tyttö, "sillä minä olin siihen asti hänen kanssaan kannella".
"Perin omituista", sanoi kapteeni. "Hän ei minusta näyttänyt
mieheltä, jota vaivasivat pyörtymyskohtaukset tai sen tapaiset.
Ja jos niin olisikin ollut, on tuskin uskottavaa, että hän olisi
pudonnut kokonaan laidan yli, jos olisi saanut kohtauksen nojatessaan
kaidetta vasten, -- pikemmin hän olisi horjahtanut sisäpuolelle,
kannelle. Jollei hän ole laivassa, neiti Strong, niin hänet on
heitetty laidan yli -- ja se, että te ette kuullut mitään huutoa,
johtaisi otaksumaan, että hän jo sitä ennen oli kuollut, että hänet
oli -- murhattu."
Tyttöä puistatti. Kokonaista tuntia myöhemmin palasi ensimmäinen
perämies ilmoittamaan etsinnän tuloksista.
"Herra Caldwell ei ole laivassa, kapteeni", sanoi hän.
"Pelkään, että tämä on jotakin vakavampaa kuin tapaturma, herra
Brently", lausui kapteeni. "Käsken teidän itse tarkastaa -- ja hyvin
huolellisesti -- herra Caldwellin kapineet, saadaksemme selville,
onko mitään syytä otaksua joko itsemurhaa tai murhaa. -- Tutkikaa
kaikki perin pohjin."
"Kyllä, kyllä", vastasi Brently ja lähti aloittamaan tutkimistansa.
Hazel Strong oli masentuneena. Kahteen päivään hän ei lähtenyt
hytistään ja vihdoin kannelle saapuessaan hän oli kovin riutunut ja
kalpea ja hänellä oli isot mustat renkaat silmien alla. Oli kuin hän
valvoessaan tai nukkuessaan yhäti näkisi tumman ruumiin nopeasti ja
äänettömästi putoavan kylmään, julmaan mereen.
Pian sen jälkeen kun hän taas ilmestyi kannelle, liittyi herra Thuran
hänen seuraansa ystävällisesti ilmaisten pahoittelunsa.
"Oh, se oli kauheaa, neiti Strong", sanoi hän. "En voi saada sitä
mielestäni."
"Enkä minä", vastasi tyttö väsyneesti. "Minusta tuntuu että hänet
olisi voitu pelastaa, jos olisin antanut hälytyksen."
"Ette saa moittia itseänne, paras neiti Strong", pyysi herra Thuran.
"Se ei suinkaan ollut teidän syynne. Jokainen muu olisi menetellyt
niinkuin tekin. Kuka olisi tullut ajatelleeksi havaitessaan
jotakin putoavan laivasta mereen, että sen ehdottomasti täytyi
olla ihminen? Eikä tulos olisi ollut toisenlainen, vaikka olisitte
hälyttänytkin. Jonkun aikaa olisi epäilty teidän kertomustanne,
pidetty vain hermostuneen naisen harha-aistimuksena. Ja jos
olisitte itsepintaisesti pysynyt päätöksessänne, olisi jo ollut
liian myöhäistä pelastaa hänet silloin, kun laiva olisi ehditty
pysähdyttää, pelastusveneet laskea ja soutaa niillä kilometrittäni
taaksepäin etsimään paikkaa, missä murhenäytelmä tapahtui. Ei, ette
saa moittia itseänne. Olette tehnyt enemmän kuin kukaan meistä
poloisen herra Caldwellin hyväksi -- olitte ainoa, joka häntä
kaipasitte. Tehän panitte etsinnän toimeen."
Tyttö ei voinut olla tuntematta kiitollisuutta häntä kohtaan hänen
ystävällisistä ja rohkaisevista sanoistaan. Herra Thuran oli hänen
seurassaan usein -- melkein alati -- tästäpuoleen matkan loppuun
asti ja tyttö alkoi pitää hänestä tosiaankin varsin paljon. Herra
Thuran oli saanut tietää, että kaunis neiti Strong Baltimoresta oli
ameriikkalainen perijätär -- kovin varakas tyttö jo itsessäänkin ja
myöhemmin perivä niin suuren omaisuuden, että näiden mahdollisuuksien
ajatteleminen sai herra Thuranin pidättelemään henkeänsä, -- ja koska
hän vietti suurimman osan ajastaan noissa hauskoissa mielikuvissa,
oli siis ihme, että hän ollenkaan hengitti.
Herra Thuranin aikomus oli ollut lähteä laivasta ensimmäisessä
satamassa, johon he laskivat Tarzanin katoamisen jälkeen. Eikö
hänellä ollut lakkarissaan se, mitä varten hän oli lähtenyt matkalle
juuri tällä laivalla? Mikään ei enää pidätellyt häntä täällä. Hän ei
voinut kyllin nopeasti palata mannermaalle, astuakseen ensimmäiseen.
Pietariin vievään pikajunaan.
Mutta nyt oli toinen tuuma herännyt ja tunki nopeasti hänen
alkuperäiset aikomuksensa tieltään. Tuolle ameriikkalaiselle
omaisuudelle ei saattanut nyrpistää nenäänsä eikä ollut sen
omistajatarkaan suinkaan vähemmän viehättävä.
_Sapristi!_ Hänpä vasta herättäisi huomiota Pietarissa. -- Ja niin
Rokoff itsekin herättäisi hänen omaisuutensa avulla.
Sittenkun herra Thuran oli mielikuvituksessaan tuhlannut muutamia
miljoonia dollareita, havaitsi hän sen homman niin peräti
mieleisekseen, että tahtoi jatkaa matkaa Kap-kaupunkiin asti, äkkiä
tullen siihen päätökseen, että hänellä oli siellä tärkeitä tehtäviä,
joiden hoitamiseen saattoi kulua jonkun aikaa.
Neiti Strong oli hänelle kertonut, että hän äitineen kävisi siellä
viimemainitun veljeä tervehtimässä, -- eivät olleet määränneet
oleskelunsa aikaa, mutta luultavasti sitä jatkuisi kuukausia.
Hän oli mielissään kuullessaan, että myöskin herra Thuran jäisi sinne.
"Toivoakseni voimme jatkaa tuttavuuttamme", sanoi hän. "Teidän pitää
käydä tervehtimässä äitiä ja minua niin pian kun olemme ehtineet
asettua."
Herra Thurania viehätti tämä mahdollisuus eikä hän ollut hidas sitä
tunnustamaan. Rouva Strongiin hän ei tehnyt aivan yhtä edullista
vaikutusta kuin tyttäreen.
"Mikä hänessä lienee", sanoi hän Hazelille, kun he kerran hänestä
puhuivat. "Hän näyttää joka suhteessa oikealta herrasmieheltä, mutta
joskus välähtää hänen silmissään jotakin -- joku ohimenevä ilme, jota
en voi kuvailla, mutta joka herättää minussa kovin kaamean tunteen."
Tyttö nauroi. "Oletpa sinä hupsu, äiti-kulta", sanoi hän.
"Niin kai, mutta olen pahoillani, että meillä ei sensijaan ole herra
Caldwellia seuranamme."
"Niin olen minäkin", vastasi hänen tyttärensä.
Herra Thuran alkoi käydä ahkerasti Hazel Strongin enon luona
Kap-kaupungissa. Hänen huomaavaisuutensa oli hyvin silmäänpistävä,
mutta se oli niin hyvin järjestetty tytön kaikkien toivomusten
mukaan, että tämä tuli hänestä yhä riippuvaisemmaksi. Jos hän tai
äiti tai joku serkku tarvitsi saattajaa, jos oli joku ystävällinen
palvelus tehtävä, oli herttainen ja kaikkialla läsnäoleva herra Thuran
aina käytettävissä. Tytön eno perheineen alkoi pitää hänestä hänen
ehdottoman kohteliaisuutensa ja palvelevaisuutensa vuoksi. Herra
Thuran alkoi käydä korvaamattomaksi. Vihdoin hän arvellen sopivan
ajan tulleen kosi Hazelia. Neiti Strong hätkähti. Hän ei tiennyt mitä
sanoa.
"En ollut laisinkaan aavistanut, että piditte minusta sillä tavalla",
sanoi hän. "Olen aina pitänyt teitä erittäin rakkaana ystävänä. En
anna teille vastaustani nyt. Unohtakaa, että olette pyytänyt minua
vaimoksenne. Jatkakaamme entiseen tapaan -- sitten voin katsella
teitä jonkun aikaa toiselta näkökannalta. Mahdollisesti huomaan, että
tunteeni teitä kohtaan ovat enemmän kuin ystävyyttä. En tosiaan ole
hetkeksikään ajatellut, että teitä rakastin."
Tämä järjestely tyydytti täydellisesti herra Thurania. Hän oli
kovin pahoillaan, että oli ollut niin hätäinen, mutta hän oli muka
rakastanut häntä niin kauan aikaa ja niin hartaasti, että arveli
jokaisen voivan sen huomata.
"Ensi hetkestä asti, kun teidät näin, Hazel", sanoi hän, "olen teitä
rakastanut. Olen valmis odottamaan, sillä olen varma, että niin suuri
ja puhdas rakkaus kuin minun tulee palkituksi. Haluan ainoastaan
tietää, että te ette rakasta ketään muuta. Tahdotteko sen minulle
sanoa?"
"En ole ikinä ollut rakastuneena", vastasi tyttö, ja toinen oli aivan
tyytyväinen. Kotimatkallaan sinä iltana hän kuvitteli ostavansa
komean höyryaluksen ja rakentavansa miljoonan dollarin huvilan
Mustanmeren rannikolle.
Seuraavana päivänä Hazel Strongilla oli yksi elämänsä hauskimpia
yllätyksiä. Hän sattui vastatusten Jane Porterin kanssa, joka tuli
ulos jalokivikauppiaan myymälästä.
"Kah, Jane Porter!" huudahti hän. "Mistä ihmeestä sinä olet tänne
tipahtanut!? Voinko uskoa edes silmiäni!"
"No, hyväinen aika!" vastasi yhtä kummastunut Jane. "Ja minä kun olen
tuhlannut monta nidosta ensiluokkaista mielikuvitusta maalaillessani
itselleni sinun elämääsi ja hommiasi Baltimoressa -- niin juuri!" Ja
hän syleili taaskin ystävätärtään ja suuteli häntä kymmenenkin kertaa.
Sitten kun molemminpuoliset selitykset oli saatu, tiesi Hazel,
että loordi Tenningtonin huvipursi oli poikennut Kap-kaupunkiin
vähintäänkin viikon ajaksi ja että sen sitten oli määrä jatkaa
matkaansa -- tällä kertaa länsirannikkoa pitkin ja niin takaisin
Englantiin. "Jossa", lopetti Jane puheensa, "minä menen naimisiin".
"Et siis vielä ole naimisissa?" kysyi Hazel.
"En vielä", vastasi Jane ja lisäsi sitten omituisen irrallisesti:
"Toivoisin Englannin olevan täältä miljoonan penikulman päässä."
Huvialuksen matkustajat ja Hazelin sukulaiset kävivät vuoroin
vierailulla toistensa luona. Päivällisiä järjestettiin ja retkeilyjä
ympäristölle vieraiden hauskutukseksi. Herra Thuran oli tervetullut
jokaiseen tilaisuuteen. Hän antoi itse päivälliset seurueen herroille
ja osasi monilla pienillä vieraanvaraisuuden osoituksilla voittaa
loordi Tenningtonin suosion.
Herra Thuran oli sattumalta kuullut vihjaistavan jostakin, mikä
saattoi olla seurauksena tästä loordi Tenningtonin huvialuksen
odottamattomasta vierailusta, ja hän halusi olla siinä mukana.
Kerran, kun hän oli yksinään englantilaisen kanssa, käytti hän
tilaisuutta tehdäkseen aivan selväksi, että hänen kihlauksensa neiti
Strongin kanssa julkaistaisiin heti kun olivat palanneet Ameriikkaan.
"Mutta ei sanaakaan siitä, paras loordi, ei sanaakaan siitä!"
"Olkaa huoleti, minä kyllä käsitän, hyvä ystävä", oli Tennington
vastannut. "Mutta teitä täytyy onnitella -- repäisevä tyttö, niin,
tosiaan."
Seuraavana päivänä se tapahtui. Rouva Strong, Hazel ja herra
Thuran olivat loordi Tenningtonin vieraina hänen huvialuksessaan.
Rouva Strong oli kertonut heille, kuinka hauskaa hänellä oli ollut
Kap-kaupungissa oleskellessaan ja kuinka ikävää oli, että hän oli
juuri saanut asianajajiltaan Baltimoresta kirjeen, joka pakoitti
hänet lopettamaan vierailunsa ennemmin kuin oli aikonut.
"Milloin te lähdette?" kysyi Tennington.
"Viikon ensimmäisenä päivänä luullakseni", vastasi rouva.
"Niinkö?" huudahti herra Thuran. "Onpa minulla hyvä onni. Minullekin
on käynyt tarpeelliseksi heti palata, ja nyt minulla on kunnia
seurata ja palvella teitä."
"Te olette kovin ystävällinen, herra Thuran", vastasi rouva Strong.
"Olemme oikein iloiset saadessamme asettua teidän suojaukseenne."
Mutta sydämensä pohjalla hänellä oli toivomus, että hänestä
pääsisivät. Miksi -- sitä hän ei itsekään tiennyt.
"Jumaliste!" huudahti loordi Tennington hetkistä myöhemmin. "Veikeä
tuuma, jumaliste!"
"Niin, Tennington, tietysti", rohkeni Clayton huomauttaa; "täytyyhän
sen olla veikeä, koska se on sinun keksimäsi, mutta mikä hiidessä se
sitten on? Aiotko purjehtia etelänavan kautta Kiinaan?"
"Oh, kuulehan, Clayton", vastasi Tennington, "älä viitsi olla niin
tyly toverille siksi, että et tullut tätä retkeä itse ehdottaneeksi.
Olet jurotellut ihan matkan alusta asti.
"Ei, herraseni", jatkoi hän, "se on veikeä tuuma, kuten kaikki
myöntänette. Aion viedä rouva Strongin ja neiti Strongin ja Thuranin
myös, jos hän tahtoo tulla, Englantiin asti meidän kanssamme
huvialuksella. No, eikö se ole oiva tuuma?"
"Suo anteeksi, Tenny, vanha veikko", huudahti Clayton. "Se on kyllä
oiva tuuma, jota tosiaan en olisi sinulta odottanut. Oletko aivan
varma, että se on omintakeinenkin?"
"Ja me lähdemme matkalle viikon ensimmäisenä päivänä tai milloin
muutoin teille vain sopii, rouva Strong", päätti jalomielinen
englantilainen, ikäänkuin asia olisi jo kokonaan järjestetty,
lähtöpäivä vain vielä määräämättä.
"Hyväinen aika, lordi Tennington, ettehän ole antanut meille
tilaisuutta edes kiittää teitä, vielä vähemmin päättää, onko meille
mahdollista vastaanottaa jalomielinen kutsunne", sanoi rouva Strong.
"Tietysti te tulette", vastasi Tennington. "Teille tulee yhtä
hauskaa kuin konsaan matkustajalaivassa ja aivan yhtä mukava olo, ja
kaikkihan me teitä toivomme mukaamme emmekä pidä kieltoa vastauksena."
Ja niin päätettiin, että he lähtisivät satamasta seuraavana
maanantaina.
Kahta päivää myöhemmin istuivat tytöt Hazelin hytissä katsellen
muutamia kuvia, jotka hän oli Kap-kaupungissa viimeistellyt. Siinä
oli kaikki valokuvat, jotka hän oli ottanut siitä asti kun lähti
Ameriikasta, ja neitosille ne olivat hyvin mielenkiintoisia. Jane
teki monta kysymystä, ja Hazel lateli tulvanaan huomautuksiaan ja
selityksiään eri paikoista ja henkilöittä.
"Ja tässä", sanoi hän äkkiä, "tässä on mies, jonka sinä tunnet. Olen
niin usein aikonut kysellä sinulta siitä poloisesta, mutta en ole
koskaan joutunut sitä ajattelemaan, kun olemme olleet yhdessä." Hän
piti kädessään pientä kuvaa niin, että Jane ei nähnyt miehen kasvoja,
jota se esitti.
"Hänen nimensä oli John Caldwell", jatkoi Hazel. "Muistatko häntä?
Hän sanoi tavanneensa sinut Ameriikassa. Hän oli englantilainen."
"En voi muistaa nimeä", sanoi Jane. "Näytähän minulle kuva."
"Mies-parka putosi laivasta risteillessämme rannikkoa pitkin etelään
päin", sanoi Hazel antaessaan kuvan Janelle.
"Putosi laivasta... Hazel, Hazel, -- älä sano minulle, että hän on
kuollut, hukkunut mereen! Hazel! Miksi et sano, että laskit leikkiä!"
Ja ennenkuin kummastunut neiti Strong voi hänet tavoittaa, oli neiti
Porter lysähtänyt pyörtyneenä lattialle.
Sitten kun Hazel oli palauttanut toverinsa tajuihinsa, istui hän
katsellen häntä pitkän aikaa ennenkuin kumpikaan puhui.
"En tiennyt, Jane", virkkoi Hazel väkinäisellä äänellä, "en tiennyt
sinun tunteneen herra Caldwellia niin läheisesti, että hänen
kuolemansa sinua noin järkyttäisi".
"John Caldwellia?" kysyi neiti Porter. "Ethän aikone sanoa minulle,
että et tiedä, kuka tämä mies oli, Hazel?"
"Oho, Jane; minä tiedän varsin hyvin kuka hän oli -- hänen nimensä
oli John Caldwell, hän oli Lontoosta."
"Oi, Hazel, toivoisin voivani sen uskoa", voivotteli tyttö.
"Toivoisin voivani sen uskoa, mutta nuo piirteet ovat syöpyneet
niin syvälle muistiini ja sydämeeni, että tuntisin ne kaikkialla
maailmassa tuhansien joukosta, jotka saattaisivat näyttää
samanlaisilta kaikista muista paitsi minusta."
"Mitä tarkoitat, Jane?" huusi Hazel nyt aivan hätääntyneenä. "Keneksi
hänet luulet?"
"Minä en luule, Hazel. Minä _tiedän_, että tuo on Apinain Tarzanin
kuva."
"Jane!"
"En ole voinut erehtyä. Oi, Hazel, oletko varma, että hän on kuollut?
Eikö tässä voi olla mitään erehdystä?"
"Pelkään, että ei, rakas ystävä", vastasi Hazel surullisesti. "Soisin
voivani luulla sinun erehtyneen, mutta nyt juolahtaa mieleeni monen
monta pientä todistavaa seikkaa, jotka eivät merkinneet minulle
mitään niin kauan kuin luulin, että hän oli John Caldwell Lontoosta.
Hän sanoi syntyneensä Afrikassa ja saaneensa kasvatuksensa Ranskassa."
"Niin, se on totta", jupisi Jane Porter alakuloisesti.
"Ensimmäinen perämies, joka tarkasti hänen matkakapineensa, ei
löytänyt mitään, josta olisi käynyt selville, että hän oli John
Caldwell Lontoosta. Miltei kaikki hänen tavaransa olivat valmistetut
tai ostetut Pariisissa. Kaikki, missä oli hänen alkukirjaimensa, oli
merkitty joko pelkällä T:llä tai kirjaimilla J. C. T. Ajattelimme,
että hän matkusti _incognito_ kahdella ensimmäisellä nimellään -- J.
C. olisi tarkoittanut John Caldwellia."
"Apinain Tarzan otti itselleen nimen Jean C. Tarzan", sanoi Jane
yhtä elottoman yksitoikkoisesti. "Ja hän on kuollut! Oi Hazel,
se on kauheaa! Hän kuoli yksinään tähän hirveään valtamereen! On
uskomatonta, että se urhea sydän on lakannut sykkimästä -- että
nuo mahtavat lihakset ovat iäksi jäykistyneet ja kylmenneet! Että
hän, joka oli elämän, terveyden ja miehuudenvoiman perikuva, nyt on
limaisten, matelevien elukkain saaliina, että..." Mutta hän ei voinut
jatkaa ja hiukan voihkaisten hän kätki kasvonsa käsiinsä ja vaipui
nyyhkyttäen lattialle.
Päiväkausia oli neiti Porter sairaana eikä halunnut nähdä ketään
muita kuin Hazelin ja uskollisen Esmeraldan. Kun hän vihdoin tuli
kannelle, hämmästyivät kaikki surullisesta muutoksesta, joka oli
hänessä tapahtunut. Hän ei enää ollut reipas, eloisa ameriikkalainen
kaunotar, joka oli tenhonnut ja riemastuttanut kaikkia ympärillään.
Sensijaan hän oli hyvin tyyni ja alakuloinen tyttönen, kasvoilla
toivoton kaihonilme, jonka syyn vain Hazel Strong tajusi.
Koko seurue teki kaikkensa ilahduttaakseen ja huvittaakseen häntä,
mutta tuloksetta. Silloin tällöin sai lystikäs loordi Tennington
viekoitelluksi vaisun hymyn hänen huulilleen, mutta enimmäkseen hän
istui silmät avoinna ja tuijotti ulos merelle.
Jane Porterin sairauden mukana kohtasi huvialusta onnettomuus
toisensa jälkeen. Ensiksi särkyi yksi koneista ja he olivat kaksi
päivää tuuliajolla, sillävälin kun vika tilapäisesti korjattiin.
Sitten iski heihin äkillinen tuulenpyörre, joka pyyhkäisi kannelta
mereen melkein kaikki, mikä oli irrallista. Myöhemmin joutui
kaksi merimiestä tappeluun keulakannella sillä seurauksella, että
toinen sai pahan puukoniskun ja toinen oli pantava rautoihin.
Onnettomuuksien huipuksi putosi toinen perämies mereen ja hukkui
ennenkuin hänelle ehdittiin avuksi. Huvialus risteili paikalla
kymmenen tuntia, mutta mitään merkkiä ei miehestä nähty, sen jälkeen
kun hän, oli kannelta mereen molskahtanut.
Jokainen laivan miehistöstä ja kaikki vieraat olivat synkkiä ja
alakuloisia näiden toisiaan seuraavien onnettomuuksien jälkeen.
Kaikki pelkäsivät, että jotakin pahempaa oli tulossa, ja näin
oli varsinkin merimiesten laita, he kun muistelivat kaikenlaisia
matkan alkupuolella sattuneita enteitä ja varoituksia, jotka he
nyt saattoivat selvästi huomata jonkun tulossa olevan kauhean
murhenäytelmän airuiksi.
Eikä pahan ilman lintujen tarvinnutkaan kauan odottaa. Toisena
yönä perämiehen hukkumisen jälkeen tärähti laiva äkkiä perästä
keulaan asti. Kello yhdeltä aamulla tuntui kauhea sysäys, joka
suisti uinailevat vieraat ja miehistön hyteistään ja lavereiltaan.
Valtava vavahtelu tärisytti heikkoa alusta, se oli kovin kallistunut
oikealle; koneet pysähtyivät. Muutaman minuutin riippui se siten
neljänkymmenen viiden asteen kulmassa, -- sitten se vaipui vihaisella
mäiskähdyksellä takaisin mereen ja ojentausi.
Heti hyökkäsivät miehet kannelle, naiset kintereillä. Vaikka yö
oli pilvinen, oli vähän tuulta, eikä ollut niin pimeä, ettei olisi
voitu eroittaa mustaa röykkiötä, joka vähän matkaa laivan vasemmasta
kupeesta ajelehti matalalla vedessä.
"Laivahylky", selitti vartiovuorolla oleva perämies lyhyesti.
Samassa riensi koneenkäyttäjä kannelle kapteenia etsimään.
"Paikka, jonka panimme silinterin päähän, on singahtanut pois",
toimitti hän, "ja laiva vuotaa kovin vasemmalta, keulan puolelta".
Hetkistä myöhemmin ryntäsi muuan merimies kannelle. "Herra Jumala!"
huusi hän. "Aluksen koko kirottu pohja on revennyt. Se ei voi pysyä
veden päällä kahtakymmentä minuuttia."
"Älkää soittako suutanne!" ärjäisi Tennington; "menkööt naiset, alas
ja ottakoot tavaroitaan mukaansa. Ehkei se ole niin vaarallista,
mutta kenties meidän täytyy astua veneisiin. Parasta olla varuillaan.
Lähtekää heti, olkaa hyvät. Ja kapteeni Jerrold, lähettäkäähän joku
kykenevä mies alas ottamaan selkoa vamman suuruudesta. Sillä välin
kehoittaisin teitä varustamaan veneet ruokavaroilla."
Omistajan tyyni, matala ääni rauhoitti suuressa määrin koko
seuruetta, ja tuossa tuokiossa puuhasivat kaikki niiden
velvollisuuksien täyttämisessä, joihin hän oli heitä kehoittanut.
Kun naiset palasivat kannelle, olivat veneet nopeasti laitetut
valmiiksi, ja hetkistä myöhemmin palasi alasmennyt perämies antamaan
selostuksensa. Mutta hänen mielipidettään tuskin tarvittiin
vakuuttamaan kerääntyneelle mies- ja naisryhmälle, että _Lady Alicen_
loppu oli käsissä.
"No niin?" virkkoi kapteeni, kun perämies epäröitsi.
"En halua säikähdyttää naisia, kapteeni", vastasi tämä, "mutta minun
käsittääkseni alus pysyy veden päällä tuskin kymmentä minuuttia.
Siinä on repeämä, josta voisi ajaa sisälle lehmän, kapteeni."
_Lady Alice_ oli nopeasti vajonnut keulasta päin viiden minuutin
ajan. Sen perä oli jo korkealla ilmassa ja jalansija oli käynyt
perin täpäräksi. Sillä oli neljä venettä, ja kaikki täytettiin ja
laskettiin turvallisesti. Kun he nopein aironvedoin soutivat pieneltä
haaksirikkoutuneelta alukselta, katsahti Jane Porter vielä kerran
jälkeensä. Juuri silloin kuului kova jymähdys ja laivan sisus rytisi
ja paukkui turmiota ennustavasti. Sen koneisto oli murtautunut
irti ja syöksyi keulaa kohti riuhtaisten väliseiniä ja laipioita
mennessään. Perä kohosi nopeasti heidän yläpuolellaan. Hetkiseksi
näkyi laiva pysähtyvän siihen -- kohtisuorana valtameren povesta
kohoavaksi keilaksi, ja sitten se sukelsi nopeasti pää edellä
aaltoihin.
Eräässä venheistä kuivasi urhea loordi Tennington kyyneleen
silmännurkastaan, -- hän ei nähnyt vaipuvan iäksi meren pohjaan
kalliin laivan, vaan rakkaan, kauniin ystävän, johon hän oli
sydämestään kiintynyt.
Vihdoin hälveni pitkä yö, ja troopillinen aurinko loi säteensä
aaltoilevaan veteen. Jane Porter oli vaipunut oikulliseen uneen,
josta hänen ylöspäin käännetyille kasvoilleen lankeava huikaiseva
valo hänet herätti. Hän katsahti ympärilleen. Veneissä oli hänen
kanssaan kolme merimiestä, Clayton ja herra Thuran. Sitten hän etsi
muita veneitä, mutta silmänkantamiin hän ei voinut eroittaa mitään,
joka olisi katkaissut vesiaavikon kamalan yksitoikkoisuuden. He
olivat yksinään pienessä veneessä laajalla Atlantilla.