Hyökätessään, käpälät levitettyinä ja raateluhampaat paljaina, _el
adrea_ luuli saavansa tästä poloisesta miekkosesta yhtä helpon
saaliin kuin paristakymmenestä aikaisemmin kaatamastaan. Hänestä
ihminen oli kömpelö, hidasliikkeinen, puolustuskyvytön olento -- eikä
Numa sellaisen edessä paljoa häikäillyt.
Mutta tällä kertaa hän huomasi joutuneensa tekemisiin yhtä ketterän
ja nopean olennon kanssa kuin se itse oli. Kun mahtava käpälä iski
kohtaan, missä mies oli ollut, ei tämä enää ollutkaan siinä.
Näytelmää katseleva tyttö pidätti henkeään ihmettelystä,
havaitessaan, kuinka ketterästi tuo kumartunut mies vältti hirviön
ison käpälän. Ja nyt, oi Allah! Mies oli äkkiä hyökännyt _el adrean_
olkapään taakse, ennenkuin peto ehti kääntyä, ja tarttunut sitä
harjasta. Leijona kohosi takajaloilleen kuin hevonen. Tarzan tiesi,
että se tekisi niin, ja oli valmistautunut. Jättiläiskäsivarsi
kiertyi mustaharjaiseen kaulaan ja kerran, kahdesti, kymmenen,
kaksitoista kertaa tunkeutui terävä ase tummanruskeaan kylkeen
vasemman olkapään takana.
Hurjasti hyppi Numa, karjui raivosta ja tuskasta, -- mutta
jättiläistä se ei voinut ravistaa selästään tai saada hampaittensa
tai kynsiensä ulottuville sinä lyhyenä aikana, joka isopäisellä
ruhtinaalla vielä oli elettävää. Se oli aivan kuollut, kun Apinain
Tarzan hellitti otteensa ja nousi. Sitten erämaan tytär kuuli
jotakin, mikä säikähdytti häntä vielä enemmän kuin _el adrean_
läsnäolo oli säikähdyttänyt. Mies polki kaatamansa otuksen ruumista
ja päästi, kauniit kasvot kohotettuina täysikuuta kohti, kauheimman
huudon, mikä koskaan oli tytön korvissa kajahtanut.
Pelosta parahtaen tyttö vetäytyi poispäin, -- hän luuli kamppailun
kauhean ponnistuksen tehneen urhon mielipuoleksi. Kun tuon
hornanhuudon viime sävel oli haihtunut etäältä vastaaviin vaimeneviin
kaikuihin, loi mies silmänsä alaspäin, kunnes ne kohtasivat tytön.
Heti valaisi ystävällinen hymy hänen kasvonsa aivan riittävänä
todistuksena hänen tervejärkisyydestään, ja tyttö hengitti jälleen
vapaasti, hymyillen vastaan.
"Mikä mies te olette?" kysyi hän. "Se, mitä teitte, on
ennenkuulumatonta. En vieläkään voi uskoa, että yksi ainoa mies,
jolla on aseena vain veitsi, on taistellut käsikähmässä _el adrean_
kanssa ja voittanut _el adrean_ itse haavoittumatta, -- tai ollenkaan
voittanut hänet. Ja tuo huuto -- se ei ollut ihmishuuto. Miksi te
karjaisitte?"
Tarzan punastui. "Karjaisin siksi", sanoi hän, "että joskus unohdan
olevani sivistynyt ihminen. Surmatessani olen varmaankin toinen
olento."
Hän ei yrittänyt selittää pitemmältä, sillä hänestä tuntui aina, että
naisen täytyi inhoten katsella sellaista, joka vielä oli niin lähellä
eläintä.
Yhdessä he jatkoivat matkaansa. Aurinko oli tunti sitten noussut, kun
he jälleen saapuivat erämaahan vuorten takana. Pienen puron varrelta
he löysivät tytön hevoset syömästä. Ne olivat kotimatkallaan tulleet
sinne asti ja pysähtyneet syömään ruohoa, kun niiden pelonaihe ei
enää ollut saapuvilla.
Vähällä vaivalla Tarzan ja tyttö ottivat ne kiinni ja nousten niiden
selkään ratsastivat ulos erämaahan sheikki Kadur ben Sadenin duarille
päin.
He eivät nähneet mitään merkkiä takaa-ajosta ja pääsivät
turvallisesti määräpaikkaansa noin kello yhdeksältä. Sheikki oli
vastikään palannut. Hän oli ollut murheesta suunniltaan tyttärensä
poissaolon vuoksi, peläten, että rosvot olivat hänet taas vieneet.
Viidenkymmenen miehen kera hän oli jo noussut satulaan lähteäkseen
häntä etsimään, kun molemmat ratsastivat duariin.
Hänen ilonsa tyttären onnellisesta paluusta oli verrattavissa vain
hänen kiitollisuuteensa Tarzania kohtaan siitä, että tämä yön
vaarojen halki toi tytön turvallisesti kotiin, ja mielihyvään siitä,
että tytär oli ajoissa ehtinyt pelastamaan miehen, joka kerran oli
hänet pelastanut.
Mitään kunnioitusta ei Kadur ben Saden laiminlyönyt osoittaakseen
apinamiehelle arvonantoansa ja ystävyyttänsä. Kun tyttö oli
kertonut _el adrean_ surmaamisen, ympäröi Tarzanin joukko
ihastuneita arabialaisia, -- se oli varma tie heidän ihailuunsa ja
kunnioitukseensa.
Vanha sheikki kehoitti Tarzania jäämään jatkuvasti hänen vieraakseen.
Halusipa hän ottaa hänet heimokunnan jäseneksikin, ja apinamiehen
mieltä tenhosi jonkun aikaa puolittain kypsynyt päätös jäädä näiden
luonnon lasten luo, joita hän ymmärsi ja jotka näkyivät häntä
ymmärtävän. Hänen mieltymyksensä ja kiintymyksensä tyttöön olivat
voimakkaina tekijöinä yllyttämässä häntä myönteiseen päätökseen.
Jos tuo toveri olisi ollut mies, tuumi hän, niin hän ei olisi
epäröinyt, sillä silloin hän olisi saanut mieluisensa kumppanin,
jonka seurassa olisi voinut ratsastaa ja metsästää mielensä mukaan;
mutta näin ollen heitä olisivat rajoittaneet sovinnaiset tavat,
joita erämaan villit paimentolaiset noudattavat vielä ankarammin
kuin niiden sivistyneemmät serkut. Ja jonkun ajan päästä tyttö
naitettaisiin jollekulle noista tummista sotureista ja heidän
ystävyyssuhteensa loppuisi. Niinpä Tarzan päätti kieltäytyä sheikin
ehdotuksesta, vaikka viipyikin viikon hänen vieraanaan.
Hänen lähtiessään ratsasti Kadur ben Saden ja viisikymmentä
valkoviittaista soturia häntä saattamaan Bu Saadaan. Heidän
noustessaan ratsuilleen Kadur ben Sadenin _duarissa_ lähtöpäivän
aamuna, tuli tyttö sanomaan jäähyväiset Tarzanille.
"Olen rukoillut, että jäisitte meidän luoksemme", sanoi hän
koruttomasti, Tarzanin kumartuessa satulastaan puristamaan hänen
kättänsä hyvästiksi, "ja nyt minä rukoilen teidän palaamistanne".
Hänen kauniissa silmissään oli kaihomielinen ilme ja suupielet
värähtivät tunteellisesti. Se liikutti Tarzania.
"Ken tietää?" vastasi hän ja ratsasti lähtevien arabialaisten perästä.
Bu Saadan ulkopuolella hän sanoi Kadur ben Sadenille ja hänen
väelleen hyvästi, sillä oli olemassa syitä, jotka vaativat häntä
saapumaan kaupunkiin mahdollisimman salaisesti, ja kun hän oli ne
selittänyt sheikille, yhtyi tämä hänen päätökseensä. Arabialaisten
oli ratsastettava kaupunkiin hänen edellään, hiiskumatta
mitään siitä, että hän oli ollut heidän parissansa. Myöhemmin
saapuisi Tarzan yksinään ja menisi suoraa päätä vähän tunnettuun
alkuasukas-yömajaan.
Niinpä, kun hän saapui kaupunkiin vasta pimeän jälkeen, häntä ei
nähnyt kukaan, joka hänet tunsi, ja hän pääsi huomaamatta yömajaan.
Syötyään päivällistä Kadur ben Sadenin kanssa, joka oli hänen
vieraanansa, hän lähti kiertoteitse entiseen hotelliinsa, ja tullen
takaovesta sisään etsi isännän, joka kummastui suuresti nähdessään
hänen elävän.
Niin, monsieurille oli postia; hän kävisi sen noutamassa. Ei, hän ei
mainitsisi monsieurin palaamisesta kellekään.
Sitten hän tuli takaisin, tuoden tukun kirjeitä. Yksi niistä sisälsi
määräyksen Tarzanin esimieheltä, että hän jättäisi nykyisen hommansa
ja rientäisi Kap-kaupunkiin ensimmäisellä höyrylaivalla, mikä oli
saatavissa. Siellä hän saisi enemmän ohjeita toiselta asiamieheltä,
jonka nimi ja osoite hänelle annettiin. Siinä kaikki -- lyhyesti,
mutta selvästi. Tarzan valmistausi lähtemään Bu Saadasta seuraavana
aamuna. Sitten hän meni linnueeseen kapteeni Gerardia tapaamaan,
jonka hotellin ovenvartija ilmoitti edellisenä päivänä palanneen
osastoinensa.
Hän tapasi upseerin hänen asunnossaan. Kapteeni kummastui ja iloitsi
nähdessään Tarzanin elävänä ja terveenä.
"Kun luutnantti Gernois palasi ja ilmoitti, ettei ollut teitä
löytänyt paikalta, johon olitte halunnut jäädä siksi aikaa kun
osasto suoritti etsintänsä, tulin minä kovin levottomaksi. Etsimme
päiväkausia vuorilta. Sitten tuli sana, että leijona oli teidät
tappanut ja syönyt. Todistukseksi tuotiin meille kiväärinne.
Hevosenne oli palannut leiriin toisena päivänä katoamisenne jälkeen.
Emme voineet epäillä. Luutnantti Gernois oli murheen vallassa --
hän otti koko syyn päälleen. Hän itse tahtoi lähteä etsimistä
toimeenpanemaan. Hän tapasikin arabialaisen, jolla oli teidän
pyssynne. Hän riemastuu kuullessaan, että olette pelastunut."
"Epäilemättä", sanoi Tarzan synkästi hymyillen.
"Hän on nyt kaupungilla, muutoin kutsuttaisin hänet", jatkoi kapteeni
Gerard. "Minä ilmoitan hänelle heti, kun hän palaa."
Tarzan antoi upseerin luulla, että hän oli eksynyt ja harhaillessaan
joutunut Kadur ben Sadenin kylään, josta sheikki oli saattanut hänet
takaisin Bu Saadaan. Niin pian kuin mahdollista hän sanoi kunnon
upseerille hyvästi ja riensi takaisin kaupunkiin. Maurilaisessa
yömajassa hän oli Kadur ben Sadenin välityksellä kuullut
mielenkiintoisia uutisia. Kerrottiin mustapartaisesta valkoisesta
miehestä, joka aina liikkui arabialaiseksi puettuna. Jonkun aikaa
hän oli hoidellut taittunutta rannettaan. Hiljakkoin oli ollut
poissa Bu Saadasta, mutta oli nyt palannut; ja Tarzan tunsi hänen
lymypaikkansa. Sinne hän suuntasi askeleensa.
Hän hapuili ahtaita löyhkääviä kujia pitkin, joilla oli pimeää,
kuin hornassa, ja nousi sitten ränstyneitä portaita, joiden päässä
oli suljettu ovi ja pienoinen, lasittamaton ikkuna. Ikkuna oli
korkealla savihökkelin matalan räystään alla. Tarzan saattoi juuri
ulottua sen alireunaan. Hän nosti itseänsä verkalleen, kunnes hänen
silmänsä olivat ikkunan alireunan yläpuolella. Huone oli sisäpuolelta
valaistu, ja pöydän ääressä istuivat Rokoff ja Gernois. Gernois puhui.
"Te Rokoff olette piru!" lausui hän. "Olette ahdistellut minua,
kunnes olen menettänyt viimeisenkin riekaleen kunniastani. Olette
pakottanut minut murhaan; sillä sen Tarzanin veri on minun
vastuullani. Jollei se toinen paholaisen sikiö, Paulvitsh, myöskin
tietäisi salaisuuttani, niin tappaisin teidät täällä tänä iltana
paljain käsin."
Rokoff nauroi. "Sitä ette tee, rakas luutnantti", sanoi hän. "Sinä
hetkenä kun minut löydettäisin murhattuna, lähettäisi kelpo Alexis
sotaministerille täydet todistukset jutusta, jota niin hartaasti
haluatte salata; ja sitäpaitsi hän syyttäisi teitä minun murhastani.
Olkaahan toki järkevä. Minä olen paras ystävänne. Enkö ole
puolustanut kunniaanne aivan kuin se olisi omani?"
Gernois irvisti ja päästi sihisevän kirouksen.
"Vielä yksi pieni suoritus", jatkoi Rokoff, "sekä haluamani paperit,
ja minä annan teille kunniasanani, etten sittemmin enää koskaan pyydä
teiltä ropoakaan enkä muuta tiedonantoa".
"Ja siihen teillä on hyvät syynne", murahti Gernois. "Se, mitä
pyydätte, vie minulta viimeisen roponi ja ainoan arvokkaan
sotilaallisen salaisuuden, mikä minulla on hallussani. Teidän tulisi
minulle tiedosta maksaa eikä sen lisäksi kiristää minulta vielä
rahoja."
"Minä maksan teille pitämällä kieleni kahleissa", vastasi Rokoff.
"Mutta päättäkäämme! Tahdotteko vai ettekö tahdo? Annan teille
kolme minuuttia miettimisaikaa. Jollette myönny, niin lähetän tänä
iltana komentajallenne kirjelapun, joka johtaa samaan häväistykseen,
minkä Dreyfus kärsi -- ainoana eroituksena vain, että hän kärsi
syyttömästi."
Hetkisen istui Gernois pää kumarassa. Vihdoin hän nousi. Hän veti
kaksi paperia povestaan.
"Tässä", sanoi hän toivottomasti, "ne olivat minulla valmiina,
sillä minä tiesin, että tämä olisi ainoa ratkaisu". Hän ojensi ne
venäläiselle.
Rokoffin julmia kasvoja valaisi häijy, ahne ilme.
"Teitte viisaasti, Gernois", sanoi hän. "En minä teitä enää häiritse
-- jollette satu keräämään jälleen rahoja tai tietoja", ja hän
irvisti.
"Sitä ette koskaan tee, koira!" sähisi Gernois. "Ensi kerralla minä
tapan teidät. Olin vähällä tehdä sen tänä iltana. Tunnin ajan istuin
ennen tänne tuloani nämä kaksi paperia edessäni pöydällä. Niiden
vieressä oli panostettu revolverini. Koetin ratkaista edellisetkö vai
jälkimmäisen ottaisin mukaani. Ensi kerralla valinta on helpompi,
sillä minä olen jo tehnyt päätökseni. Läheltä jo hipaisi tänä iltana,
Rokoff; älkää kiusatko kohtaloa toistamiseen."
Sitten Gernois nousi lähteäkseen. Tarzanilla oli tuskin aikaa
pudottautua sulakkeelle ja häipyä varjoon etäämmälle ovesta. Sentään
hän tuskin toivoi välttävänsä ilmituloa. Sillake oli kovin kapea, ja
vaikka hän litistäysi seinää vasten sen ulkoreunalla, oli hän tuskin
enempää kuin jalan päässä oviaukosta. Melkein heti avautui ovi ja
Gernois astui ulos. Rokoff oli hänen takanaan. Kumpikaan ei puhunut.
Gernois oli astunut ehkä kolme askelta portaita alaspäin, kun hän
pysähtyi ja puoliksi kääntyi ikäänkuin palatakseen huoneeseen.
Tarzan tiesi, että ilmitulo olisi välttämätön. Rokoff seisoi vielä
kynnyksellä jalan päässä hänestä, mutta hän katseli vastakkaiseen
suuntaan, Gernoisia kohti. Sitten upseeri, kaiketikin muuttaen taas
mieltään, jatkoi matkaansa alaspäin. Tarzan saattoi kuulla Rokoffin
huokaisevan helpotuksesta. Hetkistä myöhemmin palasi venäläinen
huoneeseen ja sulki oven.
Tarzan odotti, kunnes Gernois oli hyvin ehtinyt päästä äänen
kantamattomiin, ja astui sitten huoneeseen. Hän oli Rokoffin vieressä
ennenkuin mies ehti nousta tuolilta, jolla istui tarkastellen
Gernoisilta saamaansa paperia. Kun hän kohotti silmänsä ja äkkäsi
apinamiehen kasvot, muuttui hän itse lyijynharmaaksi.
"Tekö!" sopersi hän.
"Minä", vastasi Tarzan.
"Mitä te haluatte?" kuiskasi Rokoff, sillä katse apinamiehen silmissä
säikähdytti häntä. "Oletteko tullut minut tappamaan? Ette uskalla.
Teidät mestattaisiin giljotiinilla. Te ette tohdi tappaa minua."
"Minä tohdin tappaa teidät, Rokoff", vastasi Tarzan, "sillä kukaan ei
tiedä, että olette täällä, tai että minä olen täällä, ja Paulvitsh
kertoisi, että teidät surmasi Gernois. Minä kuulin teidän sanovan
niin Gernoisille. Mutta se ei minuun vaikuttaisi, Rokoff. En välitä,
tietääkö joku, että olen teidät tappanut; teidän tappamisenne olisi
minulle nautinto, joka yllin kyllin korvaisi kaiken mahdollisen
rangaistuksen. Te, Rokoff, olette halveksittavin, viheliäisin
pelkuri, mistä koskaan olen kuullut. Teidät pitäisi tappaa. Minä
tappaisin teidät kovin mielelläni", ja Tarzan astui lähemmäksi.
Rokoffin hermot olivat pingoittuneet äärimmilleen. Hän riensi
parahtaen viereistä huonetta kohti, mutta apinamies oli hänen
niskassaan, kun harppaus oli vasta puoliksi tehty. Rautaiset sormet
etsivät hänen kurkkuaan -- kurja pelkuri vinkui kuin pistetty
sika, kunnes Tarzan oli sulkenut hänen ilmaläppänsä. Sitten
apinamies kohotti hänet seisaalle, yhä kuristaen häntä. Venäläinen
sätkytteli turhaan -- hän oli kuin vauva Apinain Tarzanin mahtavassa
puristuksessa.
Tarzan pani hänet tuolille ja, paljoa ennen kuin oli pelkoa miehen
kuolemisesta, hellitti otteensa. Kun venäläisen yskänpuuska oli
vaimentunut, puhui Tarzan hänelle jälleen.
"Olen antanut teidän maistaa kuoleman tuskia", sanoi hän. "Mutta
minä en tapa teitä -- tällä kertaa. Minä säästän teidät yksinomaan
erittäin kunnollisen naisen vuoksi, jonka suurena onnettomuutena
oli syntyä samasta äidistä kuin te. Mutta minä säästän teidät vain
tämän kerran hänen tähtensä. Jos joskus kuulen, että olette jälleen
häirinnyt häntä tai hänen puolisoansa, jos joskus häiritsette minua
jälleen, jos kuulen teidän palanneen Ranskaan tai johonkin Ranskan
alusmaahan, niin otan ainoaksi työkseni tavoittaa teidät ja lopettaa
tänä iltana aloittamani kuristamisen." Sitten hän kääntyi pöytään,
jolla paperit vielä olivat. Hänen ottaessaan ne siitä Rokoff tuijotti
kauhistuneena.
Tarzan tutki sekä shekin että toisen paperin. Hän kummastui
viimemainitun sisältämistä tiedoista. Rokoff oli osaksi lukenut
sen, mutta Tarzan tiesi, että kukaan ei voinut muistaa siinä olevia
merkillisiä seikkoja ja numeroita, jotka tekivät sen todella
arvokkaaksi Ranskan viholliselle.
"Nämä ovat mielenkiintoisia esikunnan päällikölle", sanoi hän
pistäessään paperit taskuunsa.
Rokoff voihki. Hän ei tohtinut kirota ääneensä.
Seuraavana aamuna ratsasti Tarzan pohjoiseen, matkallaan Buiraan ja
Algeriin. Hänen ratsastaessaan hotellin ohi seisoi luutnantti Gernois
verannalla. Kun hänen silmänsä kohtasivat Tarzanin, muuttuivat hänen
kasvonsa valkoisiksi kuin liitu. Apinamies olisi suonut, että tätä
kohtausta ei olisi sattunut, mutta hän ei voinut sitä välttää. Hän
tervehti upseeria ratsastaessaan ohi. Konemaisesti vastasi Gernois
tervehdykseen, mutta nuo kaameat, ammottavat silmät seurasivat
ratsastajaa ja niiden ainoana ilmeenä oli kauhu. Oli ikäänkuin
kuollut mies olisi katsellut aavetta.
Sidi Aissassa Tarzan tapasi ranskalaisen upseerin, johon oli
tutustunut äskeisin kaupungissa oleskellessaan.
"Te lähditte Bu Saadasta aikaisin?" kysyi upseeri. "Ette siis ole
kuullut Gernois-poloisesta?"
"Hän oli viimeinen, jonka näin sieltä ratsastaessani", vastasi
Tarzan. "Mitä hänestä?"
"Hän on kuollut; hän ampui itsensä kello kahdeksan tienoissa tänä
aamuna."
Kahta päivää myöhemmin Tarzan pääsi Algeriin. Siellä hän kuuli, että
hänen oli odotettava kaksi päivää ennenkuin pääsisi Kap-kaupunkiin
lähtevään laivaan. Hän käytti aikansa kirjoittamalla täyden
selostuksen toiminnastaan. Rokoffilta riistämiänsä salaisia papereita
hän ei liittänyt mukaan, sillä hän ei tohtinut jättää niitä omasta
hallustaan ennenkuin oli valtuutettu luovuttamaan ne jollekulle
toiselle asiamiehelle tai itse palaisi Pariisiin ja toisi ne mukanaan.
Kun Tarzan nousi laivaansa odotuksen jälkeen, joka hänestä oli ollut
mitä ikävin, tarkkasi kaksi miestä häntä yläkannelta. Molemmat olivat
muodikkaasti puetut ja sileiksi ajellut. Pitemmällä oli hiekanvärinen
tukka, mutta hänen kulmakarvansa olivat hyvin mustat. Myöhemmin
päivällä he tapasivat Tarzanin sattumalta kannella, mutta kun toinen
kiireellisesti kiinnitti toverinsa huomion johonkin merellä, olivat
heidän kasvonsa käännetyt poispäin Tarzanista hänen ohi mennessään,
joten hän ei nähnyt heidän piirteitänsä. Hän ei todella kiinnittänyt
heihin minkäänlaista huomiota. Noudattaen päällikkönsä ohjeita oli
Tarzan matkustajain luetteloon merkinnyt itsensä tekaistulla nimellä
John Caldwell, Lontoo. Hän ei käsittänyt sen tarpeellisuutta ja
se tuotti hänelle melkoista miettimistä. Mitähän osaa hänen oli
näyteltävä Kap-kaupungissa, ihmetteli hän.
"No hyvä", ajatteli hän. "Taivaan kiitos, että olen nyt päässyt
Rokoffista. Hän alkoi minua ärsyttää. Olenkohan tosiaan tulossa niin
sivistyneeksi, että minulle jo alkaa kehittyä hermosto? Hän minulle
sellaisen hankkisi, jos kukaan, sillähän ei taistele rehellisesti.
Ei koskaan tiedä, millä uudella keinolla hän iskee. On ikäänkuin
Numa, leijona, olisi yllyttänyt Tantorin, norsun, ja Histahin,
käärmeen, yhtymään kanssaan liittoon minut surmatakseen. Silloin en
koskaan olisi tiennyt, millä hetkellä tai kuka kulloinkin hyökkäisi
kimppuuni. Mutta luontokappaleet ovat ihmisiä ritarillisempia -- ne
eivät alennu halpamaiseen juoneen."
Päivällisellä sinä iltana istui Tarzan nuoren naisen vieressä, jonka
paikka oli kapteenin vasemmalla puolella. Kapteeni esitteli heidät.
Neiti Strong! Missä hän oli tuon nimen ennen kuullut? Se oli hyvin
tuttu. Ja sitten tytön äiti antoi hänelle vihjeen puhuttelemalla
tytärtään Hazeliksi.
Hazel Strong! Mitä mustoja tuo nimi herättikään. Tälle neidille
osoitettu, Jane Porterin kauniin käden piirtämä kirje oli tuonut
hänelle ensimmäisen sanoman naisesta, jota hän rakasti. Kuinka
elävästi hän muistikaan illan, jolloin oli siepannut sen kauan
sitten kuolleen isänsä majassa olevan pöydän laatikosta. Jane
Porter oli siellä istunut kirjoittamassa sitä myöhään yöhön,
hänen kyyröttäessään ulkona pimeässä. Kuinka neitonen tuona yönä
olisikaan kauhistunut, jos olisi tiennyt, että villi viidakon elukka
oli kyykistyneenä hänen ikkunansa alla tarkaten jokaista hänen
liikettänsä.
Ja tämä oli Hazel Strong -- Jane Porterin paras ystävätär.