Kun Tarzan käveli karua joenuurtoa pitkin Afrikan hohtavan kuun alla,
tunsi hän voimakkaana viidakon kutsun. Yksinäisyys ja kesytön vapaus
täytti hänen sydämensä elämällä ja kimmoisuudella. Hän oli jälleen
Apinain Tarzan, jonka kaikki vaistot olivat valveilla mahdollisen
yllätyksen varalta, jonkun viidakkovihollisen puolelta, mutta joka
silti asteli kevein mielin ja pää pystyssä, ylpeän tietoisena
voimastaan.
Vuorten öiset äänet olivat uusia hänelle, ja kuitenkin ne hivelivät
hänen korviaan kuin puolittain unohdetun lemmen vieno sävel. Monet
hän vaistomaisesti tunsi -- ah, olipa yksi varsin kodikaskin:
Sheetan, leopardin, etäinen yskintä. Mutta loppu-ulahduksessa oli outo
nuotti, joka teki hänet epäileväksi. Hän kuulikin pantterin äänen.
Samassa uusi ääni -- pehmeä, salavihkainen tassutus -- tunkeutui
esille muiden joukosta. Mitkään muut ihmiskorvat kuin apinamiehen
eivät olisi sitä keksineet. Aluksi hän ei sitä tajunnut, mutta
vihdoin hän käsitti, että sen saivat aikaan useiden ihmisolentojen
paljaat jalat. Ne hiipivät hänen takanaan ja lähestyivät häntä kohti
hiljaa. Häntä vaanittiin.
Silmänräpäyksessä hän oivalsi, miksi Gernois oli jättänyt hänet pikku
laaksoon. Mutta oli sattunut jokin mutka, -- miehet olivat tulleet
liian myöhään. Yhä lähempää kuuluivat askeleet. Tarzan pysähtyi
kääntyen heitä kohti, kivääri valmiina kädessä. Nyt hän näki pikaisen
vilahduksen valkoisesta burnusista. Hän huusi ääneen ranskankielellä,
kysyen mitä he hänestä tahtoivat. Vastauksena oli leimahdus pitkästä
pyssystä, ja laukauksen pamahtaessa Apinain Tarzan syöksähti
eteenpäin, kaatuen kasveilleen.
Arabialaiset eivät hyökänneet heti esille; päinvastoin he odottivat
varmistuakseen siitä, että uhri ei noussut. Sitten he tulivat
nopeasti piilostaan ja kumartuivat hänen ylitseen. Selvisi pian, että
hän ei ollut kuollut. Eräs miehistä painoi pyssynpiippunsa Tarzanin
takaraivoon lopettaakseen hänet, mutta toinen viittasi hänet sivulle.
"Jos me viemme hänet elävänä, on palkkio suurempi", selitti hän.
Sitten he sitoivat hänen kätensä ja jalkansa ja nostaen hänet ylös
sälyttivät hänet neljän miehen hartioille. Matka erämaata kohti
jatkui. Vuoristosta ulos päästyään he kääntyivät etelään ja tulivat
aamun valjetessa paikalle, missä hevoset seisoivat kahden joukkoon
kuuluvan miehen huostassa.
Täältä heidän kulkunsa oli nopeampaa. Tarzan, joka oli tullut
tajuihinsa, sidottiin ylimääräisen hevosen selkään, joka nähtävästi
oli sitä varten tuotu. Hänen haavansa oli vain vähäinen naarmu, joka
oli uurtanut lihaa ohimolta. Verenvuoto oli tyrehtynyt, mutta hänen
kasvonsa ja pukunsa olivat tahmean hurmeen tahraamat. Hän ei ollut
virkkanut sanaakaan senjälkeen kun oli joutunut näiden arabialaisten
käsiin, eivätkä he olleet muulla tavoin häntä puhutelleet kuin
joillakuilla lyhyillä käskyillä silloin kun saavuttiin hevosten luo.
Kuuden tunnin ajan he ratsastivat polttavaa erämaata pitkin,
välttäen keitaita, joiden lähettyviltä heidän tiensä kulki.
Keskipäivän tienoilla he saapuivat parikymmentä telttaa käsittävään
duariin. Täällä he pysähtyivät, ja yhden arabialaisen päästellessä
_alfa_-ruohosta tehtyjä köysiä, joilla hän oli sidottu juhtaansa,
ympäröi hänet parvi miehiä, naisia ja lapsia. Monet niistä, varsinkin
naiset, näkyivät nauttivan vangin herjaamisesta, ja jotkut olivat
menneet niinkin pitkälle, että viskelivät häntä kivillä ja löivät
kepeillä, mutta silloin saapui paikalle vanha sheikki ja häristi
heidät pois.
"Ali-ben-Ahmed kertoi minulle", sanoi hän, "että tämä mies oli
yksinään vuoristossa ja tappoi el adrean. Mitä se muukalainen,
joka pani meidät häntä väijymään, tarkoittanee, en tiedä, ja mitä
hän tälle miehelle tehnee, kun hänet hänelle jätämme, siitä en
välitä; mutta vanki on uljas mies, ja niin kauan kuin hän on meidän
hallussamme, on häntä kohdeltava sille kuuluvalla kunnioituksella,
joka yksinään ja yöllä ajaa _isopäistä ruhtinasta_ ja tappaa hänet."
Tarzan oli kuullut, missä määrin arabialaiset kunnioittivat leijonan
surmaajaa, eikä hän pahoitellut, että sattuma oli noin suosiollisena
tullut hänen avukseen pelastamaan hänet heimon halpamaisesta
kidutuksesta. Vähän sen jälkeen hänet vietiin vuohennahkatelttaan
leirin yläosaan. Siellä hänelle annettiin ruokaa ja sitten hänet
jätettiin sidottuna sinne lepäämään kotitekoisen maton kappaleelle.
Hän näki vartijan istumassa heikon vankilan ovella, mutta kun
hän yritti murtaa vahvoja siteitänsä, havaitsi hän, että kaikki
ylimääräinen varovaisuus hänen vangitsijainsa taholta oli aivan
tarpeetonta. Eivät edes hänen jättiläislihaksensa voineet katkoa
noita monisäikeisiä köysiä.
Juuri ennen pimeäntuloa lähestyi useita miehiä telttaa, jossa hän
virui, ja he astuivat sisälle. Kaikki olivat arabialaisessa puvussa,
mutta piankin muuan joukosta astui Tarzanin luo, ja kun hän antoi
kasvojensa alapuolta verhonneen vaatteen poimujen valahtaa sivulle,
näki apinamies Nikolas Rokoffin häijyt kasvot. Miehen partaisilla
huulilla oli pahanilkinen hymy.
"Ah, monsieur Tarzan", sanoi hän, "tämäpä vasta hauskaa! Mutta miksi
ette nouse tervehtimään vierastanne?" Sitten hän raa'asti kiroten
karjaisi: "Ylös siitä, koira!" ja vetäen jalkansa taaksepäin potkaisi
Tarzania saappaallaan rajusti kylkeen. "Tästä saat vielä, ja tästä ja
tästä", jatkoi hän potkiessaan Tarzania kasvoihin ja kylkeen. "Kerran
jokaisesta solvauksestasi minua kohtaan."
Apinamies ei vastannut -- hän ei viitsinyt edes katsahtaa venäläiseen
senjälkeen kun oli hänet tuntenut. Vihdoin sheikki, joka oli otsa
rypyssä seisonut tämän halpamaisen hyökkäyksen mykkänä katselijana,
tuli väliin.
"Seis!" käski hän. "Tapa hänet, jos tahdot, mutta minä en salli
uljasta miestä noin häpeällisesti rääkättävän silmieni edessä.
Melkeinpä tekisi mieleni päästää hänet vapaaksi, nähdäkseni, kuinka
kauan sinä sitten häntä potkisit."
Tämä uhkaus teki nopeasti lopun Rokoffin raakuudesta, sillä hän ei
suinkaan tahtonut nähdä Tarzania kahleistaan päästettynä, niin kauan
kuin oli noiden mahtavain käsivarsien ulottuvilla.
"Hyvä on", vastasi hän arabialaiselle; "minä surmaan hänet hetimiten".
"Ei minun duarini piirissä", vastasi sheikki. "Kun hän lähtee täältä,
lähtee hän elävänä. Mitä teet hänelle erämaassa, ei liikuta minua,
mutta en tahdo ranskalaisen verta heimoni viaksi vieraan riidan
vuoksi, -- tänne lähetettäisiin sotaväkeä, surmattaisiin monta
kansastani, poltettaisiin telttamme ja ajettaisiin karjamme pois."
"Kuten sanotte", murahti Rokoff. "Minä vien hänet erämaahan duarin
alapuolelle ja lopetan hänet siellä."
"Sinä viet hänet päivän ratsastusmatkan päähän minun maastani", sanoi
sheikki lujasti, "ja jotkut meikäläisistä saattavat teitä, nähdäkseen
että tottelet minua. Muutoin saattaa erämaahan kellistyä kaksi
ranskalaista."
Rokoff kohautti olkapäitänsä. "Sitten minun täytyy odottaa huomiseen,
-- on jo pimeä."
"Kuten tahdot", sanoi sheikki, "mutta tuntia jälkeen aamusarastuksen
täytyy sinun olla lähtenyt kylästäni. Minä en juuri pidä
uskottomista, enkä pelkurista laisinkaan."
Rokoff olisi vastannut jotakin, mutta hän hillitsi itsensä, sillä hän
tajusi, että vanhus ei olisi kaivannut suurta veruketta käydäkseen
häneen käsiksi. Yhdessä he läksivät teltasta. Ovella Rokoff ei voinut
vastustaa kiusausta kääntyä ja vielä hyvästiksi härnäillä Tarzania.
"Nukkukaa hyvin, monsieur", sanoi hän, "älkääkä unohtako rukoilla
hartaasti, sillä kun te huomenna kuolette, tapahtuu se niin
tuskallisesti, että sadatuksiltanne ette kykene rukoilemaan".
Kukaan ei ollut välittänyt tuoda Tarzanille ruokaa eikä vettä
sitten puolipäivän, ja siksi hän kärsi kovaa janoa. Hän mietiskeli,
maksaisiko vaivan pyytää vartijalta vettä, mutta pari kolme kertaa
anottuaan, saamatta vastausta, hän päätti, että se oli hyödytöntä.
Etäältä vuoristosta hän kuuli leijonan karjuntaa. Kuinka paljoa
turvallisempaa olikaan, tuumi hän, petoeläinten tyyssijoilla kuin
ihmisten asumuksilla! Viidakkoelämässään ei häntä ollut koskaan
armottomammin vainottu kuin mitä oli muutaman kuukauden kuluessa
kokenut sivistyneiden ihmisten keskuudessa. Eikä hän ollut koskaan
ollut lähempänä kuolemaa.
Taas karjaisi leijona. Se kuului vähän lähempää. Tarzan tunsi vanhan,
villin, vaistomaisen halun vastata rotunsa huudolla. Rotunsako?
Hän oli melkein unohtanut olevansa mies eikä apina. Hän tempoi
kytkeitään. Ah, jospa hän vain voisi saada ne vahvojen hampaittensa
ulottuville! Hän tunsi hurjan hulluuden aallon pyyhkäisevän ylitseen,
kun hänen vapautumisponnistuksensa eivät menestyneet.
Numa karjui nyt melkein lakkaamatta. Oli selvää, että peto oli
tulossa alas erämaahan metsästämään. Karjunta oli nälkäisen leijonan.
Tarzan kadehti häntä, koska hän oli vapaa. Tuota eläintä ei kukaan
sitoisi köysillä eikä teurastaisi kuin lammasta. Se sapetti
apinamiestä. Kuolema ei häntä peloittanut, -- ei, vaan tappio
nöyryytti kuoleman edellä, kun hänellä ei ollut edes tilaisuutta
taistella henkensä edestä.
Puoliyö oli juuri lähestymässä, ajatteli Tarzan. Hänellä oli muutamia
tunteja elettävänä. Ehkä hänen vielä onnistuisi temmata Rokoff
mukaansa tuolle pitkälle matkalle. Hän saattoi kuulla erämaan villin
kuninkaan äänen jo aivan läheltä. Mahdollisesti tuli se etsimään
ateriakseen jotakuta duarin karsinoihin suljetuista eläimistä.
Pitkän aikaa vallitsi hiljaisuus. Sitten eroitti Tarzanin
harjaantunut korva hiljaa hiipivän olennon lähestymisen. Se tuli
vuoria lähimmän teltan taholta -- takaapäin. Yhä lähemmäksi ja
lähemmäksi. Hän odotti tarkkaavaisesti kuunnellen sen ohimenoa.
Hetken aikaa vallitsi ulkona hiljaisuus, niin kaamea hiljaisuus, että
Tarzania ihmetytti, kun ei kuullut eläimen hengitystä, vaikka hän oli
varma, että se oli kyyristyneenä hänen telttansa takaseinustalle.
Nyt! Se liikkuu jälleen. Hiipii lähemmäksi. Tarzan kääntää päätänsä
ääntä kohti. Teltassa on kovin pimeä. Verkalleen kohoaa sen
takakaistale maasta pään ja olkapäiden nostamana, ja hahmo näyttää
puolihämärässä aivan mustalta. Taempaa kajastaa hämärästi erämaa,
jota tähdet heikosti valaisevat.
Synkeä hymy väreilee Tarzanin huulilla. Rokoff tulee ainakin
puijatuksi. Kuinka sitä miestä kiukuttaneekaan! Ja Tarzania odottaa
armollisempi kuolema kuin hän venäläisen käsissä olisi kokenut.
Nyt teltan takaosa putoaa paikoilleen ja on jälleen pimeä. Mikä
tahansa se lieneekin, se on nyt teltassa hänen kanssaan. Hän kuulee
sen hiipivän lähemmäksi, -- nyt se on hänen vieressään. Hän sulkee
silmänsä ja odottaa mahtavaa käpälää. Hänen ylöskäännetyille
kasvoilleen osuu pimeässä hapuilevan käden vieno kosketus, ja sitten
kuiskaa tytönääni tuskin kuuluvasti hänen nimeänsä.
"Niin, minä se olen", kuiskaa hän vastaukseksi. "Mutta ken taivaan
nimessä on se, joka minua kutsuu?"
"Sidi Aissan uled-nail", kuului vastaus. Tytön puhuessa Tarzan tunsi
hänen käsittelevän hänen siteitänsä. Silloin tällöin kosketti veitsen
kylmä teräs hänen ihoansa. Hetkistä myöhemmin hän oli vapaa.
"Tulkaa!" kuiskasi ääni. Nelinryömin hän seurasi tyttöä ulos teltasta
samaa tietä kuin tämä oli tullut. Arabiatar ryömi edelleen pitkin
maata, kunnes oli saavuttanut pienen pensaikon. Täällä hän pysähtyi,
kunnes Tarzan ehti hänen viereensä. Hetkisen katseli apinamies tyttöä
ennenkuin puhui.
"En voi käsittää", sanoi hän vihdoin. "Miksi olet täällä? Mistä
tiesit minun olevan vankina tuossa teltassa? Kuinka juuri sinä satuit
pelastajakseni?"
Neitonen hymyili. "Olen tullut pitkän matkan tänä iltana", sanoi hän,
"ja meillä on pitkä matka edessämme ennenkuin olemme vaarattomassa
paikassa. Tulkaa; minä kerron teille kaikki kävellessämme."
Yhdessä he nousivat ja läksivät samoilemaan erämaan yli vuoria kohti.
"Minä en ollut ihan varma, että koskaan pääsisin luoksenne", sanoi
tyttö vihdoin, "_el adrea_ oli liikkeellä, ja kun olin jättänyt
hevoset, niin hän kaiketi vainusi minua ja seurasi,-- olin kauheasti
säikähdyksissä".
"Oletpa sinä reipas tyttö!" sanoi Tarzan. "Ja sinä antauduit kaikkeen
tuohon vaaraan muukalaisen -- uskottoman tähden?"
Tyttö suoristausi hyvin ylpeästi.
"Minä olen sheikki Kadur ben Sadenin tytär", vastasi hän. "En
ansaitsisi olla hänen tyttärensä, jollen panisi henkeäni alttiiksi
pelastaakseni miehen, joka pelasti minut silloin kun vielä luuli,
että minä olin vain tavallinen uled-nail."
"Kuitenkin", intti Tarzan, "olet hyvin reipas tyttö. Mutta mistä
tiesit, että olin tuolla vankina?"
"Ahmed-din-Taleb, joka on minun serkkuni isän puolelta, kävi
tapaamassa eräitä tuttaviaan siitä heimosta, joka teidät otti kiinni.
Hän oli duarissa silloin, kun teidät tuotiin. Kotiin päästyänsä hän
kertoi meille isosta frankista, jonka Ali ben Ahmed vangitsi toiselle
frankille, ja että tämä tahtoi hänet tappaa. Kuvauksesta tiesin, että
sen täytyi olla te. Isä oli poissa. Minä koetin suostutella muutamia
miehiä tulemaan teidät pelastamaan, mutta ne eivät tahtoneet, vaan
sanoivat: 'Tappakoot uskottomat toisiansa, jos tahtovat. Se ei kuulu
meihin; ja jos menemme sekaantumaan Ali ben Ahmedin suunnitelmiin,
niin me vain ärsytämme hänen heimonsa taisteluun oman kansamme
kanssa.'
"Kun siis tuli pimeä, niin minä tulin yksin, ratsastin hevosella ja
toin toisen teitä varten. Ne ovat sidottuina tänne lähelle. Aamulla
olemme isäni duarissa. Hänen pitäisi nyt itse olla kotona, -- tulkoot
sitten yrittämään riistää Kadur ben Sadenilta hänen ystävänsä."
Kotvan aikaa he kävelivät äänettöminä.
"Meidän pitäisi olla hevosten lähellä", sanoi tyttö. "Ihme, että minä
en niitä täällä näe."
Hetkistä myöhemmin hän pysähtyi hämmästyksestä huudahtaen.
"Ne ovat poissa!" sanoi hän. "Tänne minä ne kytkin."
Tarzan kumartui tutkimaan tannerta. Hän havaitsi, että iso pensas oli
juurineen riuhtaistu maasta. Sitten hän huomasi jotakin muuta. Hänen
kasvonsa vääntyivät irvistykseen, kun hän nousi ja kääntyi tyttöä
kohti.
"El adrea on näemmä ollut täällä, vaikka saalis on merkeistä päättäen
päässyt pakoon. Hiukan etumatkaa saatuaan hevoset kyllä ovat siltä
turvassa aukealla."
Ei ollut muuta neuvoa kuin jatkaa jalkaisin. Matka piti matalan
etukukkulan yli, mutta tyttö tunsi tien yhtä hyvin kuin äitinsä
kasvot. He kävelivät kevyin, keinuvin askelin. Tarzan pysyi kämmenen
leveyden taempana tytön hartioista, jotta tämä voisi määrätä nopeuden
ja siten välttää väsymistä. Kävellessään he juttelivat ja pysähtyivät
silloin tällöin kuuntelemaan, ajettaisiinko heitä takaa. Nyt oli
kaunis, kuutamoinen yö. Ilma oli viileää ja virkistävää. Heidän
takanaan näkyi erämaan ääretön ulappa, jossa siellä täällä päilyi
joku keidas. Heidän juuri jättämänsä pienen hedelmällisen paikan
taatelipalmut ja vuohennahkatelttain kehä kuvastuivat terävästi
keltaista hiekkaa vasten -- aaveparatiisina aavemerellä. Heidän
edessään kohosivat jylhät ja äänettömät vuoret. Tarzanin veri
kuohahti hänen suonissaan. Tämä oli elämää! Hän vilkaisi vieressään
astelevaan tyttöön -- erämaan tyttäreen, joka polki kuolleen maan
povea rehoittavan viidakon pojan kanssa. Tarzan hymyili tälle
ajatukselle. Hän toivoi, että hänellä olisi ollut sisar, ja että
se olisi ollut tämän tytön kaltainen. Mikä reipas toveri se olisi
ollutkaan!
He olivat nyt ehtineet vuoristoon ja matka joutui hitaammin, sillä
polku oli jyrkempi ja kovin kallioinen.
Jonkun aikaa he olivat olleet ääneti. Tyttö mietiskeli, pääsisivätkö
he isän duariin ennenkuin takaa-ajajat heidät saavuttaisivat. Tarzan
toivoi, että tätä kävelyä kestäisi iän kaiken. Jos tyttö vain olisi
mies, niin se voisikin jatkua. Hän ikävöi ystävää, joka rakastaisi
samaa villiä elämää kuin hän. Hän oli oppinut kaipaamaan toveruutta,
mutta hänen onnettomuudekseen useimmat hänen tuntemistaan miehistä
rakastivat enemmän puhtaita liinavaatteita ja kerhojansa kuin
alastomuutta ja aarniometsää. Se oli tietenkin vaikeata ymmärtää,
mutta kaikesta päättäen he ymmärsivät.
Nuo kaksi olivat juuri kaartaneet kallion, jonka liepeillä polku
puikkelehti, kun he äkkiä pysähtyivät. Siellä heidän edessään ihan
polun keskellä seisoi Numa, _el adrea_, musta leijona. Sen vihreät
silmät kiiluivat häijysti, se paljasti hampaansa ja pieksi vihaisesti
hännällään tummanruskeita kylkiänsä.
Sitten se karjaisi -- niinkuin karjaisee kauhea, peloittava leijona,
ollessaan kiusaannuksissa nälästä.
"Veitsesi", sanoi Tarzan tytölle ojentaen kätensä. Tämä sujahdutti
veitsenpään hänen odottavaan kämmeneensä. Siihen taittuessaan Tarzan
veti hänet pois ja tuuppasi hänet taaksensa. "Riennä takaisin
erämaahan niin nopeasti kuin voit. Jos kuulet minun kutsuvan, tiedät,
että kaikki on hyvin, ja silloin voit palata."
"Se on hyödytöntä", sanoi tyttö kohtaloonsa alistuen. "Nyt tulee
loppu."
"Tee niinkuin neuvon", käski toinen. "Nopeasti! Leijona on
hyökkäämäisillään."
Tyttö peräytyi muutaman askeleen ja jäi odottamaan kauheaa näytelmää,
jonka tiesi pian tapahtuvan.
Leijona lähestyi hitaasti Tarzania, kuono maassa kuin taisteluun
haastavan härän, häntä nyt suorana ja vavisten kuin äärettömästä
kiihtymyksestä.
Apinamies seisoi puolikumarassa, pitkä arabialaispuukko
välkkyen kuutamossa. Hänen takanaan seisoi tyttö jännittyneenä
ja liikkumattomana kuin veistokuva. Hän oli hiukan eteenpäin
kumartuneena, huulet raollaan, silmät suurina. Hänen ainoa tietoinen
ajatuksensa oli tuon miehen urheuden ihmettely, kun tämä hennoin
veitsin rohkeni astua isopäistä ruhtinasta vastaan. Hänen oman
rotunsa mies olisi polvistunut rukoukseen ja vastustamatta antanut
noiden kauheiden torahampaiden itsensä murskata. Kummassakin
tapauksessa olisi tulos sama -- yhtä vääjäämätön. Mutta tyttö ei
voinut vastustaa ihailun väristystä, katsellessaan edessään olevaa
sankarillista miestä. Jättiläisruumis ei edes vavahtanut -- asento
oli yhtä uhkaava ja uhmaava kuin itse Numan.
Leijona oli nyt aivan lähellä häntä -- vain muutama askel väliä. Se
lyyhistyi ja sitten se loikkasi korvia vihlovin karjahduksin.