D'Arnot nukkui, kun Tarzan astui heidän huoneistoonsa Rokoffin
luota lähdettyään. Tarzan ei häirinnyt häntä, mutta seuraavana
aamuna hän kertoi edellisen illan tapahtumat unohtamatta ainoatakaan
yksityiskohtaa.
"Mikä hupsu minä olenkaan ollut!" päätti hän puheensa. "De Coude
ja hänen vaimonsa olivat molemmat ystäviäni. Kuinka olen heidän
ystävyytensä palkinnut? Vähällä piti, etten murhannut kreiviä. Olen
heittänyt häpeän varjon kunnon naisen nimelle. On hyvin luultavaa,
että olen särkenyt onnellisen kodin."
"Rakastatteko Olga de Coudea?" kysyi D'Arnot.
"Jollen varmaan tietäisi, että hän ei rakasta minua, niin en voisi
vastata kysymykseenne, Paul; mutta olematta häntä kohtaan epähieno,
voin sanoa teille, että minä en rakasta häntä eikä hän minua.
Hetkiseksi valtasi meidät äkillinen huumaus -- muuta se ei ollut -- ja
olisi jättänyt meidät koskemattomiksi yhtä nopeasti kuin oli meidät
vallannutkin, vaikka de Coude ei olisi saapunutkaan. Kuten tiedätte,
minulla on ollut vain vähän kokemusta naisten seurassa. Olga de Coude
on hyvin kaunis; se seikka ja kiehtovan ympäristön himmeä valo sekä
turvattoman vetoaminen minun suojelukseeni olivat asioita, joiden
vaikutusta sivistyneempi mies olisi voinut vastustaa; mutta minun
sivistykseni ei ulotu edes marrasketeen -- se ei ole edes vaatteitani
syvemmällä.
"Pariisi ei sovi minulle. Täällä minä vain kompastun yhä pahempiin
sadinkuoppiin. Ihmisten laatimat rajoitukset ovat ärsyttäviä. Aina
tunnen itseni vangituksi. Minä en voi tätä sietää, ystäväni, ja siksi
ajattelenkin palata omaan viidakkoon elämään sitä elämää, johon
Jumala minut oli aikonut asettaessaan minut sinne."
"Älkää panko sitä niin sydämellenne, Jean", vastasi D'Arnot. "Olette
suoriutunut paljoa paremmin kuin useimmat sivistyneet miehet olisivat
samanlaisissa olosuhteissa. Mitä muuten Pariisista lähtöönne tulee
tällä hetkellä, niin luulenpa melkein, että Raoul de Coudella saattaa
olla siitä asiasta jotakin sanomista ennen pitkää."
Eikä D'Arnot erehtynytkään. Viikkoa myöhemmin ilmoitettiin monsieur
Flaubert noin kello yksitoista aamupäivällä D'Arnotin ja Tarzanin
ollessa aamiaisella. Tämä vieras oli erinomaisen kohtelias herra.
Monin kumarruksin hän esitti kreivi de Couden haasteen herra
Tarzanille. Tahtoisiko monsieur olla niin perin ystävällinen, että
lähettäisi jonkun tuttavansa herra Flaubertin puheille niin pian kuin
hänelle sopi, jotta yksityiskohdat voitaisiin järjestää asianomaisten
molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi?
Tietysti. Herra Tarzan uskoisi asiansa mielihyvällä ja ehdottomasti
ystävänsä, luutnantti D'Arnotin haltuun. Ja niinpä sovittiin, että
D'Arnot kävisi sinä iltapäivänä herra Flaubertin luona, ja kohtelias
sekundantti jätti heidät moneen kertaan kumarrellen.
Kun ystävykset jälleen olivat kahdenkesken, vilkaisi Tarzan
omituisesti D'Arnotiin.
"No?" kysyi tämä.
"Nyt minun täytyy synteihini lisätä murha tai itse tulla tapetuksi",
sanoi Tarzan. "Edistyn nopeasti sivistyneiden veljieni tavoissa."
"Mitkä aseet valitsette?" kysyi D'Arnot. "De Coudea pidetään
mestarimiekkailijana ja oivallisena ampujana."
"Silloin voisin valita myrkytettyjä nuolia kahdenkymmenen askeleen
päästä tai keihäitä samalta matkalta heitettyinä", nauroi Tarzan.
"Esittäkää pistooleja, Paul."
"Hän tappaisi teidät, Jean."
"Sitä en epäile", vastasi Tarzan. "Joskushan minun täytyy kuolla."
"On parempi, että valitsemme miekat", virkkoi D'Arnot. "Hän tyytyy
haavoittamaan teitä, eikä ole niin suurta pelkoa kuolettavasta
vammasta."
"Pistoolit", virkkoi Tarzan päättäväisesti.
D'Arnot koetti suostutella häntä siitä päätöksestään luopumaan, mutta
onnistumatta, joten aseiksi määrättiin pistoolit.
D'Arnot palasi neuvottelemasta herra Flaubertin kanssa pian jälkeen
kello neljän.
"Kaikki on järjestetty", sanoi hän. "Huomenaamulla päivän sarastaessa
-- syrjäisellä paikalla tiellä Etampsin läheisyydessä. Joistakin
mieskohtaisista syistä herra Flaubert halusi sitä, enkä minä
vastustellut."
"Hyvä on!" oli Tarzanin ainoa huomautus. Hän ei sitten enää viitannut
asiaan edes epäsuorasti. Sinä iltana hän kirjoitti useita kirjeitä
ennen levolle menoaan. Suljettuaan ne sinetillä ja kirjoitettuaan
niihin osoitteet hän pani ne kaikki D'Arnotille osoitettuun koteloon.
Hänen riisuutuessaan D'Arnot kuuli hänen hyräilevan balettilaulua.
Ranskalainen noitui hiljaa itsekseen. Hän tunsi itsensä kovin
onnettomaksi, sillä hän oli varma, että nouseva aurinko huomenaamulla
valaisisi Tarzanin hengetöntä ruumista. Häntä kiusasi nähdä Tarzan
niin huolettomana.
"Tämä on mitä sivistymättömin tunti toistensa tappamiseksi",
huomautti apinamies, kun hänet aamun pikkutunneilla herätettiin
mukavasta vuoteestansa. Hän oli nukkunut hyvin, ja niinpä hänestä
tuntui, että hänen päänsä oli tuskin koskettanut pielusta,
ennenkuin hänen palvelijansa hänet kunnioittavasti herätti. Hänen
huomautuksensa oli tarkoitettu D'Arnotille, joka seisoi täysissä
pukimissaan Tarzanin makuuhuoneen oviaukossa.
D'Arnot oli tuskin ollenkaan nukkunut koko yönä. Hän oli hermostunut
ja senvuoksi kärtyisä.
"Luullakseni te nukuitte kuin vauva kaiken yötä", sanoi hän.
Tarzan nauroi. "Äänestänne, Paul, päättelen, että melkein luette sen
minulle viaksi. En sille mitään voinut, en tosiaan."
"Ei, Jean; en minä sitä tarkoita", vastasi D'Arnot itsekin hymyillen.
"Mutta te otatte koko asian niin hiton keveästi -- ärsyttävän
keveästi. Luulisi teidän olevan lähdössä ampumaan pikemmin
maalitauluun kuin yhtä Ranskan parhaista pyssymiehistä."
Tarzan kohautti olkapäitänsä. "Minä lähden sovittamaan suuren
vääryyden, Paul. Hyvin tarpeellinen tekijä sovituksessa on
vastustajani ampumatarkkuus. Miksi siis olisin tyytymätön? Ettekö
itse ole minulle sanonut, että Couden kreivi on oivallinen ampuja?"
"Tarkoitatteko, että toivotte saavanne surmanne?" huudahti D'Arnot
kauhistuneena.
"En voi sanoa sitä toivovani; mutta teidänkin täytyy myöntää, että on
vähän syytä uskoa säästyväni kuolemasta."
Jos D'Arnot olisi tiennyt, mitä apinamiehen sielussa liikkui --
mitä oli ollut hänen ajatuksissaan melkein siitä asti, kun hän
oli saanut ensimmäisen vihjauksen, että de Coude haastaisi hänet
kaksintaisteluun, -- olisi hän vielä enemmänkin säikähtynyt.
Ääneti he astuivat D'Arnotin suureen autoon ja yhä yhtä äänettöminä
kiitivät Etampsiin vievää hämärää tietä pitkin. Kumpikin oli vaipunut
omiin mietteisiinsä. D'Arnotin ajatukset olivat perin surullisia,
sillä hän oli tosiaan kiintynyt Tarzaniin. Suuri ystävyys, joka oli
syntynyt näiden kahden miehen välillä, vaikkakin heidän koko elämänsä
ja kasvatuksensa oli ollut niin perin erilaista, oli vain lujittunut
yhdessäolosta, sillä he olivat miehiä, joihin kumpaankin tehosivat
yhtä voimakkaasti samat miehuuden, mieskohtaisen urheuden ja kunnian
ihanteet. He voivat ymmärtää toisiansa, ja kumpikin saattoi olla
ylpeä toisen ystävyydestä.
Apinain Tarzanin ajatukset liikkuivat menneisyydessä, kadotetun
viidakkoelämänsä onnellisempien tilanteiden hauskoissa muistoissa.
Hän muisti lukemattomat poika-aikansa hetket, jotka oli istuen jalat
ristissä pöydällä viettänyt kuolleen isänsä hökkelissä, pieni ruskea
ruumis kumartuneena tuollaisiin kiehtovan kuvakirjan yli, joista
hän omin avuin oli keksinyt painetun kielen salaisuuden jo kauan
ennenkuin ihmispuheen äänet hipaisivat hänen korvaansa. Tyytyväinen
hymyily miedonsi hänen ankaria piirteitään, kun hän ajatteli
sitä päivien päivää, jolloin oli ollut aarniometsän syvyydessä
kahdenkesken Jane Porterin kanssa.
Vihdoin katkaisi auton pysähtyminen hänen muistelmansa. He olivat
määräpaikassaan. Tarzanin ajatukset palasivat hetken puuhiin. Hän
tiesi, että hänen oli pian kuoltava, mutta hänessä ei ollut mitään
kuolemanpelkoa. Julman viidakon asukkaille on kuolema jokapäiväinen.
Luonnon ensimmäinen laki pakottaa heidät sitkeästi pitämään kiinni
elämästä -- taistelemaan henkensä puolesta; mutta se ei opeta heitä
pelkäämään kuolemaa.
D'Arnot ja Tarzan tulivat ensimmäisinä perille. Tuokiota myöhemmin
saapuivat de Coude, herra Flaubert ja kolmas herra. Viimemainittu
esiteltiin D'Arnotille ja Tarzanille. Hän oli lääkäri.
D'Arnot ja herra Flaubert puhuivat hetken aikaa kuiskaillen
keskenään. Kreivi de Coude ja Tarzan seisoivat kentän vastakkaisilla
puolilla. Sitten sekundantit kutsuivat heitä. D'Arnot ja herra
Flaubert olivat tarkastaneet pistoolit. Nuo kaksi miestä, joiden
hetkistä myöhemmin oli tähdättävä toisiinsa, seisoivat ääneti,
sillä välin kun monsieur Flaubert esitti ne ehdot, joita heidän oli
noudatettava.
Heidän oli ensin seisottava selät käännettyinä toisiinsa. Herra
Flaubertin antamasta merkistä heidän oli käveltävä vastapäisiin
suuntiin, pistoolit vyöstä riippumassa. Kun kumpikin oli astunut
kymmenen askelta, oli D'Arnotin annettava merkki, jolloin heidän oli
käännyttävä ja ammuttava mielensä mukaan, kunnes toinen kaatui tai
kumpikin oli käyttänyt sallitut kolme patruunaa.
Herra Flaubertin puhuessa otti Tarzan savukkeen kotelostaan ja
sytytti sen. De Coude oli tyyneyden perikuva, -- olihan hän Ranskan
paras ampuja.
Sitten herra Flaubert nyökkäsi D'Arnotille, ja kumpikin sovitti
päämiehensä asentoon.
"Oletteko aivan valmiit, hyvät herrat?" kysyi herra Flaubert.
"Kyllä", vastasi de Coude.
Tarzan nyökkäsi. Herra Flaubert antoi merkin. Hän ja D'Arnot astuivat
muutaman askelen sivulle päin, ollakseen tulilinjan ulkopuolella,
ja taistelijat lähtivät verkalleen eri suuntiin. Kuusi! Seitsemän!
Kahdeksan! D'Arnotin silmissä oli kyyneliä, sillä hän rakasti
Tarzania paljon. Yhdeksän! Vielä askel, ja luutnantti-poloinen antoi
merkin, jota hän niin kammoi. Se kuulosti hänestä hänen parhaan
ystävänsä kuolemantuomiolta.
Nopeasti kääntyi de Coude ja laukaisi. Tarzan vavahti hiukan. Hänen
pistoolinsa riippui vielä sivulla.
De Coude epäröi ikäänkuin olisi odottanut näkevänsä vastustajansa
lyyhistyvän maahan. Ranskalainen oli niin kokenut ampuja, että
varmasti tiesi osanneensa. Mutta Tarzan ei vieläkään liikahtanut
kohottaakseen pistooliaan. De Coude laukaisi jälleen, mutta
apinamiehen asento -- täydellinen välinpitämättömyys, joka ilmeni
hänen kookkaan ruumiinsa jokaisessa liikahduksessa ja huolettomassa
levollisuudessa sekä rauhallinen, häiriintymätön haikujen veteleminen
-- olisi saanut Ranskan parhaimmankin pyssymiehen hämilleen. Tällä
kertaa Tarzan ei vavahtanut, mutta de Coude tiesi taaskin, että oli
osannut.
Äkkiä juolahti selitys hänen mieleensä: Hänen vastustajansa alistui
tyynesti näihin hirvittäviin vaaroihin, toivoen, ettei saisi mitään
kuolettavaa haavaa de Couden kolmesta laukauksesta. Sitten hän
valitsisi oman aikansa ampuakseen de Couden kuoliaaksi harkitusti,
tyynesti ja kylmäverisesti. Pieni väristys karmi ranskalaisen
selkäpiitä. Tämähän oli pirullista. Mikä olikaan otuksiaan tuo mies,
joka saattoi tyynesti seistä kaksi luotia ruumiissaan ja odottaa
kolmatta.
Ja sitten de Coude tähtäsi tarkasti, mutta hän oli menettänyt
ryhtinsä ja ampui harhaan. Tarzan ei vieläkään ottanut vyössään
riippuvaa pistoolia käteensä.
Hetkisen seisoivat molemmat katsellen toisiaan suoraan silmiin.
Tarzanin kasvoilla oli pettymyksen ilme. De Couden ilme osoitti pian
suorastaan kauhua.
Hän ei voinut tätä kauemmin kestää.
"Jumalan äiti! Ampukaa, monsieur!" huusi hän.
Mutta Tarzan ei kohottanut pistooliaan. Sensijaan hän astui de
Coudea kohti, ja kun D'Arnot ja herra Flaubert, käsittäen hänen
tarkoituksensa väärin, aikoivat hyökätä heidän väliinsä, nosti hän
vasemman kätensä ehkäisevästi.
"Älkää pelätkö", sanoi hän heille, "minä en tee hänelle mitään pahaa".
Se oli aivan tavatonta, mutta he pysähtyivät. Tarzan tuli aivan
lähelle de Coudea.
"Kreivin pistoolissa on varmaan ollut joku vika", sanoi hän. "Tai
te itse ette ole oikein kunnossa. Ottakaahan omani, monsieur. Ja
yrittäkää uudestaan." Ja Tarzan tarjosi pistoolinsa perä edellä
vastustajalleen, kummastuneelle de Coudelle.
"_Mon Dieu_!" huudahti jälkimäinen. "Oletteko hullu?"
"En, hyvä ystävä", vastasi apinamies; "mutta minä ansaitsen kuolla.
Se on ainoa tapa, millä voin sovittaa vääryyden, jonka olen tehnyt
hyvin kunnialliselle naiselle. Ottakaa pistoolini ja tehkää niinkuin
pyydän."
"Se olisi murhaa", vastasi de Coude. "Mutta mitä vääryyttä olette
vaimolleni tehnyt? Hän vannoi minulle, että..."
"En minä sellaista tarkoita", vastasi Tarzan nopeasti. "Itse näitte
kaiken pahan, mitä välillämme tapahtui. Mutta se riitti luomaan
varjon hänen nimeensä ja tärvelemään sellaisen miehen onnen, jota
vastaan en kantanut mitään kaunaa. Syy oli kokonaan minussa,
ja niinpä haluankin sen sovitukseksi tänä aamuna kuolla. Olen
pahoillani, että monsieur ei olekaan niin ihmeellinen tarkk'ampuja
kuin minulle uskoteltiin."
"Sanotte, että syy on kokonaan teidän?" lausui de Coude innokkaasti.
"Kokonaan minun, hyvä herra. Vaimonne on täysin puhdas nainen. Hän
rakastaa ainoastaan teitä. Se, mitä näitte, oli kokonaan minun
syyni. Mutta sinne saapumiseni ei ollut kreivitär de Couden syy
eikä omanikaan. Tässä on paperi, joka sen ehdottomasti todistaa",
ja Tarzan veti taskustaan Rokoffin kyhäämän ja allekirjoittaman
tunnustuksen.
De Coude otti sen ja luki. D'Arnot ja herra Flaubert olivat astuneet
lähelle. He olivat uteliaita näkemään omituisen kaksintaistelun
lopun. Kukaan ei puhunut, ennenkuin de Coude oli lukenut saamansa
asiakirjan, jolloin hän vilkaisi Tarzaniin ja sanoi:
"Te olette hyvin urhea ja ritarillinen mies. Kiitän Jumalaa, etten
teitä surmannut."
De Coude oli ranskalainen. Ranskalaiset ovat herkkiä. Kreivi kietoi
käsivartensa Tarzanin kaulaan ja syleili häntä. Herra Flaubert
syleili D'Arnotia. Ketään ei ollut tohtoria syleilemässä. Kenties
tämä siitä närkästyneenä riensikin väliin vaatien, että hänen
sallittaisiin sitoa Tarzanin haavat.
"Tähän herraan osui ainakin yksi luoti, ehkä kaikki kolme", sanoi hän.
"Kaksi", selitti Tarzan. "Toinen vasempaan olkapäähän ja toinen
vasempaan kylkeen -- molemmat luullakseni vain lihashaavoja."
Mutta tohtori pakotti hänet oikaisemaan itsensä nurmikolle ja
puuhaili hänen kanssaan, kunnes haavat oli puhdistettu ja verenvuoto
tukittu.
Yhtenä seurauksena tästä kaksintaistelusta oli, että kaikki
palasivat D'Arnotin autossa parhaina ystävinä Pariisiin. De Coude
tunsi mielensä niin keventyneeksi saatuaan tämän kahdenkertaisen
vakuutuksen vaimonsa uskollisuudesta, ettei häneen jäänyt
minkäänlaista kaunaa Tarzania vastaan. Tosin oli jälkimäinen ottanut
päälleen paljoa suuremman syyosuuden kuin hänelle oikeastaan kuului,
mutta jos hän olikin hiukan valehdellut, saattoi sen antaa anteeksi,
sillä hän valehteli ritarillisesti.
Apinamies määrättiin muutamiksi päiviksi vuoteeseensa. Hänestä se
oli hupsua ja joutavaa, mutta tohtori ja D'Arnot vaativat sitä niin
hartaasti, että hän heitä miellyttääkseen myöntyi, vaikka pelkkä tuo
ajatuskin häntä nauratti.
"Tämä on lystikästä", sanoi hän D'Arnotille. "Virua vuoteessa
neulanpistosta! Silloin kun Bolgani, gorillakuningas, pienenä
poikapahaisena ollessani repi minut miltei palasiksi -- oliko minulla
silloin mukava, pehmeä vuode levätäkseni? Ehei, vain viidakon
kostea, mätänevien kasvien peittämä maa. Jonkun rehevän pensaan alla
makasin vuorokausia ja viikkoja, hoivaajanani ainoastaan Kaala --
uskollinen Kaala-poloinen, joka torjui hyönteiset haavoiltani ja piti
petoeläimiä loitolla.
"Kun pyysin vettä, toi hän sitä omassa suussaan, -- se oli hänen
ainoa keinonsa. Ei ollut sterilisoitua haavaharsoa, ei antiseptistä
sideainetta -- ei mitään, mikä ei olisi saattanut rakasta tohtoriamme
suunniltaan, jos olisi ollut näkemässä."
Mutta aika kului pian, ja Tarzan oli jalkeilla ennen kuin sitä
aavistikaan. De Coude oli käynyt useita kertoja hänen luonaan ja
kuullessaan, että Tarzan halusi jonkinlaista työtä, lupasi katsoa,
mitä asian hyväksi voitaisiin tehdä.
Ensimmäisenä päivänä, jona Tarzanin sallittiin lähteä ulos, hän
sai sanoman de Coudelta, joka pyysi häntä sinä iltapäivänä käymään
toimistossaan.
Tarzan tapasi kreivin häntä odottelemassa, sai hyvin miellyttävän
vastaanoton, ja herra de Coude onnitteli häntä siitä, että hän
taas jo oli jalkeilla. Kumpikaan ei ollut milloinkaan maininnut
kaksintaistelusta tai sen syystä sen aamun jälkeen, jolloin se oli
suoritettu.
"Luulen löytäneeni jotakin juuri sopivaa teille, herra Tarzan", sanoi
kreivi. "Se on hyvin luottamuksellinen ja vastuunalainen toimi, joka
myöskin vaatii melkoista ruumiillista rohkeutta ja urheutta. En voi
kuvitella mielessäni siihen sopivampaa miestä kuin juuri te olette,
herra Tarzan. Se vaatii paljon matkustamista, ja myöhemmin se saattaa
auttaa teitä paljoa parempaan asemaan -- ehkä diplomaattikunnassa.
"Ensimmältä, vain lyhyen aikaa, olette erityisenä asiamiehenä
sotaministeriön palveluksessa. No, menkäämme sen herran luo, joka
tulee päälliköksenne. Hän voi selittää teille velvollisuutenne paljoa
paremmin kuin minä, ja sitten voitte päättää, haluatteko ottaa toimen
vastaan vai ettekö."
De Coude itse saattoi Tarzanin kenraali Rochéren toimistoon. Tämä
oli sen virkakunnan päällikkö, johon Tarzan kuuluisi, jos hän
ottaisi toimen vastaan. Sitten kreivi jätti hänet, ensin mitä
innokkaimmin kuvailtuaan kenraalille apinamiehen monia avuja, jotka
tekisivät hänet sopivaksi puheena olevaan tehtävään. Puolta tuntia
myöhemmin Tarzan astui ulos toimistosta saatuaan elämänsä ensimmäisen
virkanimityksen. Aamulla hänen oli palattava saamaan lisäohjeita,
vaikka kenraali Rochére jo olikin aivan selvästi lausunut,
että Tarzan saattoi valmistautua lähtemään Pariisista melkein
määräämättömäksi ajaksi, mahdollisesti jo huomenna.
Mitä iloisemmalla mielellä Tarzan riensi kotiin ilmoittaakseen tämän
hyvän uutisen D'Arnotille. Vihdoinkin olisi hänestä jotakin hyötyä
maailmassa, mutta parasta oli se, että hän saisi matkustella ja nähdä
maailmaa.
Hän saattoi tuskin odottaa, kunnes ehti oikein sisälle D'Arnotin
arkihuoneeseen, kertoakseen iloisen uutisen. D'Arnot ei ollut yhtä
mielissään.
"Teitä näkyy riemastuttavan lähteä Pariisista, niin ettemme kenties
näe toisiamme kuukausimääriin. Te, Tarzan, olette perin kiittämätön!"
Ja D'Arnot nauroi.
"Ei, Paul; minä olen pieni lapsi. Minulla on uusi lelu, ja minua
kutkuttaa ihan kuollakseni."
Ja niin tapahtui, että Tarzan seuraavana päivänä matkusti Pariisista
Marseillea ja Orania kohti.