"Pariisinne on vaarallisempi kuin minun villit viidakkoni", lopetti
Tarzan kerrottuaan seikkailuistaan ystävälleen aamulla sen illan
jälkeen, jolloin oli kohdannut roistot ja poliisit Rue Maulella.
"Miksi ne viekoittelivat minut sinne? Oliko niiden nälkä?"
D'Arnot teeskenteli kauhun pöyristystä, mutta naurahti tälle
omituiselle vihjaukselle.
"On kai vaikeata kohota viidakkotason yläpuolelle ja keskustella
sivistyneiden tapojen mukaisesti, ystäväni?" virkkoi hän ärsytellen.
"Sivistyneiden, totisesti", vastasi Tarzan pilkallisesti.
"Viidakkotasolla ei suosita julmuushurjailua. Siellä surmaamme
ravinnoksi ja itsepuolustukseksi, siepataksemme itsellemme puolison
tai suojellaksemme pienokaisiamme. Kaikki näet tapahtuu jonkin suuren
luonnonlain käskystä. Mutta täällä! Uh, sivistyneet ihmiset ovat
petoja raaempia. Ne tappavat huvikseen tai, vielä pahempaa, käyttävät
täkynään jaloa tunnetta, ihmisen veljeysvaistoa, viekoitellakseen
uhrinsa perikatoon. Lähimmäiseni avunhuutoihin vastatakseni minä
riensin huoneeseen, jossa murhamiehet minua väijyivät.
"En käsittänyt, en voinut pitkään aikaan jälkeenpäinkään käsittää
kenenkään naisen voivan vaipua niin syvälle turmelukseen kuin täytyi
olla vaipunut avunpyynnön varjolla houkutellakseen pelastajaksi
rientävän surman suuhun. Mutta niin kai oli laita, -- Rokoffin
läsnäolo ja naisen käytös, kun hän kertomukseni kieltäen tahtoi
luovuttaa minut poliisin käsiin, eivät siedä muuta selitystä hänen
menettelylleen. Rokoff varmaan tiesi minun usein kulkevan Rue Maulea
pitkin. Hän väijyi minua, hän oli laatinut koko suunnitelmansa
pienintä yksityiskohtaa myöten, sanellut naisellekin hänen
tarinansa siltä varalta, että sattuisi solmu lankaan, kuten todella
tapahtuikin. Kaikki on minulle täysin selvää."
"No", virkkoi D'Arnot, "tämä seikkailu on muun muassa varmentanut
teille sen, mitä minä en ole voinut saada teitä uskomaan -- että Rue
Maulea on pimeän tultua viisainta välttää".
"Päinvastoin", vastasi Tarzan hymyillen. "Olen nyt tullut siihen
uskoon, että Rue Maule on se Pariisin katu, jota maksaa vaivan
kulkea. Tästedes en koskaan laiminlyö tilaisuutta kävellä sitä
pitkin, sillä se tuotti minulle ensimmäisen todellisen huvin mitä
minulla Afrikasta lähdettyäni on ollut."
"Käyntiänne uudistamattakin se voi tuottaa teille sitä lajia enemmän
kuin mielenne tekee", sanoi D'Arnot. "Muistakaa, että te ette vielä
ole selviytynyt poliiseista. Tunnen Pariisin poliisit kyllin hyvin,
vakuuttaakseni teille, että ne eivät unohda teitä yhtä pian kuin te
heidät. Ennemmin tai myöhemmin ne kaappaavat teidät, hyvä Tarzan, ja
sitten ne sulkevat metsien villin miehen lukkojen taakse. Miltä se
teistä maistuu?"
"Ne eivät koskaan telkee Apinain Tarzania rautapuomien taakse",
vastasi toinen synkästi.
Hänen näin sanoessaan kuulosti miehen äänessä jotakin, mikä sai
D'Arnotin terävästi vilkaisemaan ystäväänsä. Se, mitä noissa
yhteenpuristetuissa leukapielissä ja kylmissä harmaissa silmissä
näkyi, sai nuoren ranskalaisen säikähtymään tätä suurta lasta, joka
ei voinut tunnustaa mitään korkeampaa lakia kuin oman mahtavan
jännevoimansa ja urhoollisuutensa. Hän käsitti, että jotakin oli
tehtävä Tarzanin sovittamiseksi poliisien kanssa, ennenkuin uusi
kohtaus voisi sattua.
"Teillä on paljon opittavaa, Tarzan", sanoi hän vakavasti. "Ihmisten
lakeja on kunnioitettava, miellyttäköön se teitä tai ei. Teille
itsellenne ja ystävillenne saattaa vain koitua ikävyyksiä, jos yhä
uhmaatte poliiseja. Minä voin sen heille teidän puolestanne yhden
kerran selittää, ja sen teen vielä tänä päivänä, mutta senjälkeen
teidän on toteltava lakia. Jos sen edustajat sanovat 'tulkaa!' niin
teidän on tultava; jos he sanovat 'menkää', niin teidän on mentävä.
Nyt lähdemme poliisikamariin hyvän ystäväni luo ja järjestämme tämän
Rue Maulen jutun. Mennään!"
Yhdessä he astuivat poliisivirkailijan toimistohuoneeseen puolta
tuntia myöhemmin. Hän oli hyvin sydämellinen. Hän muisti Tarzanin
siitä vierailusta, jolla nämä molemmat olivat käyneet sormenjälkiä
koskevassa asiassa useita kuukausia sitten.
Kun D'Arnot oli lopettanut selostuksensa edellisenä iltana
sattuneista tapahtumista, värähti karu hymy poliisiupseerin huulilla.
Hän kosketti kätensä ulottuvilla olevaa nappia ja odottaessaan
sihteerinsä saapumista kutsuun etsi pöydällään olevien paperien
joukosta ja otti niistä vihdoin yhden.
"Tässä, Joubon", sanoi hän kirjurin astuessa sisään. "Kutsukaa nämä
konstaapelit -- käskekää heidät heti luokseni", ja hän ojensi paperin
miehelle. Sitten hän kääntyi Tarzanin puoleen.
"Olette tehnyt kovin raskaan rikkomuksen, monsieur", virkkoi hän
pikemminkin suopeasti, "ja ilman tämän hyvän ystävänne esittämää
selitystä olisin taipuvainen tuomitsemaan teitä ankarasti. Sensijaan
aion tehdä jotakin melkein ennenkuulumatonta. Olen kutsuttanut
konstaapelit, joita viime yönä pitelitte pahoin. He saavat kuulla
luutnantti D'Arnotin kertomuksen, ja sitten minä jätän heidän
päätettäväkseen, onko teitä vastaan nostettava kanne vai ei.
"Teillä on paljon opittavaa sivistyneissä tavoissa. Siihen, mikä
teistä näyttää kummalliselta ja tarpeettomalta, tulee teidän alistua,
kunnes kykenette arvostelemaan vaikutteita. Konstaapelit, joiden
kimppuun hyökkäsitte, olivat vain täyttämässä velvollisuuttansa.
Heillä ei ollut asiassa määräämisvaltaa. Joka päivä he panevat
henkensä alttiiksi suojellessaan muiden henkeä ja omaisuutta.
Saman he tekisivät teidän puolestanne. He ovat urheita miehiä ja
harmittelevat kovin, että yksi ainoa aseeton mies sai heistä voiton
ja peittosi heitä.
"Helpottakaa heitä unohtamaan se, mitä teitte. Jollen pahoin
erehdy, olette itse hyvin rohkea mies, ja rohkeat miehet ovat
tunnetut jalomielisyydestään."
Keskustelun keskeytti neljän konstaapelin saapuminen. Kun he
huomasivat Tarzanin, kuvastivat heidän kasvonsa suurta kummastusta.
"Hyvät pojat", sanoi virkailija, "tässä on herrasmies, jonka
tapasitte talossa Rue Maulen varrella eilen illalla. Hän on
vapaaehtoisesti tullut antamaan itsensä ilmi. Toivon teidän
kuuntelevan tarkasti luutnantti D'Arnotia, joka kertoo teille osan
monsieurin elämäntarinasta. Se selittänee hänen käyttäytymisensä
teitä kohtaan viime yönä. Aloittakaa, luutnantti!"
D'Arnot puhui poliiseille puoli tuntia. Hän kertoi heille jotakin
Tarzanin kesyttömästä viidakkoelämästä. Hän selitti heille, kuinka
villi kasvatus oli opettanut hänet taistelemaan itsepuolustukseksi
kuin metsän peto. Miehet tajusivat, että hän oli heitä vastaan
hyökätessään toiminut pikemmin vaistomaisesti kuin harkinnasta. Hän
ei ollut ymmärtänyt heidän tarkoitustaan. Hänestä he eivät olleet
paljoa eronneet niistä erilaisista olioista, joihin hän oli tottunut
kotiviidakossaan, missä oikeastaan kaikki olivat hänen vihollisiaan.
"Teidän ylpeyttänne on loukattu", päätti D'Arnot puheensa. "Enimmin
kiukuttaa teitä se, että tämä mies sai teistä voiton. Mutta teillä ei
ole syytä olla häpeissänne. Ette arastelisi tunnustaa tappiotanne,
jos olisitte olleet suljettuina pieneen huoneeseen afrikalaisen
leijonan tai viidakkojen ison gorillan kanssa. Ja kuitenkin
rynnistelitte lihaksia vastaan, jotka tuon tuostakin ovat koetelleet
jäntevyyttään ja aina voitokkaasti mustain maanosan hirviöiden
kanssa. Ei ole mitään häpeällisistä joutua alakynteen Apinain
Tarzanin yli-inhimillisen voiman puristuksessa."
Ja miesten seisoessa ja katsellessa ensin Tarzania ja sitten
päällikköänsä, teki apinamies lisäksi sen ainoan tempun, joka vielä
puuttui, haihduttaakseen lopunkin kaunan poliisien mielestä. Käsi
ojennettuna hän astui heitä kohti.
"Valitan erehdystäni", virkkoi hän koruttomasti. "Olkaamme ystäviä!"
Ja niin päättyi koko asia, paitsi että Tarzan tuli yleiseksi
puheenaiheeksi poliisiasemalla ja kartutti ystäviensä lukua ainakin
neljällä urhoollisella miehellä.
Heidän palattuaan D'Arnotin asuntoon odotti luutnanttia kirje
englantilaiselta ystävältä William Cecil Claytonilta, loordi
Greystokelta. Nuo kaksi olivat olleet keskenään kirjeenvaihdossa
siitä asti kun heidän ystävyytensä alkoi onnettomalla retkellä Jane
Porteria etsittäessä, jonka urosapina Terkoz oli ryöstänyt.
"Heidät vihitään Lontoossa noin kahden kuukauden päästä", virkkoi
D'Arnot luettuaan kirjeen. Tarzanille ei tarvinnut sanoa, keitä
noilla sanoilla tarkoitettiin. Hän ei vastannut mitään, mutta oli
lopun päivää hyvin hiljainen ja miettiväinen.
Sinä iltana he kävivät oopperassa. Tarzanin mielessä liikkui vielä
synkkiä ajatuksia. Hän kiinnitti vähän tai ei mitään huomiota siihen,
mitä näyttämöllä tapahtui. Sensijaan hän oli näkevinään vain ihanan
ameriikkalaisen tytön ja kuulevinaan vain surullisen, suloisen äänen
tunnustavan, että hänen lempeensä vastattiin. Ja tytön oli mentävä
naimisiin toisen kanssa!
Tarzan ravisti itseään vapautuakseen tungettelevista ajatuksistaan
ja samalla tunsi silmäparin katselevan itseänsä. Kasvatuksensa
kehittämän vaiston opastamana hän vilkaisi suoraan noihin silmiin ja
huomasi niiden välkkyvän Couden kreivittären, Olgan, hymyilevistä
kasvoista. Kun Tarzan vastasi hänen kumarrukseensa, tunsi hän
varmasti, että naisen ilmeessä oli kutsua, melkeinpä vetoamista.
Seuraavalla väliajalla oli Tarzan kreivittären vieressä tämän
aitiossa.
"Olen hartaasti toivonut tapaavani teidät", puhui kreivitär. "Minua
on kiusannut varsin paljon se ajatus, että palvelusten jälkeen,
joita teitte sekä puolisolleni että minulle, teille ei koskaan
ole esitetty riittävää selitystä siihen, mikä teistä varmaan
näytti kiittämättömyydeltä meidän puoleltamme, kun emme ryhtyneet
tarpeellisiin toimenpiteisiin ehkäistäksemme niitä kahta miestä
uudistamasta hyökkäyksiään meitä vastaan."
"Teette minulle vääryyttä", vastasi Tarzan. "Olen ajatellut teitä
vain mitä suurimmalla mielihyvällä. Teidän ei tarvitse tuntea
mitään selitysvelvollisuutta minua kohtaan. Ovatko he teitä vielä
ahdistelleet?"
"He eivät koskaan lakkaa", vastasi rouva surumielisesti. "Minusta
tuntuu, että minun täytyy jollekulle kertoa, enkä luule kenenkään
ansaitsevan sitä luottamusta paremmin kuin te. Sallikaahan minun siis
selittää. Siitä voi olla teille hyötyä, sillä minä tunnen Nikolas
Rokoffin kyllin hyvin ollakseni varma, että te ette ole nähnyt häntä
viimeistä kertaa. Siitä, mitä teille kerron, voi teille olla apua
vastustaessanne jotakin kostonsuunnitelmaa, jota hän hautonee. Täällä
en voi kertoa, mutta huomenna kello viideltä olen kotonani herra
Tarzanin tavattavissa."
"Huomiseen kello viiteen tuntuu aika iäisyydeltä", virkkoi Tarzan
sanoessaan hänelle hyvää yötä.
Eräästä teatterisalin nurkasta näkivät Rokoff ja Paulvitsh Tarzanin
kreivitär Couden aitiossa, ja molemmat hymyilivät.
Puoli viideltä seuraavana iltapäivänä soitti mustanpuhuva, parrakas
mies kelloa palvelusväen ovella kreivi Couden palatsissa. Avaamaan
tullut palvelija kohotti tuntevasti kulmakarvojaan nähdessään ulkona
seisovan miehen. Heidän välillään sukeutui hiljainen keskustelu.
Aluksi palvelija kieltäytyi jostakin partaniekan tekemästä
ehdotuksesta, mutta hetkistä myöhemmin sujahti vieraan kädestä
jotakin palvelijan käteen. Silloin kääntyi jälkimäinen ja opasti
toisen kiertoteitse pieneen uutimilla varustettuun komeroon sen
huoneen sivulle, jossa kreivittären oli tapana iltapäivisin tarjoilla
teetä.
Puolta tuntia myöhemmin päästettiin Tarzan siihen huoneeseen, ja heti
astui kreivitär sisälle hymyillen ja ojennetuin käsin.
"Olen hyvin iloinen tulostanne", sanoi hän.
"Mikään ei olisi voinut minua estää", vastasi toinen.
Muutaman minuutin he juttelivat oopperasta ja muista asioista, jotka
siihen aikaan kiinnittivät Pariisin huomiota, ja ilosta uudistaa
tuttavuutensa, joka oli alkanut niin omituisissa olosuhteissa. Ja
tästä he johtuivat siihen asiaan, joka kummankin mielessä oli ensi
sijalla.
"Varmaankin olette kummastellen miettinyt", sanoi kreivitär vihdoin,
"mitä tarkoitusta Rokoffin vainoamisella saattanee olla. Asia on
hyvin yksinkertainen. Kreiville on uskottu monta sotaministeriön
kaikkein tärkeintä salaisuutta. Hänellä on usein hallussaan
papereita, joiden kaappaamisesta vieraat vallat maksaisivat
omaisuuden -- valtiosalaisuuksia, joita hankkiakseen niiden kätyrit
olisivat valmiit murhaan ja pahempaankin.
"Juuri tällä hetkellä on hänen hallussaan sellainen salaisuus,
että jokainen venäläinen, joka sen voisi hallitukselleen ilmaista,
tulisi mainehikkaaksi ja rikkaaksi mieheksi. Rokoff ja Paulvitsh ovat
venäläisiä vakoojia. He eivät kavahtaisi mitään tekoa nuo asiakirjat
hankkiakseen. Tuon kohtauksen höyrylaivalla -- tarkoitan selkkausta
korttipelissä -- he olivat järjestäneet kiristääkseen puolisoltani
haluamansa tiedot.
"Jos hänet olisi todistettu pelipetturiksi, olisi hänen uransa
ollut tärvelty. Hänen olisi täytynyt jättää sota-asiain osasto.
Yhteiskunta olisi alkanut häntä hylkiä. He aikoivat heiluttaa tätä
nuijaa hänen päänsä päällä, -- hintana heidän haluamistaan papereista
olisi ollut tunnustus heidän puoleltaan, että kreivi oli vain yksiin
tuumiin liittyneiden vihollisten uhri, jotka tahtoivat tahrata hänen
nimensä.
"Te teitte sen aikeen tyhjäksi. Sitten he sommittelivat juonen,
jolla minun maineeni olisi pantu kavalluksen hinnaksi kreivin
maineen asemesta. Astuttuaan hyttiini selitti Paulvitsh sen minulle.
Jos minä olisin hankkinut heille tiedot, lupasi hän vaitioloa;
muussa tapauksessa Rokoff, joka seisoi ulkopuolella, olisi mennyt
ilmoittamaan rahastonhoitajalle, että minä pidin lukitun oveni takana
miestä, joka ei ollut puolisoni. Hän juttelisi siitä jokaiselle,
jonka laivalla tapaisi, ja maihin noustuamme hän kertoisi koko
tarinan sanomalehtimiehille.
"Eikö se ollut liian kauheaa? Mutta minä satuin tietämään herra
Paulvitshista jotakin, mikä olisi hänet Venäjällä vienyt hirsipuuhun,
jos Pietarin poliisi olisi siitä saanut vihiä. Minä uhmasin häntä
haastaen häntä toteuttamaan suunnitelmansa, ja sitten kumarruin häntä
kohti ja kuiskasin nimen hänen korvaansa. Noin" -- ja kreivitär
napsautti sormillaan -- "karkasi hän sitten kurkkuuni kuin hullu. Hän
olisi tappanut minut, jollette te olisi tullut väliin."
"Roistot!" jupisi Tarzan.
"Ne ovat pahempiakin, ystäväni", sanoi kreivitär. "Ne ovat suorastaan
paholaisia. Minä pelkään teidän puolestanne, kun olette joutunut
heidän vihoihinsa. Toivoisin teidän aina olevan varuillanne. Luvatkaa
se minun tähteni, sillä minä en koskaan antaisi itselleni anteeksi,
jos te saisitte kärsiä minulle osoittamanne ystävällisyyden vuoksi."
"Minä en heitä pelkää", vastasi Tarzan. "Olen hengissä suoriutunut
kamalammista vihollisista kuin Rokoff ja Paulvitsh ovat." Hän
huomasi, että kreivitär ei tiennyt mitään Rue Maulen seikkailusta,
eikä hän siitä maininnut peläten, että se voisi rouvaa säikyttää.
"Miksi ette oman turvallisuutenne vuoksi", jatkoi hän, "anna
heittiöitä viranomaisten huostaan? Ne tekisivät lyhyen lopun heidän
hommistaan."
Kreivitär epäröi hetkisen ennenkuin vastasi.
"Siitä pidätymme kahdesta syystä", sanoi hän vihdoin. "Toinen niistä
juuri ehkäisee kreiviä sitä tekemästä. Toista, minun todellista
syytäni, miksi pelkään heitä paljastaa, en ole milloinkaan
ilmoittanut, -- ainoastaan Rokoff sen tietää. Ihmettelen", -- ja
sitten hän vaikeni katsoen pitkän aikaa kiinteästi Tarzaniin.
"Ja mitä te ihmettelette?" kysyi tämä hymyillen.
"Ihmettelen, että tunnen halua kertoa teille siitä, mistä en
ole koskaan rohjennut puolisollenikaan hiiskua. Luulen, että te
ymmärtäisitte ja voisitte neuvoa minulle oikean menettelytavan.
Uskon, että te ette tuomitsisi minua liian ankarasti."
"Pelkään, että olisin perin kehno tuomari, madame", vastasi Tarzan;
"sillä vaikkapa olisitte jonkun murhannut, niin sanoisin, että uhrin
tulisi olla kiitollinen niin suloisesta kohtalosta".
"Hyväinen aika", huudahti kreivitär, "eihän se niin kauheata ole!
Mutta sallikaa minun ensin sanoa teille, miksi kreivi ei halua
hätyyttää noita miehiä. Sitten, jos voin säilyttää rohkeuteni,
kerron teille todellisen syyn, miksi minä en tohdi. -- Edellinen
syy on, että Nikolas Rokoff on minun veljeni. Me olemme venäläisiä.
Nikolas on ollut paha mies siitä asti kun muistan. Hänet eroitettiin
Venäjän armeijasta, jossa hän palveli kapteenina. Siitä syntyi aluksi
hälinää, mutta sitten se osaksi unohdettiin ja isäni sai hankituksi
hänelle toimen vakoiluosastossa.
"Nikolasta on syytetty monesta kauheasta rikoksesta, mutta
hänen on aina onnistunut välttää rangaistusta. Viimeksi hän on
siinä käyttänyt tekaistuja todistuksia, saaden uhrinsa esiintymään
syyllisinä salahankkeisiin tsaaria vastaan, ja venäläiset poliisit,
jotka aina ovat kovin kärkkäitä uskomaan kenet tahansa osalliseksi
senlaatuisiin rikoksiin, ovat ottaneet hänen selityksensä täydestä ja
vapauttaneet hänet edesvastuusta."
"Eikö hän teitä ja puolisoanne vastaan yrittämillään rikoksilla
ole menettänyt kaikkia oikeuksia, joita sukulaisuussiteet hänelle
suovat?" kysyi Tarzan. "Se, että te olette hänen sisarensa, ei ole
estänyt häntä koettamasta tahrata kunniaanne. Teillä ei ole häntä
kohtaan mitään velvollisuuksia, madame."
"Ah, mutta on olemassa toinen syy. Jollei minulla olekaan häntä
kohtaan mitään velvollisuuksia, vaikka hän on veljeni, en voi yhtä
helposti kieltää häntä kohtaan tuntemaani pelkoa erään elämässäni
sattuneen tapauksen vuoksi, josta hän on tietoinen.
"Voinen yhtähyvin kertoa teille kaikki", jatkoi hän hetken päästä,
"sillä minä tiedän että sydämeni minut siihen ennemmin tai myöhemmin
pakottaa. Minut kasvatettiin luostarissa. Siellä ollessani tapasin
erään herran, jota luulin säädylliseksi. Tiesin hänestä vähän tai en
ollenkaan ja vielä vähemmän rakkaudesta. Sain hupsuun päähäni, että
rakastin sitä miestä, ja hänen hartaasta pyynnöstään karkasin hänen
kanssaan. Meidän piti mennä avioliittoon.
"Olin hänen kanssaan juuri kolme tuntia, yksinomaan päiväsaikaan
ja julkisissa paikoissa -- rautatieasemilla ja junassa. Päästyämme
määräpaikkaamme, jossa meidät piti vihittämän, liittyi kaksi
poliisimiestä saattajikseni junasta astuessamme. He vangitsivat hänet
ja ottivat kiinni minutkin, mutta kerrottuani heille tarinani he
eivät pidättäneet minua, lähettiväthän minut vain takaisin luostariin
erään rouvashenkilön huostassa. Kuulin, että sulhaseni ei laisinkaan
ollut herrasmies, vaan armeijasta karannut ja siviilioikeuttakin
pakoileva heittiö. Hän oli poliisin kirjoissa melkein jokaisessa
Euroopan maassa. Luostarin viranomaiset painoivat asian unhoon. Eivät
vanhempanikaan saaneet sitä tietää. Mutta Nikolas tapasi miehen
myöhemmin ja kuuli koko tarinan. Nyt hän uhkaa kertoa sen kreiville,
jollen tee niinkuin hän tahtoo."
Tarzan nauroi. "Te olette vielä pieni tyttö. Minulle juttelemanne
tarina ei voi luoda mitään varjoa maineeseenne, ja jos ette
sydämestänne olisi pieni tyttö niin käsittäisitte sen. Menkää
puolisonne luo tänä iltana ja kertokaa hänelle koko juttu niinkuin
olette sen minulle kertonut. Ellen pahoin erehdy, nauraa hän
pelollenne ja ryhtyy heti toimenpiteisiin sulkeakseen tuon arvoisan
veljenne vankilaan, joka on hänen oikea paikkansa."
"Kunpa vain tohtisin!" huudahti kreivitär. "Mutta minä pelkään. Jo
aikaisin opin pelkäämään miehiä. Ensin isääni, sitten Nikolasta,
sitten isiä luostarissa. Melkein kaikki ystävättäreni pelkäävät
aviomiehiään -- miksen siis minäkin pelkäisi?"
"Minusta ei näytä oikealta, että naiset pelkäävät miehiä", sanoi
Tarzan, hämmentynyt ilme kasvoillaan. "Olen paremmin tutustunut
viidakon väkeen, ja siellä ovat asiat useammin päinvastoin, paitsi
mustain ihmisten keskuudessa, ja ne ovat minun mielestäni useimmissa
suhteissa alemmalla tasolla kuin pedot. Ei, en voi käsittää, miksi
sivistyneet naiset pelkäisivät miehiä, jotka ovat luodut heitä
puolustamaan. Minusta olisi vastenmielistä ajatella, että joku nainen
pelkäisi minua."
"En luule, että kukaan nainen pelkäisi teitä", sanoi Olga de Coude
pehmeällä äänellä. "Olen tuntenut teidät vain vähän aikaa, ja
kuitenkin, vaikka voi tuntua hassulta niin sanoa, olette tuntemieni
joukossa ainoa mies, jota en luulisi koskaan pelkääväni -- omituista
kyllä, sillä te olette hyvin voimakas. Katselin kummastellen, kuinka
helposti te käsittelitte Nikolasta ja Paulvitshia hytissäni sinä
iltana. Se oli ihmeellistä."
Kun Tarzan vähää myöhemmin läksi hänen luotaan, oudoksui hän hiukan
kreivittären käden väräjävää jäähyväispuristusta ja sitä harrasta
intoa, jolla häneltä otettiin lupaus saapua jälleen huomenna.
Muisto noista puoliksi varjostetuista silmistä ja moitteettomista
huulista, kun kreivitär hyvästi sanoessaan hymyili, pysyi hänen
mielessään koko lopun päivää. Olga de Coude oli kaunis nainen ja
Apinain Tarzan perin yksinäinen nuori mies, ja hänen povessaan
sykkivä sydän kaipasi lääkettä, jota vain nainen voi antaa.
Kun kreivitär palasi huoneeseensa Tarzanin lähdettyä, tapasi hän
edessään Nikolas Rokoffin.
"Kuinka kauvan olet ollut täällä?" kirkaisi hän väistäen miestä.
"Jo ennen rakastajasi tuloa", vastasi Nikolas häijysti virnistäen.
"Vaiti!" komensi kreivitär. "Kuinka uskallat sanoa sellaista minulle
-- sisarellesi!"
"No, rakas Olga, ellei hän ole rakastajasi, niin pyydän anteeksi.
Mutta ei ole sinun syysi, että hän pysyy kylmänä. Jos hänellä olisi
edes kymmenes osa siitä naistuntemuksesta, joka minulla on, olisit
sinä tällä hetkellä hänen sylissään. Hän on typerä hupsu, Olga.
Olihan jokainen sanasi ja eleesi hänelle suora kutsu, eikä hän
kyennyt sitä älyämään."
Nainen tukki korvansa käsillään.
"Minä en tahdo kuunnella. Sinä olet häijy, kun moista lavertelet.
Uhkaile minua millä tahansa, mutta tiedäthän, että minä olen kunnon
nainen. Tämän illan jälkeen et tohdi minua hätyyttää, sillä minä
kerron kaikki Raoulille. Hän ymmärtää kyllä, ja varo silloin itseäsi,
monsieur Nikolas!"
"Sinä et kerro hänelle mitään", sanoi Rokoff. "Minulla on nyt tämä
juttu, ja erään palvelijasi avulla ei tarinasta puutu mitään, kun
aika tulee toimittaa valallisen todistuksen yksityiskohdat puolisosi
korviin. Se toinen juttu kelpasi ennen tarkoitukseensa, -- nyt
meillä on jotakin kouraantuntuvaa käytettävissämme, todellinen
_lemmenseikkailu_ -- vaikka olet ollut niin luotettu! Häpeä, Olga!"
Ja roisto nauroi.
Kreivitär ei kertonut puolisolleen mitään, ja asiat olivat entistään
huonommalla kannalla. Hänen mieltään rasittava epämääräinen pelko
muuttui suorastaan vakavaksi. Ehkäpä omatuntokin auttoi paisuttamaan
sitä suhdattomaksi.