Kreivitär selittää

"Pariisinne on vaarallisempi kuin minun villit viidakkoni", lopetti

Tarzan kerrottuaan seikkailuistaan ystävälleen aamulla sen illan

jälkeen, jolloin oli kohdannut roistot ja poliisit Rue Maulella.

"Miksi ne viekoittelivat minut sinne? Oliko niiden nälkä?"

D'Arnot teeskenteli kauhun pöyristystä, mutta naurahti tälle

omituiselle vihjaukselle.

"On kai vaikeata kohota viidakkotason yläpuolelle ja keskustella

sivistyneiden tapojen mukaisesti, ystäväni?" virkkoi hän ärsytellen.

"Sivistyneiden, totisesti", vastasi Tarzan pilkallisesti.

"Viidakkotasolla ei suosita julmuushurjailua. Siellä surmaamme

ravinnoksi ja itsepuolustukseksi, siepataksemme itsellemme puolison

tai suojellaksemme pienokaisiamme. Kaikki näet tapahtuu jonkin suuren

luonnonlain käskystä. Mutta täällä! Uh, sivistyneet ihmiset ovat

petoja raaempia. Ne tappavat huvikseen tai, vielä pahempaa, käyttävät

täkynään jaloa tunnetta, ihmisen veljeysvaistoa, viekoitellakseen

uhrinsa perikatoon. Lähimmäiseni avunhuutoihin vastatakseni minä

riensin huoneeseen, jossa murhamiehet minua väijyivät.

"En käsittänyt, en voinut pitkään aikaan jälkeenpäinkään käsittää

kenenkään naisen voivan vaipua niin syvälle turmelukseen kuin täytyi

olla vaipunut avunpyynnön varjolla houkutellakseen pelastajaksi

rientävän surman suuhun. Mutta niin kai oli laita, -- Rokoffin

läsnäolo ja naisen käytös, kun hän kertomukseni kieltäen tahtoi

luovuttaa minut poliisin käsiin, eivät siedä muuta selitystä hänen

menettelylleen. Rokoff varmaan tiesi minun usein kulkevan Rue Maulea

pitkin. Hän väijyi minua, hän oli laatinut koko suunnitelmansa

pienintä yksityiskohtaa myöten, sanellut naisellekin hänen

tarinansa siltä varalta, että sattuisi solmu lankaan, kuten todella

tapahtuikin. Kaikki on minulle täysin selvää."

"No", virkkoi D'Arnot, "tämä seikkailu on muun muassa varmentanut

teille sen, mitä minä en ole voinut saada teitä uskomaan -- että Rue

Maulea on pimeän tultua viisainta välttää".

"Päinvastoin", vastasi Tarzan hymyillen. "Olen nyt tullut siihen

uskoon, että Rue Maule on se Pariisin katu, jota maksaa vaivan

kulkea. Tästedes en koskaan laiminlyö tilaisuutta kävellä sitä

pitkin, sillä se tuotti minulle ensimmäisen todellisen huvin mitä

minulla Afrikasta lähdettyäni on ollut."

"Käyntiänne uudistamattakin se voi tuottaa teille sitä lajia enemmän

kuin mielenne tekee", sanoi D'Arnot. "Muistakaa, että te ette vielä

ole selviytynyt poliiseista. Tunnen Pariisin poliisit kyllin hyvin,

vakuuttaakseni teille, että ne eivät unohda teitä yhtä pian kuin te

heidät. Ennemmin tai myöhemmin ne kaappaavat teidät, hyvä Tarzan, ja

sitten ne sulkevat metsien villin miehen lukkojen taakse. Miltä se

teistä maistuu?"

"Ne eivät koskaan telkee Apinain Tarzania rautapuomien taakse",

vastasi toinen synkästi.

Hänen näin sanoessaan kuulosti miehen äänessä jotakin, mikä sai

D'Arnotin terävästi vilkaisemaan ystäväänsä. Se, mitä noissa

yhteenpuristetuissa leukapielissä ja kylmissä harmaissa silmissä

näkyi, sai nuoren ranskalaisen säikähtymään tätä suurta lasta, joka

ei voinut tunnustaa mitään korkeampaa lakia kuin oman mahtavan

jännevoimansa ja urhoollisuutensa. Hän käsitti, että jotakin oli

tehtävä Tarzanin sovittamiseksi poliisien kanssa, ennenkuin uusi

kohtaus voisi sattua.

"Teillä on paljon opittavaa, Tarzan", sanoi hän vakavasti. "Ihmisten

lakeja on kunnioitettava, miellyttäköön se teitä tai ei. Teille

itsellenne ja ystävillenne saattaa vain koitua ikävyyksiä, jos yhä

uhmaatte poliiseja. Minä voin sen heille teidän puolestanne yhden

kerran selittää, ja sen teen vielä tänä päivänä, mutta senjälkeen

teidän on toteltava lakia. Jos sen edustajat sanovat 'tulkaa!' niin

teidän on tultava; jos he sanovat 'menkää', niin teidän on mentävä.

Nyt lähdemme poliisikamariin hyvän ystäväni luo ja järjestämme tämän

Rue Maulen jutun. Mennään!"

Yhdessä he astuivat poliisivirkailijan toimistohuoneeseen puolta

tuntia myöhemmin. Hän oli hyvin sydämellinen. Hän muisti Tarzanin

siitä vierailusta, jolla nämä molemmat olivat käyneet sormenjälkiä

koskevassa asiassa useita kuukausia sitten.

Kun D'Arnot oli lopettanut selostuksensa edellisenä iltana

sattuneista tapahtumista, värähti karu hymy poliisiupseerin huulilla.

Hän kosketti kätensä ulottuvilla olevaa nappia ja odottaessaan

sihteerinsä saapumista kutsuun etsi pöydällään olevien paperien

joukosta ja otti niistä vihdoin yhden.

"Tässä, Joubon", sanoi hän kirjurin astuessa sisään. "Kutsukaa nämä

konstaapelit -- käskekää heidät heti luokseni", ja hän ojensi paperin

miehelle. Sitten hän kääntyi Tarzanin puoleen.

"Olette tehnyt kovin raskaan rikkomuksen, monsieur", virkkoi hän

pikemminkin suopeasti, "ja ilman tämän hyvän ystävänne esittämää

selitystä olisin taipuvainen tuomitsemaan teitä ankarasti. Sensijaan

aion tehdä jotakin melkein ennenkuulumatonta. Olen kutsuttanut

konstaapelit, joita viime yönä pitelitte pahoin. He saavat kuulla

luutnantti D'Arnotin kertomuksen, ja sitten minä jätän heidän

päätettäväkseen, onko teitä vastaan nostettava kanne vai ei.

"Teillä on paljon opittavaa sivistyneissä tavoissa. Siihen, mikä

teistä näyttää kummalliselta ja tarpeettomalta, tulee teidän alistua,

kunnes kykenette arvostelemaan vaikutteita. Konstaapelit, joiden

kimppuun hyökkäsitte, olivat vain täyttämässä velvollisuuttansa.

Heillä ei ollut asiassa määräämisvaltaa. Joka päivä he panevat

henkensä alttiiksi suojellessaan muiden henkeä ja omaisuutta.

Saman he tekisivät teidän puolestanne. He ovat urheita miehiä ja

harmittelevat kovin, että yksi ainoa aseeton mies sai heistä voiton

ja peittosi heitä.

"Helpottakaa heitä unohtamaan se, mitä teitte. Jollen pahoin

erehdy, olette itse hyvin rohkea mies, ja rohkeat miehet ovat

tunnetut jalomielisyydestään."

Keskustelun keskeytti neljän konstaapelin saapuminen. Kun he

huomasivat Tarzanin, kuvastivat heidän kasvonsa suurta kummastusta.

"Hyvät pojat", sanoi virkailija, "tässä on herrasmies, jonka

tapasitte talossa Rue Maulen varrella eilen illalla. Hän on

vapaaehtoisesti tullut antamaan itsensä ilmi. Toivon teidän

kuuntelevan tarkasti luutnantti D'Arnotia, joka kertoo teille osan

monsieurin elämäntarinasta. Se selittänee hänen käyttäytymisensä

teitä kohtaan viime yönä. Aloittakaa, luutnantti!"

D'Arnot puhui poliiseille puoli tuntia. Hän kertoi heille jotakin

Tarzanin kesyttömästä viidakkoelämästä. Hän selitti heille, kuinka

villi kasvatus oli opettanut hänet taistelemaan itsepuolustukseksi

kuin metsän peto. Miehet tajusivat, että hän oli heitä vastaan

hyökätessään toiminut pikemmin vaistomaisesti kuin harkinnasta. Hän

ei ollut ymmärtänyt heidän tarkoitustaan. Hänestä he eivät olleet

paljoa eronneet niistä erilaisista olioista, joihin hän oli tottunut

kotiviidakossaan, missä oikeastaan kaikki olivat hänen vihollisiaan.

"Teidän ylpeyttänne on loukattu", päätti D'Arnot puheensa. "Enimmin

kiukuttaa teitä se, että tämä mies sai teistä voiton. Mutta teillä ei

ole syytä olla häpeissänne. Ette arastelisi tunnustaa tappiotanne,

jos olisitte olleet suljettuina pieneen huoneeseen afrikalaisen

leijonan tai viidakkojen ison gorillan kanssa. Ja kuitenkin

rynnistelitte lihaksia vastaan, jotka tuon tuostakin ovat koetelleet

jäntevyyttään ja aina voitokkaasti mustain maanosan hirviöiden

kanssa. Ei ole mitään häpeällisistä joutua alakynteen Apinain

Tarzanin yli-inhimillisen voiman puristuksessa."

Ja miesten seisoessa ja katsellessa ensin Tarzania ja sitten

päällikköänsä, teki apinamies lisäksi sen ainoan tempun, joka vielä

puuttui, haihduttaakseen lopunkin kaunan poliisien mielestä. Käsi

ojennettuna hän astui heitä kohti.

"Valitan erehdystäni", virkkoi hän koruttomasti. "Olkaamme ystäviä!"

Ja niin päättyi koko asia, paitsi että Tarzan tuli yleiseksi

puheenaiheeksi poliisiasemalla ja kartutti ystäviensä lukua ainakin

neljällä urhoollisella miehellä.

Heidän palattuaan D'Arnotin asuntoon odotti luutnanttia kirje

englantilaiselta ystävältä William Cecil Claytonilta, loordi

Greystokelta. Nuo kaksi olivat olleet keskenään kirjeenvaihdossa

siitä asti kun heidän ystävyytensä alkoi onnettomalla retkellä Jane

Porteria etsittäessä, jonka urosapina Terkoz oli ryöstänyt.

"Heidät vihitään Lontoossa noin kahden kuukauden päästä", virkkoi

D'Arnot luettuaan kirjeen. Tarzanille ei tarvinnut sanoa, keitä

noilla sanoilla tarkoitettiin. Hän ei vastannut mitään, mutta oli

lopun päivää hyvin hiljainen ja miettiväinen.

Sinä iltana he kävivät oopperassa. Tarzanin mielessä liikkui vielä

synkkiä ajatuksia. Hän kiinnitti vähän tai ei mitään huomiota siihen,

mitä näyttämöllä tapahtui. Sensijaan hän oli näkevinään vain ihanan

ameriikkalaisen tytön ja kuulevinaan vain surullisen, suloisen äänen

tunnustavan, että hänen lempeensä vastattiin. Ja tytön oli mentävä

naimisiin toisen kanssa!

Tarzan ravisti itseään vapautuakseen tungettelevista ajatuksistaan

ja samalla tunsi silmäparin katselevan itseänsä. Kasvatuksensa

kehittämän vaiston opastamana hän vilkaisi suoraan noihin silmiin ja

huomasi niiden välkkyvän Couden kreivittären, Olgan, hymyilevistä

kasvoista. Kun Tarzan vastasi hänen kumarrukseensa, tunsi hän

varmasti, että naisen ilmeessä oli kutsua, melkeinpä vetoamista.

Seuraavalla väliajalla oli Tarzan kreivittären vieressä tämän

aitiossa.

"Olen hartaasti toivonut tapaavani teidät", puhui kreivitär. "Minua

on kiusannut varsin paljon se ajatus, että palvelusten jälkeen,

joita teitte sekä puolisolleni että minulle, teille ei koskaan

ole esitetty riittävää selitystä siihen, mikä teistä varmaan

näytti kiittämättömyydeltä meidän puoleltamme, kun emme ryhtyneet

tarpeellisiin toimenpiteisiin ehkäistäksemme niitä kahta miestä

uudistamasta hyökkäyksiään meitä vastaan."

"Teette minulle vääryyttä", vastasi Tarzan. "Olen ajatellut teitä

vain mitä suurimmalla mielihyvällä. Teidän ei tarvitse tuntea

mitään selitysvelvollisuutta minua kohtaan. Ovatko he teitä vielä

ahdistelleet?"

"He eivät koskaan lakkaa", vastasi rouva surumielisesti. "Minusta

tuntuu, että minun täytyy jollekulle kertoa, enkä luule kenenkään

ansaitsevan sitä luottamusta paremmin kuin te. Sallikaahan minun siis

selittää. Siitä voi olla teille hyötyä, sillä minä tunnen Nikolas

Rokoffin kyllin hyvin ollakseni varma, että te ette ole nähnyt häntä

viimeistä kertaa. Siitä, mitä teille kerron, voi teille olla apua

vastustaessanne jotakin kostonsuunnitelmaa, jota hän hautonee. Täällä

en voi kertoa, mutta huomenna kello viideltä olen kotonani herra

Tarzanin tavattavissa."

"Huomiseen kello viiteen tuntuu aika iäisyydeltä", virkkoi Tarzan

sanoessaan hänelle hyvää yötä.

Eräästä teatterisalin nurkasta näkivät Rokoff ja Paulvitsh Tarzanin

kreivitär Couden aitiossa, ja molemmat hymyilivät.

Puoli viideltä seuraavana iltapäivänä soitti mustanpuhuva, parrakas

mies kelloa palvelusväen ovella kreivi Couden palatsissa. Avaamaan

tullut palvelija kohotti tuntevasti kulmakarvojaan nähdessään ulkona

seisovan miehen. Heidän välillään sukeutui hiljainen keskustelu.

Aluksi palvelija kieltäytyi jostakin partaniekan tekemästä

ehdotuksesta, mutta hetkistä myöhemmin sujahti vieraan kädestä

jotakin palvelijan käteen. Silloin kääntyi jälkimäinen ja opasti

toisen kiertoteitse pieneen uutimilla varustettuun komeroon sen

huoneen sivulle, jossa kreivittären oli tapana iltapäivisin tarjoilla

teetä.

Puolta tuntia myöhemmin päästettiin Tarzan siihen huoneeseen, ja heti

astui kreivitär sisälle hymyillen ja ojennetuin käsin.

"Olen hyvin iloinen tulostanne", sanoi hän.

"Mikään ei olisi voinut minua estää", vastasi toinen.

Muutaman minuutin he juttelivat oopperasta ja muista asioista, jotka

siihen aikaan kiinnittivät Pariisin huomiota, ja ilosta uudistaa

tuttavuutensa, joka oli alkanut niin omituisissa olosuhteissa. Ja

tästä he johtuivat siihen asiaan, joka kummankin mielessä oli ensi

sijalla.

"Varmaankin olette kummastellen miettinyt", sanoi kreivitär vihdoin,

"mitä tarkoitusta Rokoffin vainoamisella saattanee olla. Asia on

hyvin yksinkertainen. Kreiville on uskottu monta sotaministeriön

kaikkein tärkeintä salaisuutta. Hänellä on usein hallussaan

papereita, joiden kaappaamisesta vieraat vallat maksaisivat

omaisuuden -- valtiosalaisuuksia, joita hankkiakseen niiden kätyrit

olisivat valmiit murhaan ja pahempaankin.

"Juuri tällä hetkellä on hänen hallussaan sellainen salaisuus,

että jokainen venäläinen, joka sen voisi hallitukselleen ilmaista,

tulisi mainehikkaaksi ja rikkaaksi mieheksi. Rokoff ja Paulvitsh ovat

venäläisiä vakoojia. He eivät kavahtaisi mitään tekoa nuo asiakirjat

hankkiakseen. Tuon kohtauksen höyrylaivalla -- tarkoitan selkkausta

korttipelissä -- he olivat järjestäneet kiristääkseen puolisoltani

haluamansa tiedot.

"Jos hänet olisi todistettu pelipetturiksi, olisi hänen uransa

ollut tärvelty. Hänen olisi täytynyt jättää sota-asiain osasto.

Yhteiskunta olisi alkanut häntä hylkiä. He aikoivat heiluttaa tätä

nuijaa hänen päänsä päällä, -- hintana heidän haluamistaan papereista

olisi ollut tunnustus heidän puoleltaan, että kreivi oli vain yksiin

tuumiin liittyneiden vihollisten uhri, jotka tahtoivat tahrata hänen

nimensä.

"Te teitte sen aikeen tyhjäksi. Sitten he sommittelivat juonen,

jolla minun maineeni olisi pantu kavalluksen hinnaksi kreivin

maineen asemesta. Astuttuaan hyttiini selitti Paulvitsh sen minulle.

Jos minä olisin hankkinut heille tiedot, lupasi hän vaitioloa;

muussa tapauksessa Rokoff, joka seisoi ulkopuolella, olisi mennyt

ilmoittamaan rahastonhoitajalle, että minä pidin lukitun oveni takana

miestä, joka ei ollut puolisoni. Hän juttelisi siitä jokaiselle,

jonka laivalla tapaisi, ja maihin noustuamme hän kertoisi koko

tarinan sanomalehtimiehille.

"Eikö se ollut liian kauheaa? Mutta minä satuin tietämään herra

Paulvitshista jotakin, mikä olisi hänet Venäjällä vienyt hirsipuuhun,

jos Pietarin poliisi olisi siitä saanut vihiä. Minä uhmasin häntä

haastaen häntä toteuttamaan suunnitelmansa, ja sitten kumarruin häntä

kohti ja kuiskasin nimen hänen korvaansa. Noin" -- ja kreivitär

napsautti sormillaan -- "karkasi hän sitten kurkkuuni kuin hullu. Hän

olisi tappanut minut, jollette te olisi tullut väliin."

"Roistot!" jupisi Tarzan.

"Ne ovat pahempiakin, ystäväni", sanoi kreivitär. "Ne ovat suorastaan

paholaisia. Minä pelkään teidän puolestanne, kun olette joutunut

heidän vihoihinsa. Toivoisin teidän aina olevan varuillanne. Luvatkaa

se minun tähteni, sillä minä en koskaan antaisi itselleni anteeksi,

jos te saisitte kärsiä minulle osoittamanne ystävällisyyden vuoksi."

"Minä en heitä pelkää", vastasi Tarzan. "Olen hengissä suoriutunut

kamalammista vihollisista kuin Rokoff ja Paulvitsh ovat." Hän

huomasi, että kreivitär ei tiennyt mitään Rue Maulen seikkailusta,

eikä hän siitä maininnut peläten, että se voisi rouvaa säikyttää.

"Miksi ette oman turvallisuutenne vuoksi", jatkoi hän, "anna

heittiöitä viranomaisten huostaan? Ne tekisivät lyhyen lopun heidän

hommistaan."

Kreivitär epäröi hetkisen ennenkuin vastasi.

"Siitä pidätymme kahdesta syystä", sanoi hän vihdoin. "Toinen niistä

juuri ehkäisee kreiviä sitä tekemästä. Toista, minun todellista

syytäni, miksi pelkään heitä paljastaa, en ole milloinkaan

ilmoittanut, -- ainoastaan Rokoff sen tietää. Ihmettelen", -- ja

sitten hän vaikeni katsoen pitkän aikaa kiinteästi Tarzaniin.

"Ja mitä te ihmettelette?" kysyi tämä hymyillen.

"Ihmettelen, että tunnen halua kertoa teille siitä, mistä en

ole koskaan rohjennut puolisollenikaan hiiskua. Luulen, että te

ymmärtäisitte ja voisitte neuvoa minulle oikean menettelytavan.

Uskon, että te ette tuomitsisi minua liian ankarasti."

"Pelkään, että olisin perin kehno tuomari, madame", vastasi Tarzan;

"sillä vaikkapa olisitte jonkun murhannut, niin sanoisin, että uhrin

tulisi olla kiitollinen niin suloisesta kohtalosta".

"Hyväinen aika", huudahti kreivitär, "eihän se niin kauheata ole!

Mutta sallikaa minun ensin sanoa teille, miksi kreivi ei halua

hätyyttää noita miehiä. Sitten, jos voin säilyttää rohkeuteni,

kerron teille todellisen syyn, miksi minä en tohdi. -- Edellinen

syy on, että Nikolas Rokoff on minun veljeni. Me olemme venäläisiä.

Nikolas on ollut paha mies siitä asti kun muistan. Hänet eroitettiin

Venäjän armeijasta, jossa hän palveli kapteenina. Siitä syntyi aluksi

hälinää, mutta sitten se osaksi unohdettiin ja isäni sai hankituksi

hänelle toimen vakoiluosastossa.

"Nikolasta on syytetty monesta kauheasta rikoksesta, mutta

hänen on aina onnistunut välttää rangaistusta. Viimeksi hän on

siinä käyttänyt tekaistuja todistuksia, saaden uhrinsa esiintymään

syyllisinä salahankkeisiin tsaaria vastaan, ja venäläiset poliisit,

jotka aina ovat kovin kärkkäitä uskomaan kenet tahansa osalliseksi

senlaatuisiin rikoksiin, ovat ottaneet hänen selityksensä täydestä ja

vapauttaneet hänet edesvastuusta."

"Eikö hän teitä ja puolisoanne vastaan yrittämillään rikoksilla

ole menettänyt kaikkia oikeuksia, joita sukulaisuussiteet hänelle

suovat?" kysyi Tarzan. "Se, että te olette hänen sisarensa, ei ole

estänyt häntä koettamasta tahrata kunniaanne. Teillä ei ole häntä

kohtaan mitään velvollisuuksia, madame."

"Ah, mutta on olemassa toinen syy. Jollei minulla olekaan häntä

kohtaan mitään velvollisuuksia, vaikka hän on veljeni, en voi yhtä

helposti kieltää häntä kohtaan tuntemaani pelkoa erään elämässäni

sattuneen tapauksen vuoksi, josta hän on tietoinen.

"Voinen yhtähyvin kertoa teille kaikki", jatkoi hän hetken päästä,

"sillä minä tiedän että sydämeni minut siihen ennemmin tai myöhemmin

pakottaa. Minut kasvatettiin luostarissa. Siellä ollessani tapasin

erään herran, jota luulin säädylliseksi. Tiesin hänestä vähän tai en

ollenkaan ja vielä vähemmän rakkaudesta. Sain hupsuun päähäni, että

rakastin sitä miestä, ja hänen hartaasta pyynnöstään karkasin hänen

kanssaan. Meidän piti mennä avioliittoon.

"Olin hänen kanssaan juuri kolme tuntia, yksinomaan päiväsaikaan

ja julkisissa paikoissa -- rautatieasemilla ja junassa. Päästyämme

määräpaikkaamme, jossa meidät piti vihittämän, liittyi kaksi

poliisimiestä saattajikseni junasta astuessamme. He vangitsivat hänet

ja ottivat kiinni minutkin, mutta kerrottuani heille tarinani he

eivät pidättäneet minua, lähettiväthän minut vain takaisin luostariin

erään rouvashenkilön huostassa. Kuulin, että sulhaseni ei laisinkaan

ollut herrasmies, vaan armeijasta karannut ja siviilioikeuttakin

pakoileva heittiö. Hän oli poliisin kirjoissa melkein jokaisessa

Euroopan maassa. Luostarin viranomaiset painoivat asian unhoon. Eivät

vanhempanikaan saaneet sitä tietää. Mutta Nikolas tapasi miehen

myöhemmin ja kuuli koko tarinan. Nyt hän uhkaa kertoa sen kreiville,

jollen tee niinkuin hän tahtoo."

Tarzan nauroi. "Te olette vielä pieni tyttö. Minulle juttelemanne

tarina ei voi luoda mitään varjoa maineeseenne, ja jos ette

sydämestänne olisi pieni tyttö niin käsittäisitte sen. Menkää

puolisonne luo tänä iltana ja kertokaa hänelle koko juttu niinkuin

olette sen minulle kertonut. Ellen pahoin erehdy, nauraa hän

pelollenne ja ryhtyy heti toimenpiteisiin sulkeakseen tuon arvoisan

veljenne vankilaan, joka on hänen oikea paikkansa."

"Kunpa vain tohtisin!" huudahti kreivitär. "Mutta minä pelkään. Jo

aikaisin opin pelkäämään miehiä. Ensin isääni, sitten Nikolasta,

sitten isiä luostarissa. Melkein kaikki ystävättäreni pelkäävät

aviomiehiään -- miksen siis minäkin pelkäisi?"

"Minusta ei näytä oikealta, että naiset pelkäävät miehiä", sanoi

Tarzan, hämmentynyt ilme kasvoillaan. "Olen paremmin tutustunut

viidakon väkeen, ja siellä ovat asiat useammin päinvastoin, paitsi

mustain ihmisten keskuudessa, ja ne ovat minun mielestäni useimmissa

suhteissa alemmalla tasolla kuin pedot. Ei, en voi käsittää, miksi

sivistyneet naiset pelkäisivät miehiä, jotka ovat luodut heitä

puolustamaan. Minusta olisi vastenmielistä ajatella, että joku nainen

pelkäisi minua."

"En luule, että kukaan nainen pelkäisi teitä", sanoi Olga de Coude

pehmeällä äänellä. "Olen tuntenut teidät vain vähän aikaa, ja

kuitenkin, vaikka voi tuntua hassulta niin sanoa, olette tuntemieni

joukossa ainoa mies, jota en luulisi koskaan pelkääväni -- omituista

kyllä, sillä te olette hyvin voimakas. Katselin kummastellen, kuinka

helposti te käsittelitte Nikolasta ja Paulvitshia hytissäni sinä

iltana. Se oli ihmeellistä."

Kun Tarzan vähää myöhemmin läksi hänen luotaan, oudoksui hän hiukan

kreivittären käden väräjävää jäähyväispuristusta ja sitä harrasta

intoa, jolla häneltä otettiin lupaus saapua jälleen huomenna.

Muisto noista puoliksi varjostetuista silmistä ja moitteettomista

huulista, kun kreivitär hyvästi sanoessaan hymyili, pysyi hänen

mielessään koko lopun päivää. Olga de Coude oli kaunis nainen ja

Apinain Tarzan perin yksinäinen nuori mies, ja hänen povessaan

sykkivä sydän kaipasi lääkettä, jota vain nainen voi antaa.

Kun kreivitär palasi huoneeseensa Tarzanin lähdettyä, tapasi hän

edessään Nikolas Rokoffin.

"Kuinka kauvan olet ollut täällä?" kirkaisi hän väistäen miestä.

"Jo ennen rakastajasi tuloa", vastasi Nikolas häijysti virnistäen.

"Vaiti!" komensi kreivitär. "Kuinka uskallat sanoa sellaista minulle

-- sisarellesi!"

"No, rakas Olga, ellei hän ole rakastajasi, niin pyydän anteeksi.

Mutta ei ole sinun syysi, että hän pysyy kylmänä. Jos hänellä olisi

edes kymmenes osa siitä naistuntemuksesta, joka minulla on, olisit

sinä tällä hetkellä hänen sylissään. Hän on typerä hupsu, Olga.

Olihan jokainen sanasi ja eleesi hänelle suora kutsu, eikä hän

kyennyt sitä älyämään."

Nainen tukki korvansa käsillään.

"Minä en tahdo kuunnella. Sinä olet häijy, kun moista lavertelet.

Uhkaile minua millä tahansa, mutta tiedäthän, että minä olen kunnon

nainen. Tämän illan jälkeen et tohdi minua hätyyttää, sillä minä

kerron kaikki Raoulille. Hän ymmärtää kyllä, ja varo silloin itseäsi,

monsieur Nikolas!"

"Sinä et kerro hänelle mitään", sanoi Rokoff. "Minulla on nyt tämä

juttu, ja erään palvelijasi avulla ei tarinasta puutu mitään, kun

aika tulee toimittaa valallisen todistuksen yksityiskohdat puolisosi

korviin. Se toinen juttu kelpasi ennen tarkoitukseensa, -- nyt

meillä on jotakin kouraantuntuvaa käytettävissämme, todellinen

_lemmenseikkailu_ -- vaikka olet ollut niin luotettu! Häpeä, Olga!"

Ja roisto nauroi.

Kreivitär ei kertonut puolisolleen mitään, ja asiat olivat entistään

huonommalla kannalla. Hänen mieltään rasittava epämääräinen pelko

muuttui suorastaan vakavaksi. Ehkäpä omatuntokin auttoi paisuttamaan

sitä suhdattomaksi.

Tarzanin paluu: Seikkailukirja Afrikan aarniometsistä · 第 14 / 59 题