Pariisiin saavuttuaan Tarzan oli mennyt suoraa päätä vanhan ystävänsä
D'Arnotin asuntoon, jolloin meriluutnantti oli aikamoisesti torunut
häntä siitä, että hän oli päättänyt luopua arvonimestä ja tiluksista,
vaikka oli täydellä oikeudella ne perinyt isältään John Claytonilta,
entiseltä Greystoken loordilta.
"Te olette ihan hullu, ystäväni", sanoi D'Arnot, "kun noin
kevytmielisesti hylkäätte varallisuuden ja yhteiskunnallisen aseman,
vieläpä tilaisuuden todistaa koko maailmalle, että suonissanne
virtaa Englannin kahden kunniakkaimman suvun -- eikä suinkaan villin
apinaemon -- verta. On käsittämätöntä, että ne saattoivat uskoa teitä
-- vieläpä neiti Porterkin.
"Mutta minä en sitä koskaan uskonut, en edes Afrikan viidakoissa
ollessamme, jolloin mahtavilla leuoillanne revitte surmaamienne
elukkain lihaa ikäänkuin joku metsän peto ja pyyhitte rasvaisia
käsiänne reisiinne. Silloinkin, jo ennenkuin oli vähäisintäkään
päinvastaista todistusta, tiesin teidän erehtyneenne luulossanne,
että Kaala oli äitinne.
"Ja nyt, kun teillä on isänne päiväkirja kauheasta elämästä, jota
hänen ja äitinne täytyi viettää tuolla villillä afrikalaisella
rannikolla, kertomus syntymästänne sekä lopullisena, kaikkein
ratkaisevimpana todistuksena lapsensormienne jäljet sen lehdillä, on
minusta uskomatonta, että tyydytte jäämään nimettömäksi, rahattomaksi
maankiertäjäksi."
"Minä en tarvitse mitään parempaa nimeä kuin Tarzan", vastasi apinain
kasvatti; "rahattomaksi maankiertäjäksi taas en suinkaan aio jäädä.
Seuraava ja toivoakseni, viimeinen taakka, jonka teidän niskaanne
sälytän, onkin se että epäitsekkäässä ystävyydessänne hommaatte
minulle jotakin tointa."
"Pyh, pyh!" ivasi D'Arnot. "Tiedättehän, etten sitä tarkoittanut.
Enkö ole teille lukemattomia kertoja sanonut, että minulla on
kymmenellekin riittämään ja että puolet siitä on teidän? Ja vaikka
antaisin sen kaiken teille, vastaisiko se edes kymmenettä osaa siitä
arvosta, jossa pidän ystävyyttänne, rakas Tarzan? Korvaisiko se ne
palvelukset, jotka minulle Afrikassa teitte? En unohda, ystäväni,
että ilman teidän ihmeellistä rohkeuttanne olisin kuollut Mbongan
kylän ihmissyöjäin roviolla. Yhtä vähän olen unohtanut, että teidän
uhrautuvan hoitonne avulla toivuin kauheista haavoista, jotka ne
olivat minuun iskeneet. Myöhemmin huomasin, mitä teille merkitsi
jäädä minun luokseni apinain amfiteatteriin, vaikka sydämenne kutsui
teitä rannikolle.
"Kun vihdoin olimme sinne saapuneet ja havaitsimme neiti Porterin
seuralaisineen lähteneen, aloin käsittää, mitä olitte tehnyt
ventovieraalle ihmiselle. Enkä teitä yritäkään rahoilla palkita,
Tarzan. Tällä haavaa te satutte tarvitsemaan rahoja; jos minun olisi
tehtävä teidän puolestanne joku uhraus, olisi asia silloinkin sama
-- ystävyyteni teitä kohtaan pysyy aina lujana, koska vaistomme ovat
samanlaiset ja minä ihailen teitä. Ystävyyteenne minulla ei ole
käskyvaltaa, mutta rahoista minä voin ja tahdonkin määrätä."
"Oh", nauroi Tarzan, "älkäämme riidelkö rahoista. Minun täytyy
elää ja senvuoksi niitä tarvitsen; mutta olisin tyytyväisempi, jos
saisin jotakin tointa. Ette voi osoittaa minulle ystävyyttänne
vakuuttavammalla tavalla kuin hankkimalla minulle hommaa, -- muutoin
kuolen ennenpitkää toimettomuuteen. Esikoisoikeuteni on kyllä
hyvissä käsissä. Clayton ei ole syypää sen riistämiseen minulta.
Hän uskoo olevansa todellinen loordi Greystoke, ja otaksuttavissa
on, että hän käy englantilaisesta loordista paremmin kun Afrikan
viidakoissa syntynyt ja kasvatettu. Tiedätte, että nytkin olen vain
puolisivistynyt. Näytettäköön minulle vihapäissä ollessani hetkiseksi
punaista, niin villipedon vaistot -- ja villieläinhän minä olenkin
-- syrjäyttävät kaikki kulttuurin ja hienostuksen lempeämmät tavat,
joihin olen vähän tottunut.
"Ja sitäpaitsi, olisinko voinut riistää rakastamaltani naiselta
varallisuuden ja aseman, jotka hänen avioliittonsa Claytonin kanssa
hänelle nyt takaa. Enhän olisi voinut sitä tehdä, Paul?
"Eikä kysymys syntyperästä minulle paljoa merkitsekään", jatkoi hän
vastausta odottamatta. "Niin kasvatettuna kuin minut on kasvatettu en
näe ihmisessä tai eläimessä mitään arvoa, jota ei heillä olisi oman
sielullisen tai ruumiillisen urheutensa tuloksena. Ja niinpä olen
yhtä onnellinen ajatellessani äitinäni Kaalaa kuin jos koettaisin
kuvitella pientä onnetonta englantilaista naista, joka kuoli pois
vuosi sen jälkeen kun oli minut synnyttänyt. Kaala oli minulle aina
ystävällinen omalla rajulla ja villillä tavallaan. Varmaankin olin
imenyt sen karvaisia rintoja siitä pitäin, kun oikea äitini kuoli. Se
taisteli minun puolestani metsän villejä asujamia ja oman heimomme
apinoita vastaan todellisen äidinrakkauden rajuudella.
"Ja minä puolestani rakastin häntä, Paul -- en aavistanutkaan
kuinka paljon, kunnes Mbongan mustan soturin julma keihäs ja
myrkytetty nuoli oli riistänyt hänet minulta. Olin vielä lapsi, kun
se tapahtui, ja minä heittäysin hänen kuolleelle ruumiilleen ja itkin
ilmoille tuskani, kuin lapsi konsaan oikean äitinsä puolesta. Teistä,
ystäväni, hän olisi näyttänyt kamalalta Ja rumalta elukalta, mutta
minun silmissäni hän oli kaunis, -- niin suurenmoisesti kirkastaa
rakkaus esineensä. Ja niinpä minä aivan kernaasti tyydyn pysymään
Kaalan, apinaemon, poikana."
"En ihaile teitä vähemmän uskollisuutenne vuoksi", sanoi D'Arnot;
"mutta aika tulee, jolloin mielellänne vaaditte, mitä teille
kuuluu. Muistakaa, mitä sanon, ja toivokaamme, että se silloin on
yhtä helppoa kuin nyt. Muistakaa, että professori Porter ja herra
Philander ovat ainoat ihmiset maailmassa, jotka voivat vannoa isänne
ja äitinne luurankojen kanssa hökkelistä löydetyn pienen luurangon
olleen ihmisenmuotoisen apinan pennun eikä siis loordi ja lady
Greystoken pienokaisen. Se todistus on mitä tärkein. He molemmat
ovat vanhoja miehiä. Kenties he eivät enää elä monta vuotta. Ja
eikö teidän mieleenne sitten juolahtanut, että niin pian kuin neiti
Porter tietäisi totuuden, hän purkaisi kihlauksensa Claytonin kanssa?
Voisitte helposti saada arvonimenne, tiluksenne ja rakastamanne
naisen, Tarzan. Ettekö ollut sitä ajatellut?"
Tarzan pudisti päätänsä. "Te ette tunne häntä", sanoi hän. "Mikään ei
voisi lujemmin sitoa häntä lupaukseensa kuin jos Claytonia kohtaisi
onnettomuus. Hän on vanhaa Amerikan etelävaltalaista sukua, ja etelän
valtojen asukkaat ylpeilevät siitä, että he pysyvät sanassaan."
Tarzan vietti kaksi seuraavaa viikkoa uudistaakseen aikaisemman
lyhytaikaisen tutustumisensa Pariisiin. Päivisin hän kävi
ahkerasti kirjastoissa ja taulukokoelmissa. Hänestä oli tullut
ylen ahnas lukija, ja se mahdollisuuksien maailma, joka tässä
henkisen viljelyksen ja tiedon keskuksessa hänelle avautui, ihan
peloitti häntä, kun hän ajatteli sitä perin mitätöntä murua
ihmisen tietomäärästä, jonka yksilö voisi toivoa hankkivansa
elinkautisillakaan opiskeluilla ja tutkimuksilla. Mutta hän oppi
päivän kuluessa, minkä voi, ja illoin hän heittäysi huvitteluun. Eikä
Pariisi suinkaan tarjonnut vähemmän hedelmällistä kenttää näille
yöllisille harrastuksille.
Jos hän poltti liian paljon savukkeita ja joi liian paljon absinttia,
teki hän niin siksi, että otti sivistyksen sellaisena kuin sen
tapasi ja menetteli sivistyneiden veljiensä tavoin. Elämä oli uutta
ja kiehtovaa, ja sitäpaitsi kalvoi suru hänen sydäntänsä ja hän
tunsi suurta kaipuuta, jota ei koskaan voisi tyydyttää. Niinpä hän
tahtoikin opiskelussa ja hulluttelussa -- kahdessa äärimmäisyydessä
-- unohtaa menneisyyden ja estää ajatuksiansa askartelemasta
tulevaisuudessa.
Hän istui musiikkisalissa imeskellen absinttiaan ja ihaillen
kuuluisan venäläisen tanssijattaren taidetta, kun hän yhtäkkiä
havaitsi häijyn mustan silmäparin ohimennen vilkaisevan itseensä.
Mies kääntyi ja hävisi väkijoukkoon oven luo ennenkuin Tarzan oikein
ehti häntä nähdä, mutta hän oli varma, ettei hän kohdannut noita
silmiä ensi kertaa ja etteivät ne vain sattumalta olleet häneen
kohdistuneet. Hänellä oli jonkun aikaa ollut kaamea tunne, että häntä
väijyttiin, ja sen eläimellisen vaiston vaikutuksesta, joka yhä oli
hänessä voimakkaana, hän oli äkkiä kääntynyt ja yllättänyt silmät,
juuri kun ne häntä tarkkasivat.
Ennenkuin hän lähti musiikkisalista, oli hän jo unohtanut asian
eikä huomannut tummaa miestä, joka vetäytyi syvemmälle vastakkaisen
ovikäytävän hämärään hänen lähtiessään kirkkaasti valaistusta
huvihuoneesta.
Monet kerrat, vaikka Tarzan ei sitä tiennyt, oli häntä seurattu tästä
ja muista huvipaikoista, mutta harvoin, jos koskaan, hän oli ollut
yksinään. Tänä iltana oli D'Arnotilla ollut muualle mentävää, ja
Tarzan oli tullut ilman seuralaista.
Hänen kääntyessään sille suunnalle, jota oli tottunut kulkemaan
mennessään asuntoonsa tästä osasta Pariisia, livahti vaanija
piilopaikastaan kadun toiselta puolen ja riensi nopeaa vauhtia hänen
edelleen.
Tarzan oli tottunut kävelemään Rue Maulea pitkin kotimatkoillaan
öisin. Koska se oli perin hiljainen ja pimeä, muistutti se hänelle
enemmän hänen rakasta afrikalaista viidakkoaan kuin sitä ympäröivät
meluisat ja räikeästi valaistut kadut. Jos tunnette Pariisinne
hyvin, muistatte kapean Rue Maulen kolkon seudun. Jos ette tunne,
tarvitsee teidän vain kysyä poliisilta saadaksenne tietää, että
koko Pariisissa ei ole toista katua, jota teidän pimeän tultua on
etäämpää kaarrettava. Tänä yönä oli Tarzan ehtinyt kävellä noin kaksi
korttelinmittaa tätä synkkää reittiä reunustavien likaisten, vanhojen
vuokratalojen syvässä hämärässä, kun hänen huomionsa kiinnitti
vastapäätä olevan rakennuksen kolmannesta kerroksesta kuuluva parkuna
ja avunhuudot. Ääni oli naisen ääni. Ennenkuin hänen ensimmäisten
huutojensa kaiku oli haihtunut, harppasi Tarzan jo portaita ylöspäin
ja pimeäin käytäväin läpi hänen avukseen.
Kolmannen kerroksen käytävän perällä oli ovi hiukan raollaan, ja
siitä Tarzan taas kuuli saman huudon, joka oli viekoitellut hänet
kadulta. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli hämärästi valaistun
huoneen keskellä. Öljylamppu paloi korkealla, vanhanaikaisella
uuninreunustalla, luoden himmeät säteensä kymmenkuntaan
vastenmielisen hahmoon. Kaikki olivat miehiä paitsi yksi. Tämä oli
noin kolmikymmenvuotias nainen. Hänen alhaisten intohimojen ja
hurjistelun merkitsemät kasvonsa olivat ehkä kerran olleet kauniit.
Hän seisoi pidellen toisella kädellään kurkkuansa ja kyyröttäen
takaseinää vasten.
"Auttakaa, hyvä herra!" huusi hän matalalla äänellä, kun Tarzan astui
huoneeseen. "Ne aikoivat minut tappaa."
Kun Tarzan kääntyi saapuvilla oleviin miehiin, näki hän
ammattirikollisten luihut, häijyt kasvot. Hän ihmetteli, että miehet
eivät olleet yrittäneet paeta. Liikahdus hänen takanaan sai hänet
kääntymään. Hänen silmänsä näkivät kaksi ilmiötä, ja toinen niistä
kummastutti häntä melkoisesti. Huoneesta hiipi salavihkaa mies, ja
vaikka Tarzan näki hänet vain välähdykseltä, tunsi hän Rokoffin.
Mutta toinen seikka kiinnitti välittömämmin hänen huomionsa. Iso
miehenretkale hiipi varpaillaan häntä kohti takaapäin, paksu
lyijypäinen keppi kädessä, ja kun tämä mies tovereineen näki, että
hänet oli keksitty, hyökättiin Tarzanin kimppuun joka taholta
yhtaikaa. Muutamat miehistä paljastivat veitsen. Toiset sieppasivat
tuoleja, sillä välin kun lyijypäisellä kepillä varustettu kohotti sen
korkealle ilmaan voimakkaaseen sivallukseen, joka olisi murskannut
Tarzanin pääkallon, jos se olisi siihen osunut.
Mutta ne aivot, se ketteryys ja ne lihakset, joilla hän oli
kamppaillut Terkozin ja Numan mahtavaa voimaa ja julmaa viekkautta
vastaan villin viidakkonsa syvyydessä, eivät olleet niin helposti
masennettavissa kuin nämä Pariisin apashit luulivat.
Valiten peloittavimman vastustajansa, lyijysauvaa kohottavan miehen,
Tarzan ryntäsi suoraan häntä kohti, väistäen putoavan aseen ja antaen
miehelle niin kauhean nyrkiniskun leukaan, että tämä horjahti ja
kaatui.
Sitten hän kääntyi muita kohti. Tämä oli oivaa urheilua. Hän
riemuitsi taistelun huumasta ja värisi verenhimosta. Ikäänkuin
vähäisimmästäkin kolauksesta särkyvä hauras raakku varisi hänestä
sivistyksen ohut silaus, ja kymmenen tukevaa roistoa huomasi olevansa
suljettuna samaan pieneen karsinaan hurjan villipedon kanssa, jonka
teräslihaksiin verrattuina heidän vähäiset voimansa olivat aivan
turhat.
Ulkopuolella käytävän päässä seisoi Rokoff odottaen, kuinka asia
päättyisi. Hän tahtoi varmistua siitä, että Tarzan oli mukiloitu
kuoliaaksi ennenkuin hän lähti, mutta hänen suunnitelmiinsa ei
kuulunut olla murhatyön aikana saapuvilla huoneessa.
Nainen seisoi vielä samassa paikassa käin Tarzanin sisälle astuessa,
mutta kuluneiden muutaman minuutin aikana olivat hänen kasvonsa
useankin kerran vaihtaneet ilmettä. Hätääntymisen ilme, joka
niillä oli, kun Tarzan hänet ensiksi näki, oli muuttunut oveluutta
osoittavaksi, kun tämä kääntyi vastaamaan takaapäin tulevaan
hyökkäykseen; mutta sitä muutosta ei Tarzan ollut huomannut.
Sitten seurasivat toisiaan kummastuksen ja kauhun ilmeet. Ja oliko
se ihme? Sillä tuo moitteeton herrasmies, jonka hän huudoillaan oli
houkutellut kuoleman ansaan, oli äkkiä muuttunut koston demooniksi.
Pehmeiden lihasten ja heikosti vastustelevan keikarin asemasta hän
näki edessään raivostuneen Herkuleksen.
"_Mon Dieu_", huudahti nainen, "se on peto!" Sillä apinamies oli
iskenyt vahvat valkoiset hampaansa yhden vastustajan kurkkuun ja
taisteli niinkuin oli tottunut taistelemaan Kerchakin heimon isojen
urosapinain kanssa.
Hän oli yhtaikaa kymmenessä paikassa, hyppien huoneessa tänne ja
tuonne joustavan mutkikkain loikkauksin, jotka toivat naisen mieleen
hänen eläintieteellisessä puutarhassa näkemänsä pantterin. Nyt
napsahti ranneluu hänen rautaisessa puristuksessaan, nyt väännähti
olkavarsi sijoiltaan, kun hän työnsi uhrin käsivarren taaksepäin ja
ylöspäin.
Tuskan ulvahduksin miehet pakenivat eteiseen mikäli pääsivät; mutta
ennenkuin ensimmäinen horjuen, verta vuotaen ja ruhjottuna oli
poistunut huoneesta, oli Rokoffille selvinnyt, että Tarzan ei olisi
se, joka tänä yönä makaisi kuolleena talossa, ja niin oli venäläinen
rientänyt läheiseen kapakkaan soittamaan poliisille, että muuan mies
teki murhia Rue Maulen varrella sijaitsevan talon n:o 27 kolmannessa
kerroksessa.
Kun poliisit saapuivat, tapasivat he kolme miestä voihkimassa
lattialla, säikähtyneen naisen vuoteelle heittäytyneenä kasvot
käsien peitossa ja hyvin puetun herrasmiehen seisomassa huoneen
keskellä odottaen lisäjoukkoja, joiden tuloa hän luuli portaita
ylös kiirehtivien poliisimiesten askelten ilmoittavan. Mutta viime
huomiossaan he erehtyivät: noiden lähekkäin puristettujen luomien
lävitse katseli heitä villipeto teräsharmailla silmillä. Veren
lemu oli karkoittanut Tarzanista viimeisenkin sivistyksen merkin,
ja nyt hän seisoi uhmaavana ja valmiina vastarintaan kuin koirien
saartama leijona, odottaen seuraavaa avointa liikettä ja kyyristyen
hyökkäämään liikehtijän kimppuun.
"Mitä täällä on tapahtunut?" kysyi yksi poliiseista.
Tarzan selitti lyhyesti, mutta kun hän kääntyi naisen puoleen
saadakseen vahvistusta sanoilleen, nolostui hän tämän vastauksesta.
"Se valehtelee!" huusi naikkonen kimeästi poliiseille. "Hän tuli
huoneeseeni ollessani yksin, eikä suinkaan hyvissä aikeissa. Kun
työnsin hänet pois, olisi hän tappanut minut, jollei huutoni olisi
herättänyt näiden herrasmiesten huomiota, jotka siihen aikaan
kulkivat ohitse. Hän on paholainen, hyvät herrat, hän on paljain
käsin ja hampailla yksinään melkein surmannut kymmenen miestä."
Niin tyrmistyi Tarzan naisen kiittämättömyydestä, että hetkiseksi
aivan mykistyi. Poliisit eivät olleet oikein taipuvaisia uskomaan,
sillä he olivat ennenkin olleet tekemisissä tämän saman naisen
ja hänen herttaisten herratuttavainsa kanssa. Mutta hehän olivat
poliiseja eivätkä tuomareita, ja siksi he päättivät pidättää kaikki
läsnäolijat ja jättää niiden tehtäväksi, joille se kuului, eroittaa
viattomat rikollisista.
Mutta he havaitsivat, että toista oli tälle nuorelle hyvin puetulle
herrasmiehelle sanoa, että hänet pidätetään, mutta aivan toista panna
se täytäntöön.
"En ole syypää mihinkään rikokseen", sanoi hän tyynesti. "Olen vain
yrittänyt puolustautua. En tiedä, miksi nainen kertoi teille sillä
tavoin. Hän ei voi kantaa minulle mitään kaunaa, sillä minä en ole
koskaan nähnyt häntä ennenkuin nyt tullessani hänen huutojensa takia
tähän huoneeseen."
"No, tulkaa pois", sanoi yksi konstaapeleista, "onhan tuomareita,
jotka kuuntelevat kaikkea tuota". Ja hän lähestyi laskeakseen kätensä
Tarzanin olalle. Hetkistä myöhemmin hän makasi mykkyrässä huoneen
nurkassa, ja kun hänen toverinsa sitten hyökkäsivät apinamiehen
kimppuun, saivat he kokea mitä apashit vastikään olivat kokeneet.
Niin nopeasti ja kovakouraisesti hän käsitteli heitä, että heillä ei
ollut aikaa edes vetää revolvereitansa esille.
Lyhyen ottelun aikana Tarzan oli huomannut avoimen ikkunan, sen
takana puunrangon tai sähkölennätinpylvään, -- hän ei eroittanut,
kumpi se oli. Kun viimeinen konstaapeli nujertui, onnistui yhden
hänen tovereistaan vetää esille revolverinsa ja makuupaikaltaan
lattialta tähdätä Tarzaniin. Luoti lensi harhaan, ja ennenkuin
mies ehti laukaista uudestaan, oli Tarzan pyyhkäissyt lampun
uuninreunukselta ja tehnyt huoneen pimeäksi.
Seuraavassa silmänräpäyksessä he näkivät jonkun notkean hahmon
hyppäävän avonaisen ikkunan laudalle ja loikkaavan pantterin lailla
katukäytävän viereiseen pylvääseen. Kun poliisit kerääntyivät
kadulle, ei ollut enää ketään näkyvissä.
He eivät kohdelleet naista ja miehiä, jotka eivät olleet päässeet
livistämään, järin suopeasti, heitä poliisiasemalle viedessään.
Lainvartijat olivat kovin mukiloituja ja nöyryytettyjä. Heitä
kiukutti se ajatus, että oli pakko selostaa, kuinka yksi ainoa
aseeton mies oli siroitellut lattian heitä täyteen ja sitten
pujahtanut heidän käsistään niin helposti kuin ei heitä olisi
ollutkaan.
Kadulle jäänyt konstaapeli vannoi, ettei kukaan ollut hypännyt
ikkunasta eikä lähtenyt rakennuksesta sillä välin kun toiset olivat
käyneet sisällä. Hänen toverinsa luulivat hänen valehdelleen, mutta
eivät voineet sitä todistaa.
Riippuessaan pylväässä ikkunan ulkopuolella oli Tarzan
viidakkovaistoaan seuraten vilkaissut ensin alas nähdäkseen, oliko
siellä vihollisia, ennenkuin uskaltausi maahan. Siinä hän menetteli
viisaasti, sillä juuri hänen alapuolellaan seisoi poliisimies.
Yläpuolellaan Tarzan ei nähnyt ketään, minkävuoksi hän alastulemisen
asemesta kiipesikin ylös.
Pylvään huippu oli rakennuksen katon kohdalla, joten tarvittiin
vain silmänräpäyksen ponnistus lihaksilta, jotka vuosikausia olivat
heilautelleet häntä hänen kotoisissa aarniometsissään puunlatvasta
toiseen, ja niin hän loikkasi pienen välimatkan yli pylväältä
katolle. Hän siirtyi katolta katolle ja sai paljon kiipeillä, kunnes
eräällä poikkikadulla keksi toisen pylvään, jota pitkin laskeutui
maahan.
Hän juoksi nopeasti pari korttelinmittaa ja poikkesi sitten pieneen
yökahvilaan, jonka pesuhuoneessa poisti katoilla kiipeilemisen
jättämät merkit käsistään ja vaatteistaan. Kun hän muutamaa minuuttia
myöhemmin tuli ulos, alkoi hän verkalleen astuskella asuntoansa kohti.
Jokseenkin lähellä sitä hän tuli kirkkaasti valaistulle bulevardille,
jonka yli hänen oli mentävä. Seisoessaan säteilevän kaarilampun alla
antaakseen erään auton mennä ohitse hän kuuli suloisen naisäänen
mainitsevan nimeänsä. Vilkaisten sitä kohti hän kohtasi Olga
de Couden hymyilevät silmät. Tämä istui eteenpäin nojautuneena
auton takaistuimella. Tarzan vastasi syvällä kumarruksella hänen
tervehdykseensä. Kun hän jälleen suoristausi, oli auto kauniine
matkustajineen jo tiessään.
"Rokoff ja Couden kreivitär samana iltana", hymähti hän. "Pariisi ei
sittenkään ole varsin laaja."