-- Nielaisepas nyt tuo! Hän ojensi Samille tinakupissa vettä, johon
oli ripottanut vähän hienonnettua kuivaa lehtipölyä. -- Sam nieli. --
Ja saat tämän nipun mukaasi. Keitä se kahdessa kannullisessa vettä ja
juo lientä lasillinen joka tunti, ja sano, että halkaisevat kirveellä
elävän kananpojan ja panevat sen sille paikalle kuumana kahdesti
päivässä niin kauan kuin mätää lihaa on, niin kyllä sinusta terve
tulee -- veres kananpoikanen joka kerta, muista se.
-- Eivätkö kalkkunat olisi parempia? ruikutti Sam heikosti.
-- Olen äitini lellipoika, eikä hinta tuota est... -- häneltä pääsi
korahdus, joka ehkä oli tarkoitettu ilmaisemaan hirvittävää kuoleman
tuskaa.
-- Älä nyt turhia. Emme nyt puhu isästä eikä äidistä; johan heitä
on kovasti rangaistu. Jumala suokoon, etteivät vielä menettäisi
viimeisiäkin lapsiaan syntiensä tähden. En minä ainakaan tahdo heitä
vastaan kantaa kaunaa.
Pitkä voivotus lopetti äkkiä tämän saarnan.
-- Mikä se kasvi oli, mummo? kysyi Jan huolellisesti Samin katsetta
karttaen.
-- Niin kyllä, ja metsässä se kasvaa.
-- Niin, mutta minä tahdon tietää, minkä näköinen se on ja mikä sen
nimi on.
-- Niin kyllä, ei se ole minkään muun näköinen. Se on vain itsensä
näköinen ja sitä sanotaan noidan pähkinäpensaaksi.
"Noidan pähkinä kukkii, kun lehtensä varistaa,
ja kylmän vihat ja kuumeet se poies karistaa",
kuten villitty Jimmy sanoo.
-- Minä joskus näytän sen Janille, sanoi Biddy.
-- Tuleeko siitä keuhkopalsamia? kysyi Jan kurillaan.
-- Nyt kai täytyy lähteä, sanoi Sam epäröiden. -- Voin jo paljon
paremmin. Missä minun keppini on? Tuossa, Jan, kanna sinä rohtojani
ja ole hyvin varovainen.
Jan otti nipun vieläkään uskaltamatta katsoa Samia silmiin. Mummo
käski heitä molempia palaamaan pian ja seurasi heitä ovelle
sydämellisesti hyvästellen. Samalla hän huudahti:
-- Odottakaas! Sitten hän meni huoneen ainoan vuoteen luo, kääri
vaatteet kokoon, niin että niiden keskeltä tuli näkyviin joukko
rusoposkisia omenoita. Hän valitsi kaksi parasta ja antoi yhden
kummallekin pojalle.
-- Minun täytyy pitää niitä piilossa, ettei sika saa, hän selitti, --
sillä sen parempia omenoita ei kasva missään.
-- Hyviä ne kyllä ovatkin, kuiskasi Sam, kun oli nilkuttanut niin
kauas, ettei hänen puhettaan enää saattanut kuulla, -- hänen poikansa
Larry varasti ne meidän puutarhastamme viime syksynä. Ne ovat ainoa
laji, joka säilyy talvenkin. Ne ovat parhaita, mitä puissa kasvaa,
mutta nyt ne ovat hiukan liian lämpöisiä.
-- Hyvästi ja kiitoksia paljon, sanoi Jan.
-- Minä voin jo paremmin, venytteli Sam. -- Väsymystä ei enää tunnu
ollenkaan, ja sen jälkeen kun olen eukon rohtoja nieleskellyt,
en toista tarvitse. Mutta suupielestään hän lisäsi: -- Kun voisi
oksentaa sen saastan pois, ennen kuin se myrkyttää minut. -- Ja
sitten hyvin käsittäen, kuinka somalta se näyttäisi, hän tahtoi
nakata keppinsä pois ja hyökätä metsään.
Jan töin tuskin sai hänet noudattamaan sen verran säädyllisyyttä
että poika sentään jonkin verran nilkutti, niin kauan kuin oltiin
näkyvissä. Muutos parempaan päin oli kuitenkin sangen huomattava,
ja kunnon vanha noita-akka käski ääneensä Biddyäkin katsomaan,
kuinka äkkiä hän oli nuoren Raftenin parantanut, "vaikka kaikki maan
tohtorit olivat hänet hylänneet".
-- Nyt mennään herra Kaleb Clarkin luo, sanoi Sam.
-- Sinä tepastelet merkillisen hyvin rammaksi, jolle tohtoritkaan
eivät mitään mahda, huomautti Jan.
-- Joo, se on se oikean koiven mätä liha, joka niin jalkaa nostattaa.
Vasen koipi on juuri kuin ennenkin.
-- Pannaan tämä johonkin piiloon siksi kunnes palataan, sanoi Jan
noidanpähkinä-nippua Samin nenän edessä heiluttaen.
-- Annas kun minä piilotan sen, tuumi Sam ja nakkasi nipun kauas
puroon.
-- Hyi, tuo oli häijysti. Ehkä eukko olisi tarvinnut niitä itse.
-- Mihin nyt tuollainen moska kelpaisi. Tein enemmän kuin
velvollisuuteni juodessani sen myrkyn. Siinä tuntui aivan selvään
kissan maku.
-- Mitä sanot hänelle ensi kerralla?
-- Mitäkö? Tietenkin että panin risut oikeaan paikkaan, missä niistä
oli hyötyä. Minä liotin niitä vedessä ja join nestettä niin paljon
kuin katsoin tarpeelliseksi. Mutta kyllä se itse hankkii tiedon
siitä, paraninko minä, ja on paljon iloisempi kuin jos olisin syönyt
hänen homehtuneet risunsa ja sitten olisi pitänyt lähteä oikeata
tohtoria hakemaan.
Jan ei voinut sanoa siihen mitään, mutta hän ei silti ollut
tyytyväinenkään. Hänen mielestään oli loukkaavaa nakata rohdot pois
-- ja varsinkin niin pian. Sitä paitsi hän olisi ollut utelias
tietämään, mitä ne oikein olivat ja millä tavalla ne vaikuttivat.
V
KALEB
Puolentoista kilometrin päässä asui Kaleb Clark, nykyisin vain
mäkitupalaisena maalla, joka ennen oli ollut hänen omansa.
Kun pojat tulivat lähemmäksi, he näkivät kookkaan harteikkaan miehen,
jolla oli pitkä valkoinen parta, kantavan sylissään puita mökkiinsä.
-- Siinä se nyt on se vanha pukki, sanoi Sam.
Jan oli haistelevinaan, kun hän älysi syyn haukkumanimeen.
-- Sinun taitaa nyt olla parempi pitää puhetta. Kalebia ei ole yhtä
helppo narrata kuin noita-akkaa, ja isälle hän on aivan yhtä äkäinen.
Jan astui siis edellä varovaisesti ja kolkutti mökin oveen.
Syvä-ääninen koira alkoi kovasti haukkua, suuri parta tuli näkyviin
ja koiran omistaja murahti, "no mitä?"
-- Oletteko te herra Clark?
-- Joo. Sitten hän sanoi "mene maata, Turkki", mustan ja ruskean
kirjavalle koiralle, joka muristen tuli ulos.
-- Minä tulin -- minun -- meidän piti kysyä muutamia asioita, ellette
pane pahaksenne.
-- Mikä nimesi on?
-- Jan.
-- Entä kuka on tuo toinen?
-- Se on toverini, Sam.
-- Minä olen Sam Horn, sanoi Sam, tavallaan totta puhuen, sillä hänen
nimensä oli Sam Horn Raften, mutta samalla siksi paljon pettäenkin,
että Jan kävi levottomaksi.
-- Entä mistä te olette?
-- Bonnertonista, sanoi Jan.
-- Tänäänkö tulleet? kysyi Kaleb epäilevällä äänellä.
-- Ei sentään, alkoi Jan; mutta Sam, joka oli koettanut pysyä
syrjässä peläten tulevansa tunnetuksi, huomasi avomielisen toverinsa
liian pian antavan onkia asiat selville ja puhuvan itsensä pussiin ja
puuttui nyt puheeseen:
-- Nähkääs, herra Clark, me olemme tehneet metsään leirin ja
tahtoisimme nyt kyhätä tiipiin asunnoksi. Meillä on kangasta ja
meille kerrottiin, että te tiedätte tarkoin, kuinka sellainen on
tehtävä.
-- Kuka sanoi?
-- Se vanha noita, joka asuu joen mutkassa.
-- Missäs te nyt asutte?
-- Tuota noin, sanoi Sam kiiruhtaen vastaamaan ennen Jania, jonka
mutkatonta suoruutta hän pelkäsi, -- me teimme totta puhuen tuolla
metsässä wigwamin kuoresta, mutta se ei menestynyt.
-- Kenen metsässä?
-- Taitaa olla toista kilometriä myötävirtaan.
-- Hm! se on varmaan Raftenin tai Burnsin metsää.
-- Niin taitaakin olla, sanoi Sam.
-- _Ja sinä olet merkillisesti Sam Raftenin näköinen_. Sinä kelvoton
nuori penikka tulet tänne valehtelemaan ja pistämään minun päätäni
pussiin. Korjatkaa nyt nopeasti luunne taikka saatte remmistä.
Jan lehahti kovin punaiseksi. Hän ajatteli Raamatun sanaa: "Tiedä se,
että sinun syntisi etsii sinut", ja astui takaperin. Sam pisti kielen
poskeensa ja seurasi. Mutta hän oli isänsä poika. Niinpä hän kääntyi
ympäri ja sanoi:
-- Nähkääs nyt, herra Clark, minä puhun niin kuin totuus on; olemme
tulleet tänne kysymään vain yhtä pientä asiaa. Te olette ainoa,
joka tiedätte, muutoin me emme olisi tulleet teitä vaivaamaan. Minä
tiesin, minkälaiset välit teillä on isän kanssa, ja koetin sen vuoksi
pettää teitä, mutta se ei käynytkään päinsä. Olisi ollut paljon
parempi, jos olisin tullut ja suoraan sanonut: "Minä olen Sam Raften;
tahdotteko sanoa minulle yhden asian, jota minä en tiedä, vai ette?"
Minä en tiennyt, että te vihaatte minuakin ja ystävääni, joka on
leiritoverini.
Kaikkien erätietouden ystävien välillä vallitsee luja myötätunto.
Vaikka Kaleb-ukko oli kuumaverinen ja vastoinkäymisistä ärtynyt,
niin hänellä oli kuitenkin ystävällinen sydän; hän vastusti hetkisen
ensimmäistä mielijohdettaan, joka oli oven kiinni paiskaaminen
poikien nenän edessä, ja murahti lopulta Janille:
-- Onko sinun nimesi Raften?
-- Ei, herra.
-- Oletteko te sukua?
-- Emme.
-- Minä en tahdo olla kenenkään Raftenin kanssa tekemisissä, mutta
mitä sinä tahdot tietää?
-- Me rakensimme wigwamin puunkuoresta, mutta siitä tuli kovin huono.
Nyt meillä on suuri peitekangas, ja me tahtoisimme tietää, kuinka
tiipii tehdään.
-- Vai tiipii. Hm, myhähti ukko miettiväisen näköisenä.
-- Sanotaan, että te olette sellaisessa asunutkin, virkkoi Jan
rohkeammin.
-- Hm, nelisenkymmentä vuotta; mutta toinen asia on pitää vaatteita
ja toinen niitä ommella. Eiköhän se vain ollut tähän tapaan. Mies
otti hiiltyneen kalikan ja kappaleen käärepaperia. Ei, odottakaas
vähän. Niin, nyt minä muistan; näin kerran kun joukko intiaaniakkoja
valmisti sellaisen.
[Kirjassa on piirrokset ja ohjeet.]
-- Ensin he ompelivat yhteen nahat. Ei, ensin siinä rukoiltiin koko
paljon -- sen saatte tehdä, kuten itse haluatte --; sitten nahat
ommeltiin yhteen ja kiinnitettiin puunappuloilla nurmelle levälleen.
Sitten hakattiin nappula yhden laidan keskipaikalle. Hiiltyneellä
kalikalla ja nuoralla -- niin, kyllä heillä muistaakseni oli nuora
-- piirrettiin sitten puolikas ympyriäisestä piiristä; noin. Tämä
viillettiin sitten irti ja tähteistä leikattiin kaksi lappua tähän
tapaan ja ne ommeltiin kiinni. Nämä savulaput vetävät savun ulos.
Kummankin savulapun laidassa on ylänurkassa ylösalaisin käännetty
tasku -- noin -- salon päätä varten, ja sitten on alaspäin reikiä
rivissä kummallakin puolella paulanappuloita varten. Yläsyrjään
kiinnitetään lyhyt paulanyöri. Katsotaanpa nyt. Niitä taisi
olla kymmenen salkoa kolmen metrin asumuksessa ja kaksi salkoa
savulappuihin. No, kun sitten rupeat sitä kokoamaan, niin köytät
yhteen kolme salkoa -- tuolla tavalla -- ja nostatte ne ensin
pystyyn, sitten asetat muut salot nojaamaan joka puolelle, yhtä
lukuun ottamatta, ja sidot ne kiinni kietaisten nuoran ympäri
muutamaan kertaan. Sitten sidot vaatteen yläpään viimeiseen salkoon
sillä lyhyellä paulanyörillä, nostat salon paikalleen -- samalla
nousee peittokin, huomaatko -- ja kietaiset savusaloilla sen
teltankehyksen ympärille ja puunappuloilla kiinnität molemmat reunat
toisiinsa. Niillä molemmilla pitkillä saloilla, jotka pistetään
savulapun taskuihin, sovitellaan sitten savureikä tuulen mukaan.
Kaleb ei koko aikana ollut tietävinäänkään Samista, vaan puhui
Janille, mutta tätä isänsä poikaa ei vain niin vähällä nolattu.
Hän keksi useita käytännöllisiä vaikeuksia ja pyysi arvelematta
lisäselityksiä.
-- Mikä estää tuulta sitä kumoon puhaltamasta? hän kysyi.
-- Jaha, sanoi Kaleb Janille yhä puhuen, -- se pitkä nuora, jolla
salot on yhteen sidottu, pujotetaan sisäpuolelta alas maahan ja
kiinnitetään lujasti paaluun, joka tekee ankkurin virkaa, ja sitä
paitsi peitteen syrjät naulataan ympäriinsä maahan kiinni nappuloilla.
-- Kuinka saadaan savu menemään ulos? oli Samin seuraava kysymys.
-- Lappuja käännetään salkojen paikkaa muuttaen, niin että ne ovat
myötätuuleen. Se vetää parhaiten.
-- Entä kuinka ovi suljetaan?
-- Toiset vain antavat reunain painua päällekkäin, mutta hyvässä
tiipiissä on ovi tehty samasta aineesta kuin peittokin, närekehälle
kireälle kiinnitetty ja paulanappulalla käännettävä.
Tämä näytti selittävän loputkin. Niinpä Jan käänsi huolellisesti
kokoon likaisen paperin piirroksineen, pisti sen taskuunsa, sanoi
"kiitoksia paljon" ja lähti sitten astelemaan pois. Kun pojat
sanoivat "hyvästi", Kaleb ei vastannut mitään, mutta heidän
lähdettyään hän kääntyi ympäri ja kysyi:
-- Missä teidän leirinne on?
-- Raftenin suossa, kummulla puron reunassa.
-- Hm, ehkä minä tulen teitä joskus katsomaan.
-- Sepä hyvä, huudahti Sam. -- Tulkaa vain rastittua polkua
pensasaidalta.
-- Mitä sinä nyt, Sam, sanoi Jan, kun he olivat päässeet niin kauas,
ettei puhe kuulunut. -- Eihän sinne ole rastittua polkua; miksi sinä
niin sanoit?
-- Kas, minun mielestäni se kuului niin muhkealta, vastasi Sam
tyynesti, ja helposti ne rastit sinne saadaan heti kuin tahdotaan ja
ennen kuin hän niitä tarvitsee.
VI
TIIPIIN TEKO
Raftenia huvitti koko lailla, kun hän kuuli poikain todella käyneen
Kalebin luona ja saaneen kuulla, mitä olivat halunneetkin. Ei mikään
ollut hänelle mieluisempaa kuin se, että poika osasi sovittaa
tuumansa onnistuneesti.
-- Ei Kaleb-ukko ollut niin varma tiipiin teosta, kuin minä miehestä
luulin, huomautti Sam.
-- Saimme kai me tietää sen verran, että alkuun pääsemme, sanoi Jan,
-- eikä siitä henki mene, vaikka vähän erehtyisimmekin.
Vaate levitettiin tasaiseksi ja sileäksi heinäparven permannolle ja
reunoille pantiin kiviä ja joku naula sitä paikallaan pitämään.
Heti ensimmäiseksi heidän silmäänsä pisti, että se oli karkea ja
repaleinen vanha rääsy.
Ja Sam huomautti: -- Kyllä ymmärrän miksi isä sen antoi. Kyllä siltä
näyttää, että se on paikattava, ennen kuin siitä tiipii tulee.
-- Ei, sanoi Jan, ryhtyen nyt johtamaan, niin kuin hän yleensä pyrki
tällaisissa asioissa. -- On parempi ensiksi tehdä piirustus, ettemme
paikkaa sellaisia kohtia, jotka perästä päin leikataan pois.
-- Onpas sinulla älyä! Mutta minä pelkään, etteivät ne paikat muuten
juuri kauniita ole.
-- Eivät ne haittaa, vastasi Jan. -- Intiaanienkin tiipii on usein
paikattu sellaisista kohdista, missä nuolet ja luodit ovat sen
puhkaisseet.
-- Niinpä niin, mutta iloinen minä olen, etten tässä asunut sotien
aikana, sanoi Sam pistäen sormensa ilkikurisen näköisenä kymmeniin
kankaassa oleviin reikiin.
-- Noh, mene matkaasi siitä ja anna minulle tuo nuora.
-- Älä tuupi, sanoi Sam; -- se on se viallinen polvi. Se on tänään
melkein yhtä paha kuin silloin, kun noita-akan luo mentiin.
Jan mittaili. -- Katsotaanpa. Voimme leikata pois kaikki nuo repaleet
ja sittenkin tehdä kahdentoista jalan tiipiin. Kolme ja kuusikymmentä
korkea -- se on sitten seitsemän ja kaksikymmentä pitkälti vaatetta.
Mainiota! Juuri niin kuin pitääkin. Nyt minä piirrän sen.
-- Maltas vähän, intti ystävä vastaan; -- ei sitä saa liidulla tehdä.
Kalebhan sanoi, että intiaanit käyttivät hiiltynyttä kalikkaa. Ei
sinulla ole oikeutta liitua käyttää. Yhtä hyvin voisit palkata
nikkarin.
-- Taas sinä rähiset. Lähde ajamaan takaa hiiltynyttä kalikkaa, ja
ellet löydä, niin tuo minulle sen sijaan sakset.
Kalebin piirrosta moneen suuntaan pohtien tiipiin vaate sitten
leikattiin -- kaiken kaikkiaan se oli hyvinkin yksinkertainen asia.
Sitten oli tuumailtava, miten se paikattaisiin.
Käytettiin havaslankaa, äimää ja _sangen_ p-i-t-k-i-ä pistoja,
mutta työ edistyi hitaasti. Yhden päivän koko joutoaika kului
paikkaamiseen. Sam tietysti lasketteli kaikenlaisia kuvaavia
huomautuksia siitä kappaleesta, jota hän ompeli. Jan ompeli totisena
ja ääneti. Samin ommel tuli alussa parempaa, mutta Jan oppi nopeasti,
ja lopulta hänen jälkensä oli paljon siistimpää.
Illalla pojat näyttelivät kättensä työtä palkollisille. Si Lee,
keski-ikäinen, isomahainen mies, katseltuaan sitä hetkisen hieman
ivallisen näköisenä sanoi sentään hyväntahtoisesti:
-- Miksi ette panneet paikkoja sisäpuolelle?
-- Emme huomanneet, vastasi Jan.
-- Me kun aiomme asua sisäpuolella ja tarvitsemme tilaa, sanoi Sam.
-- Miksi te tarvitsitte kymmenen pistoa tuon reiän ympäri
päästäksenne; olisitte yhtä hyvin tulleet toimeen neljällä, ja Si
nauraa hihitti näyttäessään isoja kömpelöitä, tuuman mittaisia
pistoja. -- Se on hukkatyötä.
-- Kas tässä, kivahti Sam, ellette pidä meidän työstämme, niin
ommelkaa itse paremmin. On siinä vielä ompelemista.
-- Missä?
-- Kysykää Janilta. Hän on tämän työn pomo. Kaleb-ukko ei laskenut
minua sisään. Se koski niin kipeästi sydämeeni. Minä porasin koko
matkan, kun kotiin tultiin, enkös niin tehnyt, Jan?
-- Savulaput on ommeltava paikalleen ja paltettava ja taskut lappujen
yläkulmaan -- ja -- minä -- arvelen, Jan lisäsi tunnustellen, se --
olisi -- parempi -- jos -- se -- paltettaisiin -- ympäriinsä.
-- No minä sanon mitä teen. Jos te pojat menette tänä iltana
Kulmaukseen hakemaan saappaani, jotka ovat suutarissa paikattavana,
niin minä ompelen kiinni savulaput.
-- Minä suostun siihen, sanoi Jan; ja kuulkaas, Si, sehän on
samantekevää, kumpi puoli on ulkopuoli. Peiton voi kääntää, niin että
paikat tulevat sisäpuolelle.
Pojat saivat rahaa saappaiden korjuun maksamiseen ja lähtivät
illallisen jälkeen astumaan Kulmaukseen, jonne oli kolmen kilometrin
matka.
-- Hän on ihmeellinen mies, sanoi Sam ja tuikkasi peukalollaan
taapäin osoittaakseen, että hän tarkoitti Si Leetä; pitää ääntä kuin
kiinalainen pesula. Hän on melkein mikä vain ja osaa tehdä mitä ikinä
ihminen voi ajatella; paitsi yhtä, sillä hän ei osaa tulla työllään
toimeen. Hän on ollut sotamies ja urakoitsija ja kokki. Hän soittaa
viulua, jonka on itse kyhännyt; se on kelvoton rämä, mutta on se
sentään parempi kuin hänen vingutuksensa. Täyttää lintuja -- se
huuhkaja, joka on vierashuoneessa, on hänen käsialaansa; karkaisee
partaveitsiä, lääkitsee hevosia ja korjaa kelloja, ja kaikki hän
tekee melkein samaan laatuun; iskee hevosen suonta, olipa tauti
mikä tahansa, ja ottaa rattaan kellosta pois, joka kerta kun sitä
puhdistaa. Kerran hän hajotti Larry de Neuvillen vanhan kellon
puhdistamista varten -- sanoi hyvin tietävänsä joka rattaan -- ja
kun hän taas kokosi sen, niin jäi niin paljon liikoja rattaita, että
niistä olisi tullut uusi kello.
-- Liian pystyvä, eikä sentään kylliksi pystyvä. Ei ole sitä puuhaa
maailmassa, johon hän ei ainakin vähän pystyisi, eikä ole sitä
siunattua asiaa, jonka hän voisi tehdä oikein ensiluokkaisesti, mutta
Herran kiitos, purjekankaan ompeleminen on hänen paras taitonsa. Hän
näet oli kolme vuotta merellä -- pisin aika, mitä hän on koskaan
ollut samassa hommassa yhteen mittaan, josta häntä ei totta puhuen
voi moittia ottaen huomioon, että se laiva oli valaanpyyntialus, joka
teki kolmen vuoden reissun.
VII
TYYNI ILTA
Oli tyyni kesäkuun hetki siihen aikaan päivästä, jolloin linnut
puhkeavat toisen kerran laulamaan, laulun jälkisadon aika. Laulajia
tuntui olevan tavallista enemmän. Melkein jokaisella hyvällä
istumaoksalla oli joku pieni lintu, joka näytti olevan ilosta
pakahtumaisillaan ja kuitenkin koettavan tätä kamalaa onnettomuutta
estää.
Poikien kulkiessa tietä alaspäin oman puutarhansa ulkoaitaa
seuraillen siitä liiteli ylitse haukka saaden laulun ympärillään
vaikenemaan sitä myöten kuin liiti eteenpäin. Monet laululinnuista
piiloutuivat, mutta muuan niittyleivo, joka oli vihellellyt
kentällä paalun päässä, etsi nyt avomaalta turhaan suojaa. Haukka
kiiti sen perään. Niittyleivo lensi mutkitellen, ponnisti kaikki
voimansa puutarhaan päästäkseen, mutta haukka tuli perässä -- pääsi
lähemmäksi -- olisi tuossa tuokiossa kaapannut kynsiinsä säikähtyneen
soittoniekan, mutta omenapuista suhahti samassa esiin pieni mustan
ja valkoisen kirjava lintu -- kuningaslintu. Äänekkäästi, käheästi
livertäen -- se oli sen sotahuuto, jota se toistamistaan toisti
pienet harmaat pääsulat pystyssä, jotta näkyi veren ja liekin värinen
alusuntuva, sotaväri -- se syöksyi suoraa päätä ison rosvon kimppuun.
-- Kilikke-rr-kilikke-rr, se kirkaisi ja iski kiinni valtavaan
haukkaan, joka oli sitä kymmentä kertaa suurempi, juuri kun
niittyleivo epätoivoisena pudottautui paljaalle maalle ja kätki
päänsä haukan surmaniskulta.
-- Kilikke-rr-kilikke-rr -- jo haukka pyörsi syrjään äkillisen
hämmästyksen valtaamana. -- Kilikke-rr-kilikke-rr -- ja peloton pikku
sotilas syöksähti alas sen siipien väliin pistäen ja repien. Haukka
keikutti pyrstöään kuin potkiva villihevonen, kuningaslintu putosi,
mutta hyppäsi jälleen sukkelilla siivillä yläpuolelle.
-- Kilikke-rr-kilikke-rr, ja se iski taas kuten ennenkin. Suuria
ruskeita höyheniä alkoi nyt leijailla tuulen mukana. Niittyleivo
unohtui. Haukka ei ajatellut muuta kuin pakoa.
-- Kilikke-rr-kilikke-rr, kuului yhä sotahuuto. Haukka koetti pois
minkä siivistä suinkin lähti, mutta enimmän aikaa kuningaslintu
ratsasti sen niskassa. Ruskeita höyheniä leijaili ilmassa, haukka
pieneni etäisyydessä varpuseksi ja kuningaslintu sen selässä
hyppeleväksi kärpäseksi. Lopulta haukka pakeni viidakkoon ja
kuningaslintu palasi takaisin kotiinsa kirkaisten kerran tai pari
kimakan sotahuutonsa luultavasti tiedottaakseen kuningattarelle
kotiin tulostaan. Kuningatar nimittäin lensi omenapuun ylimmälle
oksalle tervehtiäkseen sieltä palaavaa sankaria. Tämä lensi vielä
jonkun kerran kimeästi kirkaisten -- sitten puolison lähelle tultuaan
hyppäsi viisitoista metriä ilmaan ja syöksyi alas kirkuen herkeämättä
sotahuutoaan ja sitten se kiiteli ristiin rastiin mitä ihmeellisimmin
liikkein ja kääntein -- tänne ja tuonne, sivuittain ja alaspäin,
iskien murhaavia iskuja oikeaan ja vasempaan kuviteltua vihollista
tavoitellen. Hetken kuluttua se kohosi korkealle ja toisti koko
ohjelman taas pariin kolmeen kertaan, ikään kuin osoittaakseen,
kuinka kaukana väsymys vielä oli ja kuinka paljon paremmin se olisi
voinut kaikki tehdä, jos olisi ollut tarpeellista. Vielä viimeisen
kerran ilmaan singahdettuaan ja päästettyään oikean yhteislaukauksen
"kilikkereitään" se lopulta pyörähti pensaaseen vastaanottaakseen
onnittelulta siltä ainoalta, jonka vuoksi kaikki tämä oli tapahtunut,
siltä ainokaiselta katsojalta, jonka suosionosoituksista se välitti.
-- Eikös ollut uljasta, sanoi Sam ilmeisestikin vilpittömästi
hyvillään. Hänen äänensä sai Janin havahtumaan, tämä kun oli aivan
sanattomana vaipunut ihailemaan pienen kuningaslinnun urhoollisuutta.
Heidän edessään juoksi tiellä iltavarpunen. Se pyrähti muutaman
kyynärän päähän joka kerta, kun he olivat tavoittamaisillaan sen, ja
näytti lentäessään pyrstönsä valkoiset laitasulat.
-- Pieni harmaalintu, huomautti Sam.
-- Ei, ei se ole harmaalintu, vaan iltavarpunen, huudahti Jan
hämmästyneenä, sillä hän tiesi olevansa oikeassa.
-- Niin, en _minä_ tiedä, sanoi Sam vastaan panematta.
-- Etkös sinä sanonut tuntevasi jokaisen linnun, joka lentää, vastasi
toveri, joka vielä hyvin muisti ensimmäisen päivän keskustelun.
Sam päästi naurun rähäkän. -- Minä en silloin tuntenut sinua. Minä
vain koetin, paljonko sinulle saattoi syöttää pajuköyttä, jotta sinä
pitäisit minua hyvin merkillisenä miehenä, niin kuin sinä piditkin --
vähän aikaa.
Heidän eteensä lensi aidanseipään päähän istumaan punapäätikka
keltainen perho nokassaan. Poikien lähestyessä se alkoi arkana
pälyillä ympärilleen. Laskevan auringon loiste sen kirkkaissa
sulissa, sinipunerva seiväs ja keltainen perho muodostivat yhdessä
mitä upeimman väriyhtymän, josta Jan sanomattomasti nautti. Kauempana
istui seipään päässä niittyleivo, toisessa päässä sinilintu ja
kivellä iltavarpunen. Tuo näky vetosi ihmeellisesti sekä silmään että
korvaan. Äkkiä Sam huudahti:
-- Eikös tuo ole kaunista!
Jan oli aivan mykkänä jonkinlaisesta alakuloisesta ilosta.
Linnut eivät pidä tuulesta, ja tämä oli yksi niitä päiviä, joina
ilmassa ei tuntunut henkäystäkään.
Pojat kulkivat ladon ohi, jonka ympärillä parisataa pääskysparia
lenteli ja liverteli, multatörmän sortumassa asusti tuhatkunta
törmäpääskyä, joella räiskivät kuningaskalastajat ja suolla kisaili
jos kuinka paljon kauniita eläviä olentoja. Sam tunsi samaa iloa;
hän kävi kovin vaiteliaaksi, eikä viimeisellä neljänneskilometrillä
Kulmaukseen mentäessä puhuttu sanaakaan. Saappaat saatiin. Sam
nosti ne kaulaansa, ja pojat lähtivät sitten kotimatkalle.
Aurinko oli mennyt levolle, mutta eivät linnut, ja yhä vielä he
olivat illan lumouksen vallassa. Joen partaalla lauluvarpunen ja
korkealta jalavasta punarintasatakieli täyttivät ilman sulavalla
viserryksellään.
-- Minä tahtoisin aina olla täällä, sanoi Jan, mutta säpsähti samassa
muistellessaan, kuinka vastahakoisesti hän oli tullut.
Vaeltaessaan vitkastellen hämärtyvää tietä he olivat kauan vaiti.
Kumpikin kulki syvissä mietteissä.