Jo kaukaa Freckles näki heidän tulevan. Keiju seisoi hattuaan
heiluttaen. Freckles hyppäsi pyörälleen ja kiiti täristen ja keikkuen
pitkin telatietä heitä vastaan. Lintunainen seisautti hevosen, ja keiju
ojensi hänelle kuvapaperin. Freckles asetti pyörän nojalleen puuta
vasten ja tarttui näytteeseen kiihkoisin sormin. Hän ei ollut koskaan
ennen nähnyt kuvaa kanasistaan. Ahnain silmin hän nyt katseli sitä. Kun
hän käänsi kasvonsa naisiin, kuvastui niissä täydellinen ihastus.
"Näettehän!" huudahti hän, ja sitten hänen taas täytyi silmätä kuvaa.
"Voi minun pikku kanastani, pientä kultaista kanastani! Antaisinpa
sinusta vaikka kaikki rahani pankista!"
Sitten hän tuli ajatelleeksi keijun puuhkaa ja Saara Duncanin hattua ja
lisäsi: "Tahi ainakin kaiken muun paitsi mitä kipeästi tarvitsen muihin
tarkoituksiin. Tahtoisitteko pysähtyä tuvan eteen hetkiseksi ja näyttää
tätä rouva Duncanille?" kysyi hän.
"Antakaa minulle tuo pikku kirja taskustanne", sanoi Lintunainen.
Hän käänsi kuvan ulkosyrjät niin, että se sopi kirjaan, ja selitti,
että se siinä tilassa vielä oli heikko ja arka. Freckles kiirehti
edelle, ja kun he saapuivat perille, näkivät he Saara Duncanin
katselevan ihmeissään ja kuulivat hänen toistelevan: "No jopa nyt
jotakin!"
Freckles ja keiju auttoivat Lintunaista sijoittumaan koko pitkäksi
päiväksi Käärmeojan suulle. Sitten hän lähetti heidät pois ja jäi
odottamaan, mitä onni mukanaan toisi.
"Mitä me nyt teemme?" kysyi tyttö, jonka vilkkaus ja tarmo olivat
ehtymättömät.
"Tahtoisitteko pistäytyä majaani hetkeksi?"
"Mieluummin en, ellei teillä ole jotakin perin tärkeätä", sanoi tyttö.
"Minäpä sanon teille. Mennään auttamaan rouva Duncania päivällisen
laitossa ja leikkimään pikku pojun kanssa. Minä pidän herttaisista,
puhtaista palleroisista."
He ohjasivat askeleensa tuvalle päin. Vähän väliä he pysähtyivät
tutkimaan jotakin taikka puhelemaan jostakin luonnon ihme-esineestä.
Tytöllä oli nopsat silmät; hän näytti näkevän kaikki, mutta
Frecklesillä oli sitäkin nopeampi näkö, sillä olihan suorastaan henki
riippunut hänen silmiensä terävyydestä siitä pitäen, kun hänen työnsä
rämeellä alkoi. He äkkäsivät jotakin yhtaikaa.
"Näyttää siltä kuin joku olisi aikonut tuosta hakata lipputangon",
sanoi keiju koskettaen kenkänsä kärjellä pientä kantoa, joka ilmeisesti
oli tämänkesäinen. "Freckles, miksi kukaan katkaisisi näin pientä
puuta?"
"En tiedä", sanoi Freckles.
"Mutta minä tahdon tietää!" sanoi tyttö. "Eihän kukaan ole voinut tulla
tänne hakkaamaan sitä vain huvikseen. Se on viety pois. Palataanpa
taaksepäin ja katsotaan, voisimmeko keksiä sen täällä lähellä."
Hän kääntyi, kulki entisiä jalanjälkiä ja alkoi hartaasti etsiä, ja
Freckles samoin.
"Tuolla se on!" huudahti Freckles viimein. "Sehän seisoo nojallaan
tuota isoa vaahteraa vasten."
"Niin, ja siinä se on kuolettanut kappaleen puunkuorta", sanoi keiju.
"Katsokaa, kuinka kuivettuneelta se näyttää."
Freckles tuijotti häneen.
"Keiju", huudahti hän. "Lyön vetoa, että se on merkitty puu!"
"Luonnollisesti!" huusi tyttö. "Ei kukaan katkaisisi tuollaista närettä
ja toisi sitä tänne nojalleen suotta päiten. Minäpä sanon teille
jotakin. Tämä on joku Jaakon merkityistä puista. Hän on kavunnut tuonne
ylös jonkun toisen olkapäillä, kuorinut palasen pois ja leikannut hyvin
syvään. Sitten hän on sovittanut palasen paikalleen ja kiinnittänyt
sen tuolla kepakolla, joka samalla sai tehdä merkin virkaa. Näettehän,
että sen ympärillä on joukko muita isoja vaahteroita. Voitteko kiivetä
tuonne ylös?"
"Kyllä", vastasi Freckles, "jos vedän saappaat jalastani".
"No, koettakaa sitten", sanoi tyttö, "ja rientäkää! Ettekö näe,
että minä olen niin kiihkoissani saadakseni tietää, onko tämä puu
merkittyjä?"
He siirsivät näreen pois, ja sieltä putosi kaarnankappale, joka oli
yhtä suuri kuin Frecklesin hatun pohja.
"Luulenpa, että se näyttää vähän visamaiselta", puhui tyttö ja
perääntyi jonkun askeleen jännittäen joka lihasta kasvoissaan paremmin
nähdäkseen.
Freckles kapusi paljastetulle kohdalle ja lipui sitten nopeasti maahan.
Hengitys ei ottanut oikein kulkeakseen, mutta silmät sädehtivät.
"Kaarna on leikattu irti veitsellä, pihka raapittu pois ja syvältä
otettu iso kappale. Runko on visaisinta puuta mitä olen milloinkaan
nähnyt. Se on yhtä täynnä silmiä kuin lintu höyheniä."
Tyttö hyppi, tanssi ja ravisti hänen käsiään.
"Voi, Freckles", huuteli hän, "minä olen niin iloissani, että löysitte
sen!"
"Mutta enhän minä sitä löytänyt", vastasi Freckles kummissaan. "Ei tuo
puu ole minun löytöni, teidänhän se on. Minä unohdin koko asian ja
olin menossa eteenpäin, mutta te ette hellittänyt, vaan puhuitte siitä
yhtämittaa ja käännyitte takaisin. Te sen löysitte."
"Sietäisipä teidän hieman katsastaa, kuinka on maineenne laita, mitä
totuuteen tulee", sanoi keiju. "Tehän sen näreen ensiksi näitte."
"Niin kyllä, sittenkun te veitte minut takaisin ja panitte minut
hakemaan sitä", huomautti Freckles.
Kirkkaasti ja raikuvasti kuului silloin Limberlostin halki navakasti
heilutettujen kirveitten ääniä.
"Työmiehet ovat tulleet", huusi Freckles. "He ovat raivaamassa leirin
paikkaa. Mennäänpä auttamaan heitä."
"Eikö pitäisi ensin merkitä tämä puu uudelleen?" varoitti tyttö. "Se
on aika kaukana täällä. Ja niitä on sellainen joukko ja kaikki niin
toistensa näköisiä. Olisimmepa aika tomppeleita, jos ensin löytäisimme
ja sitten hukkaisimme."
Freckles nosti näreen asettaakseen sen takaisin, mutta keiju viittasi
häntä jättämään sen.
"Ottakaa esille käsikirveenne", sanoi hän. "Minä ennustan, että tämä on
arvokkain puu koko rämeellä. Te löysitte sen. Nyt saatte leikillä olla
minun ritarini. Naulatkaa siihen minun värini."
Hän irroitti hiuksistaan sinisen nauhan, nousi varpailleen ja piteli
sitä kaksin kerroin käännettynä puuta vasten. Freckles käänsi katseensa
hänestä ja kiinnitti nauhan vapisevin käsin. Keiju oli sanonut häntä
ritariksensa. Herra Jumala, kuinka hän rakasti keijua! Täytyi salata
kasvot, muutoin keijun virkut silmät varmaankin lukisivat, mitä
hän kaikin mokomin koetti kätkeä. Hän ei tohtinut painaa huuliansa
tuota nauhaa vasten sillä hetkellä, mutta illalla hän aikoi palata
sen tekemään. Loitottuaan kappaleen matkaa he kääntyivät kumpikin
katsomaan, ja aamutuulonen pani sinisen nauhan liehumaan jäähyväisiksi.
He painalsivat hyvää vauhtia eteenpäin.
"Minua säälittää lintujen säikyttäminen", sanoi tyttö, "mutta onpa
niiden miltei jo aika lähteä pois. Se on minusta kauheaa, että metsä
hävitetään, mutta eikö ole hauska kuulla tuota kelpo kirveitten
kalketta, kun ei enää tarvitse heristää korviaan eroittaakseen
kaikenlaisia salaisia ääniä? Eikö ole suloista kulkea vapaasti ja
avoimesti, niin että pahimpana pelättävänä vain on joku käärme tai
myrkyllinen yrtti?"
"Voi!" sanoi Freckles pitkään hengähtäen, "se on ihanampaa kuin
aavistattekaan, keiju. Ei kukaan osaa arvata, mitä minä olen saanut
kokea voidakseni täyttää isännälle antamani lupauksen ja kestää tähän
päivään saakka. Eikö ole suurenmoista, ettei mitään muuta vahinkoa ole
sattunut kuin tuo veres kanto, mutta senkin runko on pelastettu, ja
tämä uusi puu, josta nyt pitää ilmoittaa? Ehkäpä herra McLean unohtaa
sen kannon, nähdessään tämän puun."
"Ei hän voi sitä unohtaa", sanoi tyttö ja vastaukseksi Frecklesin
hämmästyneeseen katseeseen lisäsi: "sillä hänellä ei ole koskaan ollut
mitään syytä sitä muistaa. Hän ei olisi osannut itse tehdä rahtuakaan
paremmin. Niin sanoo isäni. Teissä ei ole mitään syytä, Freckles."
Tyttö ojensi hänelle kätensä, ja kuin kaksi lasta he pistivät
juoksuksi, päästessään lähemmäksi työmiesjoukkoa. He läksivät rämeen
läntistä tietä ja seurasivat polkua, kunnes tapasivat miehet. Tytölle
se oli hurmaava näky. Linjan länsiosan varjoisimmalla paikalla, rämeen
partaalla ja aivan lähellä Frecklesin majaa, miehet olivat katkomassa
pensaita ja raivaamassa tilaa isolle teltalle makuukortteeriksi ja
toiselle ruokailusuojaksi, ja kyhäämässä lautahökkeliä kokille.
Ajomiehet purkivat kuormiaan, hevoset riipivät lehtiä pensaista, ja
joka mies otti kohdaltaan osaa Limberlostin uuden leirin pystyttämiseen.
Freckles auttoi keijua kapuamaan siimekseen eräälle telttakangasta
kuljettavalle vaunulle. Tyttö veti jalastaan säärykset, pyyhki
tulistuneita kasvojaan ja katseli ympärilleen iloisena ja
tarkkaavaisena.
Miehistö oli huolellisesti seulottu, ja McLean tunsi nyt, ettei
joukossa ollut ainoatakaan miestä, joka ei ollut luotettava.
Kaikki he olivat kuulleet, kuinka uskaliaasti tyttö oli ratsastanut
pelastaakseen Frecklesin, ja monet heistä olivat olleet mukana
apujoukossa. Toiset, senjälkeen joukkoon liittyneet, olivat kuulleet
tarinaa kerrottavan kaikissa eri vaiheissaan iltaisin moskiittitulien
ääressä. Melkein kaikki tunsivat tytön näöltä, hän kun niin paljon
liikkui metsissä Lintunaisen keralla, ja samoin hänen isänsä, asemansa
ja upean kotinsa. Kuinka tahansa hän olisi heitä kohdellut, eivät
he olisi siitä pahastuneet, mutta hänen ei oltu koskaan huomattu
osoittavan kopeutta. Hän oli luonteeltaan ystävällinen ja avomielinen.
Jokaista hän rakasti, jokaista kohtaan hänessä oli myötätuntoa. Hänen
anteliaisuuttaan ei rajoittanut muu kuin antamisen mahdollisuus.
Hän tuli polkua pitkin, käsi kädessä punatukkaisen, pisamanaamaisen
metsänvartijan kanssa, jota pelastaaksensa hän vain muutama viikko
sitten oli ylenpalttisesti ponnistellut, innoissaan juosten
päästäksensä perille ja naurusuin lausuen oikealle ja vasemmalle
tervehdyksensä: "Hyvää huomenta, herrat!" Kiivettyään turvalliseen
paikkaan telttatarpeiden kuorman päälle hän istui siinä kangaspakalla
kuten kuningatar valtaistuimellaan. Ei ollut sitä miestä työläisten
joukossa, joka ei olisi käynyt tappeluun hänen puolestaan. Hän oli
yleisen veljeyden elävä vertauskuva. Heidän parissaan ei ollut
ainoatakaan miestä, jolle neitosen jalojen kasvojen tai hienojen
vaatteitten olisi tarvinnut opettaa, että häntä kohtaan oli osoitettava
kaikkea sitä kunnioitusta, joka kuuluu herrasväen naisille. Se
toveruuden henki, joka hänestä huokui, vaati oman erikoisen veronsa,
ja miehille tuotti suorastaan iloa osoittaa hänelle kunnioitustansa ja
olla hänelle mieliksi.
Kun he kiirehtivät kuormavaunun luo, pyysi hän Freclclesiltä: "Sallikaa
minun kertoa puusta!"
"Tietysti", vastasi Freckles.
Samaa hän varmaankin olisi sanonut, jos tyttö olisi pyytänyt saada
katkaista hänen kaulansa. Kun McLean saapui ratsain, tapasi hän tytön
tulehtuneena ja loistavana istumassa vaunujen päällä kädet jo vallan
täynnä. Eräs miehistä, joka oksi vaivaistammea, oli tuonut hänelle
kourallisen tulipunaisia lehtiä. Toinen oli taitellut hänelle kimpun
viehättäviä suokukkia. Pensasta pois kaivaessaan oli joku kolmas
keksinyt somarakenteisen, sievästi sisustetun pikku pesän, joka oli
eheä kuin äsken rakennettu.
Keiju näytteli aarteitaan ja tervehti McLeania: "Hyvää huomenta,
Limberlostin herra isäntä!"
Työmiehet hurrasivat, ja McLean kumarsi hänelle syvään.
"Kuunnelkaa jokainen!" huusi tyttö nousten seisaalle. "Minulla on
jotakin sanomista. Freckles on nyt vartioinut täällä toista vuotta ja
jättää teille Limberlostin eheänä, puutakaan hukkaamatta; ja päälle
päätteeksi hän on juuri tänä aamuna keksinyt kaikkein kallisarvoisimman
puun: tuolla itäisellä linjalla, aivan lähellä sitä, jonka veitte pois.
Wessner oli siitä puhunut ensi kerralla käydessään. Huutakaa nyt kaikki
yhdestä suusta: eläköön Freckles!"
Hohtavin poskin ja hehkuvin silmin hän iloisesti heilutti kukkasia
kädessään ja piti tahtia kolmelle hurraa-huudolle ja yhdelle
ylimääräiselle. Freckles livahti rämeelle piiloon peläten aivan
halkeavansa ylpeydestä ja suuresta, rajusti sykkivästä rakkaudestaan.
Tyttö istahti taas ja kertoi McLeanille vaahterasta. Isäntä oli
erittäin mielissään. Hän otti Frecklesin mukaansa ja läksi tutkimaan
puuta. Tyttöä huvitti leirin rakentaminen, ja hän jäi mieluummin
miesten joukkoon. Terävine silmineen hän tarkasti jokaista kokoonpanon
vaihetta, mutta kun päästiin ruokailusuojan rakentamiseen, ryhtyi
pitämään komentoa. Miehet olivat pystyttämässä maahan seipäitä, kun
tyttö nousi pystyyn vaunuissa ja eteenpäin kumartuen puhui Duncanille,
joka oli työtä ohjaamassa.
"Minä luulen, että jos siirrätte sen pari askelta etäämmäs, saatte
paremman paikan, herra Duncan", sanoi hän. "Tuossa saisi paahtava
aurinko paistaa sisään keskipäivällä, ja sivuseinät estävät parhaan
vilvoittavan tuulen."
"Se on totta se", vastasi Duncan silmäiltyään osoitettuun suuntaan.
Sitten he hiukan siirtämällä seipäitä saivat paljon mukavuutta, josta
siunailivat tyttöä joka päivä. Ehtiessään makuuteltan pystyttämiseen
he kysyivät hänen mielipidettään. Hän selitti yötuulen yleisen suunnan
ja ehdotti teltalle parhaimman paikan. Ennenkuin kukaan aavistikaan,
kuinka asia kävi, seisoi tyttö määrittelemässä keittosuojan asemaa ja
rakennetta, patojen kannattimien järjestelyä ja samoin varastohuoneen
rakentamista. Hän komensi laittamaan makuuteltan lattiapalkit
pitkinpäin, niin että olisi helpompi lakaista sitä, ja ehdotti uutta
makuutilojen sovittelua, joka tuottaisi kaikille miehille yhtäläisen
osan öisestä tuulenhengestä. Sitten hän hyppäsi maahan, kiipesi
vastakyhätylle ruokailupöydälle ja opasti kokkia, kuinka piti asettaa
tulisija, pöytä ja keittiökalut.
Kun Freckles palasi puuta katsomasta ja yhtyi työhön, näki hän
vilaukselta keijun istumassa suopalaatikolla papuja silpimässä. Tyttö
huusi hänelle, että heidät oli kutsuttu päivälliselle ja että he olivat
suostuneet.
Kun pavut höyrysivät padassa, neuvoi tyttö kokkia panemaan ne ensi
kerralla yöksi veteen likoamaan, niin että ne kiehuisivat nopeammin
eivätkä halkeilisi. Hän oli varma siitä, että heidän kokkinsa kotona
teki sillä tapaa, ja työläisten keittäjä arveli, että se oli hyvä
tuuma. Kun Freckles seuraavan kerran keksi tytön, oli tämä perunoita
kuorimassa. Vähän myöhemmin hän kattoi pöytää.
Hän lakaisi pöydän luudalla, sensijaan että olisi levittänyt sille
liinan, otti vasaran ja takoi sillä pois pahimmat kuhmut tinalautasista
ja melkeinpä hieroi nahan sormistaan puhdistaessaan astioita oljilla.
Hän pani lautaset yhtä pitkän matkan päähän toisistaan ja latoi
haarukat ja lusikat viereen. Kun kokki heitti menemään puoli tusinaa
säilykeastioita, korjasi hän ne maasta ja sulatti pois kannen, vaikka
melkein kärvensi kasvonsa ja varmasti poltti siinä hyppysensä. Sitten
hän sievästi verhosi nämä tekaisemansa kukkamaljat maustekauppojen
värillisellä käärepaperilla, jonka sitoi kiinni saraheinätukuilla.
Maljat hän täytti katkeroilla, metsätähdillä, astereilla,
kultapiiskuilla ja saniaisilla, asetellen niitä pitkin ruokapöytää.
Pöydän toisessa päässä olevaan maljaan hän pisti punaiset lehtensä ja
toiseen kukkavihkoheiniä. Pari miestä, jotka seurasivat hänen puuhiaan,
taputti toisiaan olalle pois mennessään ja vakuutti, että tyttö oli
"oikea herrasnainen". Nauraen hän otti paperipussin ja sovitti sen
taitavasti päähänsä, matkien kokin lakkia. Sitten hän jauhoi kahvia
ja vispilöi pari munaa sekaan pantavaksi, "koska oli vieraita", kuten
hän vakavasti selitti kokille. Hän kysyi tältä ihastuneelta olennolta,
eikö hän pitänyt kahvista enimmin tällä tavoin valmistettuna, ja sai
vastaukseksi, ettei hän sitä tiennyt, kun ei ollut koskaan saanut
sitä maistaa. Tyttö sanoi, että hänen laitansa oli juuri samoin -- ei
hänkään ollut koskaan sellaista maistanut, hän kun ei saanut maistaa
mitään vahvempaa kuin maitoa. Sitten he nauroivat yhdessä.
Hän kertoi kokille metsäretkistään isänsä kanssa ja sanoi tämän
valmistavan kahvinsa seuraavasti. Kun höyry alkoi kohota isosta
kahvikeittiöstä, tukki hän nokan lujasti puhtaalla saralla,
pysyttääkseen tuoksun, siirsi pannua niin, että se vain hiljalleen
porisi, ja selitti miksi. Tytön vierailun vaikutus tuntui kokissa hänen
koko elämänsä ajan, ja miehet toivoivat hartaasti, että hän usein
kävisi siellä.
Hänellä oli ollut hyvin hauskaa, kun McLean riemuissaan palasi puuta
katsomasta. Kuinka iloinen hän oli, sen hän uskoi ainoastaan keijulle,
sillä olihan hän kadottanut uskonsa muutamiin luotettuihin miehiin
viime aikoina ja kokemastaan tullut varovaiseksi. Hän suunnitteli
polun aukaisemista sille puulle jo samana iltapäivänä ja kahden vahdin
asettamista joka yöksi, sillä siitä näkyi tulevan harvinainen aarre, ja
hän oli innokas näkemään sen matkalla sahalaitokselle.
"Minäpä tulen katsomaan sen kaatamista", huudahti tyttö. "Minussa on
jonkinlaista äidillistä kiintymystä siihen puuhun."
McLeania se huvitti suuresti. Hän olisi tohtinut panna panttiin
vaikkapa henkensä sekä keijun että Frecklesin rehellisyydestä, ja
kuitenkin heidän ilmoituksensa puun löytämisestä erosivat toisistaan
melko lailla.
"Sanokaapa minulle", virkkoi isäntä leikkisästi, "eiköhän minulla ole
oikeus sitä tietää? Kuka oikeastaan keksi sen puun?"
"Freckles", vastasi tyttö kerkeästi ja varmasti.
"Mutta hän sanoo aivan yhtä varmasti, että te sen löysitte. En ymmärrä
koko juttua."
Tytön silmistä välähti totinen katse täynnä vakavuutta. Hän vilkaisi
ympärilleen ja kun ei nähnyt pyyheliinaa eikä pesuvatia, ojensi
kätensä, jotta Sears kaataisi vettä niille. Kuivattuaan ne sitten
hameensa helmaan hän kiipesi vaunuihin.
"Minä kerron teille, kohta kohdalta, kuinka se tapahtui" sanoi hän, "ja
sitten saatte päättää, ja Freckles ja minä kyllä alistumme tuomioonne".
Lopetettuaan kertomuksensa hän lisäsi nauraen: "Sanokaa nyt, korkeasti
oppinut tuomari, kumpi meistä puun keksi?"
"Hitto sen tietää, mutta en minä!" huudahti McLean. "Mutta jokseenkin
täsmällinen on mielikuvani siitä, kuka siihen kiinnitti sinisen nauhan."
Isäntä hymyili merkitsevästi Frecklesille, joka juuri samalla yhtyi
heihin, sillä he olivat aikoneet pyytää yhtiötä varaamaan riittävästi
puuviilua tuosta samaisesta vaahterasta teettääkseen mitä koreimman
yöpöydän keijulle hänen osallisuutensa palkkioksi.
"Mitä sinä tahdot omastasi?" kysäisi McLean Frecklesiltä.
"Jos teille sopii, otan minä osalleni musiikkitunteja -- anteeksi,
äänikultuuria", vastasi Freckles nauraen.
McLean hymähti, sillä Frecklesin ei tarvinnut muuta kuin kerran kuulla
tai nähdä heti oppiaksensa, niinkuin janoinen maa imee vettä.
Keiju sijoitti McLeanin pöydän yläpäähän. Itse hän asettui alapäähän,
oikealla puolellaan Freckles, ja työmiehet, pestyinä, harjattuina
ja sievistettyinä, niin etteivät olleet tuntea itseään, täyttivät
sivut. Siitä tuli hiukan väkinäistä. Ja sitten miehet pelkäsivät
kukkia, kiilloitettuja pöytäkaluja ja ennen kaikkea arkailivat tytön
soreata olentoa. Ei missään muualla ihmiset siinä määrin paljasta
hyvän kasvatuksen ja sivistyksen puutetta kuin ruokaillessa. Lojua
pöydällä, kahmaista veitsellä, pureskella ääneen, hotkia kahvia ja joka
palalla painaa päänsä alas kuin kilpikonna -- sitä he eivät olleet
älynneet panna merkille, ennenkuin keiju, joka istui suorana kuin
tikku, äkkiä johdatti heidät muistamaan, että heilläkin oli selkäranka.
Vaistomaisesti joka mies ojensi selkänsä.