Linjapolulla keiju vilkaisi taaksensa nähdäkseen, oliko Musta Jaakko
palannut työhönsä. Sitten hän kokosi helmansa polvia myöten ja lähti
juoksuun. Pian hän tapasi Frecklesin pyörän. Samassa hän älysi, miksi
poika oli kivenkovaan vaatinut häntä kulkemaan pitkin polkua. Hän
tarttui pyörään ja hyppäsi sen selkään. Satula oli liika korkealla,
mutta hän oli taitava pyöräilijä ja osasi aina tavoittaa polkimet
niiden noustessa ylös. Hän pysähtyi Duncanin tuvalle niin pitkäksi
aikaa, että ennätti korjata tämän epäkohdan, ja samalla kertoi
vaimolle, mitä oli tekeillä, ja käski hänen mennä pitkin itäistä
polkua, kunnes tapaisi Lintunaisen ja ilmoittaisi tälle, että hän oli
mennyt hakemaan McLeania ja että oli parasta lähteä nevalta niin pian
kuin mahdollista.
Vaikka pelko Frecklesin puolesta oli kannustamassa Saara Duncania,
kalpeni hän ja alkoi vapista ajatellessaan, että hänen taas täytyisi
lähteä Limberlostiin. Tyttö katsoi häntä silmiin.
"Ei tässä auta, kuinka kovasti te pelkäätte, teidän täytyy lähteä",
sanoi hän. "Jollette lähde, niin Lintunainen menee Frecklesin majalle
minua hakemaan, ja he saattavat tehdä hänelle pahaa. Jos hän ei saa
huomautusta lähteä heti, seuraavat he minua kukaties, ja kun näkevät
minun olevan poissa, tekevät he Frecklesille jotakin hirveää. Minä en
voi lähteä -- sehän on selvä -- sillä jos he saavat minut kiinni, niin
ei ole ketään, joka voi hakea apua. Ette suinkaan usko, että he ovat
tulleet viemään anastamansa puut pois ja sitten päästävät Frecklesin
siitä vapaasti kertomaan? Murhata ne aikovat hänet, se on ihan varmaa.
Juoskaa, juoskaa henkenne edestä. Frecklesin hengen edestä. Voitte ajaa
takaisin Lintunaisen kanssa."
Tyttö näki vaimon lähtevän ja alkoi sitten polkea eteenpäin.
Tuo kauhean pitkä telatie! Eikö se koskaan päättyisi? Hän ei tohtinut
antaa mennä liian rajusti, sillä jos pyörä särkyisi, ei hän pääsisi
jalkaisin ajoissa perille. Missä tie oli mahdoton pyörällä ajaa,
hyppäsi hän alas ja talutti tai kantoi sitä ja riensi niin nopeasti
kuin taisi. Päivä oli hirvittävän kuuma. Aurinko paahtoi polttavalla
elokuun helteellä. Oksaan tarttui hänen hattunsa, mutta hän ei silti
pysähtynyt.
Missä ajo suinkin kävi päinsä, nousi hän pyörälle ja polki jälleen
telatietä eteenpäin. Hän oli läkähtyä ponnistuksesta ja melkein
menehtynyt saapuessaan viertotielle. Hänellä ei ollut aavistustakaan
siitä, kuinka kauan oli ajanut -- ja vain kaksi penikulmaa oli
takana. Hän kurottausi ohjaustangon yli, melkein seisten poikimilla,
ja pinnisti parhaansa mukaan. Veri kohisi hänen korvissaan ja päätä
huimasi, mutta hän piti suoraa suuntaa. Hän tuntui seisovan paikallaan
puitten ja talojen kiitäessä hänen ohitsensa.
Kerran erään maalaisen iso koira ryntäsi äkäisenä tielle, ja
yrittäessään väistää hän oli kaatua, mutta pääsi jälleen tasapainoon,
jännitti lihaksensa ja polki niin vinhaan kuin taisi. Viimein hän
kohotti päätänsä. Eihän varmaankaan enää voinut olla kuin penikulma
jäljellä. Hänellä oli takanaan kaksi penikulmaa telatietä ja ainakin
kolme pitkin viertotietä, eikä kaikkiaan ollut kuin kuusi.
Hän horjui satulassa, mutta tarttui ohjaustankoon uudella tarmolla ja
kiiti eteenpäin. Aurinko poltti hänen paljasta päätään ja käsiään.
Juuri kun hän oli tukehtua tomuun ja nääntyä kuumuuteen ja uupumukseen
-- niin rauskis! hän ajoi särkyneeseen pulloon. Samassa pamahti rengas
puhki, pyörä kääntyi ja suistui kumoon. Tyttö kierähti tien paksuun
keltaiseen pölyyn ja jäi siihen liikkumatta makaamaan.
Kaukaa alkoi Duncanille häämöittää jokin omituinen, tomuinen esine
tiellä, kun hän ajoi kaupunkiin päivän ensimmäistä puukuormaa.
Hän joudutti juhtiaan minkä taisi. Lähestyessään tyttöä hän näki, että
siinä oli nainen ja särkynyt pyörä. Samassa hän oli kaatuneen vieressä.
Hän kantoi naisen pensasaidan siimekseen, laski hänet ruoholle ja
pyyhki pölyn pois viehättäviltä, nyt lian tahraamilta ja merkillisen
kalpeilta kasvoilta.
Polkupyörät olivat kylläkin yleisiä. Monella maalaistyttöselläkin oli
semmoinen ratsu, mutta hän tunsi nuo tyttöset; nämä kasvot olivat
oudot. Hän katseli tytön ryvettyneitä vaatteita ja silkinhienoja
hiuksia vaaleine silkkinauhoineen ja huomasi pyöräilijän kadottaneen
hattunsa. Hänen huulensa kiristyivät pahaa-aavistavasti värähtäen.
Hän jätti tytön ja nosti pyörän pystyyn; hän tunsi sen, kuten oli
aavistellutkin. Tämä oli siis Frecklesin keiju. Nyt eivät asiat
Limberlostissa olleet tolallaan, ja tyttö oli sortunut tielle ajaessaan
McLeanin luo. Duncan käänsi hevoset aidannurkkaukseen, sitoi toisen
kiinni, päästi toisen valjaista ja ratsasti lähimpään maalaistaloon
lähettääksensä sieltä apua tytölle. Hän tapasi erään vaimoihmisen,
joka otti pullon kanverttia, vesiruukun ja muutamia pyyheliinoja ja
juoksujalkaa lähti liikkeelle.
Duncan pani ratsunsa laukkaamaan ja riensi miesten työpaikalle.
Yksikseen jätettynä tyttö makasi hetkisen hiljaa, sitten hän värähti
ja aukaisi silmänsä. Hän näki olevansa ruoholla ja huomasi särkyneen
pyörän vierellään. Heti hän älysi, että joku oli kantanut hänet sinne
ja lähtenyt hakemaan apua. Hän nousi pystyyn ja katseli ympärilleen.
Hänen silmänsä sattuivat hirsikuormaan ja toiseen hevoseen. Joku oli
ratsastamassa hankkiakseen apua.
"Voi, Freckles parka!" valitti hän. "Nyt ne ehkä tappavat hänet. Voi,
kuinka paljon aikaa olenkaan tuhlannut?"
Hän harppasi hevosen luo ja vapisevin käsin irroitti sen, sieppasi
käteensä ison maassa makaavan mustan piiskan, tarttui ohjaksiin ja
kumartui hevosen kaulaa pitkin, ja ensi kertaa tuo kelpo hepo sai
selässään tuntea ruoskaa, jota Duncanin oli tapa vain läjähytellä sen
korvissa. Se säikähti ja karkasi nelistämään.
Tiellä tyttö sivuutti hurjasti huitovan ja kirkuvan naisen ja vähän
etäämpänä miehen, joka samoin kuin hänkin näytti ratsastavan suuressa
kiireessä. Mies huusi hänelle jotakin, mutta hän vain painui syvemmälle
ja piiskaten hevosta lisäsi vauhtia. Pian kuuluikin miehen hevosen
kavionkopse yhä kauempaa.
Eteläkämpällä lastattiin paraikaa toisia vankkureita, kun keiju
ilmestyi ratsastaen Duncanin hevosella, joka oli aivan läpimärkä
ja vaahtosi, ja hän huusi: "Joka mies Frecklesin avuksi! Siellä on
varkaita ryöstämässä puita ja he ovat sitoneet hänet. Aikovat tappaa."
Hän pyöräytti hevosen ympäri ja läksi takaisin Limberlostiin. Koko
leiri hälytettiin liikkeelle. Työmiehille se ei ollut yllätys. McLean
hyppäsi Nellien selkään ja karahutti tytön jälkeen. Kun he kohtasivat
Duncanin, käänsi hänkin ympäri ja seurasi heitä. Pian oli maantiellä
jono satulatta ratsastavia olentoja, jotka hurjasti ajoivat nelistäviä
hevosiansa rämeelle päin.
Isäntä ratsasti tytön vieressä. Yhä uudelleen hän vaati keijua
pysähtymään ja jäämään pois leikistä, kunnes tuli ajatelleeksi, että
ehkä tarvitsisi häntä näyttämään tietä. Silloin hän myöntyi ja ratsasti
hänen rinnallaan, sillä tyttö piti hevostaan niin hurjassa menossa,
että toisten oli täysi työ pysyä perässä. McLean näki, ettei tyttö
häntä kuullut. Hän vilkaisi taaksensa ja näki Duncanin olevan aivan
likellä. Jotakin kammottavaa oli tuossa isossa miehessä, kun hän siinä
kiiti eteenpäin. Paha päivä tulisi sille, johon Duncanin viha nyt
saisi purkautua! Ihan kiinni hänessä oli neljä muuta ja koko maantie
mustanaan työläisiä; niinpä McLean oli rohkealla mielellä ja ratsasti
edelleen tytön rinnalla. Yhä uudelleen hän kyseli, mikä oli hätänä,
mutta ei saanut vastausta. Tyttö vain tempasi ohjaksia, painui hevosen
kaulalle ja löi piiskallaan. Sieraimet verestävinä ja kyljet huohottaen
laukkasi höyryävä hepo minkä kaviot kestivät.
Karahuttaessaan tuvan ohitse he huomasivat siinä Lintunaisen vaunut
ja Saara Duncanin ovella vääntelevän käsiään, mutta Lintunaista ei
näkynyt missään. Tyttö käänsi ratsunsa läntiselle tielle, ja miehet
seurasivat ryhmässä häntä. Kun hän saapui Frecklesin majan edustalle,
oli hänen mukanaan neljä miestä ja kaksi muuta takana aivan lähellä.
Hän pudottausi alas hevosen selästä ja kiskaisten pikku revolverin
taskustaan ryntäsi pensaikkoon. McLean taivutti oksia syrjään ja
ase koholla tunkeutui sinne hänen rinnalleen. Siinä he pysähtyivät
hämmästyneinä.
Lintunainen seisoi majan ovella. Pienen oksan varassa lepäsi hänen
revolverinsa ojennettuna lyhyen matkan päässä Mustaa Jaakkoa ja
Wessneriä kohti, jotka seisoivat kumpikin kädet pään yli nostettuina.
Freckles oli jälleen sidottuna puuhun, kapula suussa, ja veri virtasi
ilkeästä haavasta ohimolta alas kasvoja. Muut miehet olivat menneet.
Musta Jaakko raivosi kuin hourupää, ja kun he katsoivat tarkemmin,
olikin hän nostanut vain vasemman kätensä. Oikea käsivarsi, josta
käsi oli murskattu, riippui avuttomana hänen sivullaan, ja hänen
revolverinsa lojui Frecklesin jaloissa. Wessnerillä oli ase vyössä, ja
hänen vieressään Frecklesin sauva.
Frecklesin kasvot olivat kalmankalpeat ja huulet valjut ja värittömät,
mutta silmissä sädehti lannistumaton rohkeus. McLean työntäytyi
Lintunaisen ohitse huudahtaen: "Pitäkää niitä vielä hetkinen
paikallaan!"
Hän tempasi revolverin Wessnerin vyöstä ja kumartui ottamaan Jaakon
asetta.
Sillä hetkellä keiju syöksi hänen ohitsensa. Hän päästi kapulan
Frecklesin suusta, tarttui köyteen, joka oli sidottu hänen rinnalleen,
ja kiskoi sitä epätoivoisesti. Hän saikin sen sormillaan irti ja
heitti sen McLeanille. Miehet tunkeutuivat sisälle, ja Duncan tarttui
Wessneriin. Kun keiju näki Frecklesin seisovan vapaana edessään,
kurotti hän käsivarsiaan ja kaatui eteenpäin. Karmiva kirous pääsi
Mustan Jaakon huulilta. Vaikka henki olisi mennyt, ei Freckles olisi
saattanut olla heittämättä voittajan katsetta Jaakkoon, tuntiessaan
keijun lepäävän sylissään ja laskiessaan hänet sammalelle.
Lintunainen käski hakemaan vettä, rientäessään heidän luoksensa. Joku
lähti, ja toinen yritti murtaa auki kaappia, saadakseen konjakkia. Kun
McLean Wessnerin sidottuaan ojentausi suoraksi, kuultiin huudettavan,
että Jaakko oli paennut.
Hän oli jo kaukana rämeellä, juosten pitkin loikkauksin sen tiheimpään
osaan päin. Kaikki miehet, joita vailla voitiin olla, ryntäsivät
ajamaan takaa.
Kun muita työkunnan miehiä saapui, lähetettiin heidät seuraamaan
vankkurien jälkiä. Ajomiehet olivat vieneet kuormansa läntisen
käytävän kautta ja siitä vinoon notkon halki sekä sitten kulkenet
samaa tietä kuin Lintunainen ja keiju ennen heitä. Heillä oli ollut
kyllin aikaa joutua viertotielle; niin pitkälle päästyään he saattoivat
vapaasti valita neljästä minkä suunnan tahansa. Liikenne oli vilkas
ja hirsikuormia kulki miltei puuttumatta, niin että miehet kääntyivät
takaisin ja yhtyivät jännittävämpään ajoon, Jaakkoa tavoittamaan.
Heihin liittyi vielä lisää miehiä, samoin joukko maalaisia maantien
varrelta ynnä matkamiehiä, joita hälinä oli paikalle houkutellut.
Vahtimiehiä asetettiin kaikkialle pitkin tietä lyhyiden välimatkojen
päähän toisistaan, ja ne pitivät silmällä linjaa ja teitä notkon halki
sinä yönä tulisoihdut kädessä, ja seuraavana päivänä McLean järjesti
toisella suunnalla niin perusteellisen ajojahdin kuin suinkin saattoi,
Duncanin johtaessa toisella, mutta Mustaa Jaakkoa vain ei voitu löytää.
Vakoojia lähetettiin hänen kotinsa nurkille Villikissannotkoon pitämään
silmällä, saapuisiko hän sinne tai lähetettiinkö hänelle apua mihinkään
suuntaan; mutta pian havaittiin, että hänen sukulaisensa eivät
tunteneet hänen lymypaikkaansa, vaan itsekin hakivat häntä.
Suuri on nuoruuden joustavuus. Kuuma kylpy ja terveellinen yöuni
uusivat Frecklesin voimat, eikä tarvittu paljoakaan enempää, jotta
keijukin oli entisellään. Freckles oli polullaan varhain seuraavana
aamuna. Paitsi ihmisjoukkoa, joka halusi nähdä Jaakon kiinnijoutumisen,
hän huomasi neljä vankkaa vartijaa, kunkin kolkallaan. Sydämessään
hänen täytyi tunnustaa olevansa iloinen siitä, että ne olivat siellä.
Kahdentoista paikkeilla McLean jätti miehet Duncanin johtoon ja ajoi
Frecklesin kanssa kaupunkiin katsomaan, kuinka tytön laita oli.
McLean poikkesi kukkakauppaan ja osti kokonaisen sylillisen sen
kauneimpia tuotteita, mutta Freckles ei tahtonut niistä yhtäkään.
Hänen tuliaisensa olivat hehkuva kimppu Limberlostin ensimmäisiä
kultapiiskuja.
Lintunainen otti heidät vastaan ja vastaukseksi heidän kiihkeihin
tiedusteluihinsa sanoi, että tyttö ei ollut saanut mitään vakavampaa
vammaa, mutta oli niin kerrassaan uupunut ja järkytetty, että lääkäri
oli määrännyt hänet makaamaan yhden päivän. Vaikka hänellä oli koko
ruumis kankea ja hellä, oli täysi työ pitää häntä vuoteessa. Tulijat
lähettivät siis hänelle kukkansa ynnä kiitolliset terveisensä, mutta
pian palautti tyttö sanantuojan, ilmoittaen tahtovansa nähdä heidät.
Hän ojensi molemmat kätensä McLeanille. "Mitä siitä, jos yksi puu
onkin mennyt? Ettehän te siitä välitä, sir? Freckles on täyttänyt
velvollisuutensa uskollisemmin kuin kukaan ennen häntä, eikö niin?
Ettehän unohda kaikkia noita ensimmäisiä kauhunpäiviä, joista
meille kerroitte, talven pelottavaa pakkasta, sadetta, hellettä ja
yksinäisyyttä ja miehevästi kestettyjä päiviä ja viime aikoina myöskin
öitä, älkääkä antako hänen tuntea, että hän on laiminlyönyt mitään!
Voi, herra McLean", pyysi hän, "sanokaa hänelle jotakin! Tehkää
jotakin, mikä saa hänet tuntemaan, ettei tyhjän vuoksi ole pitänyt
vahtia ja kärsinyt tässä vanhassa Limberlostissa. Antakaa hänen
huomata, kuinka suurta ja kaunista hänen työnsä on ja kuinka paljon,
paljon parempaa kuin te tai kukaan meistä oli odottanut. Mitä nyt
merkitseekään joku vanha puu?" huudahti hän kiihkeästi.
"Maatessani tässä ajattelin ennen tuloanne. Nuo toiset miehet
olivat oikeita pelkureita, aivan pökertyneitä. Jos heidän piti ajaa
puut pois, niin lyön vetoa vaikka sata yhtä vastaan, että ne eivät
saaneet hirsiä ulos viertotielle saakka. Minun tuloni yllätti heidät.
Ennenkuin sanotte pahaa sanaa, menkää katsomaan, eivätkö he menettäneet
rohkeuttaan heti kun erosivat Wessneristä ja Mustasta Jaakosta ja
heittäneet hirsiä siihen ja kiiruhtaneet tiehensä. En usko, että he
tohtivat ajaa niitä muitten näkyviin. Menkääpä katsomaan, eivätkö he
lie aikoneet lähteä samaa tietä kuin mekin eräänä aamuna, ja sieltä
löydätte hirret, ennenkuin tulette maantielle. Eivät ne mitenkään
uskaltaneet raastaa niitä ihmisten ilmoille, kun kerta joutuivat
pois toisten silmistä ja saivat aikaa ajatella. Tietenkään he eivät
tohtineet!"
"Ja sitten vielä eräs asia. Te ette ole menettänyt vetoanne. Sitä ei
koskaan tulla teiltä vaatimaan, sillä te löitte vetoa erään rotevan,
mustapintaisen, punakasvoisen miehen kanssa, joka ajaa rautiota ja
hiirakkoa. Hän oli ihan teidän takananne, herra McLean, kun eilen tulin
luoksenne. Hän meni vallan kalpeaksi ja tutisi huomatessaan, että nuo
miehet varmaankin joutuisivat kiinni. Jompikumpi niistä oli joissakin
tekemisissä hänen kanssaan, ja te voitte ihan varmasti merkitä hänet
tämän kiusanne alkuunpanijaksi, joka on yllyttänyt nuo toiset nuoremmat
miehet varastamaan teiltä. Hän oli kai luvannut jakaa saaliin heidän
kanssansa. Tehkää vain tili selväksi hänen kanssaan, ja siihen se jää."
Hän kääntyi nyt Frecklesin puoleen. "Ja te olette onnellisin mies
elävitten parissa, kun olette täyttänyt velvollisuutenne. Menkää
etsimään, kuten olen sanonut, ja te löydätte ne hirret. Minä ihan voin
nähdä, missä ne ovat. Kun he ajoivat ylös sitä jyrkkää pikku mäkeä,
joka vie metsään heti maissipellon takana, niin he saattoivat irroittaa
ketjut ja antaa hirsien kieriä vankkureilta itsestään. No, menkää nyt
katsomaan, ja te, herra McLean, kai myönnätte, että Freckles on ollut
uljas ja uskollinen? Te ette rakasta häntä rahtuakaan vähemmän, vaikka
ette löytäisikään hirsiä..."
Tytön hermot pettivät ja hän purskahti itkuun. Sitä ei Freckles
kestänyt nähdä. Hän melkein ryntäsi ulos huoneesta vesissä silmin;
mutta McLean otti tytön Lintunaisen sylistä ja suuteli hänen uljaita
pikku kasvojaan ja silitteli hänen kiharoitansa ja hyväilyillään sai
tytön rauhoittumaan ennen lähtöään.
Heidän palatessaan rämeelle McLean toisti niin vakavasti kaikki, mitä
tyttö oli sanonut, että oli piankin saanut pojan taas reippaalle
mielelle.
"Freckles, keijussasi asustaa suorastaan juutas, mutta mainio hän on.
Älä sinä suotta kysele tai päivittele, mitä tahansa hän tekee. Sinun
ei auta muu kuin ihailla häntä, poikaseni. Hänessä on älyä, rohkeutta
ja kauneuttakin niin paljon kuin puolessa tusinassa yhteensä!" sanoi
McLean.
"Te olette aivan oikeassa, sir", vakuutti Freckles hartaasti. Sitten
hän lisäsi: "Nyt ei kai valokuvauksesta enää tule mitään."
"Äläpäs sano!" vastasi McLean. "Lintunaisella on hankkeissa eräs
saavutus, eikä mitään saa valmiiksi, jos vähästä säikähtää. Hän kyllä
palaa aikanaan, ja kymmenen panen yhtä vastaan, että hänellä on
keijukin mukana! He ovat aika kovaa ainesta eivätkä pelkää rahtuakaan.
Juuri ennen lähtöäni minä lupasin Lintunaiselle, että rämeellä tästedes
on turvallista, ja niin pitääkin olla. Tee sinä vain tavalliset
vaelluksesi, mutta nuo neljä vahtia sinne kyllä jäävät. He ovat
kokonaan sinun komennossasi. Heitä on kielletty ampumasta yhtään lintua
tai häiritsemästä mitään, jota sinä suojelet, mutta sinne he jäävät,
ja tällä kertaa sinun on hyödytöntä sanoa sanaakaan. Olen liian kauan
kallistanut korvani ylpeytesi kielelle. Sinä olet minulle liian kallis
ja äänesi on liian kallis maailmalle, jotta enää saisit heittäytyä
vaaroihin."
"Minua surettaa, että valokuvaus täytyy jättää sikseen", sanoi
Freckles, "ja niin kernaasti soisin heidän tulevan, varsinkin keijun,
mutta siitä ei saa tulla mitään. Teidän täytyy sanoa se heille.
Katsokaas, Jaakko olisi ollut valmis panemaan päänsä pantiksi, että
keiju tarkoitti totta kaikella, mitä sanoi ja teki hänelle. Kun
puuvankkurit ajoivat pois, iski Wessner kimppuuni, ja hän ja Jaakko
alkoivat riidellä siitä, lopettaisivatko minut siihen paikkaan vai
veisivätkö seuraavalle puulle, jonka aikoivat kaataa. He oikein
tappelivat minusta ja kolhivat aika pahasti. Wessner tahtoi heti
saada minut valtaansa, mutta Jaakko sanoi, ettei minuun sopisi kajota
ennenkuin viimeinen puu oli ajettu pois ja kaikki miehet menneet.
Minun luullakseni rääkkäämiseni oli Jaakolle aluksi todella vasten
luontoa, ja hän lienee myös pelännyt, että jos Wessner saisi otetuksi
minut hengiltä, menisi hän kerrassaan päästään pyörälle ja laputtaisi
tiehensä, eivätkä he voisi toimittaa puiden kaatamista ilman häntä;
joka tapauksessa he käsittelivät minua, ikäänkuin olisin jo aivan
vailla tuntoa, ja sitoivat minut uudelleen. Pysyäkseni rohkeana rupesin
morkkaamaan Wessneriä siitä, että hän oli sitonut minut ja tarvitsi
toista miestä avuksi minusta selviytyäkseen. Minä sanoin, mitä tekisin,
jos olisin vapaa, ja silloin hän koppasi käteensä oman nuijani ja
iski sillä reiän päähäni. Kun siitä alkoi vuotaa verta, niin Jaakko
raivostui, noitui ja manasi Wessneriä pelkuriksi ja pöhköpääksi.
Silloin Wessner kääntyi Jaakkoa vastaan ja sätti häntä siitä, että
oli antanut keijun peijata itseänsä, ja sanoi, että tyttö oli vain
leikkinyt hänen kanssansa ja ihan varmasti lähtenyt teitä hakemaan
ja että hänen hulluutensa takia ei ollut muuta tekemistä kuin minut
nitistettyään lähteä livistämään ja antaa toisten puiden jäädä, sillä
kaiketi te silloin jo olitte tulossa. Sepä vei Jaakolta järjen kokonaan.
"En luule, että hän ennemmin epäili keijua, mutta nyt hän ihan raivosi.
Hän kiskaisi esille revolverinsa ja ojensi sen Wessneriä kohti.
Kalahtaen se samalla lensi hänen kädestään, ja kuului käsky: 'Kädet
ylös!' Wessner hätääntyi niin, ettei osannut paikaltaan liikahtaa. Ja
Jaakko nosti ylös sen käden, joka hänellä oli jäljellä. Sitten hän
kumartui puoleeni ja sanoi, mitä aikoo tehdä minulle, jos milloinkaan
pääsee täältä elävänä. Ja sitten hän sihisten kuin käärme sylki
suustaan uhkauksen, mitä aikoo tehdä keijulle, kun hän oli sillä tavoin
laskenut pilaa. Hän pääsi pinteestä, eikä niin väkevässä miehessä tuo
haava kauankaan vaivaa. Hän kyllä tekee minulle mitä lupasi, ja kun
hän saa kuulla, että keiju todella kävi teitä noutamassa, pitää hän
toisenkin valansa.
"Hän on elänyt rämeellä kaiken aikansa, sir, ja jokainen sanoo, että se
on aina ollut murhamiesten, pahantekijäin ja maankiertäjäin tyyssija.
Hän tuntee sen salaisimmatkin kolot paremmin kuin kukaan. Hän on
elossa. Hän on siellä nyt, sir. Tavalla tai toisella hän aikoo pysyä
hengissä. Jos te olisitte nähnyt hänen kasvonsa, kun ne olivat kiukusta
punaiset, tuskan vääntämät ja vihasta mustat, ja kuullut hänen vannovan
sen valansa, niin tietäisitte, että siitä on leikki kaukana. Minä en
ole vielä suorittanut välejäni hänen kanssansa, ja nyt olen saattanut
keijunkin tähän kamalaan asemaan."
"Enkä minä taas ole vielä aloittanutkaan juttua hänen kanssansa", sanoi
McLean hammasta purren. "Minä olen ollut liian veltto ja huoleton ja
luullut, ettei siitä sen suurempaa kiusaa tulisi kuin puun hukka.
Olen lähettänyt hakemaan pari ensiluokkaista etsivää. Panemme heidät
hänen jäljilleen, nuuskimaan hänet esiin, niin että seutu vapautuu
hänestä. En minä aio sallia hänen ehkäistä työtämme enkä liioin
häiritä rauhaamme. Ja että hän nyt muka on nevalla, sitä en usko. Hän
on kyllä osannut livahtaa ulos viime yönä meistä huolimatta. Älä ole
huolissasi! Minä olen nyt peräsimessä ja aion omalla tavallani hoitaa
sitä herrasmiestä."
"Toivoisinpa vain, että olisitte nähnyt ja kuullut häntä", virkkoi
Freckles epäuskoisena.
He menivät rämeelle, kulkien sitä tietä, jota Lintunainen ja keiju
olivat käyttäneet, ja tosiaankin löysivät hirret melkein siitä
paikasta, jossa tyttö oli ennustanut niiden olevan. McLean lähti
eteläiselle työpaikalle, keskusteli Crowenin kanssa ja tuli siihen
uskoon, että keiju oli täysin oikeassa siinäkin. Mutta hänellä ei ollut
mitään todistetta, niin ettei hän voinut muuta kuin päästää miehen
menemään, vaikka hänen syyllisyytensä oli niin ilmeinen, että hän itse
esitti vetoa peruutettavaksi.
Sitten McLean lähetti hakemaan pari verikoiraa ja päästi ne Mustan
Jaakon jäljille. Koirat veivät niitä pitkin rämeen sisäosiin, johtaen
ohjaajansa sellaisten paikkojen kautta, joita oli pidetty mahdottomina
kulkea, ja vihdoin tehden kierroksen lähelle läntistä sisäänkäytävää
ja notkoon. Siellä ne haukkuivat, raivosivat ja kiihkoissaan juoksivat
toisensa kumoon. Ne syöksyivät edestakaisin nevalta notkoon, mutta
eivät kovankaan rangaistuksen uhalla lähteneet kauemmas seuraamaan
jälkiä. Vihdoin arveli niiden omistaja, että se johtui käärmeistä,
ja kun ne olivat hyvin kallisarvoisia koiria, luopui hän niitä sen
enempää usuttamasta. Ainoa seikka, jonka ne saivat todetuksi, oli
siis se, että Musta Jaakko oli tehnyt tyhjäksi heidän valppautensa ja
jollakin aikaa yöllä pujahtanut polun poikki. Hän oli paennut notkoon
ja sieltä luultavasti kävellyt telatien poikki, päässyt rämeen alaosaan
ja tavannut ystäviä. Joka tapauksessa oli suuri huojennus tietää, että
hän ei ollut nevalla, ja se kohotti jokaisen vahtimiehen rohkeutta,
vaikka moni heistä pahoitteli sitä, että se mies, joka kaikkein enimmin
oli syypää, oli päässyt pakoon, ja Wessner, joka alussa oli vain ollut
hänen kätyrinsä, joutui rangaistavaksi.
Mutta Freckles, jonka korvissa yhä kaikui Jaakon kammottava vala,
ei voinut saada rauhaa. Hän oli melkein sairas, kun seuraava
valokuvauspäivä valkeni ja hän näki Lintunaisen ja keijun tulevan
pitkin telatietä. Itälinjan vartijat hän jätti tavalliselle
paikalleen, mutta läntisen linjan miehet hän siirsi pois ja määräsi
toisen lähelle pikku kananpoikasen puuta ja toisen vaunuja silmällä
pitämään. Hän vaati tiukasti, että keijun tuli pysyä vaunuissa, joiden
edestä hän ei sallinut hevosiakaan päästää. Hän seurasi Lintunaista
valokuvauspaikalle, ja kuvaaminen oli paljon helpompi tehtävä nyt kuin
milloinkaan siitä yksinkertaisesta syystä, että vartijain asettaminen
ja outo liikehtiminen kautta koko rämeen oli säikytellyt herra ja rouva
Kanaa, jotka eivät olleet kantaneet pikku poikaselle tämän tavallista
ravintomäärää. Viime päiväin rauhattomuudessa oli Freckleskin
laiminlyönyt sen hoidon, ja sen oli monasti ollut aikamoinen nälkä,
niin että kun Lintunainen piti koholla vehnäleipää, muutti se mieltään
ja katui, että heidän tullessaan oli vetäytynyt rungon sisäosiin;
noukka ammollaan se levottomasti odotti herkkua, ja niin siitä saatiin
otetuksi erinomaisen hyvä kuva, jossa näkyi joka piirre sen päästä,
vaillinaisista siivistä ja pyrstöstä.
Kun Lintunainen tahtoi hakea uusia kuva-aiheita linjalta, ei Freckles
saattanut olla kertomatta hänelle, että Jaakko oli vannonut hirvittävän
valan keijua vastaan. Hän pyysi viemään tytön kotiin ja vartioimaan
tätä herkeämättä kunnes Jaakon lymypaikka oli löydetty. Hänen teki
mieli puhua suunsa puhtaaksi ja kertoa asiasta kaikki, mutta tietäen,
kuinka paljon Lintunainen piti keijusta, hän pelkäsi turhanpäiten
vaivaavansa pelollansa, jos se osoittautuisi perusteettomaksi. Mutta
jälkeenpäin hän katkerasti pahoitteli, että oli niin menetellyt.