"Toivoisinpa", sanoi Freckles eräänä aamuna suuruksella, "että saisin
jollakin tavoin sanan Lintunaiselle. Siellä rämeellä on nyt jotakin,
mitä en luule koskaan ennen sattuneen, ja varmasti hän tahtoo sen
nähdä."
"No mitä, Freckles?" kysyi Saara Duncan.
"Se on hullunkurisinta mitä milloinkaan olen nähnyt", vastasi Freckles.
"Koko hyönteisheimo hurjistelemassa. Kai se on minun vikani, mutta
se kaikki tuli sattumalta. Nähkääs, notkon puolella linjaa, aivan
vastapäätä polkuani, kasvaa tuollainen matala metsäomenapuu. Missä
ruoho on rehevintä sen ympärillä, siinä on käärmeillä paras tyyssija,
mitä voi kuvitella. Kun täällä on myös naisia, niin olen koettanut
hieman raivata pois noita lurjuksia, ja eilen satuin ohikulkiessani
katsomaan tuohon puuhun. Tuli mieleeni, että olisi kai parasta korjata
se kokonaan pois. Ensin aioin ottaa kirveeni ja hakata sen maahan,
sillä se ei ole käsivarttani paksumpi. Mutta sitten muistin, kuinka
se kukoisti keväällä ja levitti suloista tuoksua. Sen kukkien väri
on kaunis, ja puun tappaminen oli minusta vastenmielistä. Katkaisin
vain ruohon lyhyeksi yltympäri. Sitten leikkelin oksia rungon
juurelta olkapääni tasalle asti ja jätin lehtevän latvan jäljelle.
Silloin se näytti niin koristeelliselta, että kuin huomaamattani
tulin tasoittaneeksi kuoren kaikki ryhmyt, ja tänä aamuna siinä oli
merkillinen näky! Katsokaas, kun katkoo pois vesat ja tasoittaa rungon,
pääsee puun mehu juoksemaan. Näin kuumana aikana se jo muutamassa
tunnissa alkaa käydä kuin hiiva. Eikä siinä puussa nyt ole paljoakaan
tilaa uusille ryömiville itikoille, ja pahempaa päihtymystä ei ikinä
näe."
"No älähän nyt mitä!" huudahti vaimo. "Minkälaisia itikoita sinä
tarkoitat, Freckles?"
"Onpahan vain kokonainen armeija mustia muurahaisia. Toiset niistä
latkivat kuin vanhat juomarit. Toiset asettuvat kyykkysilleen, huitovat
etujaloillaan ja kuivaavat silmiään tai kyllänsä saaneina kierivät
maahan. Isoja likakärpäsiä konttaa kiinni kuoressa tai roikkuu ruohossa
liiaksi päihtyneinä voidakseen lähteä lentoon; ne vain pörisevät
ikäänkuin lentäessään, mutta eivät paikaltaan liiku. Korennoiset ovat
niin humalassa, etteivät enää jaksa imeä tippaakaan mehua lisää. Siellä
on joukko kovakuoriaisia -- turilaita, luulen ma -- väriltään ruskeita,
sinisiä ja mustia kuin riikinkukon pyrstö. Ne riippuvat puussa kunnes
jäsenet käyvät niin raukeiksi, etteivät ne jaksa enää pysyä kiinni,
vaan tuupertuvat maahan. Ja siinä ne makaavat selällään sätkytellen
heikosti sääriään. Kun humala on hiukan haihtunut, kömpivät ne jälleen
pystyyn ja uudestaan puuhun lisää saadakseen, ja niitä on niin kosolta,
että ne ihan tuuppivat toisiaan ja vierivät toistensa ylitse. Toisinaan
ne eivät jaksa kavuta puuhun, ennenkuin ovat vähän levänneet. Siellä
on myös joukko isoja mustan- ja kullankirjavia kimalaisia, päästään
pyörällä, kompuroivat kuorta pitkin ja silloin tällöin tipahtelevat
maahan. Siinä ne loikovat selällään, huojuvat puolelle ja toiselle
ja laulavat itselleen kuin lihavat, onnelliset pikku lapset. Villit
mehiläiset lepattavat siivillään ja surisevat yhtä mittaa.
"Kaikkein pahimpia ryyppymiehiä ovat perhoset. Ne vasta ovatkin
katsomisen arvoisia. Milloinkaan ei voi nähdä sen kauniimpaa kokoelmaa!
Värejä on kaiken karvaisia ja muotoja jos minkämoisia. Ne juovat yhtä
mittaa, kunnes niitä pois ajaessani horjuvat lennossakin ja tekevät
kuperkeikkoja. Jos jätän ne rauhaan, tarrautuvat ne kiinni ruohoon
ja värisevät kuin autuaat, ja sen minä sanon, ettei paraskaan niistä
osaisi käydä paraatiovesta sisälle, vaikka tuuppaisi."
"Enpä ole koskaan kuullut mokomaa", sanoi Saara Duncan.
"Niitä on oikein lysti katsoa, eikä kukaan liene koskaan ottanut
sellaista kuvaa", sanoi Freckles vakavasti.
"Eipä tietenkään", myönsi vaimo. "Siitä saat olla ihan varma.
Lintunaisen täytyy saada sana jollakin tavoin; sinä esimerkiksi kuljet
polkuasi ja minä lähden kaupunkiin hänelle kertomaan. Mutta jos luulet
voivasi odottaa illallisen jälkeen, voit vallan hyvin mennä itse, sillä
Duncan tulee silloin kotiin ja pitää kernaasti vahtia sinun puolestasi.
Ellei hän tule eikä tästä ketään mene ohikaan, jonka matkassa voisi
sanan lähettää, niin menenpä itse varhain huomenaamulla ja kerron
hänelle asian."
Freckles otti mukaan välipalansa ja lähti rämeelle. Kulkiessaan hän
tähysteli tarkoin ympärilleen, mutta ei huomannut mitään epäiltävää.
Kuitenkin hän tunsi hermostusta, ikäänkuin jotakin olisi tekeillä. Hän
tutki piikkilangan joka jakson ja erikoisen valppaasti piti silmällä
notkon ruohistoa, huomatakseen oliko joku kulkenut siitä läpi, mutta ei
voinut keksiä mitään jälkeä.
Hän käänsi alas hattunsa lieret, varjostaakseen kasvojaan, ja etsi
kanojaan. Siellä ne leijailivat melkein silmänkantamattomissa pilvien
seassa.
"Hm!" murahti hän. "Olisipa minulla vain teidän terävät silmänne ja
mukava tähystyspaikkanne, niin eipä minun tarvitsisi hätäillä."
Hän tuli majalleen ja tutki varovasti käytävää, ennenkun astui
sisälle. Sitten hän oikealla käsivarrellaan työnsi pensaat syrjään
ja astui majaan, vasemmassa kädessä paras revolverinsa. Heti hän
tunsi, että joku oli käynyt siellä. Hän astui keskelle majaa, visusti
tarkastaen lattiaa ja joka seinää. Hän ei voinut havaita mitään merkkiä
vahvistamaan uskoaan, mutta niin läheinen suhde hänellä oli paikan
henkeen, että hän tiesi olevansa oikeassa.
Kuinka hän sen tiesi, sitä hän ei voinut selittää, mutta hän tiesi
jonkun täällä käyneen, istuneen hänen penkeillään ja astuneen hänen
permannollaan. Ei mitään ollut liikutettu, ja kuitenkin hänestä tuntui,
että vielä voi nähdä, missä tunnustelevat sormet olivat koetelleet
lukkoa. Hän astui kaapin taakse, tarkasti huolellisesti maata sen
ympärillä ja tapasikin aivan lähellä puuta, mihin se oli naulattu
kiinni, syvän, vereksen jalanjäljen kosteassa maaperässä -- pitkän,
kaidan jäljen, jota ei ainakaan Wessnerin jalka ollut tehnyt. Hänen
sydämensä hätkähti, kun hän mielessään mittasi jälkeä, mutta sen
kauemmin hän ei viivytellyt, sillä nyt heräsi hänessä se tunne, että
häntä pidettiin silmällä. Hänestä tuntui aivan kuin joku tunkeilija
tähystäisi takana. Hän älysi liiaksi tarkastavansa ympäristöä; jos joku
piti häntä silmällä, ei hän tahtonut antaa vieraan tietää, että oli
päässyt sen perille.
Hän valitsi luonnollisimman menettelyn: rupesi kantamaan vettä
kukilleen ja sammalilleen kuten ainakin, mutta ei jäänyt sellaiseen
asentoon, jossa oli kokonaan suojaa vailla, ja hänen kätensä oli aina
lähellä revolveria. Lopulta tämä jännitys alkoi vaivata, ja hän lähti
rohkeasti nevalle ja tarkasti kaikki, mitä majan ympärillä oli, mutta
ei voinut keksiä pienintäkään merkkiä lisäämään levottomuuttaan. Hän
avasi kaappinsa, otti sieltä pyöränsä, ja lopun päivää ajeli sillä
ja piti vahtia niin virkusti kuin koskaan. Useita kertoja hän pani
pyörän kaappiin takaisin ja risteili suolla jalkaisin, nuuskien
jokaisen mahdollisen kolkan. Jokaisella jalanmitalla hän noudatti sitä
varovaisuutta, joka johtui vaaran tietoisuudesta ja aavistuksesta,
miltä taholta se varmaankin tulisi. Välistä hän jo oli aikeissa
lähettää sanan McLeanille, mutta ei sittenkään kehdannut, kun ei olisi
voinut näyttää luotettavampaa merkkiä kuin tuota jalan jälkeä.
Hän odotti, kunnes oli varma, että Duncan jo oli kotona, jos hän näet
aikoi tulla yöksi. Kulkiessaan notkon poikki hän heti huomasikin
pihalla kookkaat kimot.
Ei kukaan ollut kulkenut sieltä ohitse sinä päivänä, ja Duncan suostui
auliisti pitämään vahtia sen aikaa, kun Freckles pyöräili kaupunkiin.
Hän puhui Duncanille jalanjäljestä ja käski vartioimaan tarkasti. Pitkä
Duncan kehoitti häntä olemaan levollinen ja täyttäen piippunsa ja
ottaen turvakseen hyvän revolverin meni Limberlostiin.
Freckles siisti itsensä ja kiiti kaupunkiin, mutta oli jo ilta ja
tähdet tuikkivat taivaalla, kun hän ehti Lintunaisen kotiin. Jo etäältä
hän saattoi nähdä, että talo oli yhtenä valomerenä. Ruohokenttä ja
kuisti olivat kirjavanaan värillisiä lyhtyjä ja täynnä vieraita. Hän
katsoi asiansa tärkeäksi, eikä takaisin kääntyminen ollut Frecklesin
tapaista. Olihan nyt ainoa hetki ja tilaisuus. Hänen täytyi saada
tavata Lintunaista viipymättä. Hän pani pyöränsä nojalleen aitaa vasten
ja astui pitkin leveätä pääkäytävää. Lähestyessään portaita hän näki,
että paikalla kuhisi nuorta väkeä, ja pyytäen anteeksi ympäröivältä
seuralta riensi keiju häntä kohti.
"Kah, Freckles!" huudahti hän riemuissaan. "Te siis pääsitte tulemaan?
Me niin pelkäsimme, että te ette pääsisikään! Minä olen niin iloinen!"
"En ymmärrä", vastasi Freckles. "Odotitteko minua?"
"No, luonnollisesti!" huudahti keiju. "Ettekö ole tullut juhlaani?
Ettekö saanut kutsuani? Lähetinhän teille kirjeen."
"Postitseko?" kysyi Freckles.
"Niin", sanoi tyttö. "Minun piti auttaa valmistuksissa enkä ehtinyt
ajaa sinne, mutta minä kirjoitin kirjeen ja ilmoitin, että Lintunainen
panee toimeen minulle juhlan, ja me odotimme varmasti teidän tulevan.
Minä käskin konttoriväen panna sen Duncanin postin mukaan."
"Sittenpä tiedänkin, missä se nyt on", sanoi Freckles. "Duncan tulee
kaupunkiin vain kerran viikossa, toisinaan ei sitäkään. Hän on kotona
tänä iltana, ensi kertaa koko viikkoon, ja pitää minun puolestani vähän
aikaa vahtia, minä kun läksin puhumaan Lintunaiselle eräästä asiasta,
josta arvelin hänen mielellään kuulevan. Voinko saada tavata häntä?"
Tytön kasvot synkistyivät.
"Sepä ikävää!" pahoitteli hän. "Minä niin toivoin voivani esitellä
teidät ystävilleni. Ettekö mitenkään voi jäädä?"
Freckles loi silmänsä pitkävartisista saappaistaan eräitten keijun
ystäväin kiiltonahkaisiin kenkiin ja hymyili veitikkamaisesti, mutta
nyt ei ollut enää pelättävissä, että hän käsittäisi tyttöä väärin.
"Tiedättehän, etten voi, keiju", sanoi hän.
"Kenties ette voikaan", virkkoi tyttö alakuloisesti. "Se on hyvin
ikävää! Mutta jotakin minä toivon vielä hartaammin kuin osanottoanne
juhlaani, nimittäin sitä, että pidätte puolenne ja menestytte
toimessanne. Minä ajattelen teitä joka päivä ja sydämestäni toivon,
että nuo varkaat eivät pääse teistä voitolle. Niin, Freckles, pitäkää
visusti vahtia."
Tyttö oli niin viehättävän näköinen seisoessaan siinä hänen edessään,
hehkuen hänen asiansa puolesta, että Freckles ei voinut irroittaa
silmiänsä hänestä pannakseen merkille mitä ystävät ajattelivat.
Ellei tyttö siitä välittänyt, miksi siis hän? Kaiken kaikkiaan, jos
he todella olivat keijun ystäviä, niin totta kai he olivat paremmin
perehtyneet hänen tapoihinsa.
Hänen kasvonsa ja kaulansa ja paljaat käsivartensa olivat kuin
villiruusun kukkia. Kevyt valkea tyllihame liehui leppoisessa
iltatuulessa. Kauniit kultaiset kiharat, jotka hyväillen painuivat
hänen ohimoilleen ja korvilleen, oli kammattu ylöspäin ja sidottu
leveällä sinisellä silkkinauhalla. Hänellä oli sininen vyö, ja
samanväriset ruusunauhat kannattivat hänen hameensa poimuja.
"Täytyykö minun mennä hakemaan Lintunaista?" kysyi hän alistuvana.
"Täytyy todellakin", vastasi Freckles varmasti.
Tyttö meni pois, mutta palasi sanomaan, että Lintunainen oli paraikaa
kertomassa jotakin sisällä oleville eikä voinut vähään aikaan tulla.
"Ettekö tahdo astua sisälle?" kysyi hän.
"En kehtaa", sanoi Freckles. "En ole puettu siten, että minun sopisi
esiintyä ystäväinne parissa, ja sitäpaitsi voisin unohtaa itseni ja
viipyä liian kauan."
"No sitten", sanoi keiju, "ei mennä sisälle, jotta emme häiritsisi,
mutta minä tahdon, että tulette ulkotietä kasvihuoneeseen saamaan
joitakin syntymäpäivämakeisiani ja vähän kakkua viedäksenne rouva
Duncanille ja pienokaisille. Eikö se ole mukavaa?"
Tyttö ojensi hänelle ison lasin, reunoja myöten täynnä jotakin
jääkylmää, kuohuvaa juomaa, jonkalaista hänen kitalakensa ei
koskaan ennen ollut maistanut, sillä hän ei ollut tottunut kylmiin
hedelmämehuista sekoitettuihin juomiin. Ilta oli lämmin, ja keiju
ihanteellisen kaunis ja ystävällinen. Kolmenlainen päihtymys valtasi
hänen sielunsa, mielensä ja ruumiinsa ja sytytti hänessä uhkarohkean
miehuullisuuden. Hän raotti hieman raskaita uutimia, jotka eroittivat
kasvihuoneen viereisestä suojasta, ja silmäsi sinne. Hengitys melkein
salpautui häneltä. Hän oli kyllä lukenut senkaltaisesta, mutta ei
milloinkaan nähnyt.
Avoin tila näytti ulottuvan halki puolen tusinan huoneen, jotka kaikki
uivat valossa, tuoksuivat kukkasten paljoudessa ja kuhisivat täynnä
hienosti puettuja vieraita. Hän näki vilaukselta kiilloitettuja
permantoja, säteileviä kuvastimia ja kauniita huonekaluja. Jossakin
kuului nousevan ja laskevan hänen rakkaan Lintunaisensa ääni.
Keiju seisoi melkein kiinni hänessä ja katseli sinne myös.
"Eikö se näytä sievältä?" kuiskasi hän.
"Luuletteko, että taivas on kauniimpi kuin tuo?" kysyi Freckles.
Tyttö nauroi.
"Tahdotteko nauraa vielä makeammin?" kysäisi Freckles.
"Nauru tekee aina hyvää", vastasi keiju. "En pane pahakseni toista
annosta sitä lajia. Antakaa tulla!"
"No niin", sanoi Freckles. "Tahdon vain sanoa, että minusta aivan
tuntuu siltä kuin itsekin kuuluisin tuonne. Minäkin kulkisin hienoissa
vaatteissa ja liikkuisin noilla permannoilla ja pitäisin puoleni
parastakin vastaan heistä."
"Mutta millä kohtaa minun pitää nauraa?" kysyi tyttö ikäänkuin
pettyneenä.
"Te kysytte, milloin teidän pitää nauraa, ja katsotte sittenkin minua
silmiin", kummasteli Freckles.
"Enhän minä voi olla niin hupsu, että nauraisin tuollaiselle ilmeiselle
totuudelle", sanoi tyttö. "Jokainen, joka tuntee teidät puoleksikaan
niin hyvin kuin minä, tietää että te ette koskaan tee itseänne
syypääksi epähienouteen ja että te liikutte kahta vertaa sirommin kuin
kuka mies tahansa täällä. Miksi siis ette tuntisi kuuluvanne sinne,
missä ihmiset ovat hienoja ja miellyttäviä."
"Sepä kumma!" virkkoi Freckles. "Olettepa te ystävällinen niin
ajatellessanne. Mutta kaksin verroin ystävällinen niin sanoessanne."
Uutimet avautuivat, ja muuan nainen tuli heitä kohti. Hänen silkkinsä
ja pitsinsä laahasivat pitkin kiilloitettua lattiaa. Valo välkkeet
liekkivät hänen kaulallaan ja käsivarsillaan ja panivat jalokivet
hohtamaan. Hän hymyili iloisesti, ja vasta kun hän puhui, tuli Freckles
täysin käsittäneeksi, että se oli hänen rakastamansa Lintunainen.
Nähdessään hänen hämminkinsä Lintunainen huudahti: "No, Freckles,
ettekö tunnekaan minua sotatamineissani?"
"Tunnen kyllä siinä univormussa, jossa taistelette Limberlostin
puolesta", vastasi Freckles.
Lintunainen naurahti. Sitten nuorukainen kertoi, mistä syystä oli
tullut, ja Lintunainen tuskin saattoi uskoa korviaan. Hän ei voinut
varmasti sanoa, milloin tulisi, mutta lupasi saapua niin pian kuin
mahdollista, sillä hänen teki kovasti mieli valokuvata tuo uusi ilmiö.
Heidän puhuessansa tyttö ahtoi laatikkoon voileipiä, kakkua, hedelmiä
ja kukkia. Hän antoi Frecklesille vielä viimeisen virvoittavan
juoman, kiitti häntä yhä uudelleen siitä, että oli tuonut sanan tästä
uudesta kuva-aiheesta, ja sitten Freckles lähti ulos pimeään. Hän
polki Limberlostiin silmät suunnattuina tähtiin. Pian hän otti hatun
päästään, ripusti sen vyöhönsä ja antoi iltatuulen pöyhiä tukkaansa.
Koko matkan hän purki ilmoille palasia oratorioista, virsistä, murre-
ja neekerilauluista kirjavan vaihtelevassa järjestyksessä. Ainoa, mitä
hän tiesi osaavansa, oli laulu. Duncanit kaulivat hänen tulonsa jo
kaukaa telatieltä eivätkä voineet korviaan uskoa. Freckles irroitti
laatikon vyöltään ja antoi Saara Duncanille ja lapsille kaikki
tuliaiset, lukuunottamatta isoa kakunkappaletta, jonka vei makeasta
pitävälle Duncanille. Kukkaset hän pisti takaisin laatikkoon ja pani
sen kirjojensa väliin. Hän ei sanonut mitään, mutta he ymmärsivät, että
niihin ei saanut kajota.
"Ne on Frecklesin kukkia", sanoi muuan pikku skotlantilainen, "mutta",
lisäsi hän iloisesti, "namit on meidän".
Freckles hiukan punehtuen otti mukaansa Duncanille aiotun kakun ja
läksi suolle. Duncanin pureskellessa hän kertoi yhtä ja toista illasta,
vaikka oli vähän vaikea löytää sanoja ilmaistakseen ajatuksensa, ja
pitkä Duncan oli niin kummissaan, että oli unohtaa herkun.
Sitten Freckles nousi pyöränsä selkään, lähti ajamaan eikä lopettanut,
ennenkuin kookkain Plymouth-Rockkukko Duncanin kanakopissa tervehti
uutta päivää ja pitkät valojuovat punasivat idän kulmaa. Ajaessaan hän
lauloi ja laulaessaan hän jumaloi, mutta se Jumala, jota hän yritti
ylistää, oli kaukana ja hämärän salaperäinen. Keiju oli lämmintä lihaa
ja verta.
Joka kerta sivuuttaessaan pienen kaarnalla peitetyn jäljen hän hyppäsi
maahan pyöränsä selästä, polvistui hartaana ja painoi siihen huulensa.
Kun hän ei itse pitänyt laskua, tiesi vain kuun vanha naurunaamainen
ukko, kuinka usein se tapahtui; ja alun pitäin tuo vanha herra on ollut
hyvin suopea maisille hullutuksille.
Aamun jälleen koittaessa Freckles kaiutti viimeisen laulunsa. Lopen
uupuneena hän kääntyi linjalta sille polulle, joka vei kotiin,
levätäkseen jonkun tunnin.