Lintunainen ja keiju eivät näyttäneetkään kuuluvan tavallisiin
ihmisiin, sillä he saapuivat aikanaan ottamaan kolmatta kuvasarjaa ja
tapasivat McLeanin juttelemassa Frecklesin kanssa linjalla. McLean oli
ihastuksissaan Lintunaisen eräästä nevamaita koskevasta kirjoituksesta,
jonka juuri oli lukenut, ja pyysi nyt saada seurata häntä rämeelle
nähdäkseen, millä tavoin kuvia otettiin sellaisessa paikassa.
Lintunainen selitti, että paraikaa kuvattava malli teki asian
helpoksi, ja kun pikku kananpoikanen oli liian pieni pelästyäkseen
miestäkään, mutta kyllin iso tuottamaan vastusta, hän oli iloinen
saadessaan seuraa. He menivät yhdessä lintujen pesäpuulle, jättäen
onnellisen Frecklesin asiaksi huolehtia keijusta. Tämä oli ottanut
kitaran mukaansa ja käärön laulunuotteja, joita toivoi Frecklesin
hänelle laulavan. Lintunainen sanoi heille, että he voisivat
harjoitella Frecklesin majassa, kunnes hän oli saanut kuvatuksi pikku
kananpoikasen, ja sitten hän ja McLean saapuisivat konserttiin.
Kello oli lähes kolme, kun he olivat lopettaneet puuhansa ja kävelivät
läntistä tietä pitkin lepäämään ja haukkaamaan välipalaa. McLean
astui etumaisena pitäen tarkasti silmällä tietä ja poistaen sitä
varjostavista puista pudonneet oksat. Ison kaarnanpalasen hän lennätti
kauas notkelmaan, mutta pysähtyi samalla ja tuijotti tiehen.
Lintunainen kumartui katsomaan. Yhdessä he tutkivat tuota keijun
jalanjälkeä. Viimein heidän silmänsä kohtasivat toisensa, Lintunaisen
täynnä kummastusta, McLeanin säälin kostuttamina. Ei kumpikaan
sanonut sanaakaan, mutta he käsittivät kaikki. McLean astui notkoon
ja haki taas esille kaarnankappaleen. Hellävaroen hän pani sen
takaisin paikalleen, ja Lintunainen astui varovaisesti ylitse. Heidän
saapuessansa majan sisäänkäytävän pensaille pysähdytti heidät tytön
ääni, sillä se oli perin käskevä ja hyvin kärsimätön.
"Freckles James Ross McLean", kuului hän sanovan. "Tehän saatte minut
vallan sysimustan epätoivoiseksi. Laulatte ikäänkuin äänenne olisi
lasia ja uhkaisi murtua millä hetkellä hyvänsä. Miksi ette laula
niinkuin viikko sitten? Vastatkaapa, olkaa hyvä!"
Freckles hymyili hämmentyneenä keijulle, joka istui eräällä hänen
eriskummaisella tuolillaan säestäen kitaralla.
"Te olette petturi", sanoi tyttö. "Tässä te viime viikolla annoitte
minun luulla, että teissä on suurenkin laulajan ainesta, ja nyt te
laulatte... tiedättekö, kuinka kehnosti te laulattekaan?"
"Kyllä", sanoi Freckles siivosti. "Luulen olevani liian onnellinen
laulaakseni tänään hyvin. Laulu ei luista oikein paitsi kun olen yksin
ja ikävissäni. Nyt on maailma pelkkää päivänpaistetta, sillä teidän ja
herra McLeanin ja Lintunaisen seurassa olen niin onnellinen, etten voi
pysyttää ajatuksiani nuoteissa. Perin surkeaa on, että olen tuottanut
teille pettymystä. Soittakaa uudelleen, niin minäkin otan toistamiseen,
ja tällä kertaa aion pinnistää."
"Hyvä", sanoi tyttö tyytymättömänä. "Minusta näyttää, että jos minulla
olisi kaikki ne syyt mitä teillä ylpeilläkseni, niin nostaisin nokkaani
ja laulaisin."
"Ja mistä minulla on syytä ylpeillä?" kysyi Freckles kohteliaasti.
"No monestakin syystä", vastasi keiju kiihkeästi. "Ensinnäkin te voitte
ylpeillä ja mahtailla siitä, kuinka olette pitänyt hirrenvarkaat
loitolla tältä alueelta, ja siitä luottamuksesta, joka isällänne on
teihin. Te voitte ylpeillä siitä, ettette ole koskaan ainoatakaan
kertaa tuottanut hänelle pettymystä taikka epäonnistunut siinä, mitä
hän uskoi teidän voivan tehdä. Te voitte ylpeillä siitä, kuinka
jokainen puhuu teistä kunnioittavasti ja kuinka te olette rohkea ja
vahva. Kuulin erään ison miehen sanovan muutama päivä sitten, että
Limberlost on täynnä epämieluisia asioita -- todellisia vaaroja,
samalla ollen perin epäterveellinen -- ja että se niin pitkälle kuin
ensimmäiset siirtolaiset muistavat on ollut irtolaisten, varkaitten ja
murhamiesten tyyssija. Tämä räme on saanut nimensä miehestä, joka eksyi
siellä ja harhaili ympäri, kunnes kuoli nälkään. Se mies, jonka kanssa
minä puhuin, sanoi, ettei hän ottaisi teidän työtänne tuhannenkaan
dollarin kuukausipalkasta -- sanoipa hän niinkin, ettei ottaisi sitä
mistään hinnasta, ettekä te ole koskaan laiminlyönyt ainoatakaan päivää
tai menettänyt yhtään puuta. Ylpeä! Niinpä kyllä, luulisin, että te
juuri kaiken tämän takia voitte hyvinkin mahtailla.
"Ja aina voitte ylpeillä siitä, että olette syntyänne iiriläinen. Minun
isäni on iiriläinen, ja jos tahdotte nähdä hänen oikaisevan itseään
ja pröystäilevän, niin antakaa vain hänelle pieni aihe rehennellä
rodullaan. Hän sanoo, että jos iiriläisillä olisi riittävästi maata,
he johtaisivat koko maailmaa. Hän sanoo, että tilan ja hedelmällisen
maan puute on aina ollut heitä kahlehtimassa ja että jos Irlanti olisi
ollut yhtä avara ja hedelmällinen kuin Indiana, niin ei Englannilla
koskaan olisi ollut siellä ylivaltaa, vaan se olisi ainoastaan pieni
Irlannin lisäalue. Ajatelkaahan Englantia lisämaaksi! Hän sanoo, että
Irlannilla nykyään on paraimmat puhujat ja terävimmät valtiomiehet
koko Euroopassa, ja jos Englanti tahtoo tapella, niin millä se täyttää
juoksuhautansa? Iiriläisillä tietenkin! Irlannissa on vihreimmät ruohot
ja puut, kauneimmat kivet ja järvet, ja siellä on erikoiset rattaatkin,
nimeltä _jaunting-car_. En tunne tarkalleen, millaisia ne ovat, mutta
Irlannissa on kaikkea mitä yleensä on olemassa. Heillä on joukko suuria
näyttelijöitä ja joitakuita laulajia, eikä koskaan ole ollut ihanampaa
runoilijaa kuin eräs heikäläinen [Thomas More. Suom.]. Kuulisittepa
vain isäni lausuvan runoa 'Maani armas harppu'. Tähän tapaan se käy."
Keiju nousi, teki vanhanaikaisen juhlallisen kumarruksen, nosti kitaran
koholle ja lausui keinuvin rytmein ja kerrassaan vastustamattomalla
tavalla matkien iiriläistä ääntämistä:
"Maani armas harppu" (tyttö löi tulisesti kitaran kieliä), "Pimeästä
sinut löysin" (hän kohotti sitä valoon), "Kauan äänetönnä kahleiss'
oltuasi" (hän vaiensi kielet ruusunpunaisella kämmenellään), "Ylväästi
sinut vapautin, oma harppu iiriläinen" (hän heitti päänsä taaksepäin ja
löi sointuvan akordin), "Ja pyhitin kaikki kielesi valolle, vapaudelle
ja laululle" (hän siirtyi nyt äkkiä niihin säveliin, joita oli äsken
säestänyt).
"Sitä teidänkin tulee ajatella!" huudahti hän. "Ei pimeyttä ja
yksinäisyyttä ja ikävyyttä, vaan 'valoa, vapautta ja laulua'. En voi
käydä näin ilman muuta luettelemaan kaikkia niitä suuria, ihania
asioita, joista iiriläisen on syytä ylpeillä, mutta mitä hyvänsä ne
lienevätkin, kaikki ne ovat teidänkin, ja te olette osa niistä. Minua
ihan suututtaa tuo 'soitto on suruista tehty'! Te osaatte laulaa!
Menkää nyt tuonne ja laulakaa! Irlannilla on ollut valtiomiehensä,
soturinsa, näyttelijänsä ja runoilijansa; nostakaa te nyt heidät
sävelten siiville! Seisokaa tuossa tuomiokirkon oven edessä, ja sitten
minä tulen pitkin kuorikäytävää ja soitan säestystä, ja kun minä
pysähdyn eteenne -- niin silloin laulakaa."
Tytön kasvot olivat tavallista kiihtyneemmät. Hänen silmänsä
välkehtivät, ja hän huohotti palavasta innosta.
Hän työnsi pensaat syrjään ja katosi. Freckles seisoi odottaen suorana
kuin nuori honka ja jännittyneenä kuin taistelua vainuava sotaratsu.
Pian, ennenkuin hän arvasikaan, oli tyttö jo tulossa pitkin käytävää
häntä kohti soittaen yllyttävästi, ja valojuovat loivat hänen ylleen
sädekehän. Freckles oli kuin lumottu. Veri kohisi hänen suonissaan.
Tuomiokirkko oli majesteetillisen komea yllä kaareutuvasta
kuvusta, johon kullalla, viheriällä ja sinisellä oli maalattu
freskoja loppumattomin vivahduksin, mitä ihanimmin väritettyyn
mosaikkipermantoon, jota hänen jalkansa polkivat, ja jättimäisiin
pilareihin, Jumalan käsitöihin asti, jotka olivat saaneet muodon ja
täydellisyyden vuosisatojen päivänpaisteessa ja sateessa. Mutta nuo
keijun kauniit nuoret kasvot ja jumalallisesti kaavaillut muodot olivat
Hänen kaikista täydellisin työnsä. Ei koskaan hän ollut näyttänyt niin
ylenpalttisen ihanalta. Hän hymyili nyt rohkaisevasti ja lähetessään
näppäili kieliä täysin voimin.
Freckles-paran sydän oli miltei haljeta pakahduttavasta tuskasta ja
suuresta rakkaudesta. Haluten tyydyttää tytön toiveita hän unohti
kaiken muun, ja kun soittaja pääsi laulun alkutahtiin, oli hänkin
valmis. Laulu suorastaan purkausi esille:
Irlannin vihreä kolmikkolehti
renkaana yhdessä varressaan:
lempi ja usko ja rohkeus rehti,
niissäpä taika ja mahti on maan.
Keijun silmät aukenivat ihmetellen, ja huulet olivat puoliksi raolla.
Poskiin syttyi palava puna. Hän oli koettanut innostaa Frecklesiä ja
siinä onnistunut liiaksikin. Hän oli vielä liian nuori tietääksensä,
että yrittäessään saada miehen hehkumaan naiset tavallisesti sytyttävät
tulen, jota eivät pysty tukahuttamaan eikä hoitamaan. Freckles katseli
hänen ylitsensä ja lauloi tämän laulun sillä tavalla, jolla sitä ei
koskaan ennen oltu laulettu, hänelle yksin, ja sen sijaan, että tyttö
auttaisi, niinkuin oli tarkoittanut, kantautui hän nyt laulun siivillä
pois, kauas pois siihen maailmaan, joka hänelle oli outo. Kun Freckles
pääsi kertosäkeeseen, läähättäen ja silmät suurina, liiteli tyttö häntä
kohti ja soitti kuin henkensä edestä pysyäkseen mukana.
Lemmitkö, lausuppa, lemmitkö aina
kolmoislehteä Irlannin?
Viimeisessä sävelessä ääni vaimeni, ja pojan katse upposi tytön
silmiin. Hän oli antanut parhaimpansa, kaikkensa. Hän vaipui polvilleen
ja pani käsivartensa rinnalleen ristiin. Ikäänkuin lumottuna lähestyi
tyttö häntä ja sormillaan hyväillen hänen tuuheita punertavia
kiharoitaan taivutti hänen päätänsä taaksepäin ja painoi huulensa hänen
otsalleen.
Sitten hän peräytyi ja katseli Frecklesiä. "Hyvä poika!" sanoi hän, ja
hänen äänensä värisi sydämen liikutuksesta. "Rakas poika! Tiesinhän
minä, että te osaisitte. Minä tiesin, että teissä on se kyky. Kun
joudutte suureen maailmaan ja silloin yleisön edessä laulatte vain
kerran tällä tavoin, niin teistä tulee kuolematon, ja mitä hyvänsä
tahdotte, sen myös saatte."
"Mitä hyvänsä?" sammalsi Freckles.
"Mitä hyvänsä", toisti keiju.
Freckles nousi, jupisi jotakin, sieppasi vanhan sankonsa ja ryntäsi
umpimähkään suolle, sanoen hakevansa vettä. Keiju astui hitaasti majan
poikki, istuutui karkeatekoiselle lavitsalle ja puoliksi ummistettujen
silmäluomien lomitse tutki tarkkaavasti kenkänsä kärkeä.
Polulla Lintunainen kääntyi McLeaniin päin hämmästyneen näköisenä.
"Hyvä Jumala!" jupisi McLean.
"Luuletteko, että tyttö tiesi juuri itse saaneensa tuon aikaan?" kysyi
Lintunainen hiljaisella äänellä.
"En", sanoi McLean, "en luule. Mutta poika poloinen sen tiesi. Taivas
auttakoon häntä!"
Lintunainen katseli hiljalleen aaltoilevaa ruohistoa pitkin. "En
ymmärrä, kuinka voisin moittia tyttöä", sanoi hän viimein. "Juuri
samatenhan minäkin olisin tehnyt."
"Puhukaa suunne puhtaaksi", pyysi McLean liikutettuna. "Tehkää oikeutta
pojalle."
"Hän on luonnostaan ritarillinen", tunnusti Lintunainen, "eikä
käyttänyt tilaisuutta hyväkseen. Hän ei edes yrittänyt kajota tyttöön.
Mitä hyvänsä tuo suudelma hänelle olikaan, sen hän älysi, että se oli
lapsen hellä mielijohde, jonka oli herättänyt väkevä mielenliikutus.
Hän menetteli niin hienosti ja miehekkäästi kuin kukaan mies olisi
voinut."
McLean kohotti hattuaan. "Kiitos", sanoi hän yksinkertaisesti ja työnsi
pensaat syrjään heidän astuaksensa Frecklesin majaan.
Lintunainen oli siellä ensi kertaa, ja ennenkuin hän läksi pois,
lähetti hän hakemaan kameransa ja valokuvasi joka puolen siitä ja
tuomiokirkosta. Hän oli aivan haltioissaan paikan ihanteellisesta
kauneudesta, ja hänen silmänsä seurasivat Frecklesiä, ikäänkuin olisi
mahdotonta uskoa, että tuo kaikki oli hänen suunnittelemaansa ja
suorittamaansa.
Se oli onnellinen päivä. Lintunainen oli tuonut mukanaan välipalaa, ja
he järjestivät sen ynnä Frecklesin päivällisen lattialle, istuivat,
lepäsivät ja iloitsivat. Mutta tyttö pisti kitaran takaisin koteloon ja
keräsi ääneti nuottinsa kokoon, eikä kukaan puhunut konsertista.
Lintunainen jätti McLeanin ja tytön korjaamaan pois ruuan tähteet ja
tarkasteli Frecklesin kanssa hänen majansa seiniä, kertoen kaikki mitä
tiesi hänen pensaistaan ja kukistaan. Hän selitti erään kardinaalikukan
laatua ja osoitti hänelle, mitä hän oli halunnut tietää kaiken kesää
-- miksi mehiläiset turhaan surisivat sen ympärillä, jota vastoin
mesilinnut siinä pitivät jokapäiväisiä kemuja. Jotkut Frecklesin
keräämistä kasveista olivat niin harvinaisia, ettei hän tuntenut niitä,
ja polvistuneina, kasvio keskellään, he tutkivat eri lajeja. Hän
vaelsi Frecklesin kanssa pitkin tuomiokirkon kuorikäytävää, ja hänen
neuvostaan poika valaisi alttariaan leimuavalla tulikukkarivillä.
Kun Freckles palasi kotiin vietettyään rämeellä pitkän päivän, näki
hän Kana-rouvan liitelevän etelään ja ihmetteli, minne se oli menossa.
Hän astui valoisaan, herttaiseen pikku keittiöön, ja ottaessaan alas
pesuvadin emännälleen teki erään kysymyksen.
"Kuulkaapa, lähtevätkö suudelmat pesussa pois?"
Niin lämmin aalto tulvahti vaimon sydämeen, että heikko puna peitti
hänen poskensa. Hän oikaisi olkapäitään ja katsoi käsiinsä hellästi.
"Herra varjele, eihän toki, Freckles", vastasi hän. "Ei ainakaan
sitten, kun on saanut suudelman siltä, jota rakastaa. Ne suudelmat
eivät jää pinnalle. Ne syöpyvät sisään, kunnes osuvat keskelle sydäntä
ja pysähtyvät sinne, eikä mikään voi ottaa niitä pois, tuskinpa edes
kuolemakaan... Niin, poikaseni, voit olla ihan varma siitä, että
suudelmat eivät lähde pesussa pois."
Freckles laski vadin penkille ja mutisi, painaessaan kuumat, hehkuvat
kasvonsa veteen: "Eihän minun sitten tarvitse pelätä, vaikka pesenkin,
sillä se syöpyi sisään."