Freckles oli puolitiessä Limberlostiin, kun astui maahan pyörältä. Hän
ei voinut ajaa pitemmälle, kun ei nähnyt tietä. Hän istuutui erään puun
juurelle, ja hänen nojatessaan sitä vastaan puistattivat ja ravistivat
häntä nyyhkytykset. Jos ihmiset muistuttaisivat hänelle mikä hänen
asemansa oli, puhuttelisivat alentuvaisesti tai panisivat merkille
hänen kätensä, niin sen hän saattoi kestää, mutta tämä -- se varmaankin
tappaisi hänet. Hänen kuuma, läikehtivä iiriläisverensä oli syvästi
kuohuksissa. Mitä he tarkoittivat? Miksi he niin tekivät? Niinkö he
kaikkia kohtelivat? Oliko se sääliä?
Sitä se ei voinut olla, sillä hänen tietääkseen täytyi Lintunaisen ja
keijun isän olla selvillä siitä, että hän ei todella ollut McLeanin
poika, eikä se kuulunut heihin vähintäkään. Hänen onnettomuudestaan ja
köyhyydestään huolimatta he ilmeisesti odottivat hänen tekevän jotakin
arvokasta maailmassa. Siitä täytyy tulla hänen lääkkeensä. Hänen täytyy
työskennellä kasvatustaan varten. Hänen täytyy lähteä pois. Hänen
täytyy keksiä ja toteuttaa se suuri asia, josta keiju puhui. Ensi
kertaa hänen ajatuksensa levottomina kääntyivät kaupunkiin ja opintojen
aloittamiseen. McLean ja Duncan puhuttelivat häntä "pojuksi", mutta hän
oli mies. Hänen täytyi katsoa elämää rohkeasti silmiin ja suorittaa
miehen työ. Keiju oli vielä lapsi. Hän ei saanut ottaa keijulta vastaan
tuollaista avomielistä kumppanuutta, joka oli hänelle seitsemäs taivas,
maallinen rikkaus ja kaikki mitä on olemassa sillä välillä, mutta
toiselle _ei mitään_.
Hän kuuli pahaenteistä jyrinää, havahtui, kaappasi pyöränsä ja
läksi vilistämään rämeelle päin. Hänen mieltään ahdisti, kun näki
saappaittensa lojuvan tuvan ovella; lapset, jotka leikkivät puupinolla,
kertoivat äidin sanoneen, että ne olivat niin raskaat hänen pitää
jalassa, ja äiti oli palannut ja heittänyt ne pois. Lopen säikähtyneenä
Freckles pysähtyi vain vetämään ne jalkaansa ja kiirehti sitten minkä
kerkesi Limberlostiin. Länteen päin oli pitkä musta, kovaksi tallattu
tie selvä, mutta kaukana itäisellä taholla hän saattoi nähdä jotakin
muodotonta ruskeata virumassa poikkipuolin polulla. Hän painalsi
eteenpäin kaikin voimin.
Saara Duncan makasi kasvot maata kohti polulla. Freckles käänsi
hänet seljälleen ja hänen verensä hyytyi, kun hän näki jähmettyneen
kauhistuksen vaimon kasvoilla. Hän kuuli heikkoa huminaa, ja jotakin
lehahti häntä vastaan. Hän vilkaisi ympärilleen ja hätkähti, sillä
villi mehiläisparvi oli asettunut vaivais-orjantappuraan ainoastaan
muutaman metrin päähän. Ilma oli sakeana ärtyneitä, rauhattomia
mehiläisiä, jotka hankkiutuivat lentämään edelleen, etsien soveliasta
asuntoa. Silloin hän luuli käsittävänsä, ja sydämestään iloiten siitä,
että vaimo oli pelastunut, vaikkakin nipin napin, Freckles nosti hänet
maasta ja riensi häntä kantaen pitkin polkua, kunnes he olivat kaukana
vaaran ulottuvilta. Hän laski taakkansa siimekseen, nouti vettä suolta
hattunsa pohjassa ja valeli sillä vaimon kasvoja ja käsiä, mutta
taintunut makasi hievahtamatta, ilman elonmerkkiäkään.
Frecklesin saappaat olivat vaimosta olleet niin isot ja raskaat, että
hän oli palannut ja heittänyt ne pois, vaikka niin kovasti pelkäsi
rämettä niitä vailla. Se ajatus, että hänen nyt tuli lähestyä sitä,
hermostutti häntä, ja pelkoa lisäsi vielä se seikka, ettei hän koskaan
ollut käynyt siellä yksin. Hän ei ollut vaeltanut polkua montakaan
metriä, ennenkuin hänen hätänsä alkoi. Hän ei ollut Freckles, eikä
yksikään linjan lintu eksynyt pitämään häntä tavallisena vartijana.
Ne tulivat suhisten pesistään, pyrähtivät odottamattomista paikoista
ja lehahtivat hänen päänsä ja jalkojensa ympärillä nopein äkillisin
liikkein, niin että hän yhtä mittaa hätkähteli. Ennenkuin Freckles
oli puolitiessä kaupunkiin, oli vaimo-parka aivan suunniltaan, eikä
Limberlost ollut vielä laulanut eikä soittanut hänelle.
Mutta paha oli tulossa. Ilma oli tyyni ja paahtavan kuuma, hiljaisuus
sitä tukahuttavaa laatua, joka ennustaa kesäistä myrskyä, ja kaikki
höyhen- ja turkispukuiset metsän asukkaat olivat hermostuneita. Linnut
päästelivät vain joitakin katkenneita säveliä ja lentelivät etsien
suojapaikkoja. Yhdellä hetkellä kaikki näytti elottomalta, seuraavalla
taas kaikkialta kuului äkkiä surinaa, kimeitä huutoja ja siipien
lepatusta. Metsän sisällä oli yhtenä kohinana murinaa, suhinaa, röhinää
ja ärinää.
Notkelman ruoho painui litteäksi raskaiden tuulenhenkäysten
tieltä, ja isot mustat kanat kiertelivät yhä alempana rämeen yllä.
Pilvenriekaleita kerääntyi taivaalle peittäen auringon ja himmentäen
koko maailman, mutta seuraavassa tuokiossa ne olivat pyyhkäistyt pois.
Päivä paistoi taas polttavan kirkkaasti, ja kaikkialla vallitsi rauha.
Saara Duncan seisahtui polulle. "Enpä minä jäisi tälle paikalle
miljoonankaan kuukausipalkalla", lausui hän ääneen, mutta oman äänen
kuuleminen ei tuottanutkaan huojennusta, sillä se oli niin erilainen
kuin mitä hän oli odottanut, että hän pikaisesti vilkaisi ympärilleen
nähdäkseen, hänkö itse tosiaan oli puhunut. Vavisten hän kuivasi hien
otsaltaan päähineensä liepeeseen.
"Kauhean kuuma", läähätti hän käheällä äänellä. "Luulen, että aika
rajuilma on nousemassa. Kai se Freckles koettaa rientää."
Leuka tärisi hänellä kuin säikähtyneellä lapsella. Hän otti hilkan
päästään korjatakseen sen asentoa ja tölmäsi viereistä pensasta
vasten. Suhahtaen lensi sieltä melkein päin silmiä yöhaukka, joka oli
ojentautunut oksalle päiväuntansa ottamaan. Vaimo kirkaisi ja syöksi
linjaa pitkin polkaisten sammakkoa, joka juuri loikki tien poikki. Se
hirveä rääkäisy, jonka se päästi joutuessaan tallatuksi, ihan huumasi.
Hän huusi vimmatusti ja hyppäsi toiselle puolelle. Samalla hän joutui
notkelmaan, jossa ruoho ulottui miltei vyötäisille, ja kun hänet nyt
yllätti käärmeitten pelko, riensi hän lennossa vanhalle puunrungolle
tieviereen. Hän kapusi sille nelinkontin, mutta se oli niin ontto ja
laho, että hän vajosi sen läpi polvia myöten. Pudotessaan hän yritti
tarrata piikkilankaan, mutta ei onnistunut, vaan raapaisi ranteensa
piikkiin niin pahasti, että siihen tuli pitkä, vertavuotava naarmu.
Hänen sormensa puristuivat kuin suonenvedossa toisen langan ympärille.
Hän oli nyt liiaksi pelästynyt huutaakseen. Hänen kielensä jäykistyi.
Hurjana hän takertui notkuvaan lankaan ja sai siitä viimein kiinni
toisellakin kädellä. Sitten hän voi kurottaa ylimpään lankaan ja sillä
tavoin kiskoa itsensä ylös, saaden varman jalansijan. Sitten hän nosti
maasta sauvan, joka oli häneltä pudonnut. Raskaasti nojautuen siihen
hänen onnistui palata tielle, mutta hän vapisi niin, että tuskin jaksoi
kävellä. Muutaman askeleen päästä hän joutui ensimmäisen sieltä viedyn
puun kannolle.
Hän istui siellä suorana ja jäykkänä kuin kynttilä ja aivan hiljaa,
koettaen koota ajatuksensa ja voittaa pelkonsa. Orava pudotti hänen
yläpuoleltaan pähkinän, ja kun se ratisten tuli alas, kimmoten oksalta
oksalle, repi se hänen joka hermoaan. Ja kun sitten orava kiukustuneena
kirkaisi, syöksyi hän polulle.
Tuuli yltyi, valon ja pimeän vaihtelut kävivät äkillisemmiksi, ja
ukkonen lähestyi ja voimistui joka jyrinällä. Mustatrastaat nousivat
parvittain notkosta ja riensivät sisemmäs metsään kovaäänisesti
huudellen: "Tshek, tshek!" Harakat järjestivät joukkojaan
heimohuudolla: "Trool-ö-hii! trool-ö-hii!" Punasiipiset rastaat
viistivät läheltä maata, kutsuen viivästyneitä aviosiippojaan: "O'
jo siin'! o' jo siin'!" Isoja pikimustia variksia kerääntyi hänen
ympärillensä huutelemaan, ikäänkuin kehoittaen häntä pakenemaan,
ennenkuin olisi auttamattomasti liian myöhäistä. Haikara, joka
läheisessä hetteessä kalasteli Frecklesin "hoksaaja"-sammakkoa, joutui
kinaan myskirotan kanssa ja päästi viiltävän äänen, joka pani Saara
Duncanin loikkaamaan metrin verran tietä pitkin eteenpäin. Hän oli niin
järkkynyt, ettei jaksanut juosta pitkälle. Hän pysähtyi ja tuijotti
kauhistuneena ympärilleen.
Mehiläisiä lentää poksahteli häntä vastaan ja surisi kiukkuisesti,
ennenkuin hän sen älysi. Sitten pörinä paisui joka puolella. Nyyhkytys
kuin suonenveto puistatti häntä, ja hän hyökkäsi pensaisiin, sieltä
taas notkoon, mihin vain vapautuakseen parveilevista mehiläisistä,
kyykistellen, hypähdellen, taistellen suoraan henkensä puolesta. Nyt
tuntui surina kuuluvan hiukan heikommalta. Hän osui jälleen tielle ja
juoksi kaikin voimin muutamia harvoja äkäisiä takaa-ajajia pakoon.
Siinä joka hermonsa jännittäen juostessaan eteenpäin hän äkkiä älysi,
että tien poikki hänen edessään kiemurteli iso pyöreä musta esine,
jonka selässä oli ruskeita, mittausopillisten kuvioiden näköisiä
merkkejä. Hän yritti pysähtyä, mutta äänekkäämpi surina hänen
takanaan varoitti, eikä hän tohtinut. Kooten helmansa korkeammalle,
hiustensa hulmutessa kasvojen ympärillä ja silmien melkein kuopistaan
pullistuessa hän juoksi suoraan sitä kohti. Hänen askeltensa töminä ja
mehiläisten surina säikäytti kalkkarokäärmettä, joka pysähtyi keskelle
polkua, nosti päätänsä ruohostosta ja kalisteli kysyvästi -- kalisteli
niin että vaimensi mehiläisten äänet.
Mutta suoraan sitä kohti porhalsi kauhun valtaama nainen, juosten
hurjasti ja hillittömästi. Hän loikkasi korkealta sen ylitse ja lensi
sitten eteenpäin kuin siivekkäin askelin. Kiemurastaan iskenyt käärme
ei osannutkaan häneen, vaan päätyi sen sijaan mehiläisten sekaan. Ne
istuivat sen päälle ja ympärille, ja kun käärme nyt älysi joutuneensa
pulaan, painautui se ruohistoon ja ponnisteli päästäkseen kololleen,
joka oli syvässä pajujen reunustamassa notkelmassa, ja näytti siltä,
kuin niittokone olisi tehnyt leveän jäljen.
Raivostuneitten mehiläisten lauma ryntäsi äkäisenä sen jäljestä ja
takertui vaivais-orjantappuraan, johon asettui nähdäkseen, olisiko se
sovelias paikka. Kerrassaan menehtyneenä vaimo horjui vielä moniaan
askeleen eteenpäin, kaatui suulleen polulle, mistä Freckles hänet
löysi, ja makasi liikkumatta.
Freckles puuhasi häntä virvoittaakseen. Vihdoin vaimo veti pitkän
vavahtelevan henkäyksen ja avasi silmänsä.
Nähdessään hänet kumartuneena ylitsensä Saara Duncan sulki jälleen
silmänsä, tarttui sitten häneen kiinni ja kompuroi pystyyn. Freckles
auttoi paraansa mukaan, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja
puoleksi kantaen asteli hänen kanssansa aukeamalle. Säikähtynyt nainen
puristausi kiinni häneen ja ponnisti kaikin voimin, mutta silmiänsä hän
ei tahtonut avata, ennenkuin lapset kerääntyivät hänen ympärillensä. Ja
vaikka hän oli iso vankka skotlantilaisnainen, keikahti hän nyt jälleen
kumoon, ja lapset parkuivat.
Mutta nyt Freckles oli jo niin lähellä tupaa, että jaksoi kantaa hänet
sisälle ja laskea vuoteelle. Hän lähetti vanhimman pojan telatietä
pitkin kiireimmiten noutamaan lähimmän naapurin, ja yhdessä he sitten
riisuivat vaimon ja huomasivat, ettei hän ollut saanut mitään vammaa.
He pesivät ja sitoivat verta vuotavan ranteen ja saivat hänet lopulta
tajuihinsa. Hän nyyhkytti ja vapisi maatessaan. Ensimmäiset järjelliset
sanat, jotka hän lausui, olivat: "Freckles, katsoppa sitä ruukkua
keittiön pöydällä, ettei hiivani juokse yli."
Kului monta päivää, ennenkuin hän saattoi yksityiskohtaisesti kertoa
Duncanille ja Frecklesille, mitä hänelle oli tapahtunut, eikä hän
sittenkään voinut olla itkemättä kuin pieni lapsi. Freckles oli kovin
suruissaan ja hoiti häntä yhtä hyvin kuin mikään nainen olisi osannut;
sillä välin pitkä Duncan huolissaan kummankin puolesta puuhasi varhain
ja myöhään, tukkien tuvassa joka raon ja tarkastaen ympäristössä joka
kolkan, minne käärme ehkä saattoi olla kätkeytynyt. Vahtipolulla
vietetyn aamun vaikutukset tärisyttivät Saaraa yhä edelleen. Hän
ei saanut rauhaa, ennenkuin oli lähettänyt hakemaan McLeania ja
pyytänyt häntä pelastamaan Frecklesin kaikista vastaisista vaaroista
tällä kauhun paikalla. Johtaja lähti rämeelle vahvasti päättäneenä
tehdä hänelle mieliksi. Mutta Freckles vain nauroi hänelle. "No no,
herra McLean! Suotta on minun tähteni kiusaantua hermostuneen naisen
pelotteluista!" sanoi hän. "Tiedänhän minä, miltä hänestä on tuntunut,
kun itse olen kokenut samaa, mutta se on kaikki ollutta ja mennyttä.
Minun suurin kunniani on suorittaa otteluni loppuun rämeen ja kaiken
sen kanssa, mitä siinä on tai voi sinne tulla, ja sitten jättää se
teille, sir, niinkuin olen teille ja itselleni luvannut. Te ette voi
pahoittaa mieltäni kipeämmin kuin ottamalla sen minulta nyt, kun
juuri olen päämäärään tulossa. Eihän siihen ole enää kuin kolme neljä
viikkoa, ja kun minä olen täällä vaeltanut jo melkein vuoden, niin mitä
tuo lisä merkitsee, sir? Teidän ei tarvitse antaa naisten sekaantua
asioihin, sillä olen aina kuullut, kuinka siitä on vain kiusaa."
McLean myhäili. "Entä kuinka oli viime puun laita?" sanoi hän.
Freckles punastui ja näytti miettiväiseltä.
"Keijukaiset ja Lintunaiset eivät kuulu tavallisten joukkoon, sir",
vakuutti hän arkailematta.
McLean nauroi satulassa istuessaan.