"No älähän nyt mitä!" huudahti Duncanin vaimo, kun Freckles seisoi
hänen edessään kädessä keijun hattu. "Minä olen aina ajatellut,
että sinä tai Duncan älyäisitte, että hilkka ei ole oikein sopiva
minunlaiselleni vaimoihmiselle, ja siinä teit oikein kauniisti, kun
toit minulle tämän sievän hatun."
Hän käänteli sitä, tarkastellen olkikudosta ja lehtireunustusta, ja
ihastuneena silitteli karkein sormin silkkinauhoja. Kun hän ihaillen
kohotti sitä, näkivät Frecklesin hämmästyneet silmät uuden puolen
Saara Duncanista. Vaimo laski leikkiä, mutta alta pilkisti selvänä se
tosiasia, että vaikka hän olikin köyhä, työn kuluttama ja vailla muuta
hienostusta kuin mitä oli syntyessään saanut, oli hänen sielussaan
kumminkin jotakin, mikä vaati naisellista koristelua, ja Frecklesin
kävi häntä oikein sääli, niin että hän päätti kaupunkiin tultuaan
lähettää emännälleen uuden hatun, vaikkapa siihen menisi viisikymmentä
dollaria.
Hidastellen vaimo antoi hatun takaisin.
"Sinä olet hirveän kiltti, kun ajattelet minua", sanoi hän iloisesti,
"mutta ihmettelen kuitenkin, kuinka on makusi laita. Etkö luule, että
sinun on paras viedä tämä takaisin ja tuoda vähän yksinkertaisempi
pääkappale naiselle, jonka hiukset ovat jo puoleksi harmaat? Tämä
näet tuntuu koko joukon liika iloiselta minulle. Silti en sano, ettei
se ole juuri sellainen, kuin haluaisin, mutta enhän voi saattaa
itseäni naurunalaiseksi. Paras sinun on antaa tämä jollekin nuorelle
ja kauniille, tuollaiselle kuusitoistavuotiaalle. Mistä olet sen
tavoittanut, Freckles? Jos täällä on viime aikoina jotakin joutunut
hukkaan, olet unohtanut siitä mainita."
"Näettekö mitään taivaallista tässä hatussa?" kysäisi Freckles pitäen
hattua korkealla.
Aamutuulonen heilutteli keveästi nauhoja, kietoen toisen Frecklesin
hihan ympäri ja toisen hänen rintansa poikki, ja ne takertuivat kuin
magneetin voimasta.
"Näenpä kylläkin", vastasi Saara Duncan. "Onhan se yksinkertainen ja
koruton, mutta näkeehän siitä myös, että se on kaikista hienointa
tavaraa. Se on juuri sellainen, jota sanoisin taivaalliseksi hatuksi."
"Niinpä kylläkin", sanoi Freckles. "Se kuuluukin keijukaiselle."
Sitten hän kertoi hatun historian ja kysyi, mitä sillä nyt tekisi.
"Viet sen hänelle tietysti", sanoi Saara Duncan. "Se on kukaties ainoa
mikä hänellä on ja hän ehkä tarvitsee sitä."
Freckles hymyili. Hän käsitti jokseenkin selvästi, kuinka ainoa se oli
keijun hatuksi. Mutta kuinka olikaan, yhden asian hän tunsi olevansa
velvollinen toimittamaan ja hyvin mielelläänkin, mutta ei ollut siitä
varma.
"Luuletteko siis että minä voin viedä sen hänelle kotiin?" kysyi hän.
"Tietysti sinun täytyy", sanoi hänen emäntänsä. "Ja heti paikalla,
hetkeäkään hukkaamatta. Se on ollut täällä nyt kaksi päivää, ja hän
kaipaa sitä kukaties, mutta ei kehtaa tai kerkiä tulla hakemaan."
"Mutta kuinka minä voin sen viedä?" kysyi Freckles.
"Pyörällä mennä hurahutat. Tunnissahan sinä sen helposti toimitat."
"Mutta entä jos sen tunnin aikana...?"
"Joutavia! Olet vahtinut tuota metsää niin, että vallan olet siihen
kiinni kasvanut. Anna minulle saappaasi ja nuijasi, poika, ja lähdenpä
tästä vartioimaan itään ja länteen päin siihen asti, kun palaat."
"Rouva Duncan! Ettehän voi sitä mitenkään tehdä", huudahti Freckles.
"Miksen?" kysäisi vaimo.
"Mutta tiedättehän, kuinka hirveästi pelkäätte käärmeitä ja paljon
muuta mitä rämeessä on."
"Pelkäänhän minä käärmeitä", myönsi vaimo, "mutta ne ovat kai ryömineet
nevalle tässä kuumuudessa. Minä pysyn polulla ja pidän vahtia, ja
saathan pitää kiirettä viime taipaleella. Päivä on juuri sitä mallia,
että tuntuu ennustelevan myrskyä. Voinhan panna lapset leikkimään
puupinolla, kunnes tulen takaisin. Sinä lähdet matkaan ja viet sille
siunatulle pikku keijulle hänen korean hattunsa."
"Oletteko varma siitä, että tämä kaikki on oikein?" tiukkasi Freckles.
"Luuletteko, että herra McLean suuttuisi, jos hän tulisi?"
"Enkä, en luule", vastasi vaimo. "Jos sinä ja minä olemme sitä mieltä,
että jokin asia on tehtävä, ja minä pidän sinun sijastasi vahtia, niin
onhan toki selvää, että McLeanista kaikki on kohdallaan. Minä pistän
hatun paperiin ja hyppää sinä pyöräsi selkään ja anna hurista. Eikö
sinun pitäisi pukeutua pyhävaatteisiin?"
Freckles ravisti päätänsä. Hän tiesi, mitä hänen oli tekeminen,
mutta ei maksanut vaivaa kuluttaa aikaa siihen, että selittäisi sitä
toiselle, kun oli niin kiire. Hän vaihtoi saappaat kenkiin, antoi
vaimolle sauvan ja lähti huristamaan kohti kaupunkia. Hän tiesi aivan
hyvin, missä keiju asui. Hän oli nähnyt hänen kotinsa monta kertaa, ja
nyt hän sivuutti sen kohottamatta katsettaan kadusta ja ohjaten suoraan
hänen isänsä konttorille päin.
Hattu kädessä Freckles kulki pitkän konttoristirivin ohitse ja
yksityiskonttorin ovella pyysi saada puhutella itse omistajaa.
Hänen odotettuansa hetkisen ilmestyi hänen eteensä pitkä laiha
teräväsilmäinen mies ja kysyi kiireesti täsmällisellä äänellä: "Millä
voin palvella teitä, sir?"
Freckles ojensi hänelle paketin ja vastasi: "Jättämällä tyttärellenne
tämän hatun, joka häneltä unohtui luokseni taannoin, kun hän kiireessä
läksi pois. Ja sanomalla hänelle ja Lintunaiselle, että minä olen
kiitollisempi kuin sanoilla voin ilmaista heidän avustaan. Minä olen
Limberlostin vartija, sir."
"Miksi ette vie sitä perille itse?" kysyi liikemies.
Frecklesin kirkkaat harmaat silmät tähtäsivät keijukaisen isää
ujostelematta, ja hän sanoi: "Jos te olisitte minun sijassani,
veisittekö te sen itse?"
"En, en kai", vastasi herrasmies nopeasti.
"Miksi siis kysytte, minkä vuoksi en sitä tee?" tiedusti Freckles
viattomasti.
"Sepä se!" sanoi liikemies, vilkaisi pakettiin, katsoi sitten
pystypäiseen poikaan ja jälleen pakettiin ja mutisi anteeksipyynnön,
jonka Freckles otti kumartaen vastaan.
"Olisitte erittäin ystävällinen, jos tahtoisitte viedä perille tämän
hatun ja terveiseni. Hyvästi, sir", ja poika kääntyi lähteäkseen.
"Hetkinen vielä", sanoi keijun isä. "Olettakaamme, että sallin teidän
itsenne palauttaa tämän hatun ja esittää sanottavanne."
Freckles mietti hetken aikaa, kohotti sitten horjumattoman uskolliset
silmänsä ja kysyi: "Miksi niin tekisitte, sir? Olette tosiaan
ystävällinen niin puhuessanne ja minä kiitän teitä suopeudestanne,
mutta se, että minä olen halukas menemään ja te valmis suostumaan, ei
vielä todista, että tyttärenne haluaa ottaa minut vastaan tai vaivautua
minun tähteni."
Liikemies katsoi tiukasti tätä tavatonta nuorta miestä kasvoihin ja
tunsi niistä pitävänsä.
"Aioin mainita teille vähän muutakin", sanoi Freckles. "Joka päivä näen
jotakin ja toisinaan kosoltakin sellaista, josta luulen Lintunaisen
ylen mielellään ottavan kuvia, jos siitä tietäisi. Ehkä mainitsette
hänelle siitä, ja jos hän niin haluaa, voin minä toimittaa hänelle
sanan, milloin näen semmoista, jota hän kenties ei muualla tapaa."
"Jos niin on laita", sanoi liikemies, "ja jos tunnette olevanne
hänelle kiitollisuudenvelassa hänen taannoisesta avustansa, niin
sillä tavoinhan voitte velastanne päästä. Hän viettää kaiken aikansa
ulkosalla aiheita etsien. Jos sattuisitte tapaamaan jotakin ehkä
harvinaisempaa kuin mitä hän itse löytää, niin säästäisitte hänelle
paljon etsimisen aikaa, ja hän voisi työskennellä turvallisena teidän
suojeluksessanne. Joka tapauksessa antakaa hänen tietää, milloin näette
jotakin, mitä luulette hänen voivan käyttää, ja me teemme kaikki mitä
voimme teidän hyväksenne, jos tahdotte antaa hänelle apuanne ja mikäli
mahdollista valvoa hänen turvallisuuttansa."
"Minä niin kaipaan ihmisiä", sanoi Freckles, "ja minusta on niin
äärettömän hauskaa, jos saan seuraa. Luonnollisesti minä ilmoitan tai
lähetän hänelle sanan, milloin vain on aihetta. Kaikki mitä siinä
suhteessa voin tehdä, saattaisi minut sanomattoman onnelliseksi, mutta"
-- taaskin piti saada totuus esille, koska Freckles oli puhumassa --
"mitä heidän suojelemiseensa tulee, niin minä kyllä uhraisin vaikka
henkenikin, mutta eipä siitäkään olisi eräissä tapauksissa hyötyä.
Nevalla voi joutua niin moniin eri vaaroihin, jotka vaativat joka
ihmistä katsomaan tarkasti eteensä. Jollei olisi pakko suojella itseään
varkailta, niin ei McLeanin tarvitsisi maksaa aimo rahoja vahdin
palkkaamiseen. Minä niin mielelläni näkisin heidän tulevan ja teen
kaiken voitavani, mutta minun täytyy mainita teille, että he saattavat
jonakin päivänä taas kohdata hirrenvarkaita."
"Niin kyllä", sanoi keijun isä, "ja lieneehän sekin vaara olemassa,
että jonakin päivänä maa halkeaa ja nielee kaupungin, mutta enpä minä
silti heitä liikettäni sen pelosta eikä Lintunainen liioin. Jokainen
tuntee hänet ja hänen puuhansa, eikä rahtustakaan tarvitse pelätä,
että kukaan häiritsisi häntä, vaikka kävisikin varastamassa muutamia
McLeanin kullanarvoisia puita. Hän on Limberlostissa yhtä hyvässä
turvassa kuin kotonaankin, mitä hirrenvarkaisiin tulee. En pelkää muuta
kuin käärmeitä, myrkyllisiä kasveja ja hyönteisiä, ja senkaltaisia
vaaroja hän kyllä tapaa kaikkialla. Teidän ei tarvitse hetkeäkään siitä
huolehtia. Mielelläni ilmoitan, mitä haluatte sanoa. Kiitoksia hyvin
paljon ja hyvästi, sir."
Freckles ei itse saattanut tietää siitä mitään, mutta seuraamalla
parhaita vaistojaan ja toimimalla niin kuin oletti oikean herrasmiehen
tekevän hän sai aikaan sen, että liikemies yllätyksekseen ajatteli
häntä ja montakin kertaa sinä aamuna kesken kiireittensä näki hänen
kasvonsa edessään; jos hän sitävastoin olisi mennyt tytön luo, niinkuin
oli halunnut, ei hänen isänsä olisi pannut häneen mitään huomiota.
Kadulla hän henkäisi syvään. Kuinka hän oli selviytynyt asiasta? Hän
tiesi ainoastaan noudattaneensa parhaita vaikuttimiaan, eikä sen
enempää voi kukaan tehdä. Hän katsahti pyöräänsä nähdäkseen, että se
oli kunnossa, ja juuri astuessaan polkimelle, noustakseen satulaan,
hän kuuli sydämeensä asti tunkevan äänen huutavan: "Freckles! hei,
Freckles!"
Keiju erkani nauravasta tyttöparvesta ja riensi hänen luoksensa.
Hänellä oli yllään lumivalkea puku -- soma pikku hamonen, kaulalla ja
ranteissa pehmeitä, viehättäviä pitsejä. Ohuitten hihojen läpi näkyivät
selvästi hänen kauniit, pyöreät käsivartensa, ja pääntie oli siksi
matala, että muodoltaan täydellinen kaula oli vapaana. Päässä oli
ihastuttava hattu valkeista punoksista, lieri koristettuna poimutetulla
tyllillä, joka oli niin pehmeää harsoa kuin hämähäkinseitti, ja joukko
valkeita ruusuja oli sirotettu hänen kultakutreilleen, kierretty
hatunkopan ympäri, keikkuen vallattomina hänen olkapäillään. Sormissa
välkehti kultaa ja sinisiä jalokiviä, ja kaiken kaikkiaan hän oli
ihanin olento mitä Freckles milloinkaan oli nähnyt. Seisoen polkimella
unohti nuorukainen itsensä, pumpulipuseronsa, sarkahousunsa ja vyönsä,
josta riippuivat piikkilankasakset ja pihdit, ja tuijotti kuten
mies tuijottaa ensi kertaa nähdessään jumaloimansa naisen kaikessa
kukkeudessaan, jota vielä korostaa sopiva ja kaunis vaatetus.
"Hei, Freckles!" huusi tyttö lähestyessään, "ajattelinpa juuri teitä
joku päivä sitten. Tiedättekö, en ole koskaan ennen nähnyt teitä
kaupungissa. Te vahdittekin tuota linjaa niin hartaasti. Minkä vuoksi
olette nyt täällä? Onko jotakin vinossa? Oletteko juuri lähdössä
Limberlostiin?"
"Tulin tuomaan hattunne", vastasi Freckles. "Te unohditte sen silloin
kiireessä. Olen juuri jättänyt sen isällenne ja samalla pyysin
lausumaan kiitokseni siitä, että te ja Lintunainen niin pontevasti
autoitte minua."
Keiju nyökkäsi vakavana, ja Freckles ymmärsi tehneensä oikein siinä,
että meni hänen isänsä luokse. Sitten hänen sydämensä hypähti ilosta,
sillä tyttö sanoi tuskin jaksavansa odottaa ensi kertaan, jolloin he
tulisivat ottamaan seuraavan kuvan pikku kananpoikasesta. "Tahdon
kuulla lopun siitä laulusta enkä ollut vielä kuin vilahdukselta nähnyt
lehtoanne", valitti hän. "Ja mitä lauluun tulee, niin jos aina osaatte
laulaa niinkuin silloin, en milloinkaan voi kuulla kyllikseni. Mitähän
jos otan kitaran mukaani ja joitakuita lempilaulujani! Minä soitan ja
te laulatte, ja niin panemme linnut pois viralta."
Freckles seisoi polkimella silmät maahan luotuina, sillä hän tunsi,
että jos nostaisi ne, niin niissä ilmenevä hellän jumaloimisen hehku
pääsisi näkyviin ja säikäyttäisi keijua.
"Minä luulin, että silloiset kokemuksenne pelottaisivat teitä koskaan
tulemasta takaisin", sanoi hän.
Tyttö nauroi hilpeästi.
"Näytinkö minä pelästyneeltä?" kysyi hän.
"Ei, ette näyttänyt."
"Oo, minä ihan iloitsin", huusi impi. "Mokomatkin inhoittavat varkaat!
Minun teki kovasti mieli merkitä yksi heistä, mutta ajattelin, että
ehkä oli teille parasta jättää se tekemättä. Kyllä ne sen sietäisivät.
Ei se minua pelottanut; ja mitä Lintunaiseen tulee, niin hän on
tottunut kohtaamaan käärmeitä, maankiertäjiä, äkäisiä koiria, lampaita,
nautaeläimiä ja Herra ties mitä. Häntä ei mikään voi säikäyttää, kun
hän ajaa kuvaa takaa. Ovatko ne tulleet takaisin?"
"Eivät", sanoi Freckles. "Työmiehet tulivat sinne heti kello
kahdentoista jälkeen ja veivät puun pois, mutta minun täytyy kertoa
teille, ja teidän täytyy sanoa Lintunaiselle, että he aivan varmaan
tulevat vielä ja hyvin piankin, sillä nyt ei enää kestä kauan, kunnes
työmiehet saapuvat tälle nevalle työhönsä."
"Voi mikä vahinko!" huudahti keiju. "Siellä ne raivaavat teitä,
hakkaavat poikki kauniit puut ja kääntävät kaikki nurinnarin. Ne
ajavat pois linnut ja hävittävät tuomiokirkon. Ja kun ne ovat tehneet
pahimpansa, seuraavat kaikki lähiseudun sahalaitokset ja raastavat pois
helpomman puutavaran. Sitten maanomistajat kaivavat joukon ojia ja
rakentavat tervahautoja, ja parin kesän perästä Limberlost on pelkkää
viljaa ja perunaa."
He katsoivat toisiinsa ja purskahtivat yhteen ääneen nauramaan.
"Tekin pidätte siitä", sanoi Freckles.
"Pidän", sanoi keiju, "minä rakastan sitä. Teidän majanne on pieni
palanen suorastaan keskeltä keijukaisten maata, ja tuomiokirkko on
Jumalan työtä, ei teidän. Te vain olette löytänyt sen ja avannut oven
Hänen rakennettuaan sen valmiiksi. Linnut, kukkaset, köynnökset,
kaikki on niin suloista. Lintunainen sanoo olevan ihan totta, että
katinjuustot, tulikukat, kurjenmiekat ja liljat ovat isommat ja
värikkäämmät siellä kuin muualla tällä paikkakunnalla. Hän sanoo sen
johtuvan saven ja mudan runsaudesta. Minua ihan kiukuttaa, jos täytyy
nähdä nevaa raivattavan, ja teistähän sen täytyy tuntua kuin parhaan
ystävän menettämiseltä, eikö niin?"
"Jotakin siihen suuntaan", vastasi Freckles. "Mutta Limberlost on niin
syöpynyt mieleeni, että kaikki tulee koko elämäni ajan pysymään minulle
todellisesti elävänä, mitä hyvänsä sille tehnevätkin. En voi sanoin
kertoa, kuinka iloinen olen, että tulette vielä jonkun kerran, ainakin
ennen työmiehiä. Sen ajan ohi en jaksa itsekään ajatella."
"Tulkaapa saamaan raitista juotavaa, ennenkuin lähdette", sanoi keiju.
"En millään muotoa", esteli Freckles. "Jätin rouva Duncanin
vahtipolulle, ja siellä on niin monta asiaa häntä pelottamassa. Jos hän
näkee vain ison käärmeenkin, en tiedä mitä hän ehkä tekee."
"Ei siihen mene enempää kuin yksi minuutti, ja nopeasti polkemalla
saatte voittaa sen ajan takaisin. Olkaa niin hyvä. Minä keksin teille
jotakin hyvää hiukan korvatakseni sitä, mitä teitte minulle siellä ensi
päivänä."
Freckles katsoi kerrassaan kummastuneena keijun ihaniin kasvoihin.
Todellako hän sitä tarkoitti? Kulkisiko keiju tuota katua hänen
kanssaan, joka oli raajarikko, koditon olento kuluneissa vaatteissa,
työaseet vyöllä matkassa, ja nauttisi hänen seurassaan sitä kestitystä,
jota tarjosi? Hän ei voinut sitä uskoa, ei keijukaisestakaan.
Mutta sittenkään hän ei tekemättä vääryyttä noille puhtaitten
suloisten kasvojen avomielisyydelle voinut ajatella, että hän
totta tarkoittamatta saattaisi tehdä tarjouksensa. Hän tarkoitti
todellakin mitä sanoi, mutta kun tarjous olisi toteutettava ja hän
näkisi ystäväinsä hämmästyneet katseet, vihamiestensä ivahymyt --
jos hänenlaisellaan muuten oli vihamiehiä! -- ja kuulisi uteliasten
pilkalliset kuiskutukset, silloin hän älyäisi erehdyksensä ja katuisi.
Miehen asia oli harkita näitä seikkoja ja pelastaa hänet oman siunatun
yleväsydämisyytensä seurauksista.
"Minun täytyy todellakin lähteä", sanoi Freckles vakavasti, "mutta
kiitän teitä ystävällisyydestänne hartaammin kuin koskaan voitte
kuvitella. Sitä ajatellen minä koko kotimatkan tyhjennän täysinäisiä
maljoja jääkylmine juomineen."
Keijun jalka polkaisi maata. Hänen silmänsä leimahtivat suuttuneesti.
"Siinä ei ole mitään järkeä", sanoi hän. "Miltä teistä olisi tuntunut,
kun tiesitte, että minä olin palavissani ja janoissani, ja toitte
minulle juotavaa, jos minä en olisi siitä huolinut siksi, että...
että... niin, Herra ties miksi. Voitte ajaa nopeammin saadaksenne ajan
takaisin. Olen jo päättänyt, mitä aion hankkia teille."
Hän astui nuorukaisen sivulle ja pisti rohkeasti kätensä hänen
kainaloonsa -- oikean käsivarren alle, joka päättyi tyhjään hihaan.
"Tulkaa pois nyt", sanoi hän varmasti. "En tahdo muuta kuulla."
Freckles ei olisi osannut kertoa mitä tunsi, eikä sitä olisi kukaan
muukaan osannut. Hänen verensä kohisi ja pää oli pyörällä, mutta hän
säilytti malttinsa. Hän kumartui tytön puoleen.
"Älkää tehkö sitä, salokeiju", sanoi hän lempeästi. "Te ette ymmärrä
asiaa." Arvoituksellista oli, kuinka Freckles sen ymmärsi. "Niin se
on", jatkoi hän. "Jos isänne kohtaisi minut kadulla, minunlaiseni
miehen, tässä puvussa ja teidän kanssanne käsitysten, olisi hänellä
täysi syy kepittää minua kaikkien nähden enkä minä sormeani nostaisi
sitä estääkseni."
Keijun silmät välähtivät. "Jos luulette, että isäni on vihoissaan
siitä, että minä teen semmoista, mikä on oikein ja ystävällistä ja
tuottaa itselleni iloa, niin olette täydellisesti erehtynyt isäni
arvioimisessa, -- ja minäpä kysyn häneltä, ja sitten saatte nähdä."
Hän päästi irti Frecklesin käsivarren ja kääntyi rakennuksen ovelle
päin. "Niin, katsokaapa vain", huudahti hän.
Hänen isänsä seisoi ison kadunpuoleisen akkunan ääressä, kädessä
tukku papereita, uteliaasti tarkaten pientä kohtausta silmin, jotka
varmasti käsittivät yhtä hyvin kuin jos hän olisi omin korvin kuullut
joka sanan. Keiju kohtasi hänen katseensa ja teki pienen epätoivoisen
eleen Frecklesiin päin. Liikemies vastasi hänelle sanomattoman hellällä
katseella, nyökäytti päätänsä ja viittasi papereillaan samaan suuntaan,
johon tytärkin oli tahtonut, ja suurinkin pölkkypää olisi voinut lukea
hänen huultensa kehoituksen: "Vie hänet sinne!"
Frecklesiä puistatti. Huomatessaan keijun isän hän oli loitonnut
tytöstä niin pitkälle kuin yhdellä askeleella pääsi, vetänyt pyörän
luoksensa ja temmannut hatun päästään.
Tyttö kääntyi häneen päin voitonriemuisena. Hän oli hyvin kiihtynyt
eikä ollut tottunut vastustelemisiin. "Näittekö sitä?" kysyi hän.
"Oletteko nyt tyytyväinen? Aiotteko tulla vai pitääkö minun kutsua
poliisi teitä taluttamaan?"
Freckles lähti. Muuta ei voinut tehdä. Pyöräänsä taluttaen hän käveli
tytön rinnalla pitkin katua. Yhtä mittaa piti keijun vastata iloisiin
tervehdyksiin. Hän astui erään ravintolan vierassaliin ikäänkuin olisi
sen omistaja. Tarjoilija riensi häntä vastaan.
"Tuolla on tyhjä pöytä akkunan ääressä ja siellä on vilpoisaa. Minä
varaan sen teille", mies aikoi mennä asiaa toimittamaan.
"Kiitos, ei tarvitse", sanoi keiju. "Olen pysäyttänyt tämän miehen
äkkiarvaamatta, ja hänen on kiire. Pelkään, että jos me asetumme
istumaan, aikaa kuluu liika paljon ja perästäpäin hän minua morkkaa."
Hän astui tarjoilupöydän luo, ja pitkä rivi ihmisiä tuijotti heihin
julkeuden ja uteliaisuuden ilmein juuri niin kuin Freckles oli
aavistanut. Hän vilkaisi keijuun. Nyt hän toki näkisi.
"No totta vie!" tuumi hän itsekseen, "eipä se liikuta häntä lainkaan!"
Tyttö laski päivänvarjon ja hansikkaat kädestään. Hän meni pöydän
päähän ja suuntasi silmiensä koko patterin siellä seisoskelevaan
mieheen.
"Olkaa hyvä ja antakaa tietä", sanoi tyttö.
Esiliinainen mies väistyi ja päästi hänet menemään. Tyttö astui hänen
ohitsensa, valitsi korkean välkehtivän lasin, melkein niin ohuen kuin
paperi, ja pisti sen maljaan, jossa oli jäänpalasia seassa.
"Tahdon itse sekoittaa juomaa ystävälleni", sanoi hän. "Hänellä on
pitkä, hiostava ajo edessään, enkä minä siedä, että hän lähtiessään
saa sellaista kielelle makeaa, mutta äitelää juomaa, jollaista te
sekoitatte vain siinä mielessä, että mies tulisi takaisin kymmenen
minuutin päästä." Tarjoilupöydän äärestä kuului hyväksyvä naurahdus.
"Minä tahdon kirkasta, raikasta, kuohuvaa juomaa, jossa on kirpeän
hapahko maku. Missä on kirsikkamehua? Siitä tulee kyllä hyvä, kun se ei
ole liian makeaa, vai mitä arvelette?"
Tarjoilija oli samaa mieltä. Hän osoitti eri hanat, ja keiju sekoitti
juomaa, Frecklesin seisoessa niin suorana että melkein nojautui
taaksepäin, silmät luotuina vain häneen ja ensinkään huomaamatta muuta
ympärillänsä. Saatuaan lasin reunoja myöten täyteen tyttö tipahutti
hieman sen sisällyksestä toiseen lasiin ja maistoi.
"Se on aivan liian makeata janoiselle miehelle", sanoi hän.
Hän kaatoi pois puolet, täytti lasin uudelleen ja maistoi toistamiseen.
Tuloksen hän alisti tarjoilijalle. "Eikö se nyt ole parahultaista?"
kysyi hän.
Mies vastasi ihastuneena: "Saisin kai kympin lisää palkkaa kuussa, jos
oppisin tuon tempun!"
Tyttö vei täyden, kylmän juomalasin Frecklesille, joka otti hatun
pois päästään, ja nostaen jääkylmän juoman hänen silmiensä tasalle ja
katsoen suoraan niihin sanoi kaikkein pehmeimmällä äänellään: "Juon
tämän salokeijun terveydeksi."
Samoin kuin hän oli sanonut tytölle ensi päivänä, niin nyt tyttö
vuorostaan varoitti: "Juokaa hitaasti."
Kun kääntöovi sulkeutui heidän takanaan, kysyi eräs pöydän luona
seisovista tarjoilijalta: "Mitähän tuo merkitsee?"
"Juuri sitä, mitä näitte", vastasi toinen kuivasti. "Me olemme siihen
tottuneet. Tuskin kuluu päivääkään näinä helteisinä aikoina, ettei
se tyttö keksi jotakuta kaikkien hylkäämää poloista ja tuo tänne.
Sitten hän menee tarjoilupöydän taakse itse ja valmistaa juoman aina
asianhaarain mukaan. Hänellä on kaikenlaisia päähänpistoja siitä, mikä
soveltuu mihinkin aikaan ja tilanteeseen, ja voitte panna veikkaa,
että hän osaa oikeaan. Ei yksikään apulainen täällä osaa laittaa hänen
makunsa mukaista juomaa. Siinä hän on kerrassaan taituri. Joskus itse
isäntäkin pyytää häntä sekoittamaan itselleen hyvän siemauksen."
"Ja hän suostuu?" kysyi mies virnistäen.
"No varmasti! Mutta ensin hän panee isännän lujille ja ottaa selon
siitä, milloin hän on viimeksi juonut. Mitä hän on juonut. Kuinka
kuuma hänen on. Milloin hän viimeksi söi. Sitten hän tulee tänne ja
sekoittaa lasiin kivennäisvettä, hiukan happoa ja vähän kirsikkaa,
sitruunaa, rypälenestettä, ananasia tai jotakin muuta hapahkoa ja
virvoittavaa. Sen hän sitten kohottaa sinisten silmiensä tasalle, ja
se on sitten osunut paikalleen jos koskaan mikään. Luulenpa tosiaan,
että puolet salaisuudesta on juuri tuossa hänen _harrastuksessaan_,
sillä vaikka pidänkin häntä visusti silmällä, en koskaan pääse perille
hänen sekoituksistaan. Hänellä on täällä avoin tili. Isä maksaa
kerran kuussa. Yhdeksän kymmenettä osaa hän tarjoaa muille. Itse hän
maistaa tuskin milloinkaan, mutta kun hän niin tekee, käskee hän minun
valmistaa juoman. Hän on kaikkien lemmikki. Meidän siivoojapoikakin
tappelisi hänen puolestaan. Sitä kestää vuoden ympäri, sillä talvella
hän lämmittelee kohmettuneita vaivaisia kuumalla kahvilla ja suklaalla."
"Olipa hänellä tällä erää mukanaan merkillinen otus", virkkoi muuan.
"Iiriläinen, käsipuoli, suora kuin seipään niellyt ja jotakin
mielenkiintoista silmissä. Huomasitteko, kuinka hattu lensi päästä?
Entä hänen silmänsä? Siinäkin yksi, joka voisi 'tapella hänen
puolestaan'. Kuka se lienee?"
"Se on kai", arveli eräs kolmas, "se McLeanin vahti sieltä
Limberlostista, ja minä luulen, että tyttö on käynyt siellä rämeellä
Lintunaisen kanssa kuvia ottamassa ja sitä tietä tullut hänet
tuntemaan. Olen kuullut puhuttavan, että se mies on perin näppärä
lintuja hoitamaan, ja sehän sopii Lintunaiselle kuin puuron keskelle
silmä."
Kadulla keiju käveli Frecklesin rinnalla ensi risteykseen ja seisahtui
siihen. "Lupaatteko polkea kyllin nopeaan voittaaksenne takaisin ne
viisi minuuttia, jotka tuohon menivät?" kysyi hän. "Minä olen hieman
levoton rouva Duncanin puolesta."
Freckles käänsi pyöränsä sivukadulle. Hänestä tuntui, että hän oli
niellyt tuon ihanan jäisen juoman jokaiseen ruumiinsa hermoon, eikä
vatsaansa. Kihosipa se päähänkin.
"Siksikö te kivenkovaan tahdoitte itse valmistaa sen juoman, että
tiesitte, kuinka päihdyttävä siitä tulisi?" kysyi hän.
Tämä kohteliaisuus oli hieno ja miellytti tyttöä. Hän naurahti
iloisesti.
"Ensi kerralla te kenties ette niin paljon kursaile", härnäsi hän.
"En olisi nytkään kursaillut, jos olisin tuntenut isänne ja paremmin
ymmärtänyt teitä. Luuletteko todellakin, että Lintunainen aikoo tulla
toistamiseen?"
Keiju oli veitikkamaisen näköinen ja vastasi: "Häntä ei kesyttömillä
hevosillakaan kiskoisi sieltä pois. Kovalle ottaa viikon päättymisen
odotus. En kummastuisi vähintäkään, jos näkisin hänen lähtevän
liikkeelle jo nyt."
Freckles ei voinut kestää epätietoisuutta; hänen täytyi siitä päästä.
"Entä te?" kysäisi hän, mutta ei tohtinut nostaa silmiään. "Eivät ne
kesyttömät hevoset minuakaan sieltä pidättäisi", nauroi tyttö. "Tulen
niin hirvittävän mielelläni, ja ensi kerralla tuon kitarankin mukanani,
ja minä soitan ja te laulatte minulle jonkun laulun, josta enimmin
pidän, eikö niin?"
"Kyllä", vastasi Freckles, sillä muuta hän ei saanut sanotuksi sillä
hetkellä.
"Näyttää hankkivan myrskyä", sanoi tyttö. "Jos riennätte, niin juuri
ennätätte pois alta. No, hyvästi!"