Silmät suurina Freckles katseli, kuinka Lintunainen ja keiju ajoivat
pois. Kun he olivat kadonneet näkyvistä ja hän itse hyvin kätkeytynyt
pienen puun oksien sekaan, muisti hän, ettei ollut kiittänyt heitä eikä
sanonut hyvästiäkään. Katsoen siihen, mitä olivat kokeneet, he eivät
kaiketi koskaan palaisi. Hänen sydämensä ihan pysähtyi tätä ajatellessa.
Maatessaan oksain alla hän oli syvissä mietteissä, vaikkei
ajatellutkaan Mustaa Jaakkoa tai Wessneriä. Tulisivatko Lintunainen
ja keiju takaisin? Ei tulisi yksikään niistä naisista, jotka hän
oli tuntenut. Mutta olivatko he muiden hänen tuntemiensa naisten
kaltaisia? Hän ajatteli Lintunaisen rauhallisia kasvoja ja keijun
revolverinpitelyä eikä enää ollut niin varmaa siitä, etteivät he
palaisi.
Minkälaisia olivat ihmiset suuressa maailmassa? Hänen tietonsa siitä
oli niin perin rajoitettu. Kunnalliskodissa oli ollut henkilöitä, jotka
olivat palkastaan tarjonneet jäykkää, pintapuolista ystävällisyyttä.
Vieraat, joita siellä kävi vastaanottopäivinä, hän jakoi kolmeen
luokkaan: virsien veisaajiin, joilla oli kyynel silmänurkassa ja
tekopyhyys jokaisessa kasvonjuonteessaan; niihin, jotka silkissä
kahisten ja jalokivistä kimmeltäen lahjoittivat pienille äidinrakkautta
kaipaaville orpo-raukoille kuluneita leluja, sittenkun heidän omat
lapsensa eivät niistä enää välittäneet, aivan samassa mielessä kuin
nakkelivat leivänpalasia Eläintarhan apinoille ja samasta syystäkin --
nähdäkseen millä tavoin he ottaisivat ne vastaan ja pitääkseen lystiä
sillä, mitä saajat niillä tekisivät; ja kolmanteen luokkaan, jotka
hänestä olivat oikeita ihmisiä. Nämä saivat hänetkin tuntemaan, että
he tosiaan välittivät jotakin hänen siellä olostaan ja iloitsivat, jos
näkisivät hänet jossakin muualla.
Mutta nyt oli hänen luokseen osunut uudenaikaisia ihmisiä, joilla oli
kaikkea maallista hyvyyttä niin paljon kuin he tarvitsivat ja jotka
suorittivat huomioonotettavaa työtä. Heillä oli täysi syy ylpeillä
omastansa, mutta olivat kohdelleet häntä kuin omaa poikaa ja veljeä.
Heidän kanssansa hän saattoi, kerrankin eläissänsä, unohtaa tuon
menetetyn käden, joka muuten joka päivä kiusasi häntä aina uudella
vaivalla. Mitä lajia ihmisiä he olivat ja mihin hänen tuntemaansa
luokkaan he kuuluivat? Hän ei päässyt siitä selville, sillä hän ei
ollut koskaan tuntenut toisia heidän kaltaisiaan; mutta kuinka hän
heitä rakasti!
Oliko enemmistö siinä maailmassa, johon hänen oli määrä lähteä, heidän
tapaisiaan vai noita ulkokullatuita, muruja nakkelevia luokkia? Sitä
Freckles ei tietänyt, mutta hän tuli siihen johtopäätökseen, että
sellaiset ihmiset kuin Lintunainen ja keiju, McLcean ja Duncanit olivat
varsin harvinaisia ja siksi erittäin kallisarvoisia.
Hän oli unohtanut aamullisen kiihtymyksen ja ajan kulumisen, kun
etäiset äänet herättivät hänet ja hän hitaasti kohotti päätänsä. Ne
tulivat yhä lähemmäksi, ja kun raskaat vankkurit vierivät alas itäistä
polkua, saattoi hän kuulla ne selvästi. Työläiset siellä kirkuivat
itsensä käheiksi Limberlostin vartijalle hurraten. Freckles ei tuntenut
sitä ansaitsevansa. Hän olisi antanut paljon, jos olisi voinut selittää
asian miehille, mutta vain McLeanille hän saattoi sen kertoa.
Frecklesin nähdessään miehet heiluttivat lakkejaan ja hurrasivat
huikeasti. McLean puristi lämpimästi hänen kättänsä, mutta Duncan
painoi hänet vasten rintaansa, jykevästi kuin karhu, ja sai tankatuksi
pari ylistyksen sanaa. Joukko ajoi metsään ja lopetti puun kaatamisen.
McLean oli tavattoman vihainen tästä hyökkäyksestä omaisuuttaan
vastaan, sillä kaadantakiireissään vorot olivat sahanneet puuta liian
korkealta ja tärvelleet puolitoista jalkaa kallisarvoista puuta.
Viimeistenkin vankkurien vierittyä pois McLean istui kannolle, ja
Freckles kertoi sen jutun, josta hänen tekikin niin mieli puhua. Isäntä
tuskin voi uskoa korviaan. Hän oli myös kovin pettynyt.
"Olen melkein rukoillut tänne tullessani", sanoi hän, "että sinulla
olisi joitakin todisteita, minkä nojalla voisimme vangita mokomat
miehet ja päästä niistä eroon, mutta eihän se käy ensinkään laatuun.
Emme voi sekoittaa noita naisia juttuun. He ovat auttaneet sinua
pelastamaan puun ja vetonikin siinä samassa. Mutta ei voi odottaa,
että Lintunainen, joka rämpii joka paikassa, lähtisi todistamaan heitä
vastaan."
"Eipä tietenkään; eikä keiju liioin, sir", sanoi Freckles.
"Keiju?" kysäisi McLean kummissaan.
Isäntä kuunteli äänettömänä, kun Freckles kertoi keijukaisen
saapumisesta ja ristimisestä.
"Minä tunnen hänen isänsä oikein hyvin", sanoi McLean viimein, "ja olen
useasti nähnyt tytön. Olet oikeassa; hän on sievä nuori tyttö ja tuntuu
olevan kerrassaan vapaa väärästä ylpeydestä ja muusta hullutuksesta.
En vain ymmärrä, kuinka hänen isänsä tohtii päästää sellaisen helmen
tämäntapaiseen paikkaan."
"Hän tohtii sen siksi, että tyttö on helmi, sir", sanoi Freckles
innokkaasti. "Luottaahan tyttö siihenkin, että kalkkarokäärme
kalistelee ennenkuin iskee häneen, ja luonnollisesti hän ajattelee
voivansa luottaa ihmisiin yhtä hyvin. Eikä ole sitä Jumalan luomaa,
joka ei uhraisi elämäänsä hänen puolestaan. Hän ei kaipaa mitään
vartijaa. Hänen kasvonsa ja suloinen olentonsa ovat ainoa turva mitä
hän tarvitsisi kiljuvien villienkin parissa."
"Sanoitko hänen käyttäneen toista revolveria?" kysyi McLean.
"Hän ihan pelotti minut kuoliaaksi", myönsi Freckles. "Hänen isänsä
näyttää opettaneen hänet ampumaan. Lintunainen käski nimenomaan hänen
kyykistyä alas ja ampua ylös aivan vain pelottaaksensa heitä. Mutta se
huima pikku olento saattoi heitä ihan länsitielle saakka lähetellen
kuulia kuin rakeita, niin että ne suhisivat heidän korvissaan ja
kantapäissään; ja voisinpa uskoa, kissa vie, ettei hän ensinkään
huolinut siitä, vaikka olisi osunutkin. En ole nähnyt paljonkaan
ampumista, mutta sen minä sanon, että lähemmäs ei satuttamatta pääse.
Melkein säikytti minut hengiltä, niin minä pelkäsin hänen näppäävän
toisen heistä. Kun minulla ei muuta ollut kuin pari naista, joita ei
tohtinut sekoittaa juttuun, täytyi minun päästää miehet karkuun."
"No, tokko ne tulevat takaisin?" kysyi McLean.
"Tietysti! Eivät ne aio tähän tyytyä. Saatte panna päänne pantiksi
siitä, että ne tulevat takaisin. Ainakin Musta Jaakko. Wessner ehkä ei
uskalla, paitsi jos on puolihumalassa. Silloin hän on ihan hurja. Ja
seuraavalla kerralla..." Freckles empi.
"Mitä?"
"On vain kysymys siitä, kuka ampuu ensin ja varmimmin."
"Sittenhän minä en muuta voi kuin panna kaksi vahtia ja laittaa
työväkeä tänne niin pian kuin mahdollista. Heti kun huomaan, että
meillä on paras tavara sieltä jo tallella, tulemme tänne. Asia on
niin, monessa tapauksessa ainakin, että ennenkuin puu on kaadettu, on
vaikeata sanoa, mitä siitä lähtee. Sinua ei käy enää yksin jättäminen
tänne. Jaakko on ampunut jo parikymmentä vuotta, sinä vain yhden, niin
että selväähän on, ettet sinä hänelle piisaa. Kenenkä työmiehistämme
sinä kernaimmin ottaisit mukaasi?"
"En ketään, sir!" vastasi Freckles kiihkeästi. "Ensi kerralla minä
otan jalat alleni. En yritäkään tapella yksin heitä vastaan. Kun
vain saan vihiä heistä, niin heti kapaisen teidän luoksenne. Minun
täytyy tulla kuin salama, eikä Duncanilla ole ylimääräistä hevosta,
niin että olen ajatellut olevan parasta, jos hankkisitte minulle
hevosen -- taikka pyörä ehkä olisi parempi. Minun oli tapana käydä
kunnankodin tohtorin asioilla ja hän salli minun ottaa polkupyöränsä
liikkuessani kaupungilla. Ja toisinaan ylihoitajakin lainasi minulle
omaansa tunnin ajaksi. Pyörä maksaisi vähemmän ja olisi nopeampi kuin
hevonen ja vaatisi vähemmän hoitoa. Eiköhän kävisi laatuun, että jos te
piakkoin pistäytte kaupungissa, sieltä ostaisitte jonkin vanhan pyörän
romukaupasta, sillä jos joskus tulee ajaneeksi kaikessa kiireessä, ei
pyörästä ole jäljellä paljon muuta kuin kädensijat telatien poikki
päästyä."
"Niin", sanoi McLean, "ja jos sinulla ei ole ensiluokkaista pyörää, et
lainkaan pääse telatien poikki".
Heidän kulkiessansa tuvalle McLean yhä vaati toisen vartijan ottamista,
mutta Freckles piti itsepintaisesti kiinni siitä, että hän suorittaisi
ottelunsa yksin. Hän taipui vain yhteen myönnytykseen. Jos Lintunainen
muutoin luopuisi ottamasta kuvasarjaa kananpoikasesta, saisi toinen
vartija tulla, jotta Freckles voisi auttaa kuvaamistyössä ja tavata
keijua. Mutta ylipäätään hän hylkäsi apulaisvartijan ottamisen,
ennenkuin se olisi aivan ehdottoman välttämätöntä, sillä hän oli
ollut yksin niin kauan, että rakasti yksinäisyyttä, kanojansa ja
kukkiansa. Se ajatus, että siinä olisi joku vieras sekaantumassa hänen
järjestelyihinsä, säikyttämässä hänen hoidokkejaan, repimässä hänen
kukkiaan ja häiritsemässä hänen lukujaan, kiusasi häntä niin, että hän
oli sokea todelliselle avuntarpeelle.
Tervejärkinen McLean otti taipuaksensa pojan tahtoon, sillä hänessä
oli herännyt poikaa kohtaan niin lämmin rakkaus, ettei hän saattanut
vastustaa, ja niin oli hänestä paljon tärkeämpää antaa Frecklesin
suorittaa tehtävänsä ja voittaa yksin kuin menettää vedonlyönnissä
vaikka kuinka paljon.
Seuraavana aamuna McLean toi pyörän, ja Freckles lähti polullensa sitä
koettelemaan. Se oli uusi, ilman ketjua, erikoisesti varustettu nopeata
ajoa varten ja joka suhteessa lajinsa parhaita. Freckles ajaa hurautti
pienen koeajon, ennenkuin lukitsi sen kaappiinsa, ja läksi sitten jalan
tarkemmin linjaansa tarkastamaan. Poistuessaan hän loi silmäyksen
ympärilleen ja jäi hämmästyksestä seisomaan.
Sammalpeitteellä hänen kauneimman kukkalavansa edessä oli keijun hattu.
Eilispäivän kiihoittuneessa tilassa olivat kaikki sen unohtaneet. Hän
harppasi sen luo ja nosti sen -- voi, kuinka hellävaroen! -- katsellen
sitä nälkäisin silmin, mutta koskien siihen ainoastaan sen verran,
että vei sen kaappiinsa, ripusti sen uuden pyöränsä kiiltävälle
kädensijalle ja lukitsi sinne aarteittensa joukkoon. Sitten hän läksi
vahtipolullensa, kasvoilla uusi ilme ja sydämessä outo tykytys. Siinä
aamuna hän ei pelännyt mitään. Hän tunsi olevansa oikea Daniel, ja
kaikki hänen leijonansa tuntuivat heikoilta ja vaarattomilta.
Mikä Mustan Jaakon ensi yritys olisi, sitä hän ei voinut kuvitella,
mutta varmaa oli, että jotakin yritettäisiin. Tuo paha tappelupukari
ei ollut mies luopumaan aikeistaan eikä kiltisti kärsimään, että
hattu ammutaan hänen päästään. Sitäpaitsi Wessner pysyisi myös
kostotuumassaan kiinni niin itsepäisenä kuin ainakin hollantilainen.
Freckles yritti ajatella johdonmukaisesti, mutta polulla oli liian
monta paikkaa, missä keijun jalanjäljet vielä näkyivät. Hän oli astunut
lietteiseen kohtaan ja jättänyt selvän jäljen. Iltapäivän aurinko oli
paistanut sen kovaksi eivätkä hevosen kaviot olleet tärvelleet siitä
palastakaan, niinkuin monessa muussa paikassa. Lumottuna Freckles
seisoi siinä ja katseli jälkeä. Hän mittaili sitä hellästi silmillään.
Hän ei olisi tohtinut hyväillä hänen hattuaan enempää kuin häntä
itseäänkään, mutta tämä oli eri juttu. Saattoihan jalanjälki tiellä
varmasti kuulua kenelle tahansa joka sen löysi ja sitä halusi. Hän
kumartui piikkilangan alitse ja astui nevalle. Vähällä hakemisella hän
löysi paksun kaarnanpalasen irrallaan kaatuneessa rungossa; hän kuori
sen varovaisesti ja peitti sillä jäljen niin ettei ensimmäinen sade
sitä hävittäisi.
Palattuaan majaansa hän pani hatun hellästi kirjahyllylleen ja
harjaantuakseen nousi pyöränsä selkään, lähtien jälleen uudelle
kierrokselle. Se kävi kuin lennossa, sillä polku oli hänen jaloissaan
tallaantunut sileäksi ja auringonpaisteessa paistunut kovaksi melkein
joka kohdasta. Tullessaan kaarnan kohdalle hän väisti syrjään
sivuuttaessaan ja hymyili sille. Mutta äkkiä hän loikkasi alas pyörältä
ja polvistui jäljen viereen, kohotti hattunsa, nosti varovasti kaarnaa
ja katseli jälkeä hellästi.
"Mitähän hän aikoi sanoa äänestäni?" kuiskasi hän itsekseen. "Hän ei
ehtinyt sitä sanoa, mutta hänen kasvoistaan oletan, että hän piti
siitä sangen paljon. Ehkä hän aikoi sanoa, että laulaminen oli se
suuri asia, johon minun pitäisi ryhtyä. Sitähän he kaikki ajattelivat
kunnalliskodissa. No, jos niin on, niin minä suljen silmäni, ajattelen
pikku majaani ja hänen tarkkaavia kasvojaan ja sykkivää sydäntään, ja
silloin minä yllätän ihmiset. Jaa, jos laulu sen voi, niin yllätän
heidät, niin että paikoiltaan nousevat."
Tämän kammottavan uhkauksen lausuttuaan Freckles laskeutui polvilleen
kuin lähteen partaalle tien vieressä ja painoi huulensa hartaasti
jalanjälkeen. Sitten hän nousi ja oli näöltään senlainen kuin olisi
juonut riemun lähteestä.