Seuraavana aamuna Freckles kierteli Limberlostia kuvaamattoman
onnellisena. Hän hyräili laulunpätkiä samoin kuin heläytteli
piikkilankojansa. Hänen sydämensä oli niin täysi, että ilon kyyneleet
kiiltelivät hänen silmissään. Hän koetti tarkasti jakaa ajatuksiaan
tasan McLeanin ja keijukaisen kesken. Hän käsitti täydellisesti,
missä velassa jo oli isännälle, samoin kuin eilis-illan selityksen
ja lupausten suurenmoisuuden. Alinomaa hänen päässään kierteli tuo
suunnitelma jättää vahtipaikkansa ja sitten yhtä innokkaasti käydä
käsiksi mihin yritykseen tahansa, jonka hänen rakastettu isäntänsä
näkisi hyväksi hänelle määrätä. Hän tahtoi olla valmis tekemään
tyhjäksi kaikki juonet, mitä Wessner ja Musta Jaakko voisivat häntä
vastaan punoa. Hän tajusi, että heidän voittonsa olisi kaksinkertainen,
sillä jos heidän onnistuisi kaataa yksikään puu, olisi McLean
menettänyt vetonsa.
Frecklesin kulmakarvat menivät kurttuun hänen yrittäessänsä ajatella
oikein terävästi, mutta jokaisesta huojuvasta villiruususta viittoili
hänelle keijukainen. Kulkiessaan poikki Käärmeojan ja kuullessaan
odottelevan tikli varpusen tapansa mukaan kirkaisevan: "Hii-pii",
Freckles näkikin yhä vain suloisen, sorean keijun. Mitä mahtaa mies
keijukaiselle, joka jakautuu ja leviää yli kokonaisen laakson, joka
käänteessä tyrkyttäen hänelle elävää muistoa?
Freckles laski päivät. Ensimmäisenä hän ei voinut tehdä paljonkaan
muuta kuin koetella lankojansa, laulella katkelmia ja unelmoida, mutta
ennenkuin ensi viikko toisi keijun takaisin, voisi hän jo toimittaa
monta asiaa. Kantaisi kaikki kirjansa suolle näyttääkseen ne hänelle.
Täydentäisi kukkalavaansa, panisi kuntoon joka yksityiskohdan,
mitä oli majaansa varten suunnitellut, ja loisi siitä lehdon, jota
metsänimmetkin häneltä kadehtisivat. Hänen piti keksiä keino, kuinka
saisi veden pysymään raittiina. Hän pyytäisi Duncanin vaimolta
kaksinkertaisia eväitä ja erikoisen herkullisia, silloin kun keiju ensi
kerran tulisi, niin että jos Lintunainen sattuisi taas viivähtämään
liikoja, vieraan ei tarvitsisi kärsiä janoa ja nälkää. Hän kehoittaisi
keijua ottamaan mukaansa vahvat nahkasäärykset, niin että voisi viedä
hänet pienelle kävelylle. Ja keiju saisi ystävikseen hänen kaikki
kanansa ja näkisi niiden pesät.
Kulkiessaan hän herkeämättä puheli keijukaisestaan.
"Ei sinun pidä ajatella", sanoi hän tiklivarpuselle, "että koska
minä vaellan tätä linjaa yksin päivän toisensa jälkeen, niin aina
on samoin. Jonakin päivänä sinä keikut tällä langalla ja näet minun
tulevan ja sinä kiikut ja pyrähtelet ja heilahtelet koreudessasi
ja oikein raikkaasti heläytät: 'Hii-pii!' Ja minä sanon: 'Hiipii
kai, mutta katsoppas, kuka toinen tässä hiipii!' Ja sinä katsot,
ja siinä hän seisoo. Päivänpaiste ei enää näytä kultaiselta, ruusu
ei enää punaiselta, ei taivas siniseltä, sillä hän on kaikista
punaisin, sinisin, kultaisin. Sinä huudat itsesi kateudesta käheäksi.
Sahaajalintu vääntää niskansa sijoiltaan, ja jokaiselta kukalta menee
pää pyörälle. Missä ikinä hän kulkee, voin minä kulkea saman tien
takaisin ja nähdä kaikki mitä hän on nähnyt, vaeltaa niitä polkuja,
joita hän on vaeltanut, kuulla ruohojen kuiskivan kaikkea, mitä hän on
sanonut; ja jos joku kohta on liika hetteinen hänen pikku jaloilleen,
niin -- voi Herra Jumala! -- kenties... kenties hän laskee kauniit
käsivartensa minun kaulalleni ja sallii minun kantaa hänet ylitse!"
Väristys puistatti Frecklesiä. Hän heitti keppinsä kohti pilviä,
sieppasi sen taitavasti lennosta ja pani sen pyörimään.
"Sinä kirottu itserakas hölmö!" kiljaisi hän. "Sinun tulisi ajatella,
että saisit heittäytyä mutaan hänen eteensä astinlaudaksi, ja sitten
voisit pitää itseäsi pyhitettynä, kun olet sen verran auttanut.
"Kenties hän haluaa sitä pikarin näköistä pesää, jossa siniset ja
ruskeat kanani ovat kasvattaneet pienokaisensa. Ehkä hän tahtoo
pysähtyä lammikolle ja katsoa härkäsammakkoani, joka hyväntahtoisesti
otti puhuakseen ihmiskieltä ja näyttääkseen minulle pelastuksen tien
pulastani. Jos sinä päivänä putoaa joitakin sulkia, niin totta kai ne
tulevat minun kanojeni siivistä -- se on aivan varmaa, sillä ainoa
enkeli taivaan porttien ulkopuolella vaeltaa silloin tätä hirsilinjaa,
ja tien joka askeleella pidätän henkeäni rukoillen, ettei hän levitä
siipiään purjehtiakseen pois nälkäisten silmieni näkyvistä."
Siihen tapaan Freckles haaveili, laati suunnitelmia ja vartioi
lintujaan. Hän ei laskenut yksistään päiviä, vaan jokaisen päivän
tuntejakin. Kun hän sai ne taaksensa ja jokainen toi keijun yhä
lähemmäksi, riemuitsi hän yhä enemmän keijukaisen tulosta. Päivitttäin
hän toimitti niin, että saattoi uhrata vähän aikaa ison jalavanrungon
ääressä mustille kanoilleen. Hän puikahti sinne aina ohikulkiessaan,
päästäkseen varmuuteen siitä, että niitä ei mikään vaivannut. Vaikka se
oli pitkä kierros, kävi hän moniaita kertoja joka päivä ylimääräisesti
niitä tervehtimässä, peläten että käärme tai haukka tai kettu olisi
saattanut keksiä poikasen. Sillä kaiken hänen entisen mielenkiintonsa
lisäksi tuli, että kanat nyt olivat myöskin se aihe, joka houkuttaisi
keijun sinne.
Ehkä hän voisi tavata muitakin lajeja, joita Lintunainen halusi kuvata.
Ajomies oli sanonut, että hänen veljensä kävi häntä noutamassa joka
kerta, kun oli löytänyt pesän. Hänen tiedossaan oli lukematon joukko
pesiä, ja saattoi -- hän kaikkien rämeen lintujen joukossa olla
joitakin Lintunaiselle harvinaisia.
Limberlostin siivekkäät asujamet olivat tosiaan turvassa muutoin
paitsi luonnollisilta vihollisiltaan. Hyvin otaksuttavaa oli, että
hänen kanojensa parista voi löytyä toisiakin yhtä oivallisia kuin nuo
isot mustat. Jos haluttiin kuvia puolikasvaneista linnuista, saattoi
hän tarjota viisikymmentä yhdellä ainoalla aamu vartiolla, sillä hän
oli ruokkinut ja vaalinut niitä siitä pitäen, kun ne olivat silmänsä
aukaisseet.
Hän oli kerännyt hyönteisiä ja matoja koko kevään ajan sitä mukaa kuin
oli niitä havainnut ruohossa ja pensaissapa pistänyt niitä avoimeen
pikku suuhun, jonka ensiksi oli tavannut. Ja pienokaiset olivat
iloisesti suostuneet tähän omituiseen isänsijaiseen luonnollisten
hoitajainsa lisäksi.
Kun viikko oli lopussa, oli Freckles siistinyt majansa ja somistanut
sen tuoreilla elävillä koristeilla, jotka väriloisteessa kilpailivat
sateenkaaren kanssa. Hän keräili kaarnaa ja täytti sillä tien
lokaisimmat kohdat.
Oli heinäkuun puoliväli. Viime päiväin helle oli kuivanut veden
Limberlostissa ja sen ympärillä, niin että siellä voi kävellä jalan
melkein mihin suuntaan tahansa -- jos oli mitään aavistusta suunnasta
eikä kokonaan eksynyt sen rehevässä ruohostossa ja viidakoissa.
Heleimmänväriset kukat aukoivat terälehtiään. Torviköynnökset
liehuttivat upeita punaisen- ja kullankarvaisia sarviaan mahtavain
tammien ja jalavain latvoista, ja alhaalla vaaleanpunaiset katinjuustot
täyttivät kokonaisia lammikoita.
Kuumuus sai aikaan muutakin, mistä Freckles aito iiriläisenä
joutui raivoihinsa. Laakson kuivuessa sen asukkaat etsiskelivät
rämeen vilpoisempia noroja. Ne eivät pitäneet kuumuudesta eivätkä
liioin mielineet jättää asuinpaikkojensa peltohiiriä, myyriä ja
kaniininpoikia. Hän näki niiden vilahtavan polun poikki joka päivä, kun
helle kävi paahtavaksi. Kalkkarokäärmeet olivat kerrassaan unohtaneet
säädyllisyytensä, sillä ne hyökkäilivät vähääkään varoittamatta
eivätkä muistaneet kalista edes perästäpäinkään. Joka päivä Frecklesin
täytyi hätistää pois isoja mustia ja sinisiä kyitä kanojensa pesistä.
Useasti kuuluivat hänen korviinsa kauas linjalle kauhistuneitten
lintuvanhempain hätähuudot, ja hän riensi pelastamaan pienokaisia.
Hän näki keijun, kun vaunut kääntyivät telatieltä aukeamalle. He
pysähtyivät rämeen läntiselle veräjälle ja odottivat hänen tulevan
käymään heidän edellään polkua pitkin, sillä niin hän oli sanonut
olevan varminta hevosen takia. He seurasivat itäistä linjaa eräälle
kohdalle vastapäätä isojen kanojen puuta, ja Freckles kantoi kameraa ja
opasti Lintunaisen polulle, jonka oli raivannut rungolle saakka. Hän
kertoi myös, mikä vaikutus kuumuudella oli käärmeisiin, ryömi sitten
pikku kananpoikasen luo ja toi sen päivänvaloon. Laitellessaan pystyyn
kameraa hän puheli alueensa linnuista, ja kuulijatar tuijotti häneen
epäilevänä ja silmät suurina. He sopivat siitä, että Freckles ajaisi
vaunut itäveräjän likelle varjoon ja sitten veisi hevosen pohjoiseen
päin erääseen tuntemaansa sopivampaan paikkaan. Sitten hänen oli määrä
pitää seuraa keijulle majassaan tai vahtipolulla, kunnes Lintunainen
saisi työnsä valmiiksi ja palaisi heidän luoksensa.
"Siihen kestää vain vähän aikaa", sanoi hän. "Minä tiedän nyt mihin
asetan kameran, ja pikku kananpoika on kyllin iso ollakseen kiltti
ja liian pieni karatakseen tai käyttäytyäkseen kovin rumasti, niin
että minä saavun piankin katsomaan niitä pesiä. Minulla on kymmenen
levyä matkassa eikä varmaankaan tarvitse käyttää kuin kaksi tuohon
poikaseen, niin että kukaties voin saada kuvan muutamista pesistä tai
linnunpoikasista vielä tänä aamuna."
Freckles tunsi melkein lentävänsä, kun hänen unelmansa oli toteutunut
niin pian. Hän astui pitkin polkua, ja keiju seurasi häntä. Hän pyysi
anteeksi, että kävi edellä, sillä hän tahtoi olla varma siitä, että tie
oli toiselle turvallinen. Tyttö nauroi hänen pelkoansa, mutta virkkoi,
että siinä hän sentään teki erittäin kohteliaasti.
"Vai tiedätte te senkin?" sanoi Freckles. "Enpä sitä luullut, vaan
pelkäsin, että esiintyisin julkeasti, kun kuljin edellänne."
Yllätetty tyttö katsoi häneen, äkkäsi iiriläisen leikillisyyden
vastustamattoman välkkeen hänen silmissään, ja molemmat nauroivat.
Freckles ei tietänyt mitä jaaritteli sinä aamuna. Hän näytteli
seuralaiselleen monia kauniita pesiä ja munia. Tyttö tunsi niistä
joukon, mutta toisia ei, niin että he panivat merkille munien
lukumäärän ja värin, pesän tekoaineen ja rakenteen sekä lintujen värin,
ko'on ja muodon ja läksivät sitten hakemaan sitä kaikkea kirjasta.
Kun Freckles majalle tultua oli taivuttanut ovea kaihtavia pensaita
syrjään ja astahtanut taaksepäin päästääkseen saatettavansa sisälle,
ei hän jännittyneenä tajunnut ajasta tai paikasta mitään. Kammio oli
verrattomasti paljon kauniimpi kuin viikko sitten. Keiju veti syvään
henkeänsä ja tarkasteli ensin yhtä sivua, sitten toista ja vihdoin
pitkin temppelin käytävää. "Tämähän on keijukaisten koti!" virkkoi hän
ihastuneena. Sitten hän käännähti ja katsoi Frecklesiin samalla tapaa
kuin oli katsellut hänen kättensä työtä.
"Miksi te aiotte?" kysyi hän verkalleen.
"Miksi herra McLean minua vain haluaa", vastasi toinen.
"Mitä te enimmäkseen teette?" kysyi tyttö.
"Vartioin linjojani."
"En tarkoita työtänne."
"Oo! Joutohetkinäni minä siistin majaani ja luen kirjojani."
"Kummasta on enemmän työtä: majasta vai lukemisesta?"
"Majassa puuhaan vain sen verran, että se pysyy kunnossa, ja muuten
luen."
Keiju tarkasti häntä terävästi. "Vai niin. Ehkä teistä tulee suurikin
tiedemies", sanoi hän, "mutta siltä ette näytä. Teidän kasvonne eivät
ole siihen malliin, mutta niissä on jotakin suurta. Minun täytyy
päästä selville, mitä se on ja sitten teidän pitää työskennellä sitä
varten. Isänne odottaa teidän tekevän jotakin. Sen voi kuulla hänen
puhetavastaan. Teidän tulisi aloittaa heti paikalla. Olette jo hukannut
liian paljon aikaa."
Freckles-paran pää painui. Hän ei koskaan ollut hukannut tuntiakaan
elämässään. Ei ollut saanut sellaista tuntia, jonka olisi voinut hukata.
Tyttö, joka tutkivasti tarkasti häntä, luki tämän ajatuksen hänen
kasvoiltaan. "Voi, en minä sitä tarkoita!" huudahti hän niin kiivaasti
kuin kuusitoistavuotiaan on tapana. "Tietysti te ette ole laiska.
Sitä ei kukaan koskaan uskoisi teidän ulkomuodostanne. Mutta minä
tarkoitan: teidän kasvoissanne on jotakin hienoa, vakavaa, voimakasta.
Teidän on määrä tehdä jotakin maailmassa, eikä ole yhtään väliä, kuinka
suoritatte nuo muut asiat tai kuinka suuresti ne menestyvät; kaikki se
on hukkaan mennyttä, kunnes keksitte sen yhden asian, jonka osaatte
tehdä parhaiten. Ellei teitä mikään pidättäisi, vaan voisitte mennä
mihin vain haluatte ja tehdä mitä mielitte, niin mitä tekisitte?"
tiukkasi hän.
"Minä menisin Chikagoon laulamaan Ensimmäisen Episkopaalikirkon
kuorossa", vastasi Freckles arvelematta.
Tyttö istuutui penkille -- hattu, jonka hän oli ottanut päästään ja
jota hän piti kädessään, kieri pojan jalkoihin. "Siinäpä se!" huudahti
hän kiihkeästi. "Mutta tiedättekö, mitä minusta tulee. Ei mitään! Ei
kerrassaan mitään! Osaatteko laulaa? Tietysti te osaatte laulaa! Onhan
se kirjoitettu koko olentoonne."
-- Kuka hyvänsä puoliksikaan järkevä olisi saattanut nähdä, että hän
osaa laulaa, tarvitsematta siitä keltään ilmoitusta, -- tuumiskeli hän.
-- Sehän näkyy hänen hennoista sormistaan ja nopeista, hermostuneista
liikkeistään. Ja sen näkee myös hänen kirkasvärisestä tukastaan,
tulisista silmistään, leveästä rinnastaan, kurkun ja kaulan lihaksista,
ja ennen kaikkea jokaisesta hänen äänensä sävystä, sillä jo hänen
puheensa on sulosointuisinta mitä koskaan olen kuolevaisen kurkusta
kuullut.
"Tahdotteko tehdä jotakin mielikseni?" kysyi hän.
"Minä teen mitä vain tahdotte", vastasi Freckles epäröimättä, "ja jos
en osaa tehdä mitä haluatte, niin käyn siihen heti käsiksi ja yritän,
kunnes osaan".
"Hyvä, sovittu on", sanoi keiju. "Menkääpä tuonne noin, asettukaa
pensasaidan eteen ja laulakaa jotakin, mitä ensiksi mieleen juolahtaa."
Freckles seisoi kasvot tyttöön päin ja takanaan ruskealla, sinisellä ja
purppuralla kirjailtu vehmaan vihreä seinämä, ja silmät kohti pilviä
lauloi ensimmäisen laulunpätkän mikä mieleen tuli. Se oli lastenlaulu,
jota hän oli monasti laulanut pienokaisten kanssa kunnalliskodissa ja
jonka keijun huudahdus oli tuonut hänen mieleensä:
Me käymme maahan keijujen
näin riemumielin laulellen!
Me näämme Keijumaasta unta:
on uhkea se valtakunta,
se kasvaa, kukkii, vihannoi,
sen yllä ain' on aamunkoi,
ja mit' on suurta, ihaninta,
saa siellä tunteakseen rinta.
Oi, tralalaa! Nyt käymme aina
me riemumielin, onnekkaina,
ja pian teitä tervehtäen
soi laulu niinkuin keijuväen;
se raikkahasti kajahtaa:
Ohei, tralalalaa!
Ei mikään olisi voinut paremmin soveltua Frecklesin harvinaisen
pehmeälle ja huolettoman keveälle äänelle. Hän unohti kaikki
vaipuakseen omien säveltensä tuuditukseen. Hän oli paraikaa laulamassa
loppukertoa, ja tyttö värisi ihastuksesta, kun -- kop! kop! --
pohjoisesta päin kuului nelistävän hevosen kavionkopsetta. Molemmat
juoksivat sisäänkäytävälle.
"Freckles, Freckles!" huusi Lintunaisen ääni.
Heti he olivat hänen luonaan polulla.
"Ovatko molemmat revolverit ladatut?" kysyi hän.
"Ovat", vastasi Freckles.
"Voitteko mitään oikotietä päästä muutamassa minuutissa rämeen poikki
korppikotkain pesälle ja ihan hiljaa?"
"Kyllä."
"Rientäkää sitten joutuin", sanoi Lintunainen. "Nostakaa tyttö
taakseni, ja me ratsastamme takaisin sinne, mihin jätitte hevosen, ja
odotamme teitä. Kädenkäänteessä minä sain kuvatuksi pikku kananpoikasen
ja pistin sen takaisin pesään. Sen emo tuli aivan lähelle, ja minä
olin ihan varma, että se puikahtaisi puuhun. Valaistus oli oivallinen,
niin että laitoin kameran kuntoon ja peitin oksilla, kiinnitin siihen
pitkän letkun, loittonin satakunta askelta ja piilouduin pensaikkoon
odottamaan. Muuan lyhyt, vanttera mies ja toinen pitkä ja tumma
kulkivat ohitseni niin läheltä, että olisin melkein voinut kädellä
heihin koskettaa. Heillä oli iso saha olalla. He sanoivat aikovansa
työskennellä lähes kahteentoista, vaan sitten heidän täytyy heittää
kesken, kunnes te olette sivuuttanut paikan, ja sitten he yrittävät
lastata ja illalla viedä pois. He menivät eteenpäin -- ei aivan
näkyvistäni -- ja rupesivat sahaamaan erästä puuta. Herra McLean puhui
minulle joku päivä takaperin, mitä luultavasti tapahtuisi täällä, ja
että jos he saavat kaadetuksi sen puun, hän menettää vetonsa teidän
puolestanne. Menkää koilliseen suuntaan ja joutukaa. Me kohtaamme
teidät vaunujen luona. Minä olen aina asestettu. Antakaa Pienokaiselle
toinen revolverinne ja pitäkää itse toinen. Me hajaannumme ja hiivimme
heidän kimppuunsa eri puolilta ja lähetämme heille kuulasateen, joka
ajaa heidät käpälämäkeen. Ja nyt joutuin!"
Hän kiristi ohjaksia ja karautti reippaasti pitkin polkua. Hatuttomin
päin ja salamoivin silmin istui keiju takana kädet kierrettyinä hänen
vyötäistensä ympäri.
Freckles lähti juoksemaan. Hän liikkui kuitenkin hyvin varovaisesti,
äänettömin askelin väistäen oksat ja pensaat ja pyrkien näkymättä
niin lähelle kuin suinkin sitä paikkaa, missä otaksui miesten olevan,
juostessaan hän yritti ajatella. Hän oli kohtaamassa Wessnerin, joka
paloi kostonhimosta ja jota auttoi paikkakunnan pahin tappelupukari.
Hän oli tottunut tuohon ajatukseen, mutta ei siihen haitalliseen
seikkaan, että hänellä olisi niskoillaan kaksi naista, joista
epäilemättä täytyisi pitää huolta, vaikka Lintunainen oli tarjoutunut
auttamaan. Hänen sydämensä jyskytti pahemmin kuin milloinkaan
juostessa. Hänen täytyi noudattaa Lintunaisen suunnitelmaa ja kohdata
heidät vaunujen luona, mutta jos he todella aikoivat yrittää hänen
avukseen, ei hän voisi siihen suostua. Sallia keijun hypistellä
revolveria hänen puolustuksekseen! Ei koskaan! Ei kaikkienkaan
Limberlostin puitten takia! Voisihan keiju ampua itsensä tai unohtaa
kaiken varovaisuuden ja osua käärmeen purtavaksi, joka ei tänään ollut
erikoisen ystävällisessä mielentilassa. Freckles hymähti katkerasti
eteenpäin kiitäessään.
Hänen saapuessaan vaunujen luo olivat Lintunainen ja keiju valjastaneet
hevosen eteen, sulloneet tavaransa ja odottivat nyt rauhallisesti.
Lintunainen piteli revolveria kädessään. Hän oli tummissa vaatteissa.
He olivat kiinnittäneet ison kamerakankaan keijun vaalean hameen
etupuolelle.
"Antakaa Pienokaiselle toinen revolvereistanne, pian!" sanoi
Lintunainen. "Hiivitään eteenpäin, kunnes olemme sopivan ampumamatkan
päässä. Viidakko on niin tiheä ja he ovat niin toimessaan, että eivät
äkkää meitä, jollemme pidä ääntä. Te ammutte ensin, sitten paukautan
minä taholtani ja sitten sinä, Pienokainen, ja ammu koko korkealle tai
sitten hyvin matalalle. Ei satuteta niihin. Mennään niitä voroja niin
lähelle, että asia käy jännittäväksi, ja jatketaan leikkiä, kunnes
saamme ne täältä pois."
Lintunainen ojensi kätensä, otti pienemmän revolverin hänen vyöltään
ja antoi sen keijulle. "Pidä hermosi kurissa, rakkaani, katso mihin
astut ja ammu ylös", sanoi hän. "Mene siitä suoraan niitä kohti. Odota,
kunnes kuulet Frecklesin ensimmäisen laukauksen, ammu sitten heti
minun laukaukseni jälkeen, jotta he kuulevat, että meitä on enemmän.
Jos haluatte pelastaa McLeanin vedon, niin lähtekää nyt!" komensi hän
Frecklesiä, joka tuskallisesti katsahtaen keijuun läksi juoksemaan
itään päin.
Lintunainen asettui keskivälille ja lähtiessään varoitti vielä kerran
keijua kyykistymään ja ampumaan korkealle ylös.
Viidakon läpi Lintunainen hiipi lähemmäksi kuin oli aikonutkaan, joutui
varman ampumamatkan päähän ja odotti Frecklesin laukausta. Seurasi
pitkän minuutin tuskallinen odotus. Miehet ojentausivat henkäistäkseen.
Työ käsisahalla oli aika vaivaloista rämeen helteessä. Heidän
levätessään veti iso musta jätkä pullon taskustaan ja alkoi öljytä
sahaa.
"Täytyy pysyä hiivatin hiljaa", sanoi hän, "ja kaataa se vasta, kun tuo
kirottu vahti on mennyt päivälliselleen".
Jälleen he ryhtyivät työhönsä. Frecklesin revolveri syöksähti tulta.
Lyijy pamahti ulos teräksestä. Sahan kädensija lensi Wessnerin
kourasta, ja hän horjahti säikähtyneenä. Musta Jaakko hypähti ja kirosi
karkeasti. Koillisesta tullut kuula pyyhkäisi hatun hänen päästään.
Keiju ei ollut odottanut vuoroaan, eikä tosiaan saattanut sanoa hänen
ampuneen ylös. Melkeinpä samalla hetkellä tulla vihelsi kolmas laukaus
idästä. Musta Jaakko kiljaisi suunniltaan pelosta, sillä se vei kannan
hänen kengästään. Freckles lähetti vielä luodin, ja muta roiski
Wessneriä silmiin. Tulta tuiski yhtenään. Turvautumatta edes aseisiin
ryntäsivät molemmat miehet itäistä tietä pitkin lyijykuulien vonkuessa
heidän korvissaan.
Freckles tervehti metsänvarkaita niin läheltä kuin suinkin tohti, mutta
jos keiju ei tosissaan aikonut satuttaa, meni hän kuitenkin rohkeudessa
aivan sopimattoman pitkälle.
Miesten ennättäessä vahtipolulle Freckles kiljui minkä kurkusta jaksoi:
"Etelästä niitä vastaan, pojat! Ampukaa etelästä!"
Niinkuin hän oli toivonut, poikkesivat Jaakko ja Wessner heti notkoon.
Lyijysade seurasi heitä. Kyyrysillään he juosta porhalsivat notkon
poikki vilkaisemattakaan taaksensa ja katosivat metsään telatien
toiselle puolelle.
Sitten pieni seurue kerääntyi puun ympärille.
"Parasta että vähän sorvailen tätä sahaa, niin etteivät voi sitä
käyttää, jos sattuisivat tulemaan takaisin", sanoi Freckles, otti
käsikirveensä ja katkoi sahan hampaat.
"Nyt meidän täytyy lähteä täältä kenenkään näkemättä", sanoi
Lintunainen keijulle. "Ei minun kannata saada vihamiehiä noista
miehistä, sillä voinhan milloin tahansa retkilläni kohdata heidät."
"Ajakaa siis suoraan pohjoiseen tätä tietä", neuvoi Freckles. "Minä
käyn edellä katkomassa teille langat. Notko on melkein kuiva. Painutte
mutaan korkeintaan joitakuita tuumia. Muutaman metrin päässä kohtaatte
maissipellon. Minä lasken aidan alas ja päästän teidät sinne. Seuratkaa
vakoja ja ajakaa suoraan sen poikki, kunnes tulette toiselle puolelle,
ja sitten aitaa pitkin. Siellä pääsette tielle, joka vie pellon
itäpuolisten metsien halki. Ja sitten kuljette sitä yhä itään, kunnes
saavutte viertotielle ja sitä pitkin joudutte takaisin kaupunkiin
ainakin kaksi penikulmaa pohjoisempana kuin miehet, missä tahansa he
nyt liikkuvat. Mutta älkää koskaan hiiskuko siitä, että olitte täällä
ampumassa", varoitteli hän vakavasti. "Saisitte vain verivihollisia."
Freckles leikkasi lankoja poikki, ja he ajoivat läpi. Keiju kumartui
ulos vaunuista ja kurotti hänelle revolverin. Freckles katsoi häntä
silmiin, ja hänen hengityksensä salpautui. Keijun silmät olivat mustat
ja kasvot tavallista hehkuvammat. Poika tunsi omien kasvojensa olevan
kuolonkalpeat.
"Ammuinko kyllin ylös?" kysyi neito veikeästi. "Minä tosiaankin
unohdin, että minun piti kyyristyä."
Freckles hätkähti. Tiesiköhän tuo lapsukainen, kuinka vähällä hän oli
ollut osata miehiin? varmaankaan ei. Vai oliko mahdollista, että hän
oli kyllin kylmäverinen ja taitava ampumaan tuolla tapaa ehdoin tahdoin?
"Minä lähetän jonkun luotettavan miehen McLeanin luo", sanoi
Lintunainen ottaen haltuunsa ohjakset. "Ellen tapaa sellaista ennen
kaupunkiin tuloa, niin lähetän sieltä sanan. Jollen pelkäisi joutuvani
jonkun työläisen näkyviin, menisin itse, mutta lupaan joka tapauksessa,
että saatte apua ainakin parin tunnin kuluttua. Pysykää hyvin piilossa.
Heidän täytyy uskoa, että teillä on mukananne joitakuita työmiehiä,
eikä ole luultavaa, että he tulevat takaisin, mutta älkää antautuko
mihinkään vaaraan. Jos he tulisivat, niin varmaan kai sahaansa
hakemaan." Hän nauroi ikäänkuin hyvällekin kompasanalle.