Kenties kuului jotakin kahinaa -- Freckles ei myöhemmin voinut sitä
muistaa -- joka tapauksessa hän jostakin syystä kohotti päätänsä juuri
kun pensaat jakautuivat ja lomasta katselivat keijukaisen kasvot,
Pyhimyksiä, metsänimpiä ja muita satuolentoja oli monesti ennenkin
liidellyt alas hänen temppelinsä sivukuoreissa ja niiden hahmot ja
äänet olivat olleet erinomaisen kauniit.
Villiruusuja oli oviaukolla syrjään työntämässä sellainen kaunotar,
jonka kaltaisesta Freckles ei ollut konsanaan uneksinutkaan. Oliko se
todellinen vai haihtuisiko se niinkuin muutkin unet? Hän laski kirjan
kädestään, nousi seisaalle, astui askeleen lähemmäksi ja katseli
tutkivasti. Se oli todella lihaa ja verta. Se oli joka suhteessa
Limberlostin sukua, sillä ei yksikään lintu sen oksilla kiikkunut
keveämmin ja sulavammin kuin tämä nuori hieno olento sillä nevan
murenella, jolla hän seisoi. Näre hänen vierellään ei ollut suorempi
tai pyöreämpi kuin hänen sorja vartalonsa. Hänen pehmeät, aaltoilevat
kutrinsa kiertyivät kuumuudesta kasvojen ympäri ja lainehtivat hänen
hartioillaan. Ne olivat ihan samanlaisia kuin kulta, joka pujotteli
oksien lomitse. Hänen silmänsä olivat niin syvän siniset kuin
kurjenmiekka, huulet punaiset kuin punaisin tulikukka ja posket samaa
samettia kuin niitä hyväilevän villiruusun terälehdet. Hän hymyili
Frecklesille kuin vanhalle tuttavalle ja huudahti: "Ah, minä olen niin
mielissäni, kun tapasin teidät!"
Frecklesin hurjasti hakkaava sydän tuntui karkaavan ulos rinnasta,
lennähtäen mustaan suomutaan keijukaisen jalkain juureen ja niin
kovasti jysähtäen, että hän ei käsittänyt, kuinka metsänneito saattoi
olla sitä kuulematta. Hän ihan tunsi, että jos impi katsoisi maahan,
hän sen keksisi.
"Ja... ja minuako te etsitte?" kysyi hän epäilevänä ja väräjävällä
äänellä.
"Toivoin tapaavani teidät", sanoi keiju. "Katsokaas, minä en ole tehnyt
niinkuin oli käsketty, ja nyt minä olen eksynyt. Lintunainen sanoi,
että minun tuli pysyä vaunuissa, kunnes hän palaisi. Tuntikausia hän on
ollut poissa. Oikeinhan siellä on kuin saunassa, ja minä olen vallan
pahkuroissa moskiittien puremista. Juuri kun minä tunnen, että sitä
en voi kestää enää minuuttiakaan, tulee liihotellen kaikkein suurin
Papilio Ajax, minkä olen koskaan nähnyt. Tiesin, kuinka hän ilostuisi,
ja minä lähdin ajamaan takaa. Se lensi niin hitaasti ja niin alhaalla,
että luulin jo kymmenenkin kertaa sen saavuttavani. Mutta sitten se
äkkiä hävisi näkyvistä puitten ylitse, enkä osannut mennä takaisin.
Luulen kävelleeni pian toista tuntia. Olen polvia myöten kahlannut
mudassa. Orjantappura on repinyt käsivarteni verille ja minä olen lopen
väsynyt ja kuumissani."
Hän työnsi pensaita loitommas toisistaan. Freckles näki, että hänen
ohut sininen pumpulihameensa oli kiinni hiestyneissä jäsenissä. Se oli
rinnan kohdalta rikki. Toinen hiha oli hartiasta kyynäspäähän saakka
halki. Orjantappurapensas oli riipaissut hänen käsivarttaan, niin
että se oli kokonaan veressä, ja sääsket ja moskiitit kerääntyivät
sen ympärille. Jalassa hänellä oli reikäkudoksiset sukat ja matalat
kengät. Freckles säpsähti. Matalat kengät Limberlostissa! Hän koppasi
kourallisen sammalta permannoltaan ja levitti sen mutaan hänelle
astuimeksi.
"Astukaa tuohon, niin että voin nähdä, mihin jalkanne pistätte. Pian,
jos hengestänne välitätte!" komensi hän.
Keijukainen hymyili hänen maltittomuudelleen.
"Miksi", tiedusti hän.
"Salliko joku teidän tulla tänne kertomatta mitään käärmeistä?"
tiukkasi Freckles.
"Kohtasimme kyllä herra McLeanin telatiellä, ja hän puhui jotakin
käärmeistä, luulen ma. Lintunainen pani jalkaansa nahkaiset säärykset,
ja varmaankin hänen on ollut hyvin kuuma. Pahempaa hellettä en minä ole
koskaan kokenut, enkä ole voinut muuta kuin kylpeä hiessäni."
"Aiotteko tulla sieltä pois?" murisi Freckles.
Impi nauroi ikäänkuin hyvällekin pilalle.
"No jospa minä teille kertoisin tappaneeni kalkkarokäärmeen, joka
makasi kiemurassa juuri samassa paikassa, missä nyt seisotte. Se oli
minun pituiseni ja paksu kuin käsivarteni, niin että ehkä sentään
viitsitte siirtyä sieltä", vaati Freckles.
"Te puhutte erinomaisen hauskalla tavalla", sanoi tyttö. "Isäni oli
iiriläinen, ja pitäisihän minun siis osata samaa. No jospa minä teille
kertoisin...", matki hän huolellisesti lausuen ja korostaen joka sanan.
Frecklesin pää alkoi olla pyörällä. Hän oli eilen tähän samaan aikaan
härnännyt Wessneriä. Nyt hänen omat silmänsä täyttyivät kyynelillä.
"Jospa te käsittäisitte vaaran!" jatkoi hän epätoivoisena.
"Oo, onkohan se niin suuri?"
Hän kiikkui suomättäällä.
"Jos te olette tappanut käärmeen, niin se oli varmaankin ainoa
tältä paikalta, ja muuten sanoo Lintunainen, että kalkkarokäärme on
ritarillinen ja aina varoittaa, ennenkuin iskee. Minä en kuule mitään
kalisemista. Entäs te?"
"Tuntisitteko sen, jos kuulisitte?" kysyi Freckles melkein ärtyneenä.
Kylläpä hän sai raikkaan naurun vastaukseksi.
"Tuntisinko minä sen?" ivasi hän. "No, näkisittepä vain Michiganin
suot, joissa käännetään merkelikuopista kolme neljä käärmettä
kerrallaan."
Freckles hämmästyi. Keiju olikin asioihin perehtynyt. Hän ei pelännyt
hiventäkään. Hän luotti siihen, että kalkkarokäärme noudattaisi
sopimuksen määräyksiä ja kalistelisi ajoissa hänen siirtyäksensä
turvaan. Naisessa iiriläinen ennen kaikkea ihailee rohkeutta.
Frecklesillä oli uusi syy palvomiseensa. Hän muutti menettelyä.
"Minä ottaisin teidät kernaasti vastaan paraatiovellani", sanoi hän,
"mutta kun te olette tullut takatietä, niin olkaa hyvä, astukaa sisään
ja istukaa".
Hän viittasi erääseen penkkiin. Keiju tuli heti.
"Voi, kuinka herttaista ja vilpoista", huudahti hän.
Hänen kulkiessaan lehdon läpi Frecklesin oli vaikea pysyä
heittäytymättä polvilleen, sillä ne olivat perin heikot ja hänessä oli
palava halu jumaloida.
"Tekö tämän olette järjestänyt?" kysyi keijukainen.
"Minä", vastasi Freckles yksikantaan.
"Jonkun täytyy tulla tänne ja isolle kankaalle kopioida joka sivu
täältä", sanoi tyttö. "En ole milloinkaan nähnyt näin kaunista. Kuinka
mielelläni jäisin tänne teidän kanssanne! Tulenkin tänne joskus, jos
sallitte; mutta tahdotteko nyt, jos teiltä liikenee aikaa, auttaa
minua hakemaan vaunuja? Jos Lintunainen tulee takaisin ja huomaa minun
poistuneen, joutuu hän ihan suunniltaan."
"Tulitteko läntistä tietä?" kysyi Freckles.
"Luulen niin", sanoi neito. "Mies, joka puhui Lintunaisen kanssa,
sanoi että se on ainoa paikka, missä piikkilangat ovat maassa. Me
ajoimme sisään, mutta olipa se kauheata... yli kantojen ja runkojen ja
liejussa aina pyörännapoja myöten. Senhän te kaiketi tunnette. Minä
olisin pysynyt vaunuissa, mutta se oli niin väsyttävää. En kuolemakseni
aavistanut, että eksyisin. Enköhän vain saa aika lailla toruja! Minä
retkeilen Lintunaisen kanssa puolet kesälomastani. Isä sanoo, että opin
sillä tapaa koko paljon enemmän kuin koulussa, ja suoraan luonnosta.
Ei koskaan ennen minulla ole ollut pelkoakaan siitä, että eksyisin.
Ensin luulin, että se olisi jotakin kauhistuttavaa, mutta kun nyt olen
tavannut teidät, niin siitä ehkä loppujen lopuksi tulee hyvin hauskaa."
Freckles hämmästyi havaitessaan itse puolustavansa tyttöä. "Siellä
oli niin kuuma. Eihän saattanut odottaa, että te jaksaisitte kestää
sitä tuntikausia paikalta liikahtamatta. Minähän voin kulkea teidän
matkassanne melkein sinne saakka, missä olitte. Sitten te voitte istua
vaunuihinne, ja minä lähden hakemaan Lintunaista."
"Henkenne menetätte, jos niin teette. Kun hän viipyy näin kauan,
tietää se sitä, että hänellä on jotakin 'fokuksessa'. Nähkääs, kun hän
on valokuvaamassa ja tuntikausia makailee risukoissa ja vedessä ja
aurinko paahtaa häntä ja elukoita ryömii hänen ylitsensä ja jos sitten
joku tulee ja pelottaa tiehensä linnun, juuri kun hän on saanut sen
houkutelluksi esiin -- niin silloin hän vaikka tappaa. Millään ehdolla
ette saa mennä häntä hakemaan. Hän on luultavasti rakkuloilla ja
puoliksi syöty, mutta hän ei milloinkaan hellitä, ennenkuin on päässyt
tahtonsa perille."
"Sitten kai on parempi pitää huolta teistä", ehdotti Freckles.
"Nyt te haastatte järkeä", sanoi keiju.
"Saanko koettaa auttaa käsivarttanne?" pyysi poika. "Onko teillä
käsitystä siitä, kuinka kipeää se tekee?" tiukkasi toinen.
"Hieman", vastasi Freckles.
"Herra McLean sanoi, että me luultavasti löytäisimme täältä hänen
poikansa..."
"Hänen poikansa!" huudahti Freckles.
"Niin hän sanoi. Ja että te tekisitte kaiken voitavanne meidän
hyväksemme, ja että me voisimme uskoa teille henkemmekin. Mutta minä
olisin luottanut teihin yhtäkaikki, vaikken olisi tiennyt teistä
mitään. Kuulkaa, isänne on kai hyvin kopea teistä, eikö niin?"
"Enhän tiedä", vastasi toinen huumaantuneena. "No, kysykää vain
minulta, jos haluatte luotettavaa tietoa. Hän on niin ylpeä teistä,
että vallan paisuu kuin sammakko Aisopon sadussa. Jos teillä
milloinkaan on ollut näin pahasti loukkaantunut käsivarsi ja voitte
jotakin tehdä, niin koettakaa parastanne!"
Hän kääri hihansa ylös ja paljasti lumivalkean käsivarren, jonka muodot
olivat niin erinomaisen hienot, ettei yksikään kuvanveistäjä olisi
pystynyt sitä kaavailemaan.
Freckles avasi rohtokotelonsa, otti siitä liinakankaan kappaleen
ja repi sen kaistaleiksi. Sitten hän kävi hakemassa sangollisen
kirkkainta vettä mitä löysi. Keijukainen antautui hänen hoitoonsa kuin
pieni lapsi, ja poika pesi pois veren ja sitoi pahannäköisen haavan.
Haavurintyönsä hän päätti kääntämällä revityn hihan liinakankaan päälle
ja sitomalla sen kiinni havaslangalla, keijukaisen auttaessa solmujen
teossa.
Frecklesin hyppyset vapisivat tässä puuhassa ja kasvot olivat ylen
vakavat.
"Tuntuuko paremmalta?" kysyi hän.
"Voi, se on hyvä jo", lausui keiju. "Ei koske enää ollenkaan."
"Sepä hauskaa", sanoi Freckles. "Mutta parasta on, että heti kun
tulette kotiin, annatte lääkärin laittaa sen kuntoon."
"Mitä pötyä! Tuollainen pieni naarmu!" pilkkasi impi. "Minun vereni on
aivan tervettä. Kolmessa päivässä se paranee."
"Haava on kuitenkin aika syvä. Siihen jää ehkä arpi", änkytti Freckles
silmät maahan luotuina. "Se olisi... se olisi hirveän ikävää. Lääkäri
ehkä tietäisi mitenkä sen estää."
"Jaa, sitä en ajatellut!"
"Niin minä arvelinkin", sanoi Freckles hiljaa. "Minä en tiedä siitä
paljoakaan, mutta minusta tuntuu, että useimmat tytöt olisivat
ajatelleet."
Keijukainen näytti ankarasti miettivän Frecklesin vielä ollessa
polvistuneena hänen vierellään. Äkkiä hän teki kärsimättömän pikku
nykäisyn ja loi kirkkaat silmänsä suoraan pojan silmiin, ja hymy,
joka loisti hänen suloisilla nuorilla kasvoillaan, oli kauneinta mitä
Freckles milloinkaan oli nähnyt.
"Ei viitsitä puhua semmoisesta joutavasta", ehdotti hän ja nyökkäsi
aran tuttavallisesti. "Ei siitä jää mitään arpea. Eikä voisikaan, kun
te olette sitonut sen niin sievästi!"
Hänen lämpimän, sametinhienon käsivartensa kosketus vihlaisi Frecklesiä
sormenpäihin saakka. Siroja pitsejä ja hienoa valkeata liinaa pilkisti
hänen revityn pukunsa läpi. Sormissa hänellä oli kauniita sormuksia.
Hänen koko asunsa oli hienointa ainesta ja erinomaisen aistikas. Ja
Limberlostin vapisevalla vartijalla oli karkeat vaatteet yllä ja
kädessä liinarääsyjä ja vanha sanko täynnä suovettä. Freckles oli
kyllin tottunut vastakohtiin ne huomatakseen ja kyllin hienotuntoinen
aina tunteakseen niiden kipeästi koskevan.
Hän kohotti silmänsä surunvoittoisesti tytön silmiin ja näki niiden
olevan tyynen ja viattoman kirkkaat. Kaikki, mitä hän sanoi, tuli
suoraan nuoresta, hellästä, vilpittömästä sydämestä. Joka sana oli niin
tarkoitettu kuin sanottiinkin. Frecklesin sydäntä ahdisti. Hän tuskin
tiesi, saisiko kylliksi voimia noustakseen seisaalle.
"Meidän täytyy lähteä etsimään vaunuja", lausui keiju nousten istumasta.
Heti huolissaan hänen puolestansa Freckles hypähti pystyyn, tarttui
sauvaansa ja rupesi oppaaksi, vahtien tarkasti joka askelta. Hän meni
niin läheltä onttoa puuta kuin uskalsi ja pienen hakemisen jälkeen
löysi vaunut. Hän raivasi polun keijulle ja helpotuksesta huokaisten
näki hänen terveenä nousevan ajoneuvoihin. Helle oli paahtava. Impi
työnsi kosteat kiharat pois otsalta.
"Onpa tämä kiusallista!" sanoi Freckles. "Te ette koskaan tule tänne
takaisin."
"Kyllä minä tulen!" vastasi keiju. "Lintunainen sanoo näiden lintujen
pysyvän toista kuukautta pesässään, ja hän ottaisi mielellään kuvan
harva se päivä seitsemän kahdeksan viikon ajalla kukaties."
Ilonhuudahdus oli karkaamaisillaan pojan huulilta.
"Silloin ette saa kiduttaa itseänne ja hevostanne ajamalla tänne
toistamiseen", hän sanoi. "Minä näytän teille tien, jota myöten
pääsette melkein pesälle asti itäpuolitse, ja sitten voitte kiertää
minun majalleni ja odottaa siellä niin kauan kuin Lintunainen puuhaa.
Siellä on vilpoista miltei aina ja mukavat istuimet ja vettä."
"Onko teillä siellä juomavettä?" huudahti tyttö. "Minun ei ole koskaan
ollut niin jano ja nälkä, mutta en viitsinyt siitä mainita."
"Enkä minäkään sitä älynnyt!" valitti Freckles. "Heti paikalla noudan
teille hyvää juotavaa."
Hän kääntyi linjapolulle.
"Suvaitkaa odottaa hetkinen!" huusi keiju. "Mikä teidän nimenne on?
Tahdon ajatella teitä sillä aikaa kun olette poissa."
Freckles kohotti ruskeatäpläiset kasvonsa ja hymyili veitikkamaisesti.
"Freckles"? arvasi tyttö ja nauroi. "Ja oma nimeni on..."
"Minä tiedän sen", keskeytti poika.
"En usko sitä. Mikä se on?" kysyi tyttö.
"Ettekö suutu?"
"En ainakaan ennenkuin olen saanut vettä."
Nyt oli Frecklesin vuoro nauraa. Hän tempasi päästään ison pehmeän
olkihattunsa, seisoi avopäin immen edessä ja sanoi lempeän äänensä
herttaisimmalla sävyllä: "Mikään muu te ette voi olla kuin Salokeiju."
Tyttö nauroi mielissään.
Kerta päästyään näkyvistä, Freckles juosta pyyhälsi koko matkan
tuvalle. Duncanin vaimo antoi hänelle pienen sangollisen juuri
lähteestä noudettua raitista vettä. Hän kantoi sitä oikeassa
kyynärtaipeessa, ja vasemmassa kädessä koria, jossa oli leipää ja
voita, kylmää lihaa, omenapaistosta ja happamia hedelmiä.
"Tämmöiset hedelmät ovat vilvoittavia", oli Duncanin vaimo sanonut.
Salokeiju oli polvillaan ja kurotti ottamaan vesiastiaa, kun Freckles
pääsi perille.
"Juokaa hitaasti!" varoitti poika.
"Ah!" huudahti tyttö ja veti henkeään virkistyneenä. "Se on niin hyvää.
Te olitte tavattoman ystävällinen, kun sitä toitte."
Freckles räpytteli silmiään hänen hymynsä huikaisevassa loisteessa,
niin että vaivoin näki ojentaa hänelle korin.
"Kiitos!" huudahti keijukainen. "Luulen, että minun pitäisi sanoa teitä
enkeliksi, suojelusenkelikseni."
"Totta kai", virkkoi Freckles. "Sen näköinenhän minä olen joka päivä,
mutta tänään aivan erikoisesti."
"Ei enkelien ulkonäköön katsota", naurahti tyttö. "Isänne kertoi
meille, että te olitte kovasti tapellut. Mutta hän sanoi myös miksi.
Minä pitäisin mielelläni kaikki teidän naarmunne ja kuhmunne, jos
voisin tehdä jotakin, josta isäni olisi niin ylpeän näköinen kuin
teidän oli. Hänhän pöyhisteli kuin riikinkukko. En ole koskaan nähnyt
ihmistä niin kopeana."
"Sanoiko hän olevansa ylpeä minusta?" kummeksi Freckles.
"Sitä hänen ei tarvinnut sanoa", vastasi keiju. "Hän säteili ylpeyttä
joka huokosesta. No, oletteko tuonut minulle oman päivällisenne?"
"Minä olen syönyt päivälliseni kaksi tuntia sitte", vastasi poika.
"Rehellisesti, kuin intiaanin sanalla?"
"Toden totta. Minä toin tämän juuri teitä varten."
"Hyvä! Jospa tietäisitte, kuinka nälkä minun on, niin tietäisitte myös
ihan pilkulleen, kuinka kiitollinen olen."
"No syökää siis", kehoitti Freckles onnellisena.
Keijukainen istui isolle kameralle, levitti ruokavarat vaununistuimelle
ja jakoi ne kahteen osaan. Parhaat palat mitä voi löytää hän
varovaisesti pisti takaisin koriin. Loput hän söi. Taaskin hän
Frecklesistä tuntui kuin rämeeseen kuuluvalta, sillä vaikka hän oli
melkein nälkään nääntymässä, nautti hän ruokansa niin sirosti kuin
Frecklesin pieni keltainen toveri ja jokainen hänen liikkeensä oli
kevyt ja viehättävä. Katsellessaan häntä nälkäisenä poika kertoili
linnuistaan, kukistaan ja kirjoistaan, tietämättä mitä oikeastaan puhui.
Hän vei hevosen syvälle hetteelle, jonka tiesi, ja kiusattu eläin joi
ahnaasti ja hieroi häntä kuonollaan ystävällisesti, kun hän ruoholla
pyyhkieli sen hiestynyttä ruumista. Äkkiä keiju kirkaisi: "Tuossa tulee
Lintunainen!"
Freckles oli aikonut lähteä pois ennen hänen tuloansa, mutta iloitsi
nyt siitä, että oli jäänyt, sillä hiestyneempää, uupuneempaa ja
pahemmin purtua olentoa hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Kaikenlaiset
kamerat ja kapistukset painoivat hänet melkein maahan. Freckles riensi
hänen avukseen, otti kaikki mitä jaksoi kantaa naisen kuormasta, tunki
ne vaunujen takaosaan ja auttoi häntä kapuamaan ylös. Tyttö antoi
hänelle vettä, polvistui avaamaan hänen säärystimensä, huuhteli hänen
kasvojaan ja tarjosi hänelle syötävää.
Freckles toi hevosen. Hän ei ollut varma valjaista, mutta keiju tunsi
ne, ja pian he poistuivat suolta. Sitten hän opasti heitä, kuinka he
pääsisivät kanojen puulle ulkoa päin, osoitti hevoselle viileämmän
paikan ja selitti, kuinka keiju seuraavalla kerralla heidät tullessaan
osaisi hänen majalleen siellä odottaaksensa.
Lintunainen lopetti ateriansa ja nojasi taaksepäin, melkein liian
väsyneenä puhuakseen.
"Saitteko pikku kanasesta kuvan?" kysyi Freckles.
"Oivallisen sainkin", vastasi kysytty. "Se asettui mainioon asentoon.
Mutta emolle en voinut mitään. Se tarvitsee mairittelua."
"Luojan kiitos!" jupisi Freckles itsekseen.
Lintunainen alkoi tuntea itsensä pirteämmäksi.
"Miksi te nimitätte korppikotkan poikasta 'pikku kanaseksi'?" kysyi hän
uteliaan näköisenä kumartuen Frecklesin puoleen.
"Duncan sen aloitti", vastasi Freckles. "Katsokaas, talven purevassa
pakkasessa olivat rämeen linnut melkein kuolla nälkään Täällä on kovin
yksinäistä, ja ne olivat ainoa seura, mitä minulla oli. Minä rupesin
kantamaan niille muruja ja jyviä. Duncan oli niin antelias, että antoi
minulle vehnää ja maissia kanojensa ruuasta ja sanoi lintuja minun
rämekanoikseni. Kun sitten nuo isot mustat junkkarit tulivat, sanoi
herra McLean, että ne olivat lähimmät sukulaiset sille vanhan maailman
lajille, jota sanotaan 'Faraon kanoiksi', ja nimitti noita tulokkaita
'Frecklesin kanoiksi'."
"Hyvin kylläkin!" huudahti Lintunainen, ja itikoiden puremat punaiset
kasvot hehkuivat mielenkiinnosta. "Teidän täytyy toisinaan panna niiden
varalle jotakin, ja tullessani tuon minäkin niille enemmän ruokaa. Jos
tahdotte auttaa minua niitä ruokkimaan, kunnes olen saanut sarjani,
annan teille jäljennöksen jokaisesta kuvasta, minkä otan, kirjaksi
sidottuna."
Freckles hengähti syvään.
"Parastani koetan", lupasi hän, ja se lupaus oli totisinta totta.
"Tokkohan se toinen muna hautuu?" tuumiskeli Lintunainen. "Kenties ei.
Sen olisi pitänyt kuoriutua tänään. Eikö se ole kaunis? En ole ennen
koskaan nähnyt sen linnun munaa tai poikasta. Ne ovat harvinaisia näin
kaukana pohjoisessa."
"Niin sanoi herra McLeankin", vastasi Freckles.
Ennen lähtöänsä Lintunainen kiitti häntä ystävällisyydestä heitä
molempia kohtaan. Hän ojensi pojalle kätensä hyvästiksi, ja iloisena
Freckles tajusi, että hän oli nyt saamassa lisää yhden henkilön
rakastaaksensa. Heidän mentyänsä hän ei voinut muistaa, että he olivat
edes huomanneetkaan hänen olevan vailla toista kättä, ja ensi kertaa
eläissään hän oli itsekin sen unohtanut.
Kotimatkalla keiju kertoi Lintunaiselle siitä pienestä paratiisin
kolkasta, johon oli joutunut, ja uudesta nimestään. Nainen vilkaisi
keijuun ja arveli sitä hyvinkin sopivaksi.
"Tiesitkö, että herra McLeanilla on poika?" kysyi tyttö. "Eikö hänen
pieni murteellisuutensa ole lystiä, ja se tapa, kuinka hän sorvailee
mietelmiänsä? Ja eikö ole hassua ja vanhanaikaista kuulla hänen
nimittävän isäänsä herraksi?"
"Se kuulostaa liika hyvältä ollakseen totta", sanoi Lintunainen,
vastaten ensin viimeiseen kysymykseen. "Minä olen niin kyllästynyt
meidän aikamme nuoriin miehiin, jotka muka suojelevasti nimittävät
isäänsä ukkeliksi ja isäukoksi, ja siksi tuon pojan kunnioittava
puhetapa vaikutti minuun niin perin suloisesti. Siinä nuoressa miehessä
täytyy olla jotakin harvinaista."
Mutta hän ei katsonut tarpeelliseksi ilmaista keijulle jo monta vuotta
tunteneensa sen miehen, joka niin ylpeästi julistausi Frecklesin
isäksi, ja tietävänsä hänen olevan naimattoman ja skotlantilaisen.
Lintunaisella oli kaunis tapa puuttua vain omiin asioihinsa.
Freckles kääntyi takaisin polullensa, mutta pysähtyi jokaisen villin
ruusupensaan kohdalle ja tarkasti niiden sametinpunaisia terälehtiä.
Keijukainen ei ollut hänen maailmastaan, ja sen hän tiesi paremmin
kuin kenkään muu; mutta voisihan hän olla hänen enkelinsä, eikä hän
uneksinutkaan muusta kuin sokeasta, hiljaisesta palvomisesta. Niin
päättyi onnellisin päivä hänen elämässään, ja illalla hän palasi suolle
ikäänkuin vastustamattoman voiman ajamana. Sen hän tiesi, että Wessner
yrittäisi kostaa. Melkein varmaa oli, että Musta Jaakko auttaisi häntä
siinä, mutta pelko oli kaikonnut Frecklesin autuaasta sydämestä.
Hän oli täyttänyt velvollisuutensa. Hän oli voittanut isäntänsä
kunnioituksen. Ei kenkään voisi milloinkaan riistää hänen sydämestään
sitä hurskasta jumaloimista, joka hänen keijukaisensa tullessa oli
sinne tulvahtanut. Hän tahtoi koettaa parastaan ja toivoi voivansa
kohdata sen ankaran tilinteon päivään, jonka tiesi tulevan ennemmin
tai myöhemmin. Hän suoritti vahtivuoronsa pontevasti koputellen
piikkilankaa ja laulaen äänellä, jota sointuvampaa tuskin voi tavata.
Aukeaman partaalla hän joutui kuunvaloon, ja siinä istui McLean
tammansa selässä. Freckles ehätti paikalle.
"Onko jotakin vinossa?" kysyi hän levottomana.
"Sitähän minä juuri olin aikeissa kysyä", sanoi johtaja. "Pistäysin
tupaan tavatakseni sinua hieman ennen paluutani, ja he sanoivat sinun
lähteneen tänne. Sitä sinä et saa tehdä, Freckles. Suo ei ole ylen
terveellinen mihinkään aikaan, mutta iltaisin se on kerrassaan myrkkyä."
Freckles kampaili sormillaan Nellien harjaa, ja kaunis eläin käänteli
päätänsä hänen sitä hyväillessään. Hän työnsi hattunsa takaraivolle ja
katsoi McLeania silmiin.
"Kas nyt on tultu siihen, että nukkua saa vain toinen silmä kiinni,
sir. En usko, että mitään tapahtuu viikon parin kuluessa, mutta tulossa
se on ja pian kylläkin. Jos aion suorittaa tehtäväni niinkuin olen
luvannut teille ja itselleni, täytyy minun elää etupäässä täällä,
kunnes työmiehet tulevat. Täytyyhän teidän se tietää."
"Pelkään, että se on totta", sanoi McLean "Ja siksi olen päättänyt
ottaa toisenkin vahdin, kunnes tulemme tänne. Siihen ei nyt ole kuin
muutama viikko, ja minä olen niin huolissani sinusta, että sinua ei saa
jättää kauemmin yksiksesi. Jos sinulle tapahtuisi jotakin, hävittäisi
se yhden elämäni rakkaimpia suunnitelmia."
Mielipahoin Freckles kuuli johtajan aikovan panna tänne toisenkin
vartijan.
"Ei, ei, herra McLean", esteli hän. "Ei missään nimessä! En minä
tahtoisi vierasta tänne säikyttämään lintujani ja tallaamaan
kammiotani, ja kaikin tavoin häiritsemään. Ei millään muotoa! Ette
te tarvitse muuta vartijaa kuin minut. Minä aion pysyä uskollisena.
Minä aion jättää tämän piirini sellaisenaan takaisin, yhdenkään puun
puuttumatta -- henkeni kautta, sen tahdon tehdä! Voi, älkää lähettäkö
tänne toista miestä, niin että he voisivat sanoa minun säikähtyneen
ja pyytäneen apua! Sehän leikkaisi pahasti kunniaani, jos niin
tekisitte. Muuta en pyydä kuin toisen aseen lisää. Jos tässä tosiaan
syntyy jotakin kohua, niin ei kuusi patruunaa ole paljonkaan, ja tehän
tiedätte, että minä olen hitaanpuoleinen lataamaan."
McLean veti takataskustaan ison kiiltävän revolverin ja ojensi sen
Frecklesille, joka pisti sen vyöhönsä entisen viereen.
Sitten isäntä istui mietteissään.
"Freckles", sanoi hän viimein, "me emme tunne kenenkään luonteen
ainesta, ennenkuin jokin leikkaa sitä syvältä ja paljastaa sydänpuun
semmoisenaan. Sinussa on ainesta erinomaisen hienoon kapineeseen,
poikaseni, ja oman pääsi saat vielä pitää näinä harvoina viikkoina.
Jos sinua sitten haluttaa, aion minä viedä sinut kaupunkiin ja antaa
sinulle kasvatusta, ja sinusta tulee minun pojuseni -- oma poikani."
Freckles kiersi sormensa Nellien harjaan tukeakseen itseänsä.
"Mutta miksi te tekisitte niin, sir?" sammalsi hän.
McLean laski kätensä pojan olkapäälle ja veti hänet luoksensa.
"Siksi, että rakastan sinua", sanoi hän yksinkertaisesti.
Freckles kohotti kalpeat kasvonsa. "Hyvä Jumala, sir!" kuiskasi hän.
"Voi, hyvä Jumala!"
McLean puristi häntä tiukemmin. Sitten hän ratsasti pois polkua myöten.
Freckles otti hatun päästään ja kohotti katseensa taivaalle. Täysikuu
katseli sieltä alas, peittäen rämeen hopeanhohteella. Limberlost lauloi
iltalauluaan. Ruohisto kohisi hiljalleen tuulessa. Yön siivekkäät
olennot sipaisivat hänen kasvojaan; ja yhä vain hän tuijotti ylöspäin,
yrittäen päästä selville niistä tapahtumista, jotka olivat hänet
yllättäneet. Taivaalta ei tullut apua. Se näytti etäiseltä, kylmältä ja
siniseltä. Maa, jossa kukat aukoivat terälehtiään, enkelit vaelsivat ja
rakkaus versoi, oli ehompi. Mutta Eräälle, joka oli tuolla ylhäällä,
hänen täytyi lausua kiitoksensa näistä ihmetöistä. Hänen huulensa
liikkuivat, ja hän puhkesi hiljaiseen puheluun:
"Kiitos Sinulle jokaisesta hyvästä työstä, joka on osalleni tullut",
sanoi hän, "ja ennen kaikkea siitä, että taivaasta putosi sulka. Sillä
jollei se pudonnutkaan juuri enkeliltä, toi sen putoaminen tänne
enkelini, ja jos Sinun avara sydämesi tahtoo tehdä vielä jotakin
puolestani, niin pidä hänestä hyvää huolta."