Seuraavana aamuna Freckles oli puhtaissa, eheissä vaatteissa, kylläinen
ja levättyään pirteä. Sitten McLean hankki hänelle tarpeelliset
varusteet ja huolellisesti ohjasi häntä aseen käytössä. Isäntä
kävi hänen kanssaan kierroksen vahtipaikalla ja toimitti hänet
täysihoitoon ajurinsa Duncanin luo, jonka hän oli tuonut kerallansa
Skotlannista. Tämä asui rämeen ja telatien välillä. Kun työväki siirtyi
eteläkämpälle, jätettiin Freckles vartioimaan kokonaista omaisuutta
Limberlostissa. Mutta eipä hän tiennyt, että hän itsekin oli nuo ensi
viikot valvonnan alaisena.
Joka ainoa tunti oli suoranaista piinaa pojalle. Suppea elämä
suurkaupungin lastenkodissa oli äärimmäisenä vastakohtana siihen,
millaista oli Limberlostissa. Joka hetki hän pelkäsi henkensä
puolesta. Kuumuus oli paahtava. Raskaat, pitkävartiset saappaat
hieroivat hänen jalkojaan, niin että ne tulivat verille. Hän oli
kipeä ja kankea pitkästä vaelluksesta ja oleskelusta ulkoilmassa. Tuo
seitsenpenikulmainen vartiotie tuotti sieluntuskaa joka hetki. Iltaisin
hän Duncanin johdolla harjoitteli, kunnes sai varmuutta revolverinsa
käytössä. Hän katkaisi itselleen vankan pähkinäpuisen sauvan, jonka
päässä oli nyrkinkokoinen pahka, ja sitä hän ei koskaan hellittänyt
kädestään. Mutta mitä hän ajatteli noina ensi päivinä, sitä hän ei
itsekään voinut selvästi muistaa perästäpäin.
Hänen sydämensä hyytyi joka kerta, kun hän näki kauniin saraheinän
alkavan aaltomaisesti liikehtiä tuulenhenkeä vastaan, kuten McLean oli
sanonut sen tekevän. Hän juoksi pyyhälsi puoli peninkulmaa ensi kerran
kuullessaan ruovonpäristäjän äänen, ja hänen hiuksensa nousivat pystyyn
aina kun harmaa haikara kirkaisi. Kerran hän näki kapean varjontapaisen
olennon tulevan perässään ja laukaisi revolverinsa. Mutta samassapa hän
säikähti entistä pahemmin, peläten että se olisi voinut olla Duncanin
paimenkoira.
Ensimmäisenä iltapäivänä, jolloin hän huomasi piikkilankoja olevan
poikki ja hänen täytyi painua polvia myöten mustaan suomutaan
sitoakseen päät yhteen, hänen tuli niin paha olla pelosta ja
hermostuksesta, että tuskin saattoi pakottaa vapisevan kätensä
työhön. Joka askelella hän tunsi menettävänsä tukevan jalansijan ja
solahtavansa johonkin limaiseen hornaan. Sanattoman toivottomana hän
saapasti eteenpäin, tarrautuen aidanpylväisiin ja puihin, kunnes oli
lopulta saanut langat solmituksi ja huomannut kaikki taas eheiksi.
Siihen oli mennyt aimo aika. Yö oli tulossa. Limberlost liikahti
hiljalleen, ravisti sitten itseään, murahti ja heräsi hänen ympärillään.
Jokaisesta ontosta puusta tuntui iso pöllö rääkyvän, ja pieni pöllö
kirkuvan jokaisesta oksan kolosta. Jättimäisten härkäsammakkojen
kurnutus ei ollut kyllin huumaavaa vaimentaakseen yökehrääjäin
valitusta, joka tuntui tulevan joka pensaasta. Yöhaukat lehahtivat
hänen ohitsensa väräjäviä huutojansa päästellen, ja yököt viistivät
häntä kasvoihin. Pyydystelevä villikissa menetti saaliinsa ja rääkäisi
raivostuneena. Eksynyt kettu haukkui lakkaamatta puolisoansa huudellen.
Hiukset nousivat Frecklesin niskassa kuin harja, ja polvet tutisivat
hänen allansa. Hän ei voinut nähdä, kierivätkö pelätyt käärmeet
polulla, tahi tässä helvetillisessä melussa kuulla sitä kalinaa, jota
McLean oli kehoittanut häntä tarkkaamaan. Hän seisoi liikkumattomana,
pelosta jäykistyneenä. Hengitys pihisi hänen hampaittensa lomitse. Hiki
juoksi pitkin kasvoja ja ruumista pieninä puroina.
Jokin iso musta ja raskas tuli ryskyen rämeen halki ihan hänen
likelleen, ja säikähdyksestä hurjasti parkaisten hän lähti juoksemaan
-- kuinka pitkälle, sitä hän ei tiennyt; mutta vihdoin hän kykeni vähän
hillitsemään itseään ja palasi samaa tietä. Hän puri hampaat yhteen
ja hiki kuivui hänen iholleen. Saapuessaan sille paikalle, mistä oli
lähtenyt pakoon, hän kääntyi ympäri ja alkoi määräaskelin kävellä
linjaa pitkin. Hetken kuluttua hän älysi vain kävelevänsä, niin että
täytyi jälleen kääntyä noita kauhuja kohti. Kun hän sitten läheni
telatietä, putoili sauva joka askelella tunnustelemaan piikkilankaa.
Kaikkialla tuntui häntä ympäröivän joukko ääniä, jotka saivat veren
hyytymään hänen suonissaan, ja kammottavat haamut lähestyivät yhä
likemmäs. Pelko oli niin vallannut hänet, ettei hän tohtinut katsoa
taaksensa; ja juuri kun hän tunsi pian kaatuvansa kuoliaana maahan,
ennenkuin ennättäisi aukeamalle, kuului Duncanin huuto: "Freckles,
Freckles!" Värisevä nyyhkytys nousi pojan kuivaan kurkkuun. Mutta
Duncanille hän vain sanoi viivästyneensä sen takia, että oli huomannut
jonkin langan katkenneen.
Seuraavana aamuna hän läksi ajoissa liikkeelle. Päivän toisensa jälkeen
hän jyskyttävin sydämin painui kyykkyyn, pompahti syrjään, pyyhälsi
juoksuun milloin voi ja yltyi tappeluun, milloin oli joutunut hätään.
Jos hän jolloinkin lie aikonut antautua armoille, niin ei siitä kukaan
tietänyt, sillä hän iskeytyi työhönsä ilman hätääntymisen merkkiäkään.
Duncan, joka oli määrätty valvomaan Frecklesin puuhia ensi viikkoina,
toimitti isännälle eteläkämpälle kaikki nämä sanomat, mikäli niitä
osasi arvailla, mutta eipä isolla skottilaisella ollut aavistustakaan
siitä, mitä tavatonta kidutusta poika sai kokea, ja terävä-älyisempänä
McLeankin osui vain hiukkasen lähemmä totuutta.
Kun Freckles moniaan viikon kuluttua huomasi, että henki oli säilynyt
ja että hänellä nyt oli koti ja että ensimmäiset rahat, mitä hän oli
koskaan ansainnut, olivat turvassa hänen taskussaan, alkoi hän käydä
ylpeäksi. Hän kulki vielä kiertäin kaartain, väistyi syrjään ja riensi
juoksujalkaa, jottei taaskin myöhästyisi, mutta hänessä oli aste
asteelta kehkeytymässä se pelottomuus, joka kasvaa miehessä, kun hän
joka hetki saa tottua vaaroihin.
Sydän oli hänellä lakata sykkimästä, kun ensimmäinen kalkkarokäärme
asettui poikkiteloin linjapolulle, mutta hän rohkaisi itsensä ja
iski sitä nuijallaan. Muserrettuaan sen pään hän voitti iiriläisen
synnynnäisen vastenmielisyytensä käärmeitä kohtaan niin pitkälle, että
leikkasi irti sen kalkkaron, näyttääkseen sitä Duncanille. Tämän voiton
ohella oli myös hänen pahin pelkonsa käärmeitä kohtaan mennyt.
Sitten hän alkoi älytä, että kun rämeessä oli niin viljalti riistaa,
eivät petoeläimet tulisi polulle häntä hätyyttämään, ja olihan hänellä
revolveri puolustukseksi, jos tulisivatkin. Hän oppi pian nauramaan
isoille lepattaville linnuille, jotka pitivät hirveätä metakkaa.
Vaaniessaan eräänä päivänä puun takana hän näki kurjen puolisonsa
kanssa juhlallisesti esittävän joitakuita tahteja myöhästyneestä
häätanssista. Käsittäen, että se oli ilmaisevinaan hellyyttä,
miltä tahansa se näyttikin, oli yksinäisen pojan nälkäinen sydän
myötätuntoinen niitä kohtaan.
Ennen ensimmäisen kuukauden loppua hän oli kohtalaisen tyytyväinen
toimeensa, ja seuraavana kuukautena hän jo melkein piti siitä. Saa
olla varma siitä, että luonto tekee omat ihmetyönsä kenen sydämessä
hyvänsä, jota jokapäiväinen työskentely pitää sen ilmiöitten, äänien ja
äänettömyyden parissa.
Kun päivä toisensa jälkeen ainoa asia, joka vilkastutti hänen
täydellistä yksinäisyyttään, oli rämeen lintujen ja eläinten seura,
niin oli luonnollisin seikka maailmassa, että Freckles kohdisti niihin
ystävyytensä. Aluksi hän vaistomaisesti suojeli heikkoja ja avuttomia
ja hämmästyi nähdessään, kuinka nopeasti ne tottuivat häneen ja kuinka
vähän välittivät hänen läsnäolostaan huomattuansa, ettei hän ollut
metsästäjä ja että nuijaa, jota hän kantoi, käytettiin useammin niiden
kuin hänen omaksi hyväkseen. Hän voi tuskin uskoa silmiään.
Tästä hänen pyrkimyksestään lintuja ja eläimiä suojelemaan oli
vain lyhyt askel omistusoikeuden tuntemiseen, ja sen mukana heräsi
myöskin hyväilyn ja huolehtimisen tarve. Kun syksyn tullen hautominen
oli päättynyt ja sisämaan linnut parvittain kerääntyivät rämeelle
herkuttelemaan sen siemenillä ja marjoilla, tyytyi Freckles tarkkaamaan
niitä ja mietiskelemään niiden oloja. Paitsi puolta tusinaa kaikkein
tavallisimpia ne kaikki olivat hänelle outoja. Alituisesti hän sai
yllätyksekseen havaita, kuinka niiden puuhailu oli peräti ihmisten
tapaista.
Kun mustat hallat alkoivat riipiä Limberlostia leikellen sanajalkoja,
tempoen viiniköynnöksiä puista, niittäen laaksosta mehevän vihannuuden
ja pyöritellen lehtiä maahan, piti hän mieli ahdistuneena silmällä
ystäväinsä lähteviä parvia. Hän alkoi käsittää olevansa jäämässä yksin.
Hän koetti olla erikoisen ystävällinen, toivoen saavansa joitakuita
taivutetuiksi viipymään. Silloin hänelle juolahti mieleen, että pitäisi
toimittaa ruokaa linnuille, sillähän näki, että ne sen puutteessa
olivat muuttohommissa. Mutta eipä hän voinut niitä pysähdyttää. Päivä
toisensa jälkeen kerääntyi parvia, jotka matkasivat tiehensä. Siihen
aikaan, kun ensi lumi valkaisi hänen vahtipolkuansa Limberlostissa,
olivat jäljellä ainoastaan pienet mustanvalkeat lumisirkut, tikat,
keltasirkut, jotkut vanhukset tulipunaisista kardinaaleista,
sininärhit, varikset ja viiriäiset.
Silloin Freckles aloitti taikatemppunsa. Hän raivasi pienen aukeaman
ja pani siellä kahdesti päivässä toimeen lintujen kemut. Joulukuun
keskivaiheilla olivat talven tuimat tuulet purreet enimmät siemenet
ruohoista ja pensaista. Lumi tuiskusi peittäen rämeen, ja ruokaa oli
hyvin niukasti ja vaikeasti saatavissa. Linnut malttoivat tuskin
odottaa kunnes Freckles oli kääntänyt selkänsä, ennenkun jo hyökkäsivät
hänen varastojensa kimppuun. Muutaman viikon päästä ne jo lensivät
aukeamalle häntä vastaan. Tammikuun purevassa säässä ne tulivat joka
aamu puolitiehen hänen asunnolleen ja lepattelivat hänen ympärillään
kuin kyyhkyset koko matkan ruokapaikalle asti. Ennen helmikuuta ne
olivat niin tottuneet häneen ja niin lopen nälkäisiä, että istuutuivat
hänen päänsä päälle ja olkapäilleen, ja julkeat närhit tuppautuivat
rosvoamaan hänen taskujaan.
Vehnän ja leivänmurusten lisäksi Freckles jakeli niille kaikenlaisia
jätteitä, mitä tuvasta löysi. Hän vei holhokeilleen omenan-, nauriin-
ja perunankuoria, toisinaan kaalinlehden tai porkkanoita ja sitoi
pensaisiin luita, joissa oli vielä vähän rasvaa ja rustoa. Kun hän
eräänä aamuna saapui ruokapaikalle tavallista varemmin, tapasi
hän loistavan kardinaalin ja kaniinin vieretysten toverillisesti
nakertelemassa kaalinlehteä, ja samalla hänen mieleensä juolahti särkeä
pähkinöitä siitä varastosta, jonka oli koonnut Duncanin lapsille,
saadakseen jos mahdollista, liittää oravatkin perheeseensä. Pian hän
saikin ne tulemaan punaisina, harmaina ja mustina, ja hänen mielensä
kävi apeaksi, kun hän ei tuntenut niiden eri nimiä ja tapoja.
Niin kului talvi. Joka viikko ratsasti McLean Limberlostiin, ei
kuitenkaan koskaan samana viikonpäivänä tai samalla tunnilla. Aina hän
tapasi Frecklesin toimessaan, uskollisena ja rehellisenä, olipa sää
kuinka ankara tahansa.
Palkastaan poika sai ensimmäiset rahat, mitä milloinkaan oli omistanut,
ja kun isäntä selitti hänelle, että hän voisi jättää ne huoletta
pankkiin ja siitä saada paperipalasen, joka vastasi summaa, niin hän
jokaisena maksupäivänä vei oikopäätä rahansa talletettaviksi ja pidätti
itselleen tuskin sen verran kuin tarvitsi ruokaan ja vaatetukseen. Hän
ei tiennyt, mitä tekisi rahoillaan, mutta se tieto, että ne olivat
siellä, herätti hänessä vapauden ja voiman tuntoa -- ne olivat hänen
ja hän saattoi ne ottaa milloin hyväksi näki. McLeania jäljitellen
hän osti pienen muistikirjan, johon huolellisesti merkitsi jokaisen
ansaitsemansa dollarin ja jokaisen menettämänsä sentin. Kun hänen
menonsa olivat vähäiset ja isäntä maksoi runsaasti, kasvoi hänen pikku
aarteensa ihmeteltävässä määrässä.
Se talvi tarjosi Frecklesille ensimmäiset todellisen onnen hetket
hänen elämässään. Hän oli vapaa. Hän teki miehen työtä uskollisesti,
rankkasateessa, lumituiskussa ja myrskysäässä. Hän kasvatti itselleen
hämmästyttävät ruumiinvoimat, elätti itseään ja säästi rahaa. Työkunnan
joka mies ja ylipäänsä kaikki muutkin tiesivät, että hän oli mahtavan
McLeanin suojeluksessa, ja sepä tasoitti Frecklesin uraa moneenkin
suuntaan.
Duncanin vaimo osoitti hänelle sitä persoonallista ystävällisyyttä,
jota hänen janoava sydämensä kaipasi. Aina oli lämmin juoma valmiina,
kun poika kylmällä säällä tuli kotiin vahtipoluiltaan. Hän kutoi
paksun lapasen pojan vasempaan käteen ja keksi keinon, kuinka sopi
neuloa ja vanulla sisustaa oikea hiha, niin että se suojeli toista
silvottua käsivartta kylmää vastaan. Hän paikkasi hänen vaatteitaan,
joita piikkilanka usein repi rikki, ja säästi ruuantähteitä hänen
linnuilleen, ei siksi, että hän tiesi tai piittasi niistä mitään, vaan
kun hän itsekin oli kyllin lähellä rämettä, tajutakseen sen täydellisen
yksinäisyyden. Kun Duncan nauroi tuota hommaa, vastasi vaimo: "Herra
nähköön, ukkoseni, jollei Frecklesillä olisi noita lintuja ja elukoita,
niin hän olisi aina yksin. Muttei koskaan ole tarkoitettu, että ihminen
olisi niin yksin. Vallanhan hän menisi kaistapäiseksi, jollei saisi
edes niistä huolehtia ja puhella niiden kanssa."
"Kuinka monta vastausta luuletkaan hänen saavan puheisiinsa,
eukkoseni?" nauroi Duncan.
"Hän saa semmoisen vastauksen, joka pitää silmän kirkkaana ja panee
jalan uskollisesti vaeltamaan sitä epätasaista polkua, jolle hän on
joutunut", vastasi vaimo totisena.
Duncan meni matkoihinsa ja näytti hyvin miettiväiseltä. Seuraavana
aamuna hän antoi Frecklesille tähkän sitä viljaa, jota paraikaa kuori
kanoilleen, ja käski hänen viedä sen villeille kesyttömille kanoilleen
Limberlostiin. Freckles nauroi ihastuneena.
"Kanoilleni!" sanoi hän. "Kas, kun en ole ennen tullut sitä
ajatelleeksi. Minun kanojanihan ne tietenkin ovat. Ne ovat sellaisia
pieniä kaunisvärisiä kukkoja ja kanoja. Mutta 'kesyttömiä' ne eivät
ole. Mitä sanoisittekaan, jos 'kesyttömät kanani' ovat melkoista
kesympiä kuin teidän täällä pihassa?"
"Vaiti, poika!" tokaisi Duncan.
"Pankaapa kananne istumaan päänne päälle tai syömään käsistänne ja
lakkareistanne", härnäsi Freckles.
"Mokomia kaskuja voit kertoa pikku lapsille!" sanoi Duncan. "Ne ovat
kylläkin kärkkäitä uskomaan mitä tahansa. Et voi keksiä niin mahdotonta
juttua, etteivät he vaatisi vieläkin mahdottomampaa."
"Tulkaa itse katsomaan!" vastasi Freckles.
"Olkoon menneeksi!" sanoi Duncan. "Jos sinä saat yhdenkään linnun
istumaan pääsi päälle tai syömään kädestäsi, niin ota pois vapaasti
jyvähinkalostani ja vehnäpurnustani pitkin talvea."
Freckles hypähti koholle ja hihkui ihastuksesta.
"Voi, Duncan! Te olette liian antelias!" huudahti hän. "Milloin
tulette?"
"Ensi pyhänä", sanoi Duncan. "Ja uskonhan minä, että Limberlostin
linnut ovat kesyjä kuin kanat, jahka sen näen, mutta en ennen."
Tästä alkaen Freckles nimitti lintujaan kanoiksensa ja Duncanit samoin.
Ja seuraavana sunnuntaina Duncan vaimoineen ja lapsineen vaelsi hänen
seurassaan rämeelle. He näkivät niin ihmeellisen näyn, että se antaa
heille puheenaihetta koko heidän loppuiäkseen ja tekee heidät kaikkien
lintujen uskollisiksi ystäviksi.
Frecklesin linnut odottivat häntä aukeaman reunassa. Ne halkoivat
hyistä ilmaa hänen päänsä ympärillä punaisin, sinisin ja mustin
kaartein ja kierroksin. Ne karkoittivat toisiaan pois hänen luotaan ja
liihoittelivat itse niin läheltä, että siivet viistivät häntä.
Ruokintapaikalla Freckles laski maahan vanhan sankonsa täynnä jätteitä
ja varvuista tekaistulla luudalla lakaisi lumen pieneltä tasaiselta
tanterelta. Heti kun hän oli kääntänyt selkänsä, lehahtivat linnut
ruuan kimppuun ja sieppasivat palasia kantaakseen ne lähimpiin
pensaisiin. Jotkut rohkeimmista, iso varis ja närhipari, asettuivat
sangon reunalle ja ahmivat kaikessa rauhassa, mutta kardinaali, joka
empi, uskaltaako vaiko ei, toraili ja ärhenteli istuen oksalla sen
yläpuolella.
Sitten Freckles kaatoi sangosta varastonsa. Heti tuntui maa muuttuneen
kuin miksikin Montezuman levitetyksi viitaksi, paitsi että kaikki nämä
kirkasväriset höyhenet olivat elävien lintujen selässä. Niiden syödä
noppiessa Duncan tarttui vaimonsa käsivarteen ja silmäili kummissaan;
sillä pensaista ja kuivasta ruohosta tuli joukoittain viiriäisiä
somasti piipittäen ja haastellen omituisella kurkkuäänellään, ikäänkuin
toisiansa kehoitellen. Ja ennenkuin kukaan mitään älysi, istui iso
harmaa kaniini keskellä kestejä tyytyväisesti nakertaen kaalinlehteä.
"No katsos pahusta!" kuului vaimo kiihkeästi kuiskaavan.
"Sssss", varoitti Duncan.
Lopuksi Freckles otti lakin päästään. Ensin hän ahtoi siihen
kourallisittain vehnää taskuistaan. Siemenensyöjät lentelivät
laumoittain hänen ympärillään kuin kesy kyyhkysparvi. Ne istahtivat
hänen käsivarsilleen ja lakilleen, ja nälän yllyttäminä ja unohtaen
varovaisuutensa komea kardinaalikoiras ja yhtä kirjava närhi
kiistelivät siitä, kumpi pääsisi istumaan hänen päänsä päälle.
"Enkös vain ole hävinnyt!" mutisi Duncan unohtaen, että oli komentanut
vaimonsa vaikenemaan. "Täytyy taipua. Täytyy uskoa kun näkee. Mutta
tämä täytyikin nähdä, ennenkuin voi uskoa. Meidän pitää antaa
isännänkin nähdä mokoma, sillä ei sellaista hevinkään kahdesti tarjota
elämässä. Kaikki on lumen peitossa, ja nuo itikat melkein nälkään
nääntyneet, mutta ne luottavat Frecklesiin niin täydellisesti, että
ovat kesympiä kuin meidän kanamme. Katsokaa tarkkaan, lapset!" kuiskasi
hän. "Ette saa mokomata milloinkaan nähdä, kuinka kauan Luoja salliikin
teidän elää. Katsokaa, kuinka koreina niiden värit loistavat jäästä ja
lumesta ja kuinka kauniisti ne hyppivät! Ja kuinka ketteriä ne ovat!
Niin, kyllä nyt hävisin kerrankin!"
Freckles tyhjensi lakkinsa, käänsi taskunsa nurin ja sirotti maahan
loputkin siemenet. Sitten hän huiskahutti ihmetteleville ystävilleen
hyvästit ja lähti vahtipolulleen.
Kun Duncan ja Freckles viikkoa myöhemmin nousivat murkinaltaan, oli
talven tuimin aamu. Lämmin lakki päässä ja lapanen kädessä astuessaan
keittiön nurkkaan ottamaan tähdesankoaan Freckles tapasi sen päällä
ison vadin täynnä höyryävää vastakeitettyä vehnää. Loistavin kasvoin
hän kääntyi emäntään päin.
"Oletteko pannut tämän lämpimän ruuan minun kanoilleni vai omillenne?"
"Sinun kanoillesi se on, Freckles. Pelkäsin, etteivät ne tässä
kylmässä ilmassa munisi oikein hyvin saamatta silloin tällöin vähän
lämmintä suuhunsa."
Duncan nauroi astuessaan toiseen huoneeseen piippuansa hakemaan; mutta
Freckles katseli emäntää, ja hänen vilpittömät, kesakkoiset, kapeat
kasvonsa kuvastivat selvästi sitä äidinrakkauden kaipuuta, jota hän oli
pitkin elämäänsä tuntenut.
"Voi kuinka soisin, että te olisitte minun äitini!" huudahti hän.
Vaimo yritti jäljitellä miehensä naurua.
"Herra siunatkoon poikaa!" sanoi hän. "Etkö sinä ole kyllin viisas
tietääksesi, että minä olen äitisi, vaikkei kukaan vaimoihminen sitä
suoraan sanoisi? Jollei noin iso mies sitä muutoin tiedä, niin opi se
nyt äläkä milloinkaan unohda. Jos nainen on naimisissa yhden miehen
kanssa tulee hänestä kaikkien miesten vaimo, kun hän kerran on saanut
kokea, mitä on vaimona oleminen. Ja kun kerran vaimon sydämen alla on
poikalapsi aloittanut elämänmatkansa, on hän kaikkien miesten äiti,
sillä äitien sydämet ovat koko maailmassa samat. Herra varjelkoon
sinua, poikanen, olenhan minä toki sinun äitisi!"
Hän kietoi paksun huivin, jonka oli pojalle kutonut, tiukemmin hänen
rintansa ympäri ja veti lakin syvemmäs korville, mutta kiskaisten sen
pois ja pistäen kainaloonsa Freckles tarttui vaimon karkeaan punaiseen
käteen ja painoi siihen pitkän suudelman. Sitten hän riensi tiehensä
salatakseen onnelliset, kiusalliset kyyneleet, jotka pulppusivat
suoraan hänen paisuvasta sydämestään.
Hillittömästi nyyhkyttäen syöksähti vaimo viereiseen huoneeseen ja
heittäytyi miehensä syliin.
"Voi sitä poika parkaa!" päivitteli hän. "Voi sitä äiditöntä poika
poloista! Hän ihan murtaa sydämeni!"
Duncanin käsivarsi kiertyi tiukasti vaimon ympäri. Isolla ruskealla
kädellä hän lemmekkäästi silitteli karheita punertavia hiuksia.
"Sinä olet hyvä vaimo, Sarah!" sanoi mies. "Oikein hyvä vaimo sinä
olet. Sinähän puhut toisinaan kuin Jumalan pyhät profeetat. Jos minä
olisin nyt ollut sinun sijassasi, niin olisinhan minäkin tuntenut
tuota samaa ja myöskin tiennyt mitä piti sanoa. Mutta, lempo soikoon,
minä olisin änkännyt ja tankannut enkä saanut suustani mitään, joka
olisi kelvannut. Mutta sinä, Sarah! Näitkös, eukko, hänen silmiään?
Kun hän läksi, näytti kuin kirkas pyhyyden valo kulkeneen hänen
ylitsensä ja asettuneen hänen päällensä. Sinusta erotessaan poika oli
niin onnellinen, ettei osannut enää puhua. Ja kuinka minä nyt olenkaan
ylpeä sinusta, Sarah! Enpä vainenkaan vaihtaisi sinua ja osuuttani
Limberlostissa minkään kuninkaan kanssa maailmassa."
Hän hellitti otteensa ja laskien raskaan käden vaimon kummallekin
olalle katseli tätä suoraan silmiin.
"Sinä olet priima tavaraa, sinä, Sarah! Juuri priima tavaraa!" sanoi
hän.
Sarah Duncan seisoi yksin keskellä kaksihuoneista hirsimökkiään,
nosteli luisevia, kynsimäisiä käsiään, jotka punoittivat alituisesta
kuuman veden pitelemisestä ja olivat kylmästä karheat ja sierottumia
täynnä ja jotka ainainen taistelu suomudan kanssa oli koristanut
mustilla viivoilla ja palohaavat kovettaneet, ja tuijotti niihin
kummastellen.
"Koreat kädet todellakin!" jupisi hän. "Mutta noita on vastikään mies
suudellut. Vieläpä sellainen mies! Parempi kuin Jumala milloinkaan on
parastaankin yrittäen luonut. Duncan ei tahdo vaihtaa kuninkaankaan
kanssa! No, en minäkään tahtoisi vaihtaa kuningattaren kanssa, jolla on
palatsi ja samettihameet ja pähkinänkokoiset timantit ja sata vierasta
päivässä päällepäätteeksi. Näitä käsiä on kunnioitettu niin suuresti,
etten totta maar tiedä, voinko enää pistää niitä astiaveteen. Mutta
se suudelma ei voi pesussakaan lähteä pois. Ei mikään voi ottaa sitä
minulta, se pysyy minulla kuolemaani saakka. Herrainen aika, olenpa
minä koppava! Suudella näitä vanhoja kynsiä! No, jopa nyt jotakin!"