Freckles [englanninkielessä tavallinen lisänimitys kesakkoiselle.
Suom.] käveli pitkin telatietä, joka vie Limberlostin alapään poikki.
Ensi silmäykseltä häntä olisi kenties pitänyt irtolaisena, mutta hän
oli tosiaan työnhaussa. Kiihkeästi hän tahtoi asettua jonnekin ja saada
työtä melkein minkälaista tahansa, joka voisi toimittaa hänelle ruokaa
ja vaatteita.
Jo kauan, ennenkuin hän sai näkyviinsä Suurten Putousten
Puutavarayhtiön työmaan, hän saattoi kuulla miesten hilpeitä ääniä
ja hevosten hirnumista ja samaten haistaa kiehuvan ruuan ärsyttävää
tuoksua. Apeana hän tunsi, kuinka koditon ja vailla ystäviä hän oli.
Pysähtymättä tuumimaan hän kääntyi vastaraivatulle tielle ja seurasi
sitä työpaikalle asti, missä miehet olivat laittautumassa iltaselle ja
makuulle.
Näky oli erinomaisen miellyttävä. Alempana oli tiheä räme tummana
taustana, jonka yläpuolella kohousi jättimäisiä puita. Miehet
huutelivat leikkisästi toisilleen, valjaista riisuessaan väsyneitä
hevosia, jotka jyväännöksensä saatuaan lopen tyytyväisinä heittäytyivät
lepoasentoihinsa ja purra rouskuttivat ruokaansa. Duncan, jäntevä
skotlantilainen ajomiesten päällikkö, pyyhkieli hellästi kahden
kookkaan raudikon kylkiä melooninlehdillä ja vihelteli hiljaa: "Missäs
on mun kultani siis?" ja sirkka lehtien alla hänen jalkainsa juuressa
säesti häntä. Risuvalkea sihisi ja rätisi iloisesti. Kierteisinä
kaartelivat tulenliekit isojen mustien kattilain ympärillä, ja kun
kokki kohotti kansia, pistääkseen sinne koetinhaarukkansa, lemahti
sieltä makeita tuoksuja.
Freckles astui hänen luoksensa.
"Haluan puhua johtajan kanssa", sanoi hän.
Kokki katsahti häneen ja vastasi välinpitämättömästi: "Hän ei voi
käyttää teitä."
Frecklesin kasvot sävähtivät punaisiksi, mutta hän virkkoi
rauhallisesti: "Jos tahdotte olla ystävällinen ja näyttää hänet
minulle, niin saammehan antaa hänen itsensä päättää."
Hämmästyneenä kohauttaen hartioitaan kokki ohjasi askeleensa
karkeatekoisen pöydän luo, jonka ääressä istui vankka, leveäharteinen
mies kumartuneena tilikirjojen kimpussa.
"Herra McLean, tässä on taaskin mies, joka tahtoo kai päästä joukkoon",
sanoi hän.
"Hyvä", kuului reipas vastaus. "En koskaan ole ollut hyvän miehen
tarpeessa kipeämmin kuin juuri nyt."
Päällikkö käänsi lehteä ja aloitti huolellisesti uuden rivin.
"Ei kannata vaivautua tämän pojan takia", neuvoi kokki. "Hän on
toiskätinen."
Frecklesin kasvoilla paloi puna tummempana. Hänen huulensa ohenivat
pelkäksi viivaksi. Hän suoristi itseään, astui askeleen eteenpäin ja
ojensi oikeata käsivarttaan, jonka hiha heilui tyhjänä ranteen kohdalla.
"Hyvä on, Sears", kuului johtajan ääni terävänä. "Minä kyllä puhuttelen
tätä miekkosta, kun olen päässyt kirjoittamasta."
Hän kiintyi jälleen työhönsä kokin kiirehtiessä tuliensa ääreen.
Freckles seisoi hetkisen samassa jännittyneessä asennossa, johon oli
asettunut kohdatakseen päällikön katseen; sitten hänen käsivartensa
painui, ja kasvot valahtivat kelmeiksi. Johtaja ei ollut edes kääntänyt
päätänsä. Hän oli puheessaan käyttänyt leikillistä vähennysmuotoa. Kun
johtaja nimitti häntä "miekkoseksi", niin Frecklesin nälkäinen sydän
avautui hänelle.
Poika vetäisi hytisten henkeä. Sitten hän sieppasi päästään vanhan
hattunsa ja huolellisesti karisti siitä tomut pois. Vasemmalla
kädellään hän tarttui oikeaan hihaan, pyyhki hikisiä kasvojaan ja
koetti sormillaan oikoa hiuksiaan. Hän taittoi viereltään rautayrtin ja
käytti sen punaisia kukkia koputtaakseen tomua hartioilta ja lahkeista.
Toinen saattoi kirjoitustyössäänkin epämääräisesti seurata näitä
siistimispuuhia takanaan ja merkitsi ne miehen hyväksi.
McLean oli skotlantilainen. Hänen tapansa oli työskennellä verkalleen
ja järjestelmällisesti. Hänen työmaillaan eivät miehet olleet
koskaan nähneet hänen kiirehtivän tai menettävän malttiansa. Kuri
oli vääjäämätön, mutta isäntä oli aina ystävällinen. Hänen tapansa
olivat yksinkertaiset. Hän vietti samaa leirielämää kuin työläisetkin.
Ainoa näkyvä varallisuuden merkki oli iso jäätä ja tulta kimalteleva
timantti, joka välkehti ja paloi hänen sormessaan, ja se siro,
puhdasrotuinen tamma, jolla hän ratsasti työpaikkojen väliä ja
liikeasioissa muualla tienoossa.
Ei yksikään McLeanin työläisistä voinut todenperään sanoa, että häntä
koskaan olisi rasitettu liialla työnteolla tai maksettu hänelle liika
vähän. Isäntä ei ollut milloinkaan vaatinut nöyryyttä miehiltään, mutta
niin mahtava oli hänen persoonansa, ettei kukaan heistä ollut koskaan
yrittänyt ruveta tuttavalliseksi. He tiesivät kaikki, että hän oli
gentlemanni kiireestä kantapäähän ja että suuressa puutavarakaupungissa
hänellä oli monta miljoonaa hallussaan.
Hän oli sen McLeanin ainoa poika, joka oli lähettänyt maailmalle
kauneimmat alukset, mitä Skotlannissa milloinkaan on rakennettu. Isän
hartain toivo oli, että hänen poikansa jatkaisi samaa tointa hänen
kuolemansa jälkeen. Hän oli lähettänyt pojan opiskelemaan Oxfordin
ja Edinburghin yliopistoihin ja sallinut hänen moniaita vuosia
matkustella, ennenkuin hänen tarvitsisi ryhtyä liiketoimintaan.
Sitten hänet määrättiin etelä-Kanadaan ja Michiganiin ostamaan pitkiä,
suoria mastopuita ja sieltä Indianaan hankkimaan tammihirsiä. Nuori
mies painui näihin mahtaviin metsiin, joista muutamat osat olivat
pysyneet koskemattomina ajan aamun hämäristä asti. Kirkas, raikas,
väkevä ilma oli huumaava. Syvä hiljaisuus, joka muistutti suuren
tyhjän temppelin äänettömyyttä, lumosi hänet. Hän joutui vähitellen
tuntemaan, että arat metsän elävät, jotka puikahtivat hänen polkunsa
poikki tai kyselevinä tirkistelivät lehtevistä lymypaikoistaan, olivat
kuin hänen veljiään. Hän havaitsi, tavallaan hartautta tuntien,
lähestyvänsä noita majesteettisia puita, jotka olivat siinä seisoneet
ikäkausia päivänpaahteessa, tuulessa ja tuiskussa. Vaikeaksipa pian
kävi niiden kaataminen. Tehtävänsä suoritettuaan ja palattuaan kotiin
hän hämmästyksekseen huomasi hukanneensa sydämensä noihin metsiin ja
rämeisiin, jotka kutsuivat häntä, kutsuivat ainiaaksi.
Perittyään isänsä omaisuuden hän heti muutti sen rahaksi ja perusti
äitinsä kanssa uuden komean kodin Suurten Putousten likitienoolle.
Sitten hän kolmen yhtiömiehen kera perusti puutavarayhtiön. Hänen
työnään oli hirsien ostaminen, kaadattaminen ja kuljettaminen sahoihin.
Marshall johti sahaamista ja vedätti hirret tehtaisiin. Barthol teki
puutavarasta kauniita ja hyödyllisiä huonekaluja, joita Uptegrove
levitti ympäri maailmaa suuresta varastostaan. Niistä tuhansista, jotka
näkivät kasvojensa heijastuvan näiden huonekalujen kiilloitetuista
pinnoista ja niitä mielikseen käyttivät, vain harvat joutuivat
ajattelemaan valtavia metsiä ja poluttomia rämeitä ja sitä miestä,
suurta sielultaan niinkuin kooltaankin, joka raivasi tiensä niiden
halki ja kokeneella silmällä valitsi ylväitä puita huonekaluiksi
sivistyneihin koteihin.
Kun McLean kirjoitustyönsä päätettyään kääntyi, näki hän edessään
nuoren miehen, vasta alle kahdenkymmenen, kookkaan, lujarakenteisen,
solakan, hyvin kesakkoisen ja punatukkaisen, tavalliset
irlantilaiskasvot, mutta vakavissa harmaissa silmissä, jotka kiinteästi
kohtasivat hänen tutkivain sinisilmäinsä katsetta, kuvastui horjumaton
vilpittömyys ja ilmeinen kaipuu. Hän oli puettu mitä karkeimpiin
maalaisvaatteisiin ja näytti olevan uupumuksesta vallan menehtyä.
"Te etsitte työtä?" kysyi McLean.
"Kyllä", vastasi Freckles.
"Minä todellakin pahoittelen", sanoi isäntä, ja äänessä soi vilpitön
myötätunto, "mutta minä tarvitsenkin tällä hetkellä miestä --
voimakasta, isoa miestä, jolla on peloton sydän ja sitkeä ruumis.
Toivoin teidän täyttävän mitan, mutta näytätte olevan liika nuori ja
tuskin kyllin vahvakaan."
Hattu kädessä Freckles seisoi silmät naulittuina McLeaniin.
"Ja mitä oikein ajattelitte semmoisen miehen työksi panna?" kysyi hän.
Isäntä kykeni tuskin hillitsemään säpsähdystä. Jolloinkin ennen
köyhyyttä ja onnettomuuden kolauksia oli tuolla miehellä ollut joku
esi-isä, joka osasi sivistynyttä englanninkieltä, vaikka murtaenkin.
Poika puhui pehmeällä, säveällä, puhtaalla irlantilaisen äänellä.
Hänen puhettaan ei juuri olisi voinut sanoa murteeksi, mutta siinä oli
lauseen sorvaamisessa omituisuutta ja siellä täällä jokin väärä äänne,
ja se oli melkein vastustamatonta McLeanille ja ennusti teonsanojen
rääkkäämistä, johon hän oli perin tottunut ja joka hyvin läheltä koski
häntä itseäänkin. Hän oli muukalainen synnyltään, ja vaikka hän oli
jo monta vuotta ollut Amerikassa, saattoi hän tunteiden kuohuessa
perinnäiseen tapaansa rikkoa muotoja ja lauserakennetta vastaan.
"Se ei ole mitään lapsenleikkiä", vastasi McLean. "Minä olen suuren
puutavarayhtiön ulkotöiden johtaja. Vastikään olemme ostaneet tuhat
hehtaaria metsää Limberlostista. Monet näistä puista ovat hyvin
kallisarvoisia. Me emme voi lähteä nykyiseltä työpaikaltamme, joka
on kuusi peninkulmaa [Engl. peninkulma, noin 1,600 metriä. Suom.]
etelämpänä, vielä melkeinpä vuoteen; siksi olemme tämän alueen
ympärille raivanneet polun ja pystyttäneet lujan piikkilanka-aidan.
Ennenkuin palaamme työhömme, täytyy minun jättää tämä omaisuus
luotettavan, rohkean ja vahvan miehen käsiin, joka tahtoo vartioida
sitä päivällä joka hetki ja nukkuessaankin pitää toisen silmänsä
valveilla. Minun täytyy vaatia, että hän ainakin kahdesti joka päivä
käy tuon polun päästä päähän, ollakseen varma, että raja-aitamme on
eheä, ja että kukaan muu ei ole tunkeutunut tänne."
Freckles oli kumartunut eteenpäin, ahmien joka sanan niin kiihkeänä,
että houkutteli johtajan selvittelemään seikkoja, joita ei ikänään
ollut aikonut ottaa puheeksi.
"Mutta mikäs siinä, ettei se olisi maailman parasta työtä minulle?"
virkkoi hän pyytävästi. "Minä en sairasta koskaan. Minä jaksaisin
vaeltaa sen polun pari kolme kertaa joka päivä ja koko ajan pitää
visusti silmällä."
"Mutta olettehan tuskin muuta kuin nuorukainen, ja tästä tulee aimo
urakka karaistulle miehellekin", vastasi McLean.
"Nähkääs, ensinnäkin te pelkäisitte. Rajalinjaa laittaessamme me
tapoimme kuusi kalkkarokäärmettä, jotka olivat melkein teidän mittaisia
ja niin paksuja kuin käsivartenne. Hengenvaarallista on rämpiä rämettä
saartavassa saraheinässä, ellei jaloissa ole paksua nahkaa yli polvien.
"Teidän pitäisi myös osata uida, jos vesi noustessaan uurtaa pois sen
tilapäisen sillan, jonka olemme rakentaneet siihen, missä Käärmeoja
kääntyy rämeeseen. Syksyllä ja talvella ilmat vaihtelevat äkisti ja
jyrkästi ja minä vaadin tarkkaa vahdinpitoa joka päivä. Te olisitte
aina yksin, enkä minä mene takuuseen siitä, mitä Limberlostissa saattaa
piillä. Metsä on saanut olla täällä sellaisenaan aikain alusta asti ja
se on täynnä kaikenmoisia haamuja ja ääniä. Enkä minä ota sanoakseni,
mistä ne kaikki tulevat; mutta päättäen muutamasta näkemästäni
hiiviskelevästä varjosta ja selkää karmivasta huudosta, joita olen
kuullut, minä itsekin olisin mieluummin kohtaamatta niiden omistajia
enkä minä ole heikko ja arka.
"Pahinta kaikesta on, että joka mies, joka tunkeutuu rämeelle
merkkaamaan ja varastamaan puita, on hurjapäinen olento. Muuan
apulaisistani, John Carter, oli minun pakko ajaa tiehensä monesta
painavasta syystä. Hän tuli tänne, meni yksin nevalle, valitsi ja
merkkasi joukon arvokkaita puita ja yritti sitten myydä niitä eräälle
toiselle yhtiölle, joka kilpaili kanssamme, kun me hankimme tämän
metsän. Hän on vannonut ottavansa nämä puut, vaikkapa hänen sitten
täytyisi ne saadakseen kuolla taikka tehdä murha; ja hän onkin
sellainen mies, ettei vahvinkaan kernaasti häntä kohtaisi."
"Mutta jos hän tulisi varastamaan puita, niin totta kai hän toisi
mukanaan ison joukon juhtia ja miehiä, niin ettei tarvitsisi muuta kuin
pitää silmät auki ja lähteä hakemaan teitä?" tuumi poika.
"Niinpä kyllä", vastasi McLean.
"No, miksikä en minä voisi pitää vahtia yhtä visusti ja juosta yhtä
nopeasti kuin joku vanhempi ja vahvempi mies?" kysäisi Freckles.
"Ka miksei, lempo soi!" huudahti McLean. "Enpä tiedä, onko miehen
koko puoleksikaan niin tärkeä kuin hänen uskaliaisuutensa ja
luotettavuutensa -- jos oikein asiaa ajattelen. Istukaahan tuohon
pölkylle ja tuumitaan hieman. Mikä teidän nimenne on?"
Freckles puisti päätään, kun häntä kehoitettiin istumaan, ja käsivarret
ristissä hän seisoi suorana kuin puut ympärillään. Hän kävi hieman
kalpeammaksi, mutta silmät eivät rävähtäneetkään.
"Freckles", sanoi hän.
"Käy laatuun kotioloissa", naurahti McLean, "mutta tuskinpa voin pistää
semmoista nimitystä yhtiön kirjoihin. Sanokaahan oikea nimenne?"
"Minulla ei ole mitään nimeä", vastasi poika. "En ymmärrä", virkkoi
McLean.
"Sitä minäkin arvelin äänestänne ja kasvoistanne, ettette ymmärtänyt",
sanoi Freckles verkalleen. "Olen sitä miettinyt enemmän aikaa kuin
mitään muuta elämässäni enkä ymmärrä. Mitäs se on mielestänne, että
joku ottaa vastasyntyneen lapsen ja kurittaa sitä niin, että se on ihan
sinelmille piesty, hakkaa siltä toisen käden poikki ja sitten purevan
kylmänä yönä nakkaa köyhäinkodin portaille muukalaisten hoitoon? Niin
on joku tehnyt minulle."
McLean tuijotti kummissaan. Hänellä ei ollut mitään vastausta valmiina,
ja vasta tuokion kuluttua hän matalalla äänellä virkahti: "Ja sitten
--?"
"Kotiin minut otettiin ja siellä olin lain määräämään ikään asti ja
jonkun vuoden ylikin. Useimmat meistä olivat irlantilaisten lapsia.
Aina he saattoivat löytää koteja toisille lapsille, mutta ei kukaan
tahtonut ottaa minua käsivarteni takia."
"Olivatko ne hyviä teille?" McLean katui kysymystä heti sen tehtyään.
"Enpä tiedä", vastasi Freckles. Vastaus kajahti niin toivottomalta
hänen omiinkin korviinsa, että hän kiiruhti selittelemään lisäämällä:
"Nähkääs, asia on näin. Hyvyyttä nuo ihmiset ovat palkatut antamaan
oikein urakalla, mutta sehän kuuluu yhtä hyvällä oikeudella muutamalle
sadalle muulle, niin ettei sitä kellekään pojalle riitä niin erikoisen
paljon."
"Jatkakaa", sanoi McLean päännyökkäyksellä ilmaisten ymmärtäneensä.
"Sen kertomisella ei maksa vaivaa kuluttaa teidän aikaanne", vastasi
Freckles. "Koti oli Chikagossa, ja siellä minä olen ollut koko ikäni
paitsi viimeiset kolme kuukautta. Kun olin liian vanha saamaan samaa
kohtelua kuin pikku lapset, antoivat he minun käydä lähintä kansakoulua
niin kauan kuin laki salli, mutta minä en koskaan ollut kuin muut
lapset, ja sen tiesivät kaikki. Minun täytyi olla siellä kuin vankina
ja ahertaa töitä varhain ja myöhään ruuan ja vaatteiden maksuksi.
Minä olen aina kovin halunnut oppia jotakin, mutta sittenkin olin
mielissäni, kun se oli ohi.
"Harva se päivä, niin kauan kuin muistan, minut kutsuttiin konttoriin.
Siinä sitten syynättiin ja evättiin koti ja rakkaus käteni ja ruman
ulkomuotoni takia, enkä ole eläissäni tuntenut muuta kotia. Minä en
näyttänyt kuuluvan minnekään.
"Sitten saatiin köyhäinkotiin uusi johtaja. Hän ei ollut ensinkään
toisten kaltainen ja hän vannoi ensi töikseen kitkevänsä minut pois.
Hän keksi sen konstin, että lähetti minut maalle erään miehen luo,
joka hänen tietääksensä tarvitsi apupoikaa. Mutta samalla hän ei
muistanutkaan kertoa tuolle miehelle, että minä olen käsipuoli, ja
uusi isäntä suomi minut pahanpäiväiseksi heti kun sai kuulla, että
juuri minut oli hänelle lähetetty. Keskipäivästä iltaan olivat hän
ja hänen suunnilleen minun ikäiseni poika saaneet minut kutakuinkin
samaan tilaan kuin missä minut ensin tavattiin, niin että makasin yön
valveilla ja karkasin tieheni. Olisinpa mielinyt suoria tilini tuon
pojan kanssa ennen lähtöäni, mutta en tohtinut, kun pelkäsin herättää
ukkoa, ja tiesinhän minä, etten piisaisi molemmille, mutta ehkä tapaan
hänet yksin vielä joskus ennen kuolemaani."
McLean pureskeli viiksiänsä salatakseen hymyn huulillaan ja mieltyi
poikaan tuon tunnustuksen takia yhä enemmän.
"Eipä minun tarvinnut edes varastaa vaatteita päästäkseni lähtemästä
lastenkodin puvussa", jatkoi Freckles, "sillä he olivat jo ottaneet
siistit, puhtaat vaatekappaleeni pojalle ja pistäneet minut hänen
ryysyihinsä, ja se teki melkein yhtä kipeää kuin selkäsauna, sillä
lastenkodissa oli meitä toki aina pidetty siistissä ja hajuttomissa
vaatteissa. Minä ryntäsin suoraan tähän valtioon, ennenkuin sain
selville, ettei mies olisi voinut pidättää minua, vaikka olisi
tahtonutkin. Kun sitten luulin olevani hyvässä turvassa häneltä,
rupesin hakemaan työtä, mutta kaikkihan tekevät juuri samoin kuin
tekin, sir. Isoja, vahvoja, virheettömiä miehiä tahdotaan -- muista ei
huolita."
"Minä olen tuuminut tätä asiaa", vastasi McLean. "Enkä tahdo varmasti
väittää, ettei teidän ikäisenne ja kaltaisenne mies voisi suorittaa
tätä työtä varsin hyvin, jos hän vain ei ole pelkuri ja jos hän olisi
luonteeltaan luotettava ja ahkera."
Freckles astui askeleen eteenpäin.
"Jos te voitte antaa minulle toimen, jossa voin hankkia ruuan ja
vaatteet ja nukkumasijan", sanoi hän, "ja jos voin saada isännän, jonka
hyväksi voin työskennellä kuin muutkin miehet, ja semmoisen paikan,
jossa tunnen saavani olla, niin minä teen täsmälleen mitä määräätte
tekemään tai sitä yrittäessäni kuolen".
Hän sanoi sen niin levollisesti ja vakuuttavasti että McLean uskoi
häntä, vaikka sydämessään tiesi, että ventovieraan ottaminen
palvelukseen olisi huono kauppa miehelle, joka hänen laillansa oli
vastuussa suurista asioista.
"Hyvä on", vastasi isäntä. "Minä merkitsen teidät palkkaluetteloihini.
Haukataanpa tässä illallista, ja sitten toimitan teille puhtaat
vaatteet, kahluusaappaat, piikkiaidan korjaus vehkeet ja revolverin.
Ensi työksi huomenaamulla aion itse kulkea kanssanne kierroksen
vahtipolulla ja täydellisesti selittää, mitä vaadin tehtäväksi.
En teiltä pyydä muuta kuin että te heti tulette luokseni toiselle
työmaalle rehellisenä miehenä ilmoittamaan, jos huomaatte työnne liian
raskaaksi. Sitä en kummaksuisi. Ei sellaista työtä monikaan mies
suorittaisi säntilleen. Minkä siis kirjoitan nimeksenne?"
Freckles ei hellittänyt jäykkää katsettaan McLeanista, ja tämä näki sen
äkillisen tuskan värähdyksen, joka vilahti orvon ilmeikkäillä kasvoilla.
"Minulla ei ole mitään nimeä", vastasi hän jäykästi, "paitsi ehkä
jokin sellainen, joka minulle annettiin, kun minut pantiin lastenkodin
kirjoihin, ja sehän oli yhtä mitätöntä kuin jos olisi annettu nimi
kissalle Olen kylliksi usein nähnyt, kuinka he ristivät noita pieniä
orporaukkoja, ja tunnen siis sen asian. Minulle annettu nimi kuuluu
minulle yhtä vähän kuin teille. Minä en tiedä, mikä se oli, enkä
saakaan sitä koskaan tietää, mutta nyt mielelläni otan minkä nimen vain
tahdotte minulle antaa. Ettekö tahtoisi olla niin ystävällinen, että
määräätte minulle nimen, herra McLean?"
Isäntä käännähti äkisti ja alkoi pinota kirjojansa. Hän ajatteli
luultavasti samaa, mitä jokainen muu kunnon mies olisi ajatellut näissä
olosuhteissa. Silmät vielä maahan luotuina ja ääni oudon käheänä hän
vastasi:
"Minäpä sanon mitä tehdään, poikaseni. Isäni oli minun miesihanteeni ja
minä rakastin häntä enemmän kuin ketään olen koskaan rakastanut. Hän
jätti tämän maailman viisi vuotta sitten, mutta minä uskon vahvasti,
että hän olisi ollut ylpeä, jos olisi saanut antaa nimensä teille.
Jos minä annan teille lähimmän omaiseni ja rakkaimman miehen nimen --
kelpaako se?"
Frecklesin jäykkä asento höltyi äkkiä. Hänen päänsä painui, ja suuret
kyyneleet tippuivat likaiselle karttuunipuserolle. Äänettömyys ei
hämmästyttänyt McLeania, sillä hän käsitti kyllä, ettei puhuminen
käynyt ylen helposti juuri nyt.
"Hyvä!" sanoi hän. "Kirjoitan sen siis luetteloon -- James Ross McLean."
"Kiitän teitä tuhannesti", sanoi Freckles. "Nythän minä jo melkein
tunnen kuuluvani johonkin."
"Niin kuuluttekin", vastasi McLean. "Kunnes joku täydellisen oikeuden
nojalla tulee vaatimaan teitä, olette minun. Tulkaa nyt kylpemään,
saamaan vähän illallista ja sitten makuulle."
Kun Freckles seurasi häntä työmaan valoon ja hälinään, lauloi hänen
sydämensä ja sielunsa ilosta.