Ma kadotin, kun eksyksissä kulin
kaikk' aarteeni. Löys varmaan joku ne
viel' köyhempi, köyhempi kuin miks
tulin
ne hukattuain ma. Suon hänelle
perintölippahan, min matkallain
menetin syyttä, ansiotta sain.
Ma ennen ryntäsin, nyt katson taampaa,
kuin rintaan tähtää iskut kohtalon.
Lie nauraa ihmiselle arvokkaampaa
kuin itkeä: se vaikeampaa on!
Niin, voittaja, sun otan vastaan kuin
en voitettu ma oiskaan, hymysuin.
Niin, Kuolo voittaja, sun otan vastaan
kuin vertaisesi voimass' olisin,
kuin köyhyytein ois kuori ainoastaan,
vain naamioitus tarun kalliin,
kuin tallella ois koko nuoruutein
pään timantein, sydämen rubiinein.
On voittaja, ei vihollista mulla.
Kuin käskyläiseen elon riistäjään
ma katson, koska itse tahdoin tulla
ma riistetyksi, näkymättömään
näin saada uskon. Kaikk' on tallella:
käy linnahain, kuningas Kuolema!