Käy ylväs Talapya
luo vanhan bramiinin
ja otsansa on raskas
kuin otsa tunturin,
mi ehtoon tullen painuu
Gangeksen aaltoihin.
Miks tummuit Talapya,
kuin ehtoo pilvisin?
* * *
Talapya:
Oi, vanha Vardhamana, mestarini,
mun on kuin pilven itkunraskas olla.
En ole aamuruskos entinen,
ma omaa olemustain epäilen:
minussa osaa onko auringolla
vai maalla? — Niinkuin taatto mulle oot,
oi Vardhamana, hurskas liiatenkin,
juur' hurskautes tekee hulluks mun
ja käskyt oppis, läsnä opitun.
Se niille käy, ne sitä seuratkoot,
joill' yhtään väliä ei kunniastaan!
Oon kuningas! Ja tähän hetkeen hamaan
myös rauhan ruhtinas kuin pyhyys säätää.
Mut kaikkiall' on kansa kansaa vastaan,
lyö Indran liekit ilmankannen halki,
maa järkkyy, julmuus elon lait laatii,
julmuutta elo sankarilta vaatii,
ken maataan, heimoaan käy
vapahtamaan.
Gangeksen poikain kovan kohtalon
näät eessäsi. Tää hetki tärkki on,
kulussa aioonein korvaamaton:
ijäksi sortuako sudrain sukuun
vai noustako vapaiden ylhään lukuun?
Oi, aatos tuo mun sydämeni syttää!
Ja säihkyvällä seitsenvaljakolla
ma syöstä tuliliekin keskeen soisin,
mut muisto muusta käden pysähdyttää,
vaikk' kuinka itsellein noin tarinoisin:
Mit' auvoa on ihmishyvyydestä,
kun hyvää yhtään jäljelle ei jää
maailmaan tähän! Ah, en enää kestä
rist'tulta rinnan! Nääs, ma olen yhä
sun oppis orja, vanhus valkopää.
Mut niin on pahaa vastaan hyveet heikot,
mua kaikk' ett' ilkkuvat Asurain veikot.
Ma mielipuoli oonko vaiko pyhä,
maan mato halvin vaiko sankari?
Mun on kuin pilven itkunraskas olla...
Vardhamana:
Ikuisen Savitarin ihanuus
valaiskoon henkes kuilut, poikani,
elämän pinta sua hämärryttää,
elämän tieto tuskas polton syttää,
on tieto tuskaa...
Talapya:
Niin, ja tuskast' tiedon
on kärsineillä kiire, poltto pois,
suloisen sammumisen Nirvanaan!
Tuon tunnen, niin, ja on kuin mulla ois
samaiseen onneen olemattomaan
nyt ensi kerran halu. Tuonen lautta
vaikk' keinuttelis sielun kiertolaista
veen alligaattorein ja liskoin kautta!
Tien lempeys lyhyemmän luopi sinne,
miss' kaikki lakkaa. Muut' ei olevaista
lie sillä arvoa. Oi, Vardhamana,
jos Nirvanahan mua hyvyydellä
sa oisit valmistanut sammumaan,
sun ymmärtäisin, sielunpaimen hellä.
Mut sinä, hurskas harhaoppinen,
sa uskoit tiedon kirkastuksehen,
ikuisen syttymisen Jumalaan!
Ja niin ol' uskonharhas mieluinen
mun sydämellein myös, ma että sen,
ah, arvokkaimmaks katsoin ihmiselle.
Oi, kerronko, mit' usein unelmoin
ma öisin pimennossa palmukeitaan,
kun kansa nukkui muu, vain aavikkoin
ylitse kuu loi hopeehetaleitaan!
Niin, näin ma mietin: jättää tahdon maan
ma kauniimpana kuin sen otin vastaan,
inehmon ylväämpänä muodoltaan
ja sisällöltään, tietäin Jumalastaan
enemmän hiukan kuin jos ollut en
ma oisi koskaan joukoss' ihmisten.
Ylevä haave, vanhus eikö totta?
Ja mieletön! Maa muuttaa taivahaksi!
Maan kansi koskaan näin ei matalaksi
lie käynyt ennen, ihmishenki koskaan
näin astinlaudaks eläinvaistojen!
Oi pettymystäin! Sa mun saatoit tähän
katseeni nostain liian korkealle,
oi Vardhamana, siis suo kärsivähän
rintaani toivon säde, lausu: »Joskaan,
sa, poikani, et näe kirkastusta
maapallon tään, se saapuu sentään kerran;
jos yö nyt yllämme on kuinka musta,
se saapuu!» sano niin!
Vardhamana:
Ei milloinkaan,
poloinen poikani! On luonto maan
lajissaan muuttumaton kuin on laadut
eläinten, joiden kautta matkata
saa sielu; hengen on se majoittaja,
määrätty sille suotu mitta, raja,
mihinkä nousta, mihin laskea.
Vain sielu sen on ikikiertäväinen
halk' avaruuden, tähdest' tähtehen;
kerällään kiitää sielu ihmisen
maailman sieluun yhä kirkkahampaan...
Sydämen sammuvaisen toivoon rampaan
käy sormi Jumalan ja täyttää sen,
mut siellä... täällä ei...
Talapya:
Oi, Vardhamana,
maan kahleet vaikka mua kalvaa, painaa,
niin maata rakastan, on äiti mulle
sen vehmas syli, kaikkeni. Ah, sulle
tohdinko ilmaista ma kurjuuteni:
tään maan ma tunnen kaikki kaikekseni,
amritan nestettä ei suonissani
lie koskaan ollut, ja kun kerran vainaa
ma lien, niin kuollut niinkuin kivi oon...
Tää ajatus, oi taivas paratkoon,
mi sua kauhistaa, mun usein valtaa;
tää salasynti on mun suurimpani:
epäilen sielun kuolemattomuutta.
Jos ihmishyvyyttä jo epäilen,
miks uskoisin ma silloin ikuisuutta
ikuista pahaa! Vanhus, anteeks anna!
Mua auta, saat mun koetukselle panna!
Tai parempi, jos voisit todistaa!
Oi todista, ett' tähdest' tähtehen
vaeltaa sielu vapautuva saa!
Vardhamana:
Sa sydämestäs toivoisitko sen?
Talapya:
Ma toivonko? Voittoa taistelun?
Jos Luojan sormi tarttuis toivoon
rampaan,
kuin äsken lausuit, koskaan
palavampaan
se koskis ei kuin toivohoni mun.
Mut onko Tuonen tuolla puolen rantaa?
Jos on, niin voiko koskaan sinne kantaa,
purs' inehmon? Kas siinä kysymys!
Vardhamana:
Kysyykö liuta muuttojoutsenten
lähteissä poikki valtamerien,
siintääkö outoin vetten takaa maa
ja tokko siipi hauras kannattaa?
Ne lentää vaistoansa seuraten
ja pety ei. Kuin pettyis sielukaan
kaihossaan kaikkeuden Jumalaan!
Käy rauhaan, poikani, saat uskon uuden.
Ikuisen Savitarin ihanuuden
nään säteilevän tuskastasi tästä:
Mit' en voi minä, ei voi inha maa,
sen oma kaipaukses todistaa.
On sielu luotu koti-ikävästä
ikuisen syttymisen Jumalaan.
Käy, lapsi, kaipaustas jatkamaan!
* * *
Käy hiljaa Talapya
kuninkaan kartanoon,
luo solisevain vetten
ja palmuviidakkoon.
»Vain ikuisuuden silta,
vain kaipaus ma oon!»
hän huokaa, päänsä painaa
kaihoisaan haaveiloon.