Nuo kaunihit kalpaveljekset
oli samaan neitohon syttynehet.
Sydän Signhildin vuoks löi kummankin:
Ujon Perthin ja uljahan Helmuthin.
Tuli Kiusaaja luokse kummankin,
pyhän Perthin ja sankari Helmuthin:
»Mi rakkaampi liekään valloittaa,
sulo Signhildin lempi vai pakanamaa?»
»Puniristin ja valkean viitan vuoks
mun hurmeeni kerran jo hiekkahan juoks,
— noin haastoi Helmuth, — ja vieläkin
ma kassapään kalpahan vaihtaisin!»
Pyhä Perth noin virkki: »En miekan mies
ole konsana ollut, sen Jumala ties,
mut vannoa voin: jos Signhildin saan,
hänen vuokseen ma valloitan pakanamaan!»
Oli immelle sulhot kuin veljeä kaks,
ei kumpaa hän arvannut rakkahammaks.
Miel'lempeä päätti: »Sen kohtalon jaan,
ken lempensä vuoks lyö velhojen maan.»
Pyhä Perth omantunnon vaivoissaan
näin huokaa: »Synkimmän pakanamaan
oman rintani yössä nyt kurja ma nään:
valan _naisen_ vuoks tein Herralle tään:
se ei Herralle kelpaa, en kelvollinen
ole rinnalle Herran ritarien,
en, ennenkuin ensin ma voittajaks saan
oman syntisen rintani pakamaan.»
Osaks Helmuthin jäivät sankarityöt,
hän taisteli päivät ja suuteli yöt!
Oli kalpaveljistä kuuluin hän,
mies miekan ja lemmen leikinnän!
Mut syntinsä vuoks, vuoks Signhildin,
pyhä Perth meni munkiksi luostarihin
rukouksin ja raipoin riuduttamaan
pois maallista lempeä rinnastaan.
Toi Signhildille se kaihoa kaks,
mut Helmuthin ties hän nyt rakkahammaks!
»Sa kuolemaan riensit vuokseni mun,
siks kuolemaan saakka oon morsio sun!»
Hän kauan vartovi kaihoissaan.
Ei sulhoa kuulua kuulukkaan;
lie eksynyt velhojen pauloihin...
Meni luostariin sulo Signhildkin.
Mut Perthin ja nunna Signhildin
sydän sammunut ei syliin luostarin:
he saakka kalpeaan kuolemaan
pois ruoskivat lempeä rinnastaan.