»Hei, joutukaatte katsomaan,
kuin noita Sparaa poltetaan!»
Näin huuto kiirii tyhjäss' aamuyössä
laidalla autiolla vanhan Rooman,
miss' synkkäin, laakain talorotteloiden
vain rupisammal-seinät huutoon vastaa.
Anakoreetti Martianus Mykkä
on kolkon tienoon öisten kujien
ainoa kulkija. Hän kiirehtää
sen kivityrmän rauta-aitaa kohti,
miss' Spara, kuulu velhovaimo, vartoo
viimeistä tuomiotaan aamunkoissa.
Hän vartijoille virkkaa: »Kristiveljet,
ma vaiennut oon armon ajast'aikaa
jo viisi neljättä, mut äsken Herra
on kirvoittanut sanan salvan multa.
Tää siunauksess' kypsyttäkää ihme
Jumalan, salpa noidan sopen
avatkaa mulle, jotta kielen kanta
virvonnut haastaa kuoloon kulkijalle
sais armost' taivaan!» Haukottelee
vahdeista toinen, toinen naurahtaa:
»Kuin voikin Herran mies noin olla hölmö
ja tulla turisemaan taivahasta
ämmälle, jok' ei parempata pyydä
kuin päästä Helvettiin ja tuota pikaa
myös sinne passitetaan. Kyllä maarin
sun irroitetun kieles jaaritukset
ei ihmeit' tee. Sa tuosta vakuuden
voit oiti saada!»
Liekehtivin silmin
paaspermannolla istuu velhonainen,
huojuttaa ruumistansa, vaikenee.
Myös vaikeneepi Martianus Mykkä.
Saa vihdoin puheenlahjan pyhä mies:
»Et noita ole, annan autuuteni
sen puolesta! Ma yksin tiedän tuon,
salaisuutes... Pikemmin marttyyri
ja hurskas uhri olet, oi Aspara!
Mun tunnetko sa vielä?»
Spara nyökkää;
suun viivaan katkeraan käy hymyn kare:
Ȁl' anna autuuttasi, Martianus,
mun vuoksein varsinkaan, se tuhmaa ois!
Jos en lie noita, lienen pahempi.
Niin, valkokyyhkyjä on luutanoidat
nuo Helvettihin ratsastavat kaikki
minuhun verraten. Se totta on.
Mun rippi-isäni sa olit muinen
elämän aamunsarasteessa kerran...
Eloni sammuessa ryhtyisitkö
nyt virkaan samaan? Sanon kuitenkin:
paljon, ah, sulta, pater, vaaditaan
rakkautta kristityn ja uskallusta
lainaamaan sielus lokaviemäriksi
mun mustain tihujeni, joiden riena
räikeempi on kuin mitkään rippituolit
on konsaan kuulleet taikka kenkään
ees kuvitella voinut ihminen.»
»Enemmän syytä hartioilles lasket
kuin katumus ja nöyryys kristityn
velvoittaa syntist,» oikoo pyhä mies.
»Mut pateriks mua ällös nimittele,
se arvo muinainen on, joka sopi
nuorelle silloin fariseukselle,
mi kirkoss' Trasteveren pöyhkää kieltä
niin käytti kuin ois kaunopuheest' tehty
tuost' onsikuorisesta ristinpuu,
viis neljätt' ajast'aikaa sitten... Siitä
ma ast' oon vaiennut kuin veden kala
pohjassa lammen.»
»Miksi, Martianus?»
»Kun käydä täytyi itse kärsimään
mun ensin, vasta sitten kärsineitä
muit' opastamaan, ensin tulla itse
syyn, synnin tuntoon, vasta sitten
toisille syntein anteeks' antamusta
julistamaan. — Sinua, oi Aspara,
ma tästä kiitän. Niinkuin eilispäivän
ma kaikki muistan: Hyveit' enkelin
ojennusnuoran ankarimman mukaan
kun sulle suosittelin, kostamahan
hyvällä pahan, niinkuin teki Kristus,
sa lausuit: »Sun on helppo, olet pappi,
ja siitä palkan saat, ett' anteeks annat
rikoksia, joit' ovat toiset tehneet,
puolesta outojen, joidenka tuskast'
et tiedä mitään.» — Sanas iski
kuin kirvelevä totuus iskee tunnon,
sit' tuumimahan painuin kohtuun korven.
Mut sentään, sain ma tietää, silloin noudit
mun säädettäin, mi oli Jumalalle,
ei ihmiselle...»
Spara hymähtää:
»Niin, menin luostarihin!»
»Aivan niin.
Jumalan sijaisena kunnioitit
sa riitamiestäs, miehes murhaajaa
ja omaa raiskaajaasi — paavia.
Niin sääsin sulle, mut se liikaa oli,
nyt myönnän sen, syntiä sovitit
sa, jot'et ollut tehnyt, kumarsit
pääs ylpeen valheen valtaruhtinaalle,
naissyömmes jota käski kammomaan.
Jos tästä piinapenkist', uskon ristilt'
oot paennut, se inhimillist' on.
Mut karannutta nunnaa raaka rahvas
kierosti katsoo, siitä noidan maineen
oot raukka niittänyt. Synniksi Kirkko
myös kovakorvaisuutes laskee, vaikka
se itse vastaas vaikeammin rikkoi.
Eniten rikkonut oon sentään minä,
mi kahlein liikaraskain kammitsoin
sun lapsensielus viattoman silloin.
Sit' anteeks anomaan oon tullut sulta
ja sovittamaan, jos voi sovittaa
elämäll' elämää, mi hukkaan meni.
Sijastas vaikka tulikuoloon käyn mä.
Pakene, lapsi, kaapu ota tää!»
Parahtaa nauruun hulluun vanha Spara:
»Erakko parka, en ma eilinen
laps ole enää. Viisi neljättä
sun vuotta vaietessas vanhenin
myös minä hiukan, opin oudot taiat...
Sen verran velhon vikaa minuss' on,
ett' aina oman tieni Hornaan löydän!
On hetki lyönyt, pater Martianus,
mun tili tehdä kanssa elämän
ja kuoleman. Mut noitaroviolla
ei koskaan soviteta syytä Sparan,
siit' ole varma, siitä pidän huolen
ma itse. Tiedätkö sa, ukko, miksi
minua nimitetään kansan kesken?
Oon »Hauta-Spara.» Tulevaisuuden
lukenut kirjast' olen unisumun
ma kuolinhetket varmat kuoleville.
Ei lemmon lentimiä siihen tarvis,
omalla oveluudell' ansainnut
oon taidon tään: uhrini itse tapoin
hetkellä sovitulla! Mitäs sanot?
Jo kauhistanko sua tarpeheksi?
Nääs, toista sataa olen kuolinpurtta
jo ohjaellut Styxin virtaa alas,
kuink' en ma osais itseäni syöstä!
Vapiset puheenparttani sa julmaa
ja pakanallista tuot' et todeks usko!
Et oitis älyä! Annas kun kerron:
Salaisen _Pyhän Nikolauksen mannan_
ma olen keksijä. Jotakin oppii
myös nunnan puvussa. Sit' uskovaiset
uskonsa vahvistukseks väliin naukkaa
ja pirskailee. _Aqua di Napoli_
taas toisiin tepsii? Kumma sill' on teho:
se surmaa hitaasti, mut varmasti;
iloisen irstauden hupelot
sit' uumiensa rasitukseen ryyppää...
Niin, myrkyttäpä olen. Kuink' en olis',
kun oma myrkytettiin elämäni
jo nuoruudessa perin juurin niin,
siin' että sekos tieto hyvän, pahan,
ja sappi, sisälmykset mustaks kiehui,
mujuksi käärmeen. Muistatko kuink' oli
tapaus julma, josta poltinmerkin
pois lähtemättömän ma sain? Se sattui
Veneziassa, juur' hääyönämme,
kun gondoolissa Benedetton kanssa
me keinuimme kuin sielut autuaat,
ja ylkä morsiolleen lauloi näin:
»Jos kuolen nyt, se, armas, sun on syysi,
suvulle kerro jälkeentulevalle:
hän sortui onnen liikakuorman alle,
kun enemmän kuin pyysi
sydän sai;
hän yhteen hymyilyysi uppos niin,
ett' oudoks kaikin kävi maailmalle!
Oi kuullos, vesi öisten kanavoiden
solisee tummaan soiden lempi kuin
lepohon rauentuin
meit' Tuonen kehdoss'
unehen tuudittaisi parmahillaan
juur 'onnen tähden ollen korkeimmillaan...»
»Näin lauloi Benedetto lemmestänsä.
Kuul' autuaitten kuiskeen paholainen,
tuo irvinaamar' itse Kristuksen,
mi kätyreineen yössä riistaa vainus
ja iski, niinkuin korppikotka iskee,
kyntensä ihmisonnen apajaan.
Tikarin terään sortui Benedetto.
Kuink' kävi mun, sen kaiken tiedät sa,
sa paimen hyvä, jonka paimensauvaa
ma tuskan raivoss' silloin halveksuin;
lien singonnut ma monta herjan sanaa
suakin vastaan...!»
»Ei, et mua vastaan,»
vavahtain vastaa paimen harmaahapsi,
»vaan vastaan Herraasi ja Mestaria;
sa kerskuit: »Kärsin niinkuin
Jeesus Kristus».
»Ja sinä siihen virkoit, hyvin muistan:
»Myös voitko anteeks antaa
niinkuin Kristus?»
Sa haastoit, niinkuin sopi
Kirkon miehen,
mi häväistykselt' esivaltaansa
haluaa suojata ja sieluja,
karitsakatrasta tuot' taulapäistä,
min pelastus niin rihmast' ohuesta
kuin pyhyydestä Pyhän Isän riippuu!
Ma tein kuin neuvoit, lähdin luostariin
salaamaan saastaa Pyhän istuimen,
veisaamaan ylistystä Kirkon päälle,
sen lierolle tiara-otsaiselle,
ilveelle ihanimman ihmispedon...
Mut unohtaa en tainnut.... Täällä versoi
rinnassa rikos, rakkaus ja viha...
Elämän hylkimänä Kuoleman
apuriks antauduin... Oh, ruumiita,
kasoittain, röykkiöittäin kaikkialla
ma nään...!»
Kangertain kieli noidan käy,
suu vaahdos on, ja silmät niinkuin pätsi
palavat tulta tuntemattoman
yön kraatterin, viheräin huulten viiva
kuin vilun haavan lehti vipajaa.
»Jumalan armo olkoon kanssasi,
mun tyttärein, on syntis hirmuinen,
mut edesvastuun vielä ankaramman
asettaa sille, joka sielun raiskaa,
taivasten Herra,» puhuu Martianus.
»Valmistu kuulemahan hirmuisinta!
Tai rukoile, suit' että korvat salpais
Hän, joka mykkyydellä sinut löi
ajoissa estäen näin tulemasta
avuksi sielun yössä harhaa van.»
»Sun yli voimain kävi raiskaajalles
anteeksi antaa!» huokaa rippi-isä.
»Niin yht' en tainnut hälle anteeks
antaa:
mun että _hylkäsi_ hän raiskattuaan.
Niin rietas henkensä mun kietoi raukan,
ett' unohdin, ken oli hän ja minä,
ett' unohdin, ett' armaan Benedetton
viel' äsken olin puhdas vihkivaimo.
Niin hurjan lemmenliekin sytti hän
poveeni mun kuin voi vain lempo itse.
Ma häntä lemmin, siks' myös vihasin,
enemmän vielä hempukoita noita,
hopeisin silkkirihmoin vyötettyjä,
joill' oli iltajuhliss' isoisissa
tuon kauniin paholaisen luokse pääsy.
_Aqua di Napolin_ ma keitin heille,
paaville pyhälle taas pyhän mannan,
vihan ja lemmen myrkyll' lääkityn.
En anteeks antaa voinut... enkä ano
ma anteeks-antamusta itsellein,
vain kuolla voin ma... samaten kuin itse
ma tuottanut oon muille kuolemaa...»
Valahtaa kelmeys kuin kalkkivesi
kasvoille Sparan, kurkku korahtaa,
yön suuren varjot ripsillensä hiipii.
»Mua ällös sure, rippi-isä kallis,
nyt olen onnellinen... Minut noutaa
nyt morsiokseen hän, jot' enin lemmin
elossa... Kuolema... Hyvästi jää.»
Ulvahtaa mielipuolen lailla mies,
hän kahden käden kiertää vainajaa,
min värittömät huulet vielä värjyy.
Hän huutaa, syleilee, kuin raivo raastaa,
elämää pakenevaa rukoellen
takaisin palaamaan:
»Et saa, et saa
sa kuolla noin, oi, onneton Aspara!
Ma yksin olen syyhys vikapää,
ma yksin olen rietas, valapatto,
himojen lokaviemär, myrkyn syömä.
Sa syntis tunnustit, sait synninpäästön.
Mut kuka antaa enää voi sen mulle,
kun kuolit sinä, jota vastaan rikoin,
ma ulkokultainen ja sala-irstas!
Äh, sua lempinyt ei Benedetto,
tuo liukas kelmi-keikar, luutunlyöjä,
ei lemmensairas pyhä pyövelisi,
mi kuolon enkeliks sun hahmos muutti,
vaan minä, minä yksin sua lemmin!
Sen vuoks sun kahlehdin ma nunnan kaapuun,
eläimen taljoiss' itse lymysin
syvimmän korven kohduss', suulla tulppa,
ma etten haastais sopimattomia
himosta synnillisen sydämeni!
Oi anteeks anna, armas, hurskas uhri
elämän nurjan! Noitajuomas
suo erakolle, jolla erakkuuteen
ei enää ole voimaa. Seurata
sua halaan, minne matkannutkin liet!»
Anakoreetti Martianus Mykkä
noin huutaa, hosuu, kiemuroi kuin mato
paaspermannolla vieress' kuolleen vaimon.
* * *
Jo päivän kehrä kierii korkealla,
ja kansaa tullut on kuin karnevaaliin
luo rovion. Ken uhrata ei mielis
teurasta mieluist' itse Jumalalle,
tään nähdä ruutipesän räjähtävän
taivaalle niinkuin ilotulituksen!
Häilähtää tuuless' sepaleet ja tanut,
kuin markkinoilla säkkipillit piipaa.
Vekarat likakintut häärää, teuhaa
helmoissa nauravaisten rouvasnaisten,
mytyissä sylivauvat tillittelee.
Hivutustaudin syömä räätäli
puuseppää pulleata ärsyttelee
ja riitaa haastaa naapurinsa kanssa,
tää kunnes kiukun vimmass' syöksee päin,
mut säikähtää, kun äkkää sotamiehen,
mi muurin kupehella köllöttäin
sojossa peitsi päivää paistattelee.
Mut mikään häiritse ei hyvää mieltä,
mi väkijoukon rinnass' salaa kehrää
kuin kissan uneljaan ja saalisvarman...
Käy kohaus kuin myrskytuulen tullen
äkisti ihmismeress'; yhteen ääneen
kaikk' kirkuu, tarinoi ja sopottaa:
»On lentänyt jo Hornan tuuttiin noita,
tuiskuttain tulta suustaan, sieraimistaan,
on hourupäiseks tehnyt pyhän miehen,
mi krusifiksin voimall' uhmata
pyys valtaa Helvetin ja paholaisen.
Nyt pahan vallassa hän teutaroi
ja remuaa kuin ruma henki itse.»
Venähtää pitkäks naama nauravaisten
kuin lasten, joilta rikottu on lelu,
kun rummunpäristäjä kuuluttaa:
Jo piru otti noidan sen,
jää näytös kertaan toisehen.