Ken tulesta haastoi? Me oomme tulta,
vahingonvalkeita, sanotaan niin
mieliksi teille, joilla on aatteet
maha mahtajan saada ja käskijän vaatteet,
levoss' autuaass' siittää sortuvaa sukua
ja päästä kunniapatsaisiin!
Me puhumme puhki: multa on multa,
ja ruumis on ruumis, siitä ei lukua.
Turhuus on turhuus ja saasta on saasta,
madon ruokaa on kaikki, mi tullut on
maasta!
Te näätte, me käymme rääsyissä näissä
ja luulette, että myös sielumme täissä
on niinkuin teidän ja tuhanteen kertaan
maan liejuhun vyölty ja rihkaman
mertaan.
Te itkuamme ilkutte »elämän yöksi»,
kun emme voi koukkuhun konnien ryhtyä,
pelionneen, jot' uskotaan »elämän työksi!»
Me kaihdamme aivonne ahkeraa koppaa,
hyvearpajaistenne metallinoppaa,
älynaamiaistenne paperilyhtyä.
Ei houkuta meitä ei lyhty, ei liesi.
Oi ihminen, maantielle hyljätty miesi,
kuink' on hän onnessa kurja ja vapaa!
Pelikaani hän on, mi lemmessään
pois sykkivää syöttävi sydäntään
joka orvolle, jonka hän turulla tapaa!
Yö meidän on hetki. Kun kaupunki musta
piripintaansa myöten on haukotusta
ja tylsyyttä täynnä, me nostamme päämme.
Me kuninkait' oomme, me leikimme lasta,
me tempaamme tapparan taivahasta,
me poimimme tähtiä, Jumalan näämme...!
Ken Jumalan näki, on kuoleman oma.
Elon kankaan ei ainoa sauma, ei loma
hävitykseltä säästy, ei järkemme jänne.
Krematoorissa kauneuspeijaiden palamme,
me siniselle liekille vannomme valamme!
Mi täältä on tullut, jääköhön tänne!
Mut ylpeään kätketty untemme uhkaan,
on Phoinix lintu, mi syntyvi tuhkaan.
Kun raunioin kytevi maallinen majamme,
me tulisilla vaunuilla taivaalle ajamme!
Ken surmaan ei syöksyis' miekkoinen, jolla
on onni kuoleman voittaja olla!