Kun rojalistit huomasivat, ettei kruununtavoittelijan eivätkä hänen
asiamiestensä lupaukset ja tarjoukset vaikuttaneet mitään, ryhtyivät
he rikokseen. 1800 vuoden syksystä alkaen tehtiin sarja salaliittoja
hänen henkeänsä vastaan. Jakobineille kuitenkin lankesi kunnia
käydä etupäässä. Lokakuussa päättivät muutamat taiteilijat ja pari
vallankumouksen aikaista politikkoa, joista toinen oli korsikalainen
Arena, yksi saaren "kunnianhimoisia nuoria", murhata Bonaparten
ooperassa, mutta aikomus tuli ilmi ennenkuin se oli kypsynyt.
Seuraavan salaliiton saivat rojalistit aikaan vanhan chouanipäällikön
George Cadoudal'in johdolla; jouluaattona 1800, kun ensimäinen
konsuli lähti ooperaan kuulemaan Haydn'in "Luomisen" esitystä,
räjähti Saint-Nicaise-kadun kulmassa helvetinkone, suuri tynnyri
täynnä ruutia, pommeja ja raketteja; 46 taloa ruhjoutui, 60 ihmistä
haavoittui ja 8 sai surmansa, mutta Bonaparten vaunuissa ainoastaan
akkunat vahingoittuivat, eikä hänelle eikä hänen seuralaisilleen
tullut mitään vahinkoa. Kuitenkaan eivät nämä murhayritykset aina
nostaneet niin suurta melua: milloin vaanivat häntä tikareilla
varustetut salamurhaajat, milloin yritettiin myrkyllä, mutta
menestyksettä. Eräs mies-raukka, joka oli ihmeellisesti Bonaparten
näköinen, joutui sitä vastoin murhaajien uhriksi; hän tavattiin
eräänä aamuna murhattuna Champs-Elysées'ssä.
Mutta Bonaparte osasi käyttää edukseen vihollistensa usein
uudistuneita yrityksiä hänen henkeänsä vastaan. Kun kansassa
siten kiihtyi pelko tuon miehen menettämisestä, jota se syystä
piti levon, järjestyksen ja alkavan vaurastumisen luojana,
tuli hän vain sitä suositummaksi. Ensin luultiin jakobineja
helvetinkoneen rakentajiksi, ja vapautuessaan monista radikaalisista
vihollisista lähettämällä ne rangaistussiirtoloihin hän samalla
amnestiajulistuksellaan huhtikuulta 1802 sai monta uutta ystävää.
Siten saivat kaikki emigrantit, jotka eivät olleet käyttäneet aseita
isänmaata vastaan, luvan palata; yli 40,000 perhettä riensi kotiin,
useimmat sydämissään kiitollisina hänelle, joka oli peruuttanut
heidän maanpakolaisuutensa. Kun sentähden eräs tribunaatin jäsen
Amiens'in rauhanteon jälkeen ehdotti, että kansa ilmaisisi
kiitollisuutensa ensimäistä konsulia kohtaan, käytti hän tätä
tunteenpurkausta saadaksensa peruutetuksi hänelle vastenmielisen
perustuslainsäännöksen, että konsulit valittiin vain kymmeneksi
vuodeksi. Kun senaatti kiitokseksi hänen ansioistaan tarjoutui
pitentämään hänen virkakautensa lisäksi kymmenellä vuodella, hän
vastasi, että sellaista hän tahtoi ottaa vastaan ainoastaan kansalta.
Mutta kysymys, jonka hän asetti kansan äänestettäväksi, ei sisältänyt
mitään kymmenestä vuodesta. Se kuului lyhyesti: "Onko Bonaparte
oleva elinajakseen konsuli?" Enemmän kuin 8 1/2 miljoonaa vastasi
kysymykseen ja niistä ainoastaan 8,000 kieltämällä. Bonaparte oli
huomannut mitä hän merkitsi kansalle, ja perustuslain muutoksella
elokuun 4 p:ltä 1802 hän annatti itselleen melkoisesti laajennetun
vallan. Ranska oli jo monarkia, vaikka tasavaltaiset muodot joksikin
aikaa säilytettiin. "Nyt minä seison samalla portaalla", hän sanoi
itse, "jolla muutkin hallitsijat, sillä eihän niilläkään ole enempää
valtaa kuin elinajaksi. Ei ole hyvä, että sen miehen auktoriteetti,
joka johtaa koko Euroopan politiikkia, on epävarma tai näyttää siltä."
Lokakuussa 1801 alkanutta rauhankautta Bonaparte oli käyttänyt
uupumattomalla innolla. Hän oli siten saanut puolelleen Venäjän
keisarin Aleksanterin tarjoutumalla hänen kanssaan järjestämään
Saksan kirkkoruhtinaiden ja valtakunnankaupunkien oloja. Kyseessä
oli Luneville'in rauhan määräykset korvauksesta maallisille
ruhtinaille, jotka olivat menettäneet maansa Ranskan uudessa
rajankäynnissä. Bonaparte tällä tarkoitti ja saavuttikin keisarin
aseman heikontamisen Saksassa. Italiassa hän menetteli vieläkin
jyrkemmin. Cisalpinen tasavalta, joka täst'edes sai nimekseen
"Italian tasavalta", valitsi Bonaparten presidentikseen, sittenkuin
hän sille oli laatinut valtiomuodon oman päänsä mukaan. Piemont ja
Elba-saari yhdistettiin Ranskaan maakuntina; Luccan tasavalta sai
ranskalaisen valtiomuodon, ja Ranskan kenraalien kautta oli Etrurian
kuningaskunnan hallitus kokonaan Bonaparten kädessä. Hollanti ja
Sweitsi saatiin samalla tapaa kokonaan Ranskan vaikutuksen alaisiksi.
"Mihin on raja saatava", valittaa eräs itävaltalainen politikko
Ranskan vallanlaajennuksesta, "tälle kuohuvalle koskelle, joka on
rauhan aikana rajumpi ja hävittävämpi kuin sodassa."
Ei sittenkään mikään valta semmoisella katkeruudella kuin Englanti
katsellut Ranskan tarmokasta politiikkia, joka ei ainoastaan
tarkoittanut suoranaista laajennusta, vaan sen ohessa arveluttavassa
määrässä heikonsi Englannin vaikutusta mannermaahan. Ranskan
teollisuuden kaikin puolin kehittyessä Bonaparte samaan aikaan
sulki korkeilla tullimaksuilla Englannin tavaroilta Hollannin,
Ranskan ja Italian satamat ja uhkasi siten häätää englantilaiset
teollisuustuotteet kaikilta Euroopan markkinoilta. Ja lisäksi
todistivat laivaretket Martinique'iin ja St. Domingoon, ettei
hän aikonut rajoittua yksinomaan Euroopaan. Englanti kitui vielä
viime sodan seurauksista, mutta Ranska oli jo kyllin voimakas ei
ainoastaan turvaamaan asemaansa Euroopassa vaan vieläpä yrittämään
siirtomaittensa laajennusta.
Semmoisissa oloissa Englanti ei pitänyt etujensa mukaisena luovuttaa
Maltaa Venäjälle, kuten rauhanehdoissa oli suostuttu, eikä
Aleksandriaa ja Egyptiä, jotka piti annettaman takaisin Turkille.
"Minä näkisin kernaammin teidän hallussanne Montmartre'n kuin
Maltan", sanoi Bonaparte helmikuussa 1803 Englannin lähettiläälle
Parisissa. "Tahdotteko sotaa vai rauhaa? Puhukaa suunne puhtaaksi,
tahdotteko sotaa. Käykäämme sitä sitten rajattomalla katkeruudella,
kunnes toinen kansoista lopullisesti sortuu." Englannin vastaus
ei ollut varsin rehellinen; Englannin kansan enemmistö halusi
sotaa suistaaksensa Ranskan kasvavaa valtaa, ja ilman edelläkäypää
sodanjulistusta Englanti huhtikuussa 1803 otti kaikilla maailman
merillä takavarikkoon ne Ranskan kauppalaivat, jotka rauhaan luottaen
olivat matkalla meren yli, ja aiheutti siten Ranskalle noin 200
miljoonan frangin vahingon. Vastaukseksi Bonaparte vangitutti kaikki
Ranskassa olevat englantilaiset ja otti samalla takavarikkoon kaikki
englantilaiset tavarat tasavallan alueella. Englanti kielsi yhä
Maltan luovuttamisen ja toukokuun 22 p:nä julistettiin sota. Samassa
kuussa Bonaparte käski kenraali Mortiet'n miehittää Hannoverin,
joka silloin kuului Englannin kruunulle, ja kesäkuussa kenraali
St. Cyr miehitti Italian satamakaupungit Taranton, Brindisin
ja Otranton; Sweitsin ja Hollannin täytyi antaa sotajoukkonsa
Ranskan käytettäviksi, Espanja liittyi Ranskaan, ja Portugali
sai kalliisti maksaa puolueettomuutensa. Euroopan satamat Elben
suusta Adrian mereen saakka olivat taas englantilaisilta suljetut.
Mutta Boulogne'in luo kapean Calais-salmen rannalle Bonaparte
kokosi melkoisen sotavoiman, 150,000 miestä, sekä suuren joukon
kuormalaivoja. Tästä paikasta, johon Cesar v. 55 e.Kr. oli koonnut
legionansa ja laivansa hyökätäksensä Britanniaan, Bonaparte tahtoi
peloittaa saarivaltiota maallenousulla. Englantilainen kansallistunto
joutui raivoisimpaan liikkeeseen; rauha kotoisen lieden ääressä
oli äkkiä uhattu, sillä mitä saattoikaan odottaa siinä kohden
Bonaparten tarumaisesta rohkeudesta? Keväällä 1803 hän uhmaten oli
ilmoittanut, ettei Englanti ole tasavoimainen Ranskan kanssa; ja
samaan aikaan hän kannusti Ranskan kansan yhä kytevää vihaa sen
vanhaa vihollista vastaan käskemällä vuotuisesti viettää Orleansin
neitsyen muistojuhlaa, pystyttämällä hänen muistopatsaansa siihen
kaupunkiin, jonka hän pelasti joutumasta englantilaisten käsiin,
sekä pystyttämällä Ivry'n taistelutantereelle muistopatsaan Henrik
IV:lle, "valtion vihollisen voittajalle". Vertailu menneisyyden ja
nykyisyyden välillä oli helppo tehdä: silloin ylivoimainen Espanja
oli uhannut vanhaa Ranskan kuningaskuntaa ja kansallissankaria Henrik
IV:tä, nyt häikäilemätön Englanti uhkasi uutta Ranskan valtakuntaa
ja sen uutta sankaria ja lainsäätäjää, sen rakentajaa ja turvaajaa,
ensimäistä konsulia Napoleon Bonapartea. Sillä Englannissa oli
karkoitetulla kuningassuvulla kiihkeimmät kannattajansa; siellä
oleskeli Ludvig XVI:n veli Artois'n Kaarle, ja siellä olivat saaneet
tyyssijansa konventtikenraalit Dumouriez ja Pichegru, joiden
oli täytynyt paeta petollisten välittelyjensä tähden Bourbonien
kanssa, samoinkuin osa vimmatuimmista rojalisteista. Lukuisilla
lentokirjasilla he kiihoittivat mielet tasavaltaista Ranskaa vastaan;
herjauskirjoituksia Bonapartea vastaan ja kapinallisia julistuksia
levitettiin sieltä Ranskan rannoille; salaliitot ensimäisen konsulin
henkeä vastaan virittivät heissä uusia toiveita, ja peläten uhkaavaa
vaaraa, maallenousua Englantiin, monet johtavat miehet osottautuivat
myötätuntoisiksi uudelle suunnitelmalle kammoksutun vihollisen
kaatamiseksi, joten raivattaisiin tie Bourbonien palaamiselle.
Eikä Englannin hallituskaan ollut tietämätön siitä, mitä oli
tekeillä, jopa se sitä suosikin. Piti vain löytää joku ranskalainen
kenraali, joka samalla kuin olisi vihamielinen Bonapartelle kykenisi
vaikuttamaan siksi suureen sotilasjoukkoon, että hän toistaiseksi
voisi ryhtyä päälliköksi ja tukahuttaa ne levottomuudet, jotka
epäilemättä syntyisivät sen tiedon levitessä, että ensimäistä
konsulia vastaan on hyökätty, että hän on vangittu tai ehkä murhattu.
Sillä salaliittolaisten tuuma oli avonaisella kadulla hyökätä hänen
kimppuunsa niin suurena joukkona, että voisivat hajoittaa hänen
kaartinsa.
Semmoinen mies pian löydettiinkin: kenraali Moreau, joka kauan oli
komentanut Rein-armeijaa. Sekä hänessä että hänen upseereissaan ja
sotamiehissään oli aina kytenyt melkoinen kateus Italian valloittajaa
ja Italian armeijaa kohtaan ja siitä johtuva ensimäisen konsulin
vastustaminen. Tähän luottaen Pichegru saapui Parisiin ja ryhtyi
keskusteluihin Moreau'n kanssa. George Cadoudalkin astui lukuisten
emigranttien kanssa salaisesti Ranskan pohjoisrannikolle ja uudisti
entiset välit Vendée'n chouanien kanssa. Mutta Bonapartea oli
varoitettu; jo ennenkuin salaliittolaiset olivat astuneet jalkansa
Ranskan mantereelle, oli hän kaikkien heidän vehkeittensä perillä, ja
helmikuussa 1804 hän vangitutti ne kaikki. Kuulusteluissa kävi ilmi,
että useat bourbonilaiset prinssit tiesivät salaliitosta ja että
odotettiin vain jonkun heistä saapuvan alkuunpanijaksi: kun Bonaparte
samaan aikaan sai tietää, että englantilaiset agentit ympäri Saksaa
ja Sweitsiä kiihoittivat ranskalaisia emigrantteja ja neuvottelivat
niiden kanssa häntä vastaan, hän päätti pystyttää esimerkin.
Euroopan piti nähdä, että Bourbon'ien aika oli mennyt ja ettei hän
kammoksunut mitään keinoa, kun asia koski hänen rakentamansa talon
puolustusta, koska se kukistuisi hänen kukistuessaan. Hän ei päässyt
käsiksi Provence'in kreiviin Ludvig'iin eikä Artois'n Kaarleen,
mutta Ranskan välittömässä läheisyydessä, Ettenheim'issä Baden'in
herttuakunnassa oleskeli nuori bourbonilainen prinssi _Enghien'n_
herttua, Condé-suvun viimeinen aaluva. Hänen nimensä oli mainittu
salaliiton yhteydessä, ja ensimäinen konsuli saattoi siitä, mitä
oli tullut ilmi, saada aihetta uskoa, että hän, jolla ollessaan
ihan Ranskan rajalla oli tilaisuus äkkiä tulla Parisiin, oli se
bourbonilainen prinssi, jonka tuloa salaliittolaiset odottivat.
Maaliskuun 14 ja 15 p:äin välisenä yönä 1804 antoi hän Talleyrand'in
ja Fouché'n kehoituksesta osaston rakuunoita syöksyä Baden'in rajain
yli ja riistää nuoren prinssin muassaan. Hän tuotiin Parisiin ja
asetettiin heti sotaoikeuden eteen Vincennes'issä. Hän kielsi
olleensa minkäänlaisessa yhteydessä salaliiton kanssa, mutta myönsi
emigranttina kantaneensa aseita isänmaata vastaan, myönnytys, jonka
seurauksena -- sen hän tiesi -- oli oleva kuolema. Jo samana yönä,
jolloin tuomio lankesi, hän aamunkoitteessa vietiin ulos linnasta
muurin juurelle; lyhty sidottiin hänen rintaansa, jotta miehillä
hämärässä oli jotakin, johon sopi tähdätä, ja silmänräpäyksessä
viimeinen Condé vaipui maahan sotamiesten ampumana.
Kuinka suuri osa Talleyrand'illa ja Fouché'lla lieneekin ollut
Enghien'in herttuan kuolemaan, Bonaparte kuitenkin yksin on siitä
vastuunalainen. Eikä hän yritäkään vierittää vastuuta päältään.
Illalla ennen teloitusta hän oli Malmaison'issa ollut meluavan
rattoisalla päällä ja sitten äkkiä muuttuneena vaieten istahtanut
shakkia pelaamaan rouva Rémusat'n kanssa. Syvää hiljaisuutta
häiritsivät ainoastaan nappulain liikkeet, kunnes hänen äkkiä
kuultiin hiljakseen lausuvan muutamia lempeyttä ja sääliä esittäviä
säkeitä Corneille'n "Chinasta" ja Voltaire'in "Alzirestä"; samana
yönä hän lähetti erään valtioneuvoksen Vincennes'iin puhuttelemaan
vankia, mutta se oli jo liian myöhäistä. Saatuansa tästä tiedon
sulkeutui hän useiksi tunneiksi kirjastoonsa. Seuraavana päivänä
hän pysyi vaiti syviin ajatuksiin vaipuneena: noustaessa pöydästä
sanoi hän käheällä äänellä: "Kaikessa tapauksessa nähdään, mihin
kykenemme, niin että vast'edes jättävät meidät rauhaan". Koko illan
hänen ajatuksensa, puhuessaan maailman historiasta ja sen johtavista
miehistä, kiertelivät saman asian ympärillä. "Suurta miestä täytyy
tuomita hänen tekojensa kokonaisuuden eikä jonkun yksityisen teon
mukaan." Mutta vaikkapa hän olisi osannut esittää kuinka monta
järkisyytä hyvänsä tekonsa puolustukseksi, avonaiseksi jää kuitenkin
kysymys, tunsiko hän omantuntonsa levolliseksi; sitä kenraalia, joka
oli ollut esimiehenä sotaoikeudessa, hän sittemmin karttoi niin
paljon kuin mahdollista. "Hänen läsnäolonsa on minulle epämieluinen;
en pidä niistä muistoista, joita hän minussa herättää."
Kuinka suuri olikaan tämän kovan menettelyn herättämä kauhu,
joka äkkiä palautti muistoon jakobinin, kuinka suuri olikaan
myötätuntoisuus nuorta herttuata kohtaan, joka syytettynä toisen
rikoksesta meni kuolemaan toisen puolesta, se ei kuitenkaan riistänyt
Bonapartelta kansan suosiota. "Ehkä on hänelle esimerkkinä ollut",
kirjoittaa eräs ulkomaan valtiomies, "kardinaali Richelieu, joka
mestautti erään Montmorency'n, ja ehkä hän on siitä oppinut, että
rohkeimmat iskut Ranskassa pikemmin vahvistavat kuin heikontavat
korkeinta valtaa." Senaatti, joka pahemmin kuin kukaan muu olisi
ollut pulassa, jos Bonaparte olisi kukistettu, käytti kansan
yleistä riemua hänen taas tällä kertaa pelastuttuaan esittääksensä
valtiosäännön muutosta. Ei täyttä viikkoakaan Enghien'in herttuan
kuoleman jälkeen senaattorien lähetystö pyysi päästä ensimäisen
konsulin puheille. "Te olette perustanut uuden aikakauden", sanoi
puheenjohtaja, "teidän täytyy tehdä se pysyväiseksi. Emme voi
epäilläkään, että tämä suuri ajatus ei olisi teidänkin mielessänne
liikkunut, sillä teidän luova neronne käsittää kaiken eikä unohda
mitään. Mutta ette saa kauemmin vitkastella. Olot ja tapaukset,
salaliittolaiset ja kunnianhimoiset, ne levottomuudet, jotka saavat
kaikki ranskalaiset liikkeelle, pakottavat teitä siihen. Te voitte
asettua ajan ja olojen herraksi, riistää kunnianhimoisilta aseet
ja rauhoittaa koko Ranskan, jos tahdotte luoda laitoksia, jotka
lujittavat rakennuksenne ja säilyttävät pojille sen, mitä te isille
olette hankkinut. Valtiolaiva ei saa olla perämiehensä menettämisen
vaarassa olematta ankkurilla varmennettuna haaksirikon varalle. Olkaa
varma, että senaatti tässä puhuu kaikkien kansalaisten nimessä."
Huhtikuun 25 p:nä Bonaparte vastasi tähän esitykseen ja kehoitti
senaattia lähemmin lausumaan ajatuksensa. Ei ole mitään epäilystäkään
siitä, että tuo kaikki oli hänen itsensä järjestämää ja johtamaa,
jotta siirtyminen perinnölliseen monarkiaan kävisi niin helposti
kuin suinkin. Senaatin lausunto ei viivähtänyt. Toukokuun 3 p:nä se
selitti olevansa sitä mieltä, että "Ranskan kansan tärkein etu oli
tasavallan johdon uskominen Napoleon Bonapartelle perinnöllisenä
keisarina". Kun tämä ehdotus esitettiin tribunaatissa, oli siellä
ainoastaan yksi mies, vapauden uupumaton edustaja Carnot, joka
puhui sitä vastaan. Uusi valtiomuoto valmistettiin ja floreal'in 28
p:nä XII (toukokuun 18 p. 1804) keisarikunta perustettiin senaatin
päätöksellä St. Cloud'issa. Ja jotta ei tälläkään kerralla suuren
kansan suostumusta puuttuisi, asetettiin marraskuun 6 p:nä kansan
ratkaistavaksi kysymys, oliko keisarinarvo oleva perinnöllinen
Napoleonin perheessä. Ja kansa vastasi myöntyväisesti 8 1/2
miljoonalla äänellä 2,500 ääntä vastaan.
Mutta pienessä Ranskan maaseutukaupungissa, jonne varusväen upseerit
olivat kokoontuneet äänestämään, äänesti eräs nuori luutnantti
vastaan. Minkä tähden? kysyttiin häneltä. "Koska luulin hänet
määrätyksi johonkin suurempaan." -- "No, mihin siis oikeastaan?"
kysyi toinen. "Mies semmoinen kuin hän, Bonaparte, soturi, armeijan
päällikkö, etevin sotapäällikkö maailmassa -- ja hän tahtoo
tulla puhutelluksi: teidän majesteettinne! kutsuttavaksi 'Sire'
'Bonaparten' asemasta! Hän alkaa luisua alaspäin, mutta hän luulee
ylenevänsä asettumalla kuninkaiden vertaiseksi. Ei, Cesar ymmärsi
paremmin; mutta hän olikin toinen mies. Hän ei ottanut itselleen
vanhaa, kulunutta arvonimeä, mutta omasta nimestään hän loi
hallitsija-arvon, joka kohosi korkealle kuninkaiden arvojen yli."