Valkeissa vaatteissa, kukkaseppel hiuksillani riennän sinua vastaan,
Vitold Dargis, sulhaseni, kaivattuni! Minä silitän tukkaasi, otsaasi,
poskeasi, minä kiedon käsivarteni kaulaasi, minä upotan silmäni sinun
silmiisi! Riennä aika, että pian saan kohdata oman armaani!
Elina ei saata panna levolle. Hän astelee edestakaisin oman huoneensa
ja Agnesin huoneen väliä, seisahtuu tuontuostakin ikkunaan, heittäytyy
sohvalle ja alkaa taaskin kävellä. Hänen rintansa on täyttänyt suuri
riemu, sellainen joka on maassa, kun pitkien pimeiden jälkeen aurinko
valaa sille kultiaan.
Mutta myrsky ulkona yhä kiihtyy. Se kiskoo kattoa niin että Elina
odottaa sen minä hetkenä tahansa nousevan ilmaan. Mitäpä siitä!
Raivotkoon vain tuuli, säestäköön se ihmisten riemulaulua, kiitäkööt
pilvet, jouduttakoot ajan kulkua.
Mutta äkkiä Elina pysähtyy ja hänen ajatuksensakin tuntuu seisahtuvan.
Sillä jostakin kuuluu kuin itkua.
Se ei voi olla mahdollista, sillä kuka itkisi tänä iloisena yönä? Se on
kai myrsky, joka innoissaan vinkuu!
Ei! Se voi myöskin olla Agnes, hänen siskonsa.
Elina likenee hänen vuodettaan ja kuiskaa hänen nimeään.
-- Miksi olet vielä valveilla? saa hän Agnesilta vastaukseksi.
-- Miksi sinä itket? jatkaa Elina.
-- Näin pahaa unta.
Agnes kohoutuu istualleen ja sivaltaa kädellä otsaansa ja silmiään.
-- Siellä on niin hirveä myrsky, sanoo hän, -- peloittaako sinua nukkua?
Elina ei enää kuule hänen kysymystään. Hänen päähänsä on lentänyt
ajatus, että ehkä Agneskin on ajatellut Vitoldia, ehkä hän hänestä on
nähnyt unta, ehkä hän hänen tähtensä on itkenyt. Kirje, joka eilen
tuli ja joka Elinan herätti talviunestaan, aukaisi tietysti Agnesinkin
rinnassa arpeutuvaa haavaa. Kirje sai toisen sisaren itkemään, toisen
iloitsemaan...
-- Mitä unta sinä näit? kysyy Elina kiihkeästi ja painuu sisarensa
puoleen.
-- En mitään erityistä. Tämä myrsky tekee minut levottomaksi.
Elina luulee hänen äänestään voivansa päättää, että hän häneltä salaa
ajatuksensa. Hän suutelee sisartaan poskelle, joka on polttavan kuuraa,
ja lähtee levolle.
Mutta hänen riemunsa on poissa ja sijaan on tullut levottomuus. Agnesin
kyyneleet ovat silmänräpäyksessä hänelle paljastaneet, kuka hän on:
hän ei ole onnellinen morsian, joka valkeissa vaatteissa, kukkaseppel
hiuksillaan saattaa mennä ylkäänsä vastaan -- hän on leski, jonka mies
vasta kolme kuukautta on nukkunut turpeen alla!
Yrjö, hänen hyvä miehensä, joka ei koskaan kohdellut häntä kuin
suurimmalla hellyydellä, jonka hän petti, jonka hän jo ajatuksissaan
surmasi, ennenkuin kuolema oli ehtinyt korjata hänet pois tieltä! Ehkä
hän nyt korkeudestaan katselee tänne maailmaan, näkee vaimonsa mustan
sielun ja itkee. Ja toinen, joka siellä valoisassa taivaassa hänen
tähtensä suree, on Vitoldin äiti...!
Elina heittelee vuoteellaan, hänet on vallannut epätoivon tuska. Hän
näkee taasen selvästi edessään Yrjön ruumiin, nuo kellertävät kasvot
ulkonevine luineen ja silmien lasisen, katkenneen ilmeen. Ja ruumiin
taakse ilmestyy mies, joka on kaunis katsoa kuin itse elämä. Hän avaa
häntä vastaan sylinsä ja kutsuu hymysuin morsiantaan. Elina unohtaa
kaiken, onhan hän tuota syliä niin kauan ikävöinyt. Sinne, sinne!
Mutta heidän välillään on ruumis, jonka lasittunut katse kytkee Elinan
paikalle...
Hän karkaa ylös vuoteelta ja sytyttää tulta. Tuo pimeä ja myrsky
tekevät ihmisen hulluksi! Mistä tämä kaikki nyt tuli, hän kun jo oli
saavuttanut sellaisen rauhan? Hän oli tyyni ja tylsä, ajatukseton,
tunteeton. Vitoldin kirje toi onnen ja tuskan, Vitoldhan ennenkin oli
nostanut hänen ajatuksiinsa myrskyn. Luopuako hänestä, voittaako sillä
lailla takaisin sielunsa rauhan? Mutta mitä silloin jää, mitä tehdä,
mihin ryhtyä, millä täyttää elämän sanomaton tyhjyys? Miksei koski
häntä niellyt, kun hän äsken tarjoutui sen kuohujen omaksi?
Jos hän heti aamulla kirjoittaisi Vitoldille toisen kirjeen ja
kieltäisi häntä tulemasta, tekisikö hän sitten oikein, pääsisikö hän
rauhaan? Hän päättää koettaa, ja liittäen kädet ristiin nukkuu hän
itkuunsa.
Mutta aamulla on mieliala toinen. Myrsky on lakannut ja aurinko kultaa
kirjavia metsiä. Maailma näyttää niin kauniilta, niin sopusointuisalta.
Elina avaa oven parvekkeelle ja seisoo siinä pitkän aikaa, antaen
viileän ilman hivellä kasvojaan.
Hänen on sanomattoman ikävä. Hänen täytyy saada rakastaa, hän ei ilman
rakkautta saata elää. Ja Vitold, yksin Vitold hänen ikävänsä voi
viihdyttää.
Kirjoittaako hänelle kirje, ettei hänen pidä tulla? Mutta mistä saa
Elina voimaa työntää luotaan ainoan, kauan kaihotun onnensa?
Hän astuu kirjoituspöydän luo ja alkaa etsiä kirjettä, jonka eilen
kirjoitti. Hän muistaa jättäneensä sen esille, aivan päällimmäiseksi
pöydälle, mutta nyt ei sitä löydy. Hän ei tahdo kysyä Agnesilta, vaan
jatkaa etsimistään, vääntää nurin laatikot ja hakee joka paikan moneen
kertaan. Vihdoin hänen täytyy kysyä sisareltaan.
Agnes on lähettänyt kirjeen postinkuljettajalle, kun tämä aamulla ajoi
Arrakosken tiehaaran sivu!
Elina jää seisomaan ikäänkuin ukkosen nuoli olisi häneen sattunut.
Vasta on hän epäillyt, miten menetellä, mutta nyt hänelle äkkiä on
selvennyt, ettei kirjettä olisi pitänyt lähettää. Kun Vitold saa
kirjeen, niin hän noudattaa kutsua ja tulee Arrakoskelle. Hänen ei
pitäisi saapua sillä hänestä ja Elinasta ei koskaan voi tulla mies ja
vaimo: heidän välillään on tapahtunut rikos!
Elina purskahtaa rajuun itkuun ja vaipuu lattialle.
-- Siskoni, rakkaani, pyytää Agnes, silitellen hänen hiuksiaan ja
koettaen nostaa häntä ylös, -- miksi sinä itket, mikä sinun on? Usko
toki minulle surusi, olenhan oma sisaresi!
-- Voi Agnes, pääsee Elinalta vihdoin, -- sitä kirjettä ei olisi
pitänyt lähettää.
-- Eikö? pelästyy Agnes. -- En minä saattanut aavistaa muuta kuin
että se oli lähetettävä, se kun niin valmiina oli siinä pöydällä,
postimerkkikin kuoressa.
-- Hän tulee, kun saa sen kirjeen!
-- Mutta sittenhän kaikki on hyvin! sanoo Agnes ja hymy valuu hänen
huulilleen.
-- Ei, ei, hän ei saa tulla!
-- Minä ymmärrän sinut, virkkaa Agnes rauhoittaen, -- sinä et tahtoisi
antaa hänen tulla tänne, sillä sinä pelkäät, että se minuun koskisi.
Mutta tiedätkö, minun suunnitelmani on jo valmis. Minä lähden siksi
aikaa sedän luo, sillä minulla on sedälle tärkeää asiaa... Sinä katsot
minuun niin kummastuneena, jatkaa hän nauraen, -- mutta minulla on
päässäni erinomaisia aikomuksia: minä aion tässä ruveta oikein pitämään
taloa. Ja sedän täytyy auttaa ja opettaa minua.
Elina on lakannut itkemästä ja katselee häneen pitkään.
-- Koska sinun päähäsi tuli tuo ajatus? puhuu hän kiihkeästi. --
Myönnä, että vasta Vitoldin kirje sen toi. Sentähden sinä yölläkin
itkit!
Agnes punastuu ikäänkuin hänet olisi saatu kiinni rikoksesta.
-- No niin, myöntää hän, -- tulin ajatelleeksi aikaa, jolloin minun
täytyy sinusta erota... Minun pitää hankkia itselleni työtä, sillä
muutoin... Minunkin elämälläni täytyy olla päämäärä.
-- Koska sinä sitten minusta eroat? kysyy Elina ja luo sisareensa
kummastuneen katseen.
Agnesin täytyy nauraa, niin omituisesti Elina häneen katsoo.
-- Tietysti sitten, kun lähdet pois, Liettuaan.
-- Niin tosiaan, huomaa Elina vihdoin, ikäänkuin hän nyt vasta
käsittäisi sisarensa ajatusten juoksun. -- Ja minkä sinä sitten aiot
asettaa elämäsi päämääräksi?
Agnes johdattaa Elinan sohvaan viereensä. Koko hänen olentonsa on
hymynä, hän näyttää täydellisen onnelliselta ja hänen äänessään on
salaperäinen sointu, kun hän puhuu.
-- Minä aion jäädä tänne Arrakoskelle ja pyhittää koko elämäni isäni
maatilan hoidolle.
-- Ja sinä luulet osaavasi?
-- Setä saa auttaa minua. Kyllä minä opin.
-- No niin, kunnes menet naimisiin.
Agnes painaa hetkeksi silmänsä maahan ja vastaa hiukan väkinäisesti
hymyillen:
-- En mene!
-- Mistä sinä sen tiedät?
-- Tiedänhän minä! Olenhan jo kerran rakastanut. Mutta emme enää puhu
siitä. Kuule nyt eteenpäin... Minä laitan kuntoon puiston ja pellot ja
kun te sitten tulette tänne käymään, niin on kaikki sinua ottamassa
vastaan samassa kunnossa kuin isän aikana...
-- Agnes, virkkaa Elina pelästyneenä, -- mutta sinä olet nuori, sinä et
voi viihtyä täällä!
Agnes käy äkkiä vakavaksi.
-- Minun täytyy ruveta tekemään työtä, olla niin ahkera, etten ehdi
ajatella itseäni. Sillä sitä olen tähän asti tehnyt, olen ollut hyvin
itsekäs... Mutta nyt, lisää hän hiljaa -- tahdon koettaa elää niinkuin
Kristus eli, tahdon rakastaa kaikkia ihmisiä, auttaa köyhiä, sairaita...
Kyyneleet ovat väkisinkin tunkeneet hänen silmiinsä, hän pyyhkii ne
kiireesti pois.
-- Mutta Agnes, virkkaa Elina, -- sinustahan tulee tuollainen äreä,
katkera nainen, jommoisia pitäjä jo on täynnä.
-- Ei, Jumalan avulla minusta ei tule äreä eikä katkera!
Hetkisen vaikenevat he molemmat. Agnes seisoo hymyillen keskellä
kirkasta auringonpaistetta, Elina tuijottaa synkästi eteensä.
-- No, virkkaa Agnes, etkö luule, että tulen onnelliseksi? Vieläkö
kadut, että lähetit kirjeen?
-- Agnes, Agnes, parkaisee Elina ja tarttuu rukoillen hänen käsiinsä.
-- Ota minut mukaasi, anna minun astella rinnallasi, älä päästä minua
pois täältä! Minä en Vitoldin vaimona voi tulla onnelliseksi enkä
tehdä häntä onnelliseksi. Meidän välillämme on tapahtunut rikos ja
minkä ihminen kylvää, sen hän myös saa niittää. Minä en voi elää
työttömyydessä enkä ajatellen yksin itseäni. Sinä olet osoittanut
minulle oikean tien, anna minun kulkea sitä kanssasi, auta minua, että
oppisin unohtamaan itseni!
Agnes on sulkenut hänet syliinsä ja silittää rauhoittaen hänen
polttavaa otsaansa.
-- Jumala yksin voi sen tehdä, sanoo hän hiljaa. -- Etsikäämme häntä ja
me olemme hänet löytävät!
* * * * *
Silloin oli ilta, kaikki uinaili salaperäisessä hämärässä, lumi peitti
pehmeänä maat.
Nyt on aamu, ensi hallan kääriliina lepää nurmikoilla, kallioilla,
teillä, joille lehto on varistellut vaatteitaan. Koivujen kelta,
mäntyjen vihreä ja pihlajain puna kertautuu lammen pinnalla, jota
pitkin sumu vaappuu, sinertävänä kuin savu. Ei ääntä, ei liikettä, ei
edes huokausta metsästä tai järveltä.
Dargis on seisahtunut saman kestikievarin portaille, jossa hän kerran
viime talvena Elinan kanssa odotti hevosta. Hän on tullut junalla,
matkustanut läpi yön ja aikoo nyt Arrakoskelle. Sähkösanomalla on hän
ilmoittanut Elinalle tulonsa.
-- Voiko isäntä taas antaa minulle naimahevosensa? sanoo hän, pistäen
kättä isännälle, joka piippu hampaissa astuu pihan poikki. -- Vieläkö
isäntä minut muistaa?
-- Muistanpa kyllä. Viime talvenahan maisteri tästä matkusti Arrakosken
rouvan kanssa. Siltäkin on mies sitten kuollut. Sinne kuoli ulkomaille.
Vai kaiketi maisteri siitä jo on kuullut.
-- Olen kyllä. Kai talossa on hevosia kotosalla?
-- Kaikkihan ne nyt ovat tallissa, mutta jos silti antaisin valkean,
koska kerran sillä viime talvenakin kuljitte, ja poikakin jo osaa sitä
ajaa.
-- Vai jo osaa poika!
-- Osaa kyllä. Vuos vanhan vanhentaa, kaks lapsen kasvattaa.
Pian oli hevonen valjaissa ja hyvää kyytiä lähdetään ajamaan.
Dargis sanelee itselleen, että hän nyt ehyesti ja kokonaan saa antautua
ilonsa valtaan, sillä nythän hän saavuttaa onnen, jota vuosikausia on
etsinyt. Mutta hän ei ehyesti saata iloita, hän on omituisen levoton.
Elinan kirjeen tultua valtasi hänet suuri, mahtava riemu. Hän sai
tuskin odotetuksi iltaa, jolloin laiva läksi. Hän tapasi tiellä
tuttavia ja jutteli heidän kanssaan, mutta hänen mielensä oli koko
ajan häävalmistuksissa. Hän suunnitteli jo valmiiksi matkan, jonka he
tekisivät: jonkin aikaa he oleskelisivat hänen vanhassa kodissaan,
sitten he kävisivät tervehtimässä sukulaisia... Olisipa äiti vain
elänyt, että olisi saanut nähdä poikansa onnen.
Mutta jota etemmäksi matka joutui, sitä mahdottomammalta rupesi hänestä
näyttämään onnen saavuttaminen, sitä arvottomammalta tuntui hän omissa
silmissään. Välistä juolahti hänen mieleensä ajatus, että hän on varas,
joka menee ryöstämään toisen omaa... Mutta hän painoi alas ajatuksen,
hän sanoi itselleen, että hän rehellisesti on taistellut tunnetta
vastaan silloin kun se oli luvaton. Nyt se on tullut luvalliseksi ja
hänen ilonsakin niinmuodoin oikeutetuksi.
Aurinko loistaa leppeästi, kuura kimmeltelee sulaessaan, valkean
hevosen harja liehuu.
Missä tapaa hän Elinan? Joko hän on noussut, joko odottaa häntä? Ei,
hän varmaan luulee hänen saapuvan vasta päiväjunalla. Hän edellyttää,
että hän Pietarissa on viettänyt yönsä. Mutta eihän hän ole malttanut
viivytellä. Kun ihminen vuosikausia on janonnut onneaan, ei hän raaski
antaa pois hetkeäkään.
Taas nähdä nuo rakkaat piirteet, hyväillä häntä, tietää, että saa viedä
hänet kokonaan omakseen! Ajatus huumaa äärettömyydellään...
Mutta ennenkuin hän tietääkään nousee sen rinnalle toinen,
epämääräinen, tuskallinen tunne, aavistus siitä, ettei hän koskaan
saavuta onneaan...
Hän kiristää ohjaksia ja täyttä ravia lähtee herkkä hevonen juoksemaan
ylös mäkeä.
Harjalle päästyä se hetkeksi hiljentää vauhtiaan. Aurinko loistaa
täydellä terällä, kullaten metsän kirjavuutta ja sammalten peittämää
kallioseinää. Laaksossa mäen alla on varjoa, sieltä ei kuura vielä ole
sulanut, maa on siellä valkeanaan. Tienviertä astelee siellä nainen,
yllään musta puku.
Dargis tuntee hänet heti. Se on Elina.
On kuin sähkö karkaisi hänen suoniinsa, tai huumaus veisi hänet
keskelle pyörrettään.
Hän pidättää hevosen, käskee poikaa ajamaan taloon ja siellä odottamaan
kunnes hän tulee, hän tahtoo kävellä jalkaisin, koska näkee, että
Arrakosken rouvakin on aamukävelyllä.
Poika hypähtää ketterästi etupenkille istumaan, läiskäyttää
hiukkasen ohjasperillä ja iloisesti livistää hevonen alas mäkeä,
silmänräpäyksessä kadoten näkyvistä.
He seisovat vastatusten, silmä silmään vaipuneena, vapisevin huulin.
Mutta syli ei avaudu sylille, povi ei painu povelle, silmäys yksin
heidät yhteen liittää ja samassa silmäyksessä on jotakin, joka heidät
erottaa.
Elinan omituinen, arka katse on lamauttanut Vitoldin. Kaikki mitä hän
tuntee, syöksyy silmään ja suuntautuu Elinaan, mutta hän ei saa kättään
liikahtamaan.
-- Oletko minua odottanut? kysyy hän vihdoin, päästäkseen kiusallisesta
tylsyydestä.
-- Olen, vastaa Elina hiljaa, äänellä, joka Dargiksen korvissa soi
kuin kuolinkello. -- En nukkunut koko yönä, sillä tiesin sinun olevan
matkalla, jatkaa Elina, -- enkä saanut rauhaa ennenkuin pääsin tielle,
sinua vastaan.
Dargis tuijottaa häneen kuin ihmeeseen. Se on hänen Elinansa, hänen
unelmiensa morsian, mutta mitä hänessä on, joka jäätää ja tappaa,
jota hän ei ymmärrä? Dargis tarttuu hänen käsiinsä ja pusertaa niitä
ikäänkuin herättääkseen hänet elämään. Silloin leimahtaa Elinan
silmissä entinen tuli, puna syöksyy poskille ja Vitold tuntee, että hän
taas on lihaa ja verta, hänen ikävöity, rakastettu naisensa! Hän avaa
jo sylinsä, hän on ottamaisillaan omansa, mutta silmänräpäyksessä on
nainen taas muuttunut elottomaksi, sammuneeksi...
-- Jumalan tähden, Elina, puhkeaa Vitold tuskallisesti puhumaan, --
selitä minulle, tai teet sinä minut hulluksi!
Elina painaa kädet rintaansa vastaan, ummistaa silmänsä ja vetää
syvältä henkeään, ikäänkuin valmistautuakseen astumaan mestauslavalle.
-- Tule tänne kalliolle istumaan, sanoo hän hiljaa ja avaa silmänsä,
joiden terä on ihmeellisen loistava. -- Minä kerron sinulle kaikki.
Ja kun he ovat istuutuneet, alkaa Elina:
-- Kun sinun kirjeesi tuli, sytyin minä täyteen liekkiin. Minä rakastin
eheämmin kuin koskaan eläessäni. Myrsky lauloi kanssani riemulaulua,
kosken pauhina säesti iloani. Ja tänä onneni suurena yönä kirjoitin
sinulle kirjeen, jossa pyysin sinua tulemaan.
Dargis on likennyt häntä, heittäytynyt polvilleen hänen eteensä ja
kätkenyt pään hänen helmaansa. Elinan käsi lepää hänen hiuksillaan ja,
taistellen mielenliikutusta vastaan, hän jatkaa:
-- Mutta sinä samana yönä astui eteeni koko mennyt elämäni, sain elää
uudestaan onneni ja tuskani, sain nähdä mieheni kuolleena... Hänen
kasvonsa olivat niin kalpeat, luut pistivät esiin kellertävän ihon
alta, hän oli niin kylmä, kun tahdoin heittäytyä hänen syliinsä,
hänessä oli maan haju... Mutta kamalinta oli nähdä hänen silmänsä, nuo
lasiset, särkyneet silmät. Ne kahlehtivat minut paikalle, ne seurasivat
minua koko kotimatkan ja vielä viikkokausia jälkeenpäin... Olin niistä
juuri päässyt, kun kirjeesi tuli... Niin selvästi näin taas hänet
edessäni. Ja äkkiä astui hänen taakseen minun elävä, lämmin lemmittyni,
Vitold Dargis... Hän ojensi vastaani sylinsä ja hymyili minulle, minä
tahdoin rientää hänen syliinsä... Silloin huomasimme molemmat... että
meidän välillämme oli ruumis!
Viime sanat kirkaisee Elina kauhistuneena ja purskahtaa itkuun. Dargis
on noussut. Päätään pidellen molemmin käsin nojaa hän puuta vastaan.
-- Yrjö oli minulle niin hyvä, jatkaa Elina, -- sinä tiedät, millä
rakkaudella hän kohteli kaikkia ihmisiä. Me petimme hänet, vaikka emme
tahtoneet, mutta rikos pysyy rikoksena, hänen ruumiinsa tulee aina,
aina olemaan välillämme.
Dargis seisoo kuin kivettyneenä. Nyt hän tietää, että Elina hänelle on
kuollut!
-- Minä olen itkenyt, minä olen tuskissani väännellyt, kuulee hän taas
tuon sammuvan äänen puhuvan, -- minä olen rukoillut kuolemaa, jottei
minun tarvitsisi sinulle tätä sanoa, sillä... rakastanhan minä sinua
vieläkin!
Viime sanat ovat kuin nyyhkytys, hehku, joka leimahtaa mustuvasta
hiiloksesta.
-- Minusta tuntuu siltä kuin sinun kanssasi kadottaisin kaiken, kaiken.
Hauta olisi minulle parempi kuin elämä... Sinä varmaankin tunnet samaa.
Mutta me emme saa kuolla. Meidän täytyy jäädä elämään. Se on ehkä
minulle hyväkin, sillä minä voin mahdollisesti tulla toisenlaiseksi.
Tähän asti en ole ollut hyvä. Itsekäs olen ollut, en milloinkaan
ajatellut kuin omaa etuani. Kun voisin, kun voisinkin muuttua...!
-- Meillä, minulla ja Agnesilla, jatkaa hän hetken kuluttua
levollisemmin, -- on tällainen suunnitelma: me jäämme Arrakoskelle,
koetamme maksaa velat ja saada talon kuntoon...
Hetkisen he molemmat vaikenevat. Elina nousee ja astuu Dargiksen eteen.
-- Entä sinä? kysyy hän hiljaa.
Dargis kääntää häntä kohti kasvonsa, joihin mielenliikutus näyttää
ikäänkuin uurtaneen ryppyjä.
-- Minullakin, sanoo hän, -- on sisar ja syntymäkoti.
Elina tarttuu hänen käteensä ja pusertaa sitä lujasti.
Ääneti astelevat he Arrakoskelle.
Hetken päästä ajaa Dargis pois. Hän jättää nyt Arrakosken ainiaaksi.