Elinan kasvoilla on kirkas hymy ja kiihkeästi vie hän kirjeen
huulilleen.
Agnes nukkuu kuin hyvä lapsi, hän on niin kaunis siinä tasaisesti
hengittäessään, hiukset kultakehänä pään ympärillä, posket hehkuen,
käsivarsi keveästi kiertyneenä niskan alle.
-- Sinä tulet vielä onnelliseksi, miettii Elina häntä katsellessaan. --
Noin nukkuu puhdas omatunto ja viaton mieli. Nuku, nuku, sinä enkelien
sisar keskellä myrsky-yötä!
Yö on todella hirveä. Kaikki tuulet ovat irroillaan, taivaan
vesisäiliöt valautuvat tulvimalla maata kohti. Jumala varjelkoon
sellaisena yönä merenkulkijoita ja yksinäisiä, kodittomia, joiden
täytyy olla tiellä. Sillä sellaiset yöt tuottavat paljon haaksirikkoja.
Elinan mielessäkin käyvät aallot korkeina. Hän likenee pöytää, jolla
kynttilä seisoo, läähättäen ikkunasta tulevan vedon vaikutuksesta, ja
alkaa lukea kirjettä, jonka vasta on kirjoittanut.
"Mikä sattuma, että juuri samana päivänä jolloin sain tietää,
ettet enää ole kihloissa, kirjeesi tuli.
Minussa heräsivät eloon kaikki vanhat voimat. Minä olin kuin
eläin, kun se nousee talviunestaan.
Ihmettelen itse, miten pian se kävi. Sillä minä olen ollut kuin
kuollut, ruumis ilman sielua, joka on liikkunut maan päällä. En
käsitä miten minä, toivoton, äkkiä rupesin toivomaan, miten musta
maailma hetkessä avasi minulle valon lähteen. Niin, en käsitä. Ja
kuitenkin: olenhan ennenkin nähnyt ihmeitä, ihmeitä sinun voimasi
kautta, Vitold Dargis!
Minä rakastan sinua, mutta minä en vielä käsitä miten olisi
mahdollista, että saisin sinut omistaa, ettei minun enää
tarvitsisi vastustaa ja taistella. Jos olisin nuorempi, niin
antautuisin taiteilijattareksi, mutta nyt se on myöhäistä. Sillä
minua kammottaa mennä uuteen avioliittoon. Ja minä säälin sinua,
ettet saisi nuorta tyttöä ja hänen ensi lempeään. Sinä tunnet
minut: enhän ole hyvä, naisellinen nainen, enkä enää ole nuori.
Mutta toiselta puolen: tiedän, että kun sinut näen, niin
nuoruuteni palaa!
Ajatukseni ovat niin sekaisin. Minun täytyy hetkeksi lähteä
puistoon. Siellä on kolkko ilma, sataa ja tuulee. Kosken kohina
kuuluu tänne saakka."
Elina avaa varovasti parvekkeelle vievää ovea, mutta tuuli riuhtaisee
sen auki, karkottaen hänet takaisin huoneeseen. Hän kietaisee huivin
hartioidensa ympäri ja hiipii hiljaa alas portaita. Kukaan ei kuule
hänen askeliaan, sillä tänä yönä ryskii ja vonkuu kaikkialla, hirsillä
on äänensä ja nurkilla nuottinsa.
-- Jumala, nuoruuteni Jumala, miksi heitit minut orvoksi maailmaan,
miksi otit minulta mieheni, miksi johdatit minut tähän suureen
kiusaukseen?
-- Miksi herätit minussa halun tulla taiteilijattareksi, miksi annoit
minulle lahjoja, kun et antanut mahdollisuutta niiden kehittämiseen?
-- Miksi piti minun rakastua mieheen, jolle tulin uskottomaksi toisen
tähden? Miksi näin tuon toisen vasta sitten, kun oli myöhäistä? Ja
miksi, kun olin kaikkea koettanut uskollisuuteni säilyttämiseksi,
minulta kuolee oma mieheni ja minä joudun kiusaukseen seurata luonnon
kaikkivaltiasta ääntä?
-- Pitääkö minun taistella sitä vastaan, vai tuleeko minun sitä seurata?
-- Miksen saanut tulla mieheni hyväksi vaimoksi, lasteni ja hänen
lastensa äidiksi?... Minulta on kun onkin jäänyt tuntematta elon
kukkasen tuoksu, vaikka kerskailin sillä, että olin omistanut kaikki
tunteet, sekä hyvät että pahat. Kaikki muut tosin olenkin tuntenut,
yksinpä murhaajankin tunteet ja langenneiden naisten tunteet, mutta
sitä yhtä ja ainoaa en koskaan kokenut. Enkä voi sanoa eläneeni, kun en
ole tuntenut naisen täyttä, välitöntä ja alttiiksiantavaa tunnetta.
-- Vai vieläkö minua odottaa sen suuri, uhrautuva onni? Vieläkö saan
tulla äidiksi, uuden polven jatkajaksi, vieläkö saan tuntea täydellistä
eheyttä?
-- Vaikkapa sitten kuolisinkin, niinkuin etelän agavekasvi, joka vain
kerran eläessään kukkii ja kukkimiseensa kuolee.
-- Olla lapsen äitinä! Antaa sille henkeni parhain, laulaa sen
kehdon ääressä kauneimmat ajatukseni, jättää sille perinnöksi kaiken
hyvän, mitä olen tahtonut tehdä, enkä voinut. Lapseni, lapseni,
kirkassilmäinen, viaton lapseni, sinä olisit tullut hyväksi, kelpo
ihmiseksi ja minä olisin sinun kehtosi ääressä oppinut unohtamaan
itseni ja rukoilemaan. Mutta sinun kehtosi ei koskaan liekkunut
autiossa kodissa, sinun hymysi ei koskaan valaissut pimeitä suojiamme.
Pimeää siellä oli ja autiota!
Elina on seisahtunut laiturille kosken rannalla. Pärske kastelee
hänen kasvojaan, sade valelee hänen vaatteitaan. Vesi on noussut niin
korkealle, että silta sen päällä huojuu.
Hänen mieleensä muistuu Veera ja hänen valoisa kotinsa. Ja Veera on
sentään toista kertaa avioliitossa. Eikö se ole synti? Eikö hän ole
ollut uskoton ensimmäiselle rakkaudelleen? Se intialaisten vanha tapa
oli niin kaunis. Miksei hän, Elina, saanut kuolla Yrjön kanssa? Hän
olisi kuollut niin mielellään. Nyt ei hän enää tahdo. Nyt kutsuu elämä.
Kuinka lautta horjuu, ryskii, kuinka se narisee liitteissään! Puut
rannalla huojuvat, tuuli vinkuu, koski pauhaa. On kuin suuri kuoro
laulaisi tai kuin äärettömät urut soittaisivat.
Elina lankeaa polvilleen ja tuijottaa, kädet ristissä puitteita
vastaan, koskeen. Niin valkeina, pehmeinä vyöryvät siinä vaahdot kuin
olisivat ne patjoja, jotka tarjoavat lepoa, ikuista unta, ehkäpä
ainaista unohdusta.
Entä jos hän löytäisikin surmansa niiden sylissä, kuolisi tänä yönä?
-- Jumala, Jumala, rukoilee Elina, painaen käsiänsä ristiin ja
ummistaen silmiänsä, -- armahda minua!
Kuinka ympärillä pauhaa, ryskää, vonkuu! Hän kadottaa tajuntansa, hän
ei muista missä on, hän vain kuuntelee tuota suurta laulua ja tuntee
kiikkuvansa ikäänkuin hän astuisi aaltojen harjoilla.
Ei aaltojen harjoilla, vaan _hänen_ sylissään, hänen voimakkailla
käsivarsillaan, silmä uponneena hänen silmänsä syvään.
Kuin paistavassa pilvessä näkee hän äkkiä edessään Vitoldin kuvan,
mutta samassa hetkessä, jolloin hän silmänsä avaa, on kuva poissa.
-- Jumalani, kirkaisee Elina, -- pelasta minut Yrjölle, jos sinun
tahtosi on, että pysyn hänelle uskollisena. Anna minun kuolla ja ole
minulle armollinen! Isä meidän, joka olet taivaissa...
Hän painaa päänsä kaidepuita vastaan, sulkee silmänsä ja kuvittelee,
että lautta liikkuu... Se likenee jo putousta...
Mutta kun hän silmänsä aukaisee, on kaikki entisellään: hän elää ja
hengittää, lautta on paikallaan ja myrsky pauhaa ympärillä.
Jumalan kiitos, että hän elää, että maaperä vielä kovana tuntuu hänen
jalkainsa alla. Jumala varmaan ei tahdo hänen kuolemaansa.
Ja kun hän tämän käsittää, täyttää hänen rintansa ääretön riemu. Hän
avaa käsivartensa ikäänkuin syleilläkseen koko maailmaa, ja alkaa
kiirein askelin rientää taloa kohti. Astellessaan lavan ohi taittaa hän
kukkasen ja kiinnittää sen rinnalleen.
Agnes nukkuu yhä rauhallisesti, kynttilä vielä läähättää
kirjoituspöydällä. Siihen asettuu Elina ja jatkaa kirjettään:
"Turhaa on meidän taistella tutkainta vastaan: luonto ottaa
omansa. Tule, tule, tule! Lähetän sinulle tässä kukkasessa
suudelmani.