Olen ollut Helsingissä muutamia viikkoja. Musiikkiopisto antaa paljon
työtä ja minä viihdyn erinomaisen hyvin.
Mutta samalla pelkään. On kuin mustan pukuni kanssa jumalanpelkoni
alkaisi poistua. Minä rukoilen kyllä, minä käyn joka sunnuntai
kirkossa, minä luen joka päivä uutta testamenttia, mutta rukouksessani
ei ole henkeä, kirkossa minun tulee uni ja kun luen raamattuani, tapaan
monesti ajatukseni liikkumassa maailman ilokentillä. Minun pitäisi tätä
itkeä, surra, mutta minä en sure, olen tylsistynyt.
Tai en edes sitä, sillä muuten olen varsin virkku: kaikki entiset
taipumukseni ovat heränneet, tiedän, että olen lahjakas, olen voittanut
opettajani suosion ja toverieni kateuden. Tämä mielialani ei ole hyvä,
minun pitäisi taistella sitä vastaan, minun pitäisi jättää kaikki ja
mennä maalle, paeta pois pääkaupungin viettelyksistä...
Olen sitäpaitsi huomannut itsessäni uuden taipumuksen: halun ruveta
näyttelijättäreksi. Olisikohan syntiä, jos rupeaisin? Itsessään ei,
sillä taide ei voi olla syntiä. Ja kuitenkin on minulle sanottu, ettei
näyttelijä voi olla tosikristitty, että esimerkiksi Jenny Lind, kun hän
heräsi, heti lakkasi esiintymästä.
Minä tanssin niin mielelläni. Onko tanssi syntiä? Itse saarnasin viime
talven sitä vastaan, mutta nyt tekee mieleni tanssiin. Onko se väärin?
Ja tanssihalun mukana seuraa halu pukeutua hyvin.
Jumala, Jumala, auta minua!
-- -- --
Aksel kihloissa! Minä vimmastuin, kun sen kuulin. Minun olisi pitänyt
iloita, mutta minä suutuin, minä tulin surulliseksi. Vasta sinä hetkenä
tunsin, mitä hän, ainoa veljeni, minulle on. On kummallista, että
ihminen, vasta kadottaessaan omistamansa, tuntee mitä hän omisti. Niin
oli kotinikin, Arrakosken. Vasta nyt osaan sitä itkeä! Ja vasta nyt
tunnen, miten veljeäni rakastan. Hän astuu sieluni silmän eteen niin
uljaana, niin kauniina, niin voimakkaana... Ihmiset sanovat minua
hulluksi, kun suren hänen kihlaustaan, minun pitäisi muka iloita, sillä
saanhan veljeni morsiamesta sisaren. Mutta minä vihaan jokaista, joka
asettuu minun ja Akselin väliin...
Oi Jumalani, Jumalani, mihin olen joutunut, miten voin näin puhua!
Se on se kova luonto, johon eivät pienet pysty. Paljon, paljon kai
vielä saanen kärsiä.
-- -- --
Minun oikeastaan ei pitäisi kirjoittaa, sillä sävellänhän juuri, näen,
ajattelen kaikki sävelissä. Se tuottaa yhtaikaa suurta nautintoa ja
suurta tuskaa. "Kaikki mikä syntyy, syntyy tuskalla", sanoi minulle
tänään opettajani, kun juttelimme. Hän oli oikeassa.
No niin. Minun piti puhua Veerasta, Akselin morsiamesta. Minun
täytyy tunnustaa, että pidin hänestä. Hän ei ole kaunotar, mutta hän
maalailee, käy hyvin puettuna ja tuntuu originellilta. Sitäpaitsi on
hän rikas, omistaa kauniin huvilan Kaivopuistossa. Ja tuntuu hyvin
rakastuneelta. Ja samaten tuntuu Aksel. Tulkoot he onnellisiksi. Onhan
minulla taiteeni. Ja ehkä vähitellen voin oppia rakastamaan Veeraa.
Nyt piste perään ja kynä pois. Minä en tahdo kirjoittaa, en edes
päiväkirjaani, sillä se hajoittaa voimiani. Ja minä tahdon eheästi
antautua musiikille. En kirjoita, en pitkiin, pitkiin aikoihin; en,
ennenkuin minulle tapahtuu jotakin oikein erinomaista.
Joulukuun 2 p.
Eihän se itse asiassa ole mitään kummallista, että minä
musiikki-illassa näen herran, joka hänkin suvaitsee katsoa minuun.
Se on tapahtunut monta kertaa. Eikä tämä suinkaan millään lailla
eronnut tavallisista ihmisistä. Olenhan ennenkin nähnyt hentoja,
tummia, hajamielisen ja hermostuneen näköisiä herroja. Mutta tämä teki
minuun vaikutuksen, en tiedä millä ja miksi. Minun piti Akselilta
kysyä, tunteeko hän häntä tai tietääkö hän kuka hän on. Ja Aksel pani
silmälasit nenälleen ja saatuaan selville, ketä tarkoitin, vastasi:
-- Se on ylioppilas Vuorio, erittäin lahjakkaaksi tunnettu mies,
tietysti fennomaani, niinkuin nimestäkin kuuluu.
Ja Veera lisäsi siihen tuntevansa hänet, ja kehui häntä. Satuttiin
sitten yhdessä menemään ulos ja Veera esitti hänet minulle. Kun
hetkisen ajan oli astuttu yhdessä, ehdottelee Veera, joka tietysti
tahtoi olla kahdenkesken Akselin kanssa, että hän saattaisi minut
kotiin. Minua harmitti ja minä olisin tahtonut ajaa, mutta hevosta ei
ollut saatavissa. Ja niin täytyi minun sallia, että hän minut saattoi.
Juttelimme ulkomaanmatkoista. Hän on jo ehtinyt olla pitemmän aikaa
ulkomailla, vaikka tuntuu aivan nuorelta. Olisi tehnyt mieleni kysyä,
miten vanha hän sitten on, mutta en puhunut mitään. Hän oli äärettömän
kohtelias, mutta omituisen hajamielisellä ja kömpelöllä tavalla,
joka minua huvitti, sillä en ennen ole sitä tavannut herroissa. Minä
lämpenin lopulta siinä määrin, että olisin suonut matkan kestävän
kauemminkin.
Jälkeenpäin olen suututellut kaikkia mitä sanoin. Ihminen ei koskaan
voi olla tarpeeksi varovainen.
-- -- --
Jouluk. 27 p.
Vuosi kallistuu loppuansa kohti. On yö ja koko talo nukkuu, hän,
sulhaseni tuolla viereisessä huoneessa. Niin, minä olen kihloissa, olen
antanut pois itseni.
En voi nukkua, eteeni astuu koko mennyt vuosi vaiheineen. Olen
kadottanut Akselin. Hän retkeilee paraikaa nuoren rouvansa kanssa
etelässä, olen vapaaehtoisesti luopunut taiteesta, minä, joka
soitollani aioin voittaa koko maailman. Hän, sulhaseni, on sama, jonka
marraskuussa ensi kerran näin, ventovieras mies. Mutta rakkaus ei näy
mitään kysyvän, se tulee kuin varas yöllä ja tuo mukaansa ääretöntä
onnea, ääretöntä tuskaa.
Miksi minä rakastuin häneen, juuri häneen? Hän ei ensinkään vastaa sitä
miesihannetta, jonka hamasta aikaisimmasta nuoruudesta olen kuvitellut
omakseni. Hän on pieni ja hento ja minä uneksin aina suurta, voimakasta
miestä, sellaista kuin isä ja Aksel. Mutta minä rakastan häntä niin,
että hänen tähtensä olen valmis vaikka mihin. Olen mustasukkainen, olen
mieletön, olen kuin hullu... Jumala, Jumala, mihin minä joudun?
-- -- --
Herrani Kristus!
Auta minua ja vapahda minut, kun kurjana, särkyneenä astun eteesi! Ole
sinä minulle isänä, äitinä, veljenä, ystävänä, kaikkena mitä maailmalta
pyydän ja mitä ei maailma minulle antaa taida. Mihin minä menen, jollen
saa tulla sinun luoksesi? Sinulla ovat iankaikkisen elämän sanat.
Minä niin pelkään, sillä olen huomannut, että sinun kuvasi on
katoamaisillaan mielestäni. Oi viivy, Herrani! Minä tiedän, ettei
syy ole sinun vaan minun. Mutta se on onnettomuuteni, jos sinut
menetän. Kun sinut omistan, niin olen onnellinen, kaikki minulle
menestyy, myötä- ja vastoinkäymisissä, kaikissa elämän käänteissä
tunnen taivaallisen isäni johdon ja minä viheriöitsen, niinkuin puu
vesiojain varsilla. Minä olen niin voimakas, tahtoni hallitsee tunteet,
taisteluni voittaa kiusaukset ja lankeemukseni annat sinä armosta
anteeksi. Herrani, Herrani, ilman sinua jään tyhjäksi, turvattomaksi,
kahlehdituksi. Auta minua ja armahda!
Sano minulle, Herrani, mitä minä oikeastaan tahdon, mitä tarkoittavat
kaihoni tunteet? Miksi sinä annoit minulle niitä niin paljon? Sinä
tahdoit asettaa ne kaikki palvelukseesi, kehittämään iäisyyselämää
minussa ja valtakunnassasi maan päällä. Voi, jospa minä voisin kulkea
sinun tietäsi, voi jospa taitaisin voittaa taistelut ja niin kerran
periä sinun rauhasi.
Miten tähdet välkkyvät uudenvuoden yössä! Mene levolle, Elina, ja
uneksi rakkaudestasi ja onnestasi. Jumalan silmä valvoo...
Tammik. 21 p.
Herrani! Taas pakenen luoksesi, kun rintaani repii eikä kukaan minua
ymmärrä, en minä itsekään. Ei ole minulla missään rauhaa, en saa
mistään lohdutusta. Ei siksi, että olemme erossa, hän Helsingissä,
minä maalla; ei siksi, että minä häntä niin sanomattomasti ikävöin.
Vaan siksi, ettemme toisiamme ymmärrä. Me olemme niin erilaiset. Minä
rakastan häntä, sen tiedän. Mutta olenko onnellinen?
-- -- --
Miten olisin yksin, jollei Sinua, Jumala olisi.
Kaikki on niin pientä, niin tukahduttavaa ja ahdasta. Minun ikäväni
vain on niin suuri ja rajaton, että se on rintani särkeä...
Miten sinä, Kristus, sentään olet vapaa kaikesta pienestä, kaikesta
epäjalosta, kun et ollenkaan muutu, vaikka ihmismieli kiertelee ja
kaartelee ja etsii onnea maailman eri iloista, jotka eivät onnea taida
antaa. Sinä vain suurena, tyynenä seuraat ja johdat -- ja rakastat.
Ymmärrä, Herra, minun hajanaiset lauseeni, ymmärrä, että viimeinen
tahtoni kipinä tunnustaa sinut valtiaaksi, kuninkaaksi, vapahtajaksi.
Ota tahtoni kipinä, se on _sinun_.
-- -- --
Kunpa ei tämä haluni joskus kasvaisi niin suureksi, että minä heitän
kaikki voittaakseni maailman ja hurmatakseni ihmiskunnan -- vain
saadakseni myötätuntoisuutta...
-- -- --
Voi tätä kohtalon leikkiä, voi minua lastua, jota tuulet laineilla
heiluttelevat, viimein heittääkseen teräviä kallionkielekkeitä vastaan!
Kun olisin saanut hiljalleen särkyä tai hetkessä palaa poroksi... En
tiedä mitä tahdon ja kuitenkin on minulla tuhansia haluja, tuhansia
tunteita, jotka uhkaavat järkeäni.
Hyväntekijä, ihmisystävä, jolla on rinnassasi sääliä, tule luokseni
ja sammuta tyynellä sanalla rintani tuli. Tai tee minulle mitä nyt
pyydän -- älä hämmästy: vie minut tanssiin! Pue minut keveään pukuun,
levitä hiukseni hajalle, anna minulle suuri lattia ja pane minut sille
tanssimaan, aivan yksin. Vartaloni on nuori, norjat ovat jäseneni,
kevyt on jalka. Kun saisinkin taivuttaa notkeuttani, kun saisinkin
koettaa siivekkyyttäni! Olen tähän asti tappanut halujani, mutta nyt
sulku auki, irti haluni! Tahdon villahahtuvana tanssia, lumihiutaleena
liidellä. Ihan yksin. Ei saa kenkään tuntea, miten väräjää vartaloni,
miten sydämeni vavahtelee. Tahdon tanssia, tanssia, raivossa pyöriä!
Jumalani, jota kerran palvelin, missä sinä olet? Sinä näet, että
kärsin. Voi, auta minua!
Kun saisin tuskieni lievennykseksi tanssia tai näytellä, riistää
katsojat kanssani kärsimään, sensijaan että nyt yksin itken!
Miksen sitten rupea näyttelijättäreksi? Menestyksestäni olen varma.
On niin ahdasta hengittää, on kuin vuori painamassa rintaani.
Tahtoisin särkeä kaikki kahleet, repiä yksin tämän paperinkin, kurjan
päiväkirjani, joka on minulle tuottanut lievennystä niin monena hetkenä.
Jeesus Kristus, mitä sinä minusta ajattelet? Voi Herra, tule tänne,
anna minulle kätesi, tue minua, sillä minä näännyn ja lankean...
Ymmärrä, suuri Jumalani, minut ilman sanoja... Minä niin pelkään. Mitä?
Onhan minulla kaikki, on mieheni rakkaus...
Mieheni, kuka, mikä hän on? Enkö olekaan vapaa? Olenko kahlehdittu
mieheen?
Olen, Jumalan kiitos, minun ei tarvitse hakea ja hapuilla. Hän on minun.
Väsyttää. Onkin jo myöhäinen yö. Tule, unen hyvä hengetär ja vie minut
viileille maillesi. Äsken poskeani poltti. Nyt se on kylmä.
Voi nuori sydän, mitä sinä tahdot?
-- -- --
Siihen loppui vihko.
Dargis painoi sen kiinni, kätki kasvot käsiinsä ja painui pöytää
vastaan.
Vihdoin hän nousi ja astui salin läpi pieneen kamariin, jossa kaikki
niin muistutti äitiä. Ikkuna oli peitetty lakanalla, hämärä oli jo
laskeutunut maille.
Hän likeni vuodetta ja nosti hiljaa valkeaa vaatetta...
Siinä lepäsi hänen äitinsä, kasvoilla kalman kalpeus, mutta huulilla
autuas hymy...
Vitold silmäili häntä kauan. Vihdoin vaipui hän polvilleen vuoteen
ääreen, painoi päänsä laitaa vastaan ja purskahti itkuun.