HÄMÄHÄKKI

He saapuivat päiväjunalla kaupunkiin, tohtori Vaski ja hänen nuori

rouvansa Silla Allenberg oltuaan kesän ulkomailla häämatkallaan.

Tohtori oli keväällä nimitetty historian lehtoriksi kaupungin

reaalilyseoon ja astui nyt syyskuun alusta virkaansa. He eivät

huomanneet kiireellisessä touhussaan pikkukaupunkilaisten ihailevia

silmäyksiä, joihin siellä täällä sekaantui kaihoista kateutta: miksi

toisille ihmisille elämä on rakkautta ja kukitettuna kulkemista

ulkomaan matkoilla ja toisille pelkkää tehtaan savussa elämistä

taikka kauppapuodeissa seisomista?

Nuori pari ajoi kaupungin suuren puiston laidasta vuokraamaansa

asuntoon.

-- Kummallista herrasväkeä he mahtavat olla, sanottiin keväällä, --

mennä nyt sellaiset hienot ihmiset asumaan yksinäiselle kulmalle.

Juopot siellä pulloinensa pelmuaa, vaan ei oikeat ihmiset.

Tohtori Vaski ja Silla olivat ihastuneet somaan oman kodin kolkkaan,

jonne ei ulottunut kaupungin tehdasten savu eikä melu. Se oli

omaan rauhaansa ja kauneuteensa unohdettu Mäntypuiston kulmake,

kaupunkilaisten mielestä kaukana, koska sinne oli neljän poikkikadun

matka liikkeen keskuksesta.

Jokin ulkoseutulainen yrittelijä oli rakentanut tälle kulmalle

kauniin talon ja myynyt sen tappiolla suuttuneena kaupunkilaisten

piintyneeseen tapaan asua ahtaasti liikekadun varrella, jättäen

tyhjäksi hänen kauniin talonsa. Ostaja oli ulkomaalainen,

verkatehtaan palveluksessa oleva värjärimestari, jota sanottiin

insinööriksi. Tohtori Vaski ja Silla rouva hämmästyivät suuresti

nähdessään kukkalaatikot akkunain alla, aivan kuin Saksan

huvilakaupungeissa, ja yhteisillä portailla komeilivat ruukkukasvit

syyskesän ihanassa rehevyydessä.

-- Tällaista emme olisi voineet unissammekaan toivoa! huudahti pikku

rouva jääden lumottuna katselemaan kukkien heleitä värejä.

Tavarat saatiin kärryiltä pian huoneisiin, jolloin heitä odotti uusi

yllätys. Sillan äiti, konsulinna Allenberg, oli Helsingissä hyvästi

jättäessään kuiskannut jotakin salaperäisistä kotitontuista Aimolle.

Junassa Silla uteli, mitä äiti oli sanonut.

-- En minä oikein ymmärtänyt, myhähti Aimo.

-- Se on niin sinun tapaistasi, pikku mies! nauroi Silla. -- Et ole

vähääkään utelias, otat asiat niinkuin ne sinulle annetaan.

-- Lieneekö tuo niin, oli Aimo sanonut. Hän ei koskaan väitellyt

Sillan kanssa. Olisihan taistelu ollut liian epätasainen. Tohtorin

puolella kymmenvuotinen vanhemmuus, laajojen opintojen kypsyys,

teoreetikon tarkkuus, hermostuneen melkein naisellisesti herkän

kirjamiehen arkatuntoisuus -- Sillan puolella kiehtova sulous ja

liikuttava itsekkäisyys, lapsekas elämänhalu, joka ei välittänyt

syistä eikä seurauksista ja kaikkein vähimmän teorioista. Vai

lieneekö siihen vaikuttanut myöskin se, että Aimo oli ollut

Sillan opettajana ja heidän välillään siis oli alun pitäen ollut

jonkinlainen juopa, joka tarvitsi pitkät ajat mennäkseen täydelleen

umpeen.

Konsulinna oli itse ollut heidän kotitonttunaan, luonut lumoavan

pesän neljästä valoisasta ja komeasta huoneesta, sijottaen esineet,

vanhat ja uudet huonekalut, verhot, matot ja muut koristeet, niin

että ne tekivät keskenään sulan sovinnon. Koti oli täydellinen

ja nuori rouva anasti sen heti juosten eteisestä saliin,

ruokahuoneeseen, makuukamariin ja miehensä huoneeseen. Keittiö oli

vain palvelijaa vailla, sillä hänen piti tulla vasta yöjunalla.

-- Tätähän mamma tarkottikin, kun puhui sinulle tontusta, huusi

Silla ja omisti kaiken luonnollisena saatavanaan niinkuin hän olisi

omistanut neulojalta saapuneen uuden puvun taikka korun ilman

erityistä hämmästystä taikka kiitollisuutta.

Tohtori oli vaiti ja katseli kaikkea hiljaisella hartaudella.

Hänen kodissaan, pienessä kappalaisen pappilassa, oli totuttu

melkein talonpoikaiseen niukkuuteen, ainoana ylellisyytenä äidin

äärimmäinen puhtaus ja komeimpana koruompeleena isän messupaita, jota

säilytettiin kansliassa, sillä sakastissa oli rottia.

Hän oli salaisella ilolla ja pelolla odottanut täydellistä

sekamelskaa, johon vähän vähällä saisi järjestyksen. Nyt tuntui kuin

olisi tultu hienoon hotelliin, ja siitä hän oli hentomielisyyteen

saakka liikutettu ja sanattomassa ihailussaan kiitollinen Sillan

äidille.

-- Sinun äitisi on paljon uhrannut ja vaivaa nähnyt meidän vuoksemme!

sanoi hän painaen Sillan hartioita rintaansa vasten. -- Minä

tahtoisin sähköttää hänelle kiitokseni.

-- Ei tarvitse, sanoi Silla, -- katsohan tuonne, eteisen seinälle!

-- Telefoni! huudahti tohtori. -- Kas, kun en sitä ennen huomannut!

Hän tarkasti luetteloa. Siinä ei ollut vielä heidän numeroaan, mutta

se oli kirjoitettu kanteen.

-- Mamma on perinpohjainen eikä minua kummastuttaisi, vaikka

löytäisimmekin fonografin salin pöydältä taikka sähkösilittimen ja

pölynimijän keittiöstä, sanoi Silla.

Aimo soitti ja sai heti puhelun. Silla seisoi vieressä ja nauroi

Aimon liikutuksesta värisevää ääntä ja hiukan kankeaa, kirjallista

ruotsinkieltä. Rouva Allenberg ei puhunut suomea. Aimo antoi pian

puhetorven Sillalle ja siirtyi omaan kamariinsa. Puhelu venyi

pitkäksi, sillä mammalla oli tuhansia asioita sanottavana, jotka

lähdön kiireessä olivat jääneet selittämättä.

-- Älä ole noin nolo, Aimo, sanoi Silla. -- Katsos, tässähän on

pitkäliina, jonka keväällä neuloin. Muistathan kuinka se usein putosi

lattialle, ja siinä on niin hirveitä virheitä. Ja tässä on meidän

yhdessä kutomamme villapeite. Sinä hasasit langat ja minä koetin

niitä keriä, mutta äiti taisi sittenkin sen kutoa. Ja tämä sinun

vanha sohvasi sieltä maalta, kotoasi, on kuitenkin kaikesta paras,

aivan kuin tätä huonetta varten tehty. Eikö täällä ole melkein yhtä

somaa kuin kotona Helsingissä? Mamma osaa sovitella.

-- Minä tahtoisin myydä sohvani ja ostaa uuden, sanoi Aimo kääntyen

pois Sillasta.

-- Elähän nyt, minä pidän siitä, se on niin leveä ja tilava, siihen

ihan hukkuu, voi loikoa poikin ja pitkin, ei pää satu eikä jalat jää

tukea vaille. Miksi sinä sen möisit? Pidäthän sinä kaikesta vanhasta

ja varsinkin kotoasi tuoduista esineistä! rupatti Silla.

-- Minä olen virunut siinä kuusi viikkoa vaarallisesti sairaana

eikä muistot siltä ajalta ole valoisia, ne ahdistavat minua vielä

vuosienkin päästä nähdessäni tuon sohvan.

-- Aimo kulta, älä sitä raukkaa myy! Se on niin hyvän ja tutun

näköinen, että oikein sääliksi käy.

-- Sinä säälit sohvaa, vaan et minua, naurahti Aimo.

-- Sohva on teistä kahdesta avuttomampi, ja minä olen ritarillinen,

puolustan heikompaa.

Tohtori kohotti hartioitaan pysyen uskollisena periaatteelleen: ei

väitellä.

-- Mikä sinua silloin vaivasi? kysyi Silla hetken kuluttua.

En ole tainnut kertoa sinulle, minulla oli umpisuolen tulehdus.

-- Leikattiinko se?

-- Ei sen pahempi, se riemu taitaa olla joskus toiste minulle suotu.

-- Kaikkea sinä nyt ennustelet. Tämä on tosiaan hassua, tavarat ovat

vielä repuissa ja mytyissä, ja me puhumme umpisuolesta. Aimo, avaahan

näitä, niin puretaan.

Silla rouva liikkui ketteränä huoneesta huoneeseen, otti hattuvasusta

suuren, keveän silkkihuivin, heitti sen päänsä päälle kannatellen

sitä käsillään kuin intialainen morsian ja kietoi sen sitten

lanteilleen itämaalaiseen tapaan mennessään makuuhuoneeseen

katsellakseen itseään peilissä. Huone oli valoisa ja tilava, vain

muutamia huonekaluja: kaksi veistoksilla koristettua sänkyä eri

seinillä ja taustassa leveä peili, joka ulottui puoliväliin seinää

kuvastaen huoneen toisin verroin suuremmaksi. Peilissä näkyi

vaalealla merinosaalilla peitetty turkkilainen sohva, vastakkaisella

oviseinällä ja sen vieressä marmorisella hyllypöydällä kreikkalainen

maljakko. Silla otti sen käteensä, nosti kevyesti päänsä päälle

kantaen sitä itämaalaisten naisten tapaan. Punaiset harsoverhot

loivat huoneeseen tarumaisen hämäryyden ja nuoren rouvan suloisiin

liikkeisiin yhtyi hiljainen hyräily. Hän katseli kuvaansa peilissä,

vaihtoi leikkinsä todelliseksi tanssiksi pitäen peilikuvaa

vastatanssijanaan.

Aimon ihastuneessa katseessa oli enemmän esteetikon kauneudeniloa

kuin rakastuneen miehen hurmiota.

-- Oletko tyytyväinen? huusi Silla hänelle. Aimo otti hänet syliin ja

suuteli kevyesti.

-- Mistä tämä hellyys on kotoisin? kysyi Silla nauraen.

-- Sinä olet hurmaava, suloinen, rakas...

-- Ja hupakko. Niin olenkin, saadaan nähdä, kuinka kauan viihdymme

täällä?

-- Minun työni on täällä.

-- Sanoinhan jo keväällä, että sinun pitää pian hakea Helsinkiin.

-- Silla kultaseni, voi mennä kymmeniä vuosia, ennenkuin tulee virka

avoimeksi.

Sillan vartalo jäykistyi ja kevyellä nykäyksellä hän irroitti itsensä

miehensä syleilystä.

-- Tiedäthän sinä, että tanssi on minun erikoisalani. Olen käynyt

senkin seitsemät opit ja kurssit. Missä minä täällä tanssisin,

mokomassa sopessa!

Aimo kääntyi akkunaan peittääkseen sitä tuskallista kiihtymystä, joka

hänet aina valtasi, kun Silla puhui tanssistaan. Olihan se viatonta,

mutta nyt hänen täytyi muuttua vakavaksi -- ei käynyt muuten päinsä,

voisihan se houkutella, ties mihin.

-- Nyt sinä taas nökötät! sanoi Silla lapsellisesti. -- Otetaan

auki mattokäärö. Se suuri persialainen tulee tähän peilin eteen

keskilattialle ja ulottuu kummankin sängyn kohdalle. Saatpa nähdä,

kuinka sen vaalea kirjavuus tekee huoneen iloiseksi.

Silla innostui tavarain purkamisesta, heitteli niitä pinottain

lattialle, pöydille, sohville, sekaisin nuotteja, kirjoja, harsoja,

pitsejä, liinoja, verhoja, porsliineja, maljakoita, joita hän oli

suurella vaivalla keräillyt maailman kaupungeista, ihania veistokuvia

pienoiskoossa, toalettiesineitä, hajuvesipulloja, hemmotellun ja

hienon naisen tuhansiin tarpeisiin varattuja suloisia, pieniä,

salaperäisiä ja kalliita esineitä.

Äkkiä hän heitti kaikki katsellen avuttomana ympärilleen.

-- Kuule, Aimo, minne nämä nyt saan kaikki mahtumaan? Mamman

järjestys ei sittenkään sovi. Täytyy saada enemmän hyllyjä ja

patsaita ja koloja ja laatikoita. Minne minä laitan kaikki pukuni ja

helyni ja toalettikapineet?

Vastausta odottamatta hän juoksi saliin ja huusi:

-- Aimo, tulehan muuttamaan huonekaluja uuteen uskoon. Eihän mamma

voinut tietää, mitä minä tuon mukanani.

Niin nosteltiin ja sommiteltiin moneen kertaan myöhään yöhön, kunnes

palvelija tuli yöjunalta tuoden uutta soviteltavaa.

Aimo nousi aikaiseen ollaksensa kahdeksalta aamulla koulussa, hiipi

hiljaa huoneesta ja pukeutui omassa kamarissaan, ettei herättäisi

Sillaa, joka vielä nukkui. Palatessaan keskipäivällä koulusta Aimo

tapasi vaimonsa rauhallisesti nukkumassa.

-- Terveisiä koulusta, sanoi Aimo nauraen.

-- Joko kello on niin paljon? Auta, hyvä mies, minua pukeutumaan!

huusi Silla.

Aimo oli siihen toimeen hyvin tottunut, ja Silla joutui pian

suuruspöytään, joka heitä odotti.

-- Nyt menemme väliajalla puistoon, ehdotti Aimo.

-- Mennään, mennään, nyökkäsi Silla, mutta väli-aika kului

rupattaessa ja järjestellessä, kunnes Aimon oli pakko mennä kouluun,

ja puisto jäi. Aika kävi Sillalle yksinäisyydessä pitkäksi, hän lähti

ilman Aimoa puistoon katsomaan, eikö löytäisi somaa paikkaa, minne

voisi viedä kahvit mukaan iltapäivällä.

Hän heitti ylleen soman kävelytakkinsa, nyökkäsi itselleen

peilissä nostaen kädet lanteilleen, otti muutamia askeleita kuvaa

kohti, poistui ja hymyili: -- Soma, hyvin soma, liian soma täällä

pikkukaupungissa, ajatteli hän, heitti lentosuukkosen itselleen ja

lähti.

Oli kirkas, aurinkoinen päivä, kimakat vihellykset halkaisivat ilmaa,

toiset toitotukset imeytyivät kuin maan sisältä ilmoille.

-- Ahaa, niin, tehtaat täällä puhuvat omaa kieltään!

Pian sen jälkeen ilmestyi puistoon kalpeita ihmisiä, jotka kiireesti

riensivät päivälliselle asuntoihinsa laitakaupungille.

-- Niin, mehän asumme heidän naapureinaan, ajatteli Silla, ja pieni

vastenmielisyys väreilytti hänen onnensa pintaa kuin tuuli tyyntä

lammen vettä. Hän astui edemmäksi metsään seuraten tietä harjun

selällä, josta näki laajalle sisäjärven ulapoille, sadottain saaria,

salmia ja lahtia, muutamia kauniita huviloita, maalaistaloja, sahoja,

tehtaita, koko kaupungin. Sillaa juovutti raitis ilma, pihkan ja maan

tuore tuoksu, lintujen liverrys, kokonainen ihanuuden ja reippaan

elämän meri hänen ympärillään. Kaupungin lapsi oli kuin todellisen

elämän maahan eksynyt prinsessa. Hänen kauneutta janoova sielunsa

joi täysin siemauksin. Mutta hän oli päiväperhonen, tarvitsi vähän

kyllääntyäkseen. Hänen katseensa irtaantui näköaloista, tarkasteli

ohikulkevia ja vastaan tulevia ihmisiä. Hetkisen häntä vaivasi

kummallinen halu katsoa taaksensa, oli aivan kuin joku olisi tahtonut

väkisin kääntää hänen päätään.

-- En kiusallakaan katso, ajatteli hän ja astui eteenpäin. Mutta

hän väsyi pian ja istui tien viereen penkille. Samassa hän kääntyi

hiukan ja katsoi taakseen. Kumma, ettei hän ollut kuullut askeleita,

sillä ihan lähellä häntä pysähtyi eräs nainen ja katsoi häneen

hiukan hymyillen. Sillakin pysähtyi katsellen outoa, kaunista

naista lapsellisella uteliaisuudella, huulet hiukan raollaan. Eihän

vieraassa naisessa mitään outoa ollut: tavanmukaisesti puettu aivan

ruskeisiin, paitsi pitsiliina, joka kaulan ympärille poimuteltuna

teki hänet kuvan kaltaiseksi, aivan kuin jokin vanha maalaus, naisen

rintakuva.

Silla hämmentyi ja käänsi katseensa pois tuntien punastuvansa.

Samassa hänelle selvisi, että kyllä hänen naapurinsa oli jollakin

tavalla erikoisempi kuin muut. Nainen istui penkin toiseen päähän.

He eivät suoraan katsoneet toisiinsa, mutta istuivat kuitenkin päin,

niin että katse sivuutti. Sanattomuus lähensi heidät vaistojen

herkällä tarkkuudella. Sillan sivuuttava katse ihaili naapurin

tuuheaa, mustaa tukkaa, loistavia ruskeita silmiä ja hänen tummaa,

merkillisen puhdasta ja lämminväristä ihoaan. Hän oli täyteläinen,

vartalo kuitenkin notkea, melkein ryhditön hänen istuessaan

lepoasennossa, toinen jalka koholla, hienon naisen puhdasmuotoisella

kädellä pidellen päivänvarjoa.

Sillasta tuntui kuin olisi pitänyt sanoa jotakin -- ei mitään

lähentelevää eikä ystävällistä, sillä nainen ei vaikuttanut häneen

sillä tavalla, pikemmin pelottavasti ja masentavasti, -- mutta

intressantti hän on! päätteli Silla.

Vieras liikahti ja katsoi nyt suoraan ja hymyillen Sillaan. Silla

sulki silmänsä tuntien vastenmielisyyttä, mutta samassa hänkin

hymyili ja katsoi vierasta suoraan silmiin.

-- Täällä on kaunista, sanoi vieras.

-- Suuremmoista, vastasi Silla saaden tasapainon. Hän oli

maailmannaisen alku ja osasi jo varsin hyvin tekeytyä miksi vain

halusi... -- Tämä on kaiketi kaupunkilaisten lempipuisto.

-- Pitäisi olla, sanoi nainen, -- mutta me rakastamme täällä omia

huoneitamme, emme tarvitse puistoa.

-- Te rakastatte luontoa, sanoi Silla.

-- Silloin kun on aikaa, sanoi vieras ja samalla leimahti hänen

suurissa ruskeissa silmissään, ja nyt hän katsoi Sillaan täydellä

katseella. -- On hauska nähdä tohtori Vasken nuoren rouvan muistavan

luonnon ihanuutta heti kaupunkiin saavuttuaan.

-- Te tunnette minut! huudahti Silla.

-- Arvaan, kaikkihan pikkukaupungissa tunnetaan, sanoi vieras

rauhallisesti.

-- Niin, tietysti, myönsi Silla.

-- Täällä viihtyy hyvin, kunhan ehtii kodistua, olla kuin yhtä

perhettä, -- jos se huvittaa. Tarvitsee vain vilkaista akkunastaan,

niin näkee heidät kaikki, tai nousta tänne harjulle. Te näette itse.

-- Täältä näkee tosiaan paljon.

-- Palasen elämää. Vaikka eihän täällä mitään kummempaa tapahdu.

Kaikki ovat onnellisia ja tyytyväisiä.

Hän sanoi sen sillä tavalla kuin ei olisi suonut heidän olevan

onnellisia ja tyytyväisiä. Sillan kävi häntä sääli. Vieraan

merkillinen katse tajusi sen, ja hän hymyili niin lumoavasti,

että Sillan täytyi ojentaa hänelle kätensä. Vieras otti sen ja

piteli hetken lujissa, lämpöisissä käsissään, nyökkäsi ja kääntyi

palatakseen kaupunkiin.

-- Hyvästi, puisto ei ole kovin suuri, voimme toistekin tavata

ja kaupunki on liian pieni, täällä täytyy törmätä yhteen. Vaikka

lieneekö meidän maailmammekaan kyllin suuri erottamaan kaksi ihmistä

toisistaan ainaiseksi.

Hän hymyili taas ja kumarsi poistuen rauhallisesti.

Silla jäi häntä katselemaan eikä oikein selvinnyt ihmettelystään.

-- Hän ei ollut iloinen, ajatteli Silla. -- Sellainen juhlallisuus!

"Maailma ei ole kyllin laaja erottamaan kahta ihmistä." Ehkä hänessä

on vanhanpiian katkeruutta, ihmisparassa. Taikka ehkä hänellä on

ollut oma tarinansa, sillä intressantti hän on, päätteli Silla ja

kiiruhti kotiin.

-- Minä tapasin tänään merkillisen naisen, kertoi hän miehelleen

päivällispöydässä, -- ruskea kiireestä kantapäähän, komea, käskevä,

sellainen, että jos sinä hänen valtaansa joutuisit, et uskaltaisi --

-- No, mitä minä en uskaltaisi?

-- Kieltää tanssimasta!

-- Onko hänkin siihen syntiin taipuvainen?

-- Annappas, minä vähän mietin, mitä silloin tapahtuisi, jos hän

tanssisi.

-- Noo?

-- Hän pitelisi lujasti ja lämpimästi käsistä ja veisi

tanssittajaltaan sielun, pistäisi sen taskuunsa...

-- Ja möisi ehkä paholaiselle, sanoi Aimo.

-- Taikka myrkyttäisi.

-- Oliko hän sen näköinen?

-- Ei, hän oli kaunis, mutta pelottava. Ruskeat silmät, ruskeat

vaatteet...

-- Ruskea epeira, ja sinä soisit minun joutuvan sellaisen hämähäkin

myrkkyleukoihin.

-- Kuka tietää, vaikka vielä joutuisitkin. Hän sanoi, ettei koko

maailma ole kyllin suuri erottamaan kahta ihmistä toisistaan.

-- Älä pelkää, minä lienen liian laiha ja hiljainen sellaisten

intressanttien naisten leukoihin joutuakseni.

-- Älä sano, minusta tuntuu kuin sinulla hyvinkin voisi olla oma

tarinasi. Sinä olet salaperäinen ja jännittävä mies, toisinaan. Älä

luule, että olisin sinusta muuten huolinutkaan.

Aimo katsahti äkkiä vaimoonsa ja kääntääkseen puheen toisaanne hän

sanoi: -- Minullakin on sinulle uutisia.

-- Menehdyn uteliaisuudesta, mitähän tässä maailman kolkassa olisi

minulle soveliasta?

-- Meitä on käsketty, oikein vaadittu tämänpäiväiseen juhlaan

kaupungintalolle.

-- Hauskaa tutustua kaupunkilaisiin, riemuitsi Silla.

-- On vielä pyydetty muutakin.

-- Sinä olet niin onnettoman näköinen, ettei se mahda olla hauska

pyyntö.

-- Sinun pitäisi siellä tanssia.

-- Sooloa! huusi Silla.

-- Niin kai, he tulevat itse vielä pyytämään.

-- Mistä he tiesivät, että minä tanssin?

-- Tohtori Allen, rehtorimme poika, joka nyt hoitaa isänsä virkaa

koulussa, on nähnyt sinun esiintyvän jossakin Helsingin arpajaisissa.

-- Niin, Aimo, on vaarallista ottaa vaimokseen tällainen julkisten

taiteitten tulkki.

Ovikello soi. Tohtori Allen oli pitänyt kiirettä. Tuttavuus

solmittiin kevyesti. Olivathan he kaikki saman piirin ihmisiä,

harrastivat samoja asioita, olivat saaneet samanlaisen kasvatuksen.

Tohtorilla oli nuotit Anitran tanssiin mukanaan, ja kun Sillan

suostumus oli saatu, avattiin flyygeli ja Allen soitti.

-- Te soitatte mainiosti, sanoi Silla. -- Soitatteko illalla juhlassa

myös minulle?

-- Soitan, jos tahdotte. Teidän tanssinne oli hurmaava silloin

seurahuoneella, puhui Allen sointuisalla matalalla äänellään. Silla

sävähti, sillä ääni hurmasi ja siveli häntä omituisella lumollaan.

Tohtori hymyili. Tuntien äänensä suuren voiman hän käytti sitä,

milloin leikki huvitti, mutta hyvin harvat naiset olivat hänestä sen

arvoisia.

-- Pitääkö sitä harjotellakin? kysyi Aimo.

-- Niin, kuinka te tahdotte, rouva Vaski?

-- Tietysti, sanoi Silla, -- minä haen vain huntuni.

Se ilta oli Sillasta hurmaava, yleisö oli haltioissaan. Olivathan

he saaneet Helsingin hienon kaunottaren kaupunkiinsa, itse sulouden

kukan, johon tohtori Allenkin oli ihastunut, piti hänelle seuraa

koko illan. Tohtori Vaski sai tanssia kaupungin neitosten kera,

sillä Silla tanssi aina muiden kanssa, ja illallispöydässä hän sai

parikseen kaupunginlääkäri Kaislan rouvan, jonka mies ei koskaan

näyttäytynyt huvitilaisuuksissa. Hänellä oli aina työtä -- tai

seikkailuja! kuiskailtiin. Tätä juhlaa seurasi toiset perhekutsut

toistensa perästä, aina tanssia, soittoa ja laulua. Huvitteluhalu oli

tarttunut kuumeena hiljaisiin kaupunkilaisiin. Tahdottiin rientää,

ennenkuin yliopistonuoriso lähtisi pääkaupunkiin, ja niin pelattiin

tennistä kaiket aamupäivät, heitettiin keilaa, oltiin kävelyillä,

souturetkillä, päivällisillä ja illallisilla, kunnes kaikki tunsivat

olevansa kuin samaa perhettä.

Silla kukoisti ja iloitsi, sai näytellä kauniita pukujansa, olla koko

kaupungin vaateparren määrääjänä, jonka jokaista liikettä ja sanaa

tarkattiin ja yritettiin jäljitellä. Kukaan ei kuitenkaan päässyt

hänen tasalleen -- tohtori Allen välitti vain Sillasta, ja hän oli

erehtymätön kauneuden ja hienouden tuntija.

Aimoa tämä elämä rasitti. Hänellä oli omassa koulussa paljon

työtä ja vielä lisäksi kauppakoulussa iltatunteja. Keskeneräiset

tieteelliset työt vaativat myöskin aikaa ja voimia. Niinpä ei päivät

riittäneetkään, piti käyttää öitäkin. Raha-asiat vaativat työtä,

uusia tuloja, sillä matka oli ostoksineen tullut hyvin kalliiksi,

vaikka koti olikin saatu myötäjäisiksi. Aimolla oli sitäpaitse

opintovelkoja, ja viransijaisuusvuosinaan hänen oli täytynyt mennä

vekseleihin. Saatuaan ensin toverien nimiä, piti sitten tehdä

vastapalveluksia, kunnes tila oli käynyt jotenkin uhkaavaksi. Nyt hän

kyllä olisi ollut säännöllisillä tuloillaan turvattu, kunhan vain

voimat kestäisivät.

Hän vältteli huveja yhä enemmän ja istui myöhään työpöytänsä ääressä

odotellen Sillaa kotiin, kävi yhä kalpeammaksi, meni kylmin jaloin

ja pää polttavana unettomalle vuoteelleen, nousi lopen uupuneena

mennäkseen päivän raskaaseen työhön.

Silla oli ensin tyytymätön, kun ei saanut häntä kyllin usein

mukaansa, mutta pikkukaupungin intiimisyys ollen hänelle aivan uutta

oli lumonnut nuoren rouvan, ja hän liiteli kuin päiväperhonen kukasta

kukkaan.

Rehtori Allen täytti seitsemänkymmentä vuotta ja koko kaupunki

otti osaa siihen juhlaan. Hän oli kaupungin johtomiehiä, kiinni

monenlaisissa uudistusriennoissa ja yhtiöissä, laajalti tunnettu

kansalainen. Kaupungintalolla oli suuret päivälliset monine puheineen

ja ohjelmanumeroineen. Ilo nousi illalla kattoon saakka, sillä

olivathan tohtori Allen ja Silla tehneet paraansa isäukon kunniaksi.

Aimo piti mestarillisen puheen, jonka sujuva muoto ja lennokkaisuus

hurmasi juhlavieraat nostaen mielialan yläpuolelle jokapäiväisyyttä.

Puhuminen olikin Aimon vahvin puoli, ja oppilaat ihailivat hänen

suurta kykyään luoda eloa historiaan, kuvata luonteita ja henkilöiden

ulkomuotoa, antaa aikakaudellinen tausta, yhdistää monet langat

yhdeksi säikeeksi ja tunti tunnilta punoa ehyt ja ymmärrettävä

kokonaisuus arvoituksentapaisista historiallisista tapahtumista.

Hän ei tosin uskonut johtaviin aatteisiin, pysyi tosiasioissa,

joissa omalla terävällä älyllään löysi rengastumista, kohtaloiden ja

tapahtumain yhteen liittymistä. Vertaillen niiden painoisuutta, hän

kyllä oman minänsä subjektiivisuudella näki, kuinka suuret tunteet ja

kansojen ja yksityisten ihmisten pyhä innostus määräsivät kohtaloita,

mutta sittenkin myönsi objektiivinen tiedemies hänessä järjen

voiman kaiken perustaksi. Hän valmisti aina ja puhui loisteliaasti,

pukeutui hienosti eikä oppilaat keksineet mitään ivan taikka

vehkeilyn aihetta. Silla oli ollut hänen oppilaansa yhteiskoulussa ja

silmittömästi rakastunut häneen niinkuin useimmat naisoppilaat. Aimo

tiesi sen varsin hyvin ja valitsi joukosta sen, joka häntä eniten

miellytti.

Päivällinen venyi myöhään iltaan ja Aimo tunsi olevansa hyvin

väsynyt, voi huonosti ja hiipi kenenkään huomaamatta pois juhlasta

rientäen kotiin, riisuutui ja nukkui, mutta hyvin levottomasti,

heräten keskellä yötä koviin tuskiin.

-- Silla, Silla! huusi hän pimeässä huoneessa, ja kamala tunne

tärisytti häntä. Kummallinen uni taikka näky, mikä lienee ollut, oli

niin elävänä hänen mielessään, että hän tuijotti lattialle, näkisikö

siinä vieläkin paarit. Niillä hänet oli kannettu ulos pimeään yöhön,

siellä paleli ja kammotti. Sitten hänet nostettiin outoon huoneeseen

ja laskettiin leposohvalle pää hyvin alhaalla. Kaksi miestä ja nainen

kumartuivat katsomaan häntä, ja märkä vaippa heitettiin hänen ylleen.

Sitten kaikki hävisi.

-- Silla! huusi Aimo ja tuska vei häneltä voimat, ja hermostuneen

pelko, ettei kukaan sattuisi tulemaan pitkiin aikoihin, kauhistutti.

Samassa vanha palvelija Karoliina tuli kiireesti keittiöstä. Hän oli

kuullut tuskaisen huudon.

-- Onko tohtori sairas?

-- Voi, Karoliina, juoskaa pian apteekkiin ja tuokaa sieltä jääpussi

ja jäitä.

Karoliina meni ja pian sen jälkeen tuli Silla kotiin. Hän kyllä

säikähti, vaan ei menettänyt malttiaan, meni heti soittamaan

lääkärille, ja Kaisla tuli juuri kun jäät oli saatu kääreeseen.

Kuume oli korkea eikä ottanut aletakseen. Kaisla soitti

sairashuoneelle pyytäen valmistamaan leikkausta varten ja jäi itse

sairaan luo. Aimo kesti urhoollisesti aamuun asti ja kun ei tuska

hellittänyt eikä kuume alentunut, pyysi hän itse leikkausta. Tohtori

oli samaa mieltä ja sairashuoneelta tuotiin paarit, joilla Aimo

kannettiin Alfaan. Se oli yksityisen sairaala, erään neiti Hallan,

sanottiin Aimolle ja Sillalle. -- Muuta sairaalaa ei ollut, paitsi

vaivaistalolla, ja Alfassa Kaisla oli tehnyt lukuisia leikkauksia

ja saanut pienellä paikkakunnalla hyvän lääkärin maineen. Lääkäri

vakuutti, ettei tämä ollut millään tavalla vaarallinen leikkaus eikä

poikkeuksellinen, mutta kuitenkin ajoissa tehtävä. Sillaa hirvitti,

niin että tuskin pysyi jaloillaan. Ja kun Kaisla kehotti häntä

jäämään kotiin, vaipui Silla vuoteelleen ja antoi vanhan Karoliinan

hoidella itseään.

Miehet astuivat tasaisesti kantaessaan paaria harjua kohti, jonka

rinteellä sairaala oli. Aimoa hirvitti ja vilutti, mutta tuska tuntui

helpottavan ja hän vaipui hetkeksi horroksiin. Sairaalan portaissa

hän heräsi täyteen tajuntaan virkeämpänä entistään, tuntematta mitään

kipua. Hän ilmotti siitä lääkärille ja kuume mitattiin. Se oli

tuntuvasti laskenut, mutta sairaalaan hänen piti jäädä siksi, kunnes

varmemmin nähtäisiin taudin kehitys.

Joku puuhaili hänen vuoteensa pään takana ja paksut lihavat kädet

pitelivät Aimon tyynyjä. Nuo kynnettömät, tylpät sormet inhottivat

häntä ja vaistomaisesti hän käänsi päätään nähdäkseen, kenelle ne

kuuluivat, ja näki pullean poven, lihaiset kasvot ja pienet uniset

silmät, vai lienevätkö valvomisesta turvonneet. Nainen liikkui

ihan kuin kone olisi häntä kuljettanut eikä ihmisen jalat, ja Aimo

ajatteli: -- Jos hän nyt tuohon lattialle sattuisi kaatumaan, niin

siihen hän nukkuisi, siksi uniselta hän näyttää.

Mutta ihmiskone vieri koko päivän sairaalan eteisessä ja huoneesta

huoneeseen, pysähtymättä kantaen ruokaa ja vaatteita ja toimittaen

kaikenlaisia intiimiä tehtäviä. Hänellä näytti olevan koko sairaala

lihavissa, kynnettömissä käsissään.

Illalla hän vatkasi jotakin nestettä juomalasissa lusikalla ja tuoden

sen Aimolle sanoi:

-- Neiti käski teitä juomaan.

-- Mitä se on? kysyi Aimo hermostuneesti.

-- Ei se mitään myrkkyä ole, sopii juoda vaan.

-- Pitäähän minun toki tietää, mitä juon.

-- Ei täällä ketään tapeta, sanoi hoitaja äkäisenä, kohotti äkkiä

Aimoa hartioista ja kaatoi puoliväkisin nesteen suuhun. Aimo vapisi

harmista, mutta ei jaksanut vastustella ja kuume tuntui taas yltyvän.

Unijuoma vaivutti hänet horroksiin ja vasta aamulla hän heräsi. Pää

oli kauheasti raskas ja turtunut eikä hän olisi sietänyt hoitajaa,

joka oli tullut huonetta siivoomaan.

Hän oli ollut rauhassa jonkun tunnin ja ennättänyt selvitä, kun joku

avasi oven reippaasti ja sointuisa naisääni sanoi:

-- Noo, tohtori, kuinka jaksatte?

-- Kuka puhuu! huusi Aimo hurjistunein katsein ja nousi istumaan.

-- Hermia Vahlman, nykyään Halla. Aimo tuijotti naiseen kuin

ilmestykseen.

-- Hämmästytte?

-- Hermia... sanoitko sinä Halla?

-- Sanoin.

-- Oletko sinä tämän sairaalan omistaja?

-- Olen.

-- Ooh! huudahti Aimo tuntien kipua ja vaipui voimattomana tyynylle.

-- Se on taas uudistunut.

-- Hiljaa, hiljaa, vanha ystävä, meidän pitää taas olla

kärsivällisiä. Kuolema on hirmuvaltias, jota pitää mairitella. Kas

noin, mitataan kuume ja kohennetaan jääpussia.

-- Tämä on kuin jatkoa siihen...

-- Ihmiset välttelevät toisiaan ja elämä heittää heidät kuitenkin

yhteen.

Suuret ruskeat silmät imeytyivät Aimon kasvoihin ja ivallinen hymy

pehmeillä huulilla kidutti sairasta. Aimo ummisti silmänsä kuin

ylivoimaisen vaaran lähestyessä.

-- Kohtalo on hyvin oikukas vallanpitäjä, ottaa meitä toisinaan

niskasta kuin pahoja koulupoikia ja riepottaa arestiin.

Hermia soitti ja hoitaja tuli sisään.

-- Tuokaa tohtorin tee, minä hoidan häntä itse tänään. Hermia liikkui

huoneessa kuulumattomin askelin. Sininen puku oli kuin valettu hänen

jäntevälle ja täyteläiselle vartalolleen. Valkoinen kaulus kohotti

ruskean ihon lämmintä väriä ja pieni röyhelöinen pitsimyssy melkein

hukkui mustan, tuuhean tukan aaltoihin. Hänessä oli kauneuden ja

uhkuvan voiman rikkautta, oli vaikea kääntää pois katsettaan hänestä

ja Aimo tuijotti herkeämättä Hermiaan.

Hän kääntyi äkkiä ja näki Aimon kaihoisen katseen ja sanoi hymyillen:

-- Tohtori on ottanut kaikki vanhat, huonot ominaisuutensa mukaan,

eikö olisi ollut parempi jättää ne kotiin rouvalle?

Aimo puri huultaan eikä vastannut, ja kun Hermia kehotti häntä

laskemaan käsivarret kaulalleen, pujotti omat kätensä hänen

hartiainsa alle, kohenteli tyynyjä korkeammalle selän taakse ja pesi

hänen kasvojaan kuin lapsen, ei Aimo tahtonutkaan vastustaa. Kaikki

oli hekumallista kuumehouretta, voimatonta autuutta.

-- Aimo, kuiskasi Hermia lähentäen kasvojaan. Se vihlaisi sairasta ja

hän hervahti Hermian käsistä vuoteelle.

Hermia istui yhä vuoteen reunalla ja katsoi häneen. -- Sinä et

ole tosiaankaan päässyt kuumeestasi, vaikka olet ottanutkin sen

Helsingissä kapseloidun antipyriinipulverin ja nielaissut oikein

samppanjan keralla, luulen ma. Eikö se tosiaankaan auttanut? ilkkui

Hermia ja hänen pehmeät huulensa hymyilivät tohtorin kasvojen edessä

ja silmät imeytyivät hehkuvina hänen silmiinsä.

Aimo menetti hetkeksi tajuntansa.

-- Tämähän näyttää oikein vaaralliselta, huudahti Hermia.

Tee tuotiin.

-- Laskekaa tuohon pöydälle, Ida! huusi Hermia, kun hoitaja

meni ovelle, -- tuokaa minun oma kuumemittarini kamarini

akkunanpieleisestä kaapista. Se on täysin luotettava ja sanokaa

tohtorille, että hän tultuaan käy ensimäiseksi täällä.

Hoitaja toi mittarin ja Hermia otti sillä Aimon kuumeen. Tummat

kasvot kävivät keltaisemmiksi ja silmien valkuaiset välähtivät, kun

hän painui hellästi sairaan puoleen ja sanoi hiljaa:

-- Aimo, miltä tuntuu? Olinko kova? Luulin sinua vahvemmaksi.

Aimo hapuili vapisevilla käsillään viileitä, voimakkaita sormia ja

hymyili:

-- Minun on hyvä niinkuin silloin ennen, älä jätä minua yksin.

Hermia piteli kättään sairaan otsalla, kunnes hän näytti nukkuvan

ja poistui sitten kuulumattomasti. Aimo hytkähti lukon kilauksesta,

mutta vaipui puolihorroksiin antautuen kokonaan sairauden tuoman

muistojen ja nykyisyyden risteilyyn.

-- Hermia, Hermia, hän se oli maalaispappilan salinperäisessä

kamarissa Aimon sohvan edessä, otti kädestä ja katsoi suurilla,

ruskeilla silmillään pitkään ja tutunomaisesti silmiin, oli

kunnioittavainen ja hellä, käskevä ja varma kuin sairasta lasta

kohtaan. Hän poisti tuskat, mutta painoi kiitollisuuden kiduttamaan

sairaan herkkää mieltä, niin että yhä uudestaan tuli halu nähdä

hoitaja ja kietoa käsivartensa hänen kaulalleen ja itkeä ilosta

päästyään kestämästä tuskaa pitkät vuorokaudet. Mutta hellä ja

äidillinen Hermia vetääntyi aina pois eikä ollut hyvä sanoinkaan

ilmaista mitään.

-- Hermia, Hermia, sopersi Aimo ja väänteli rauhattomana horroksissa.

-- Sinä tulit kuitenkin ja nyt katson kahteen leimuavaan silmään.

Aiot olla varovaisempi vasta... ei, ei, sinun täytyy olla minua

lähellä. Silmäsi ovat täynnä leimuavaa lempeä, hymyilet, pysyt

etäällä, hyräilet hiljaa ja liikut kuin ilmassa ja kudot hellien

huolenpitojen verkon tiiviiksi ympärilleni. Tule lähemmäksi, anna

minun vain katsoa, vain katsoa silmiisi!

-- Pitääkö minun rakastaa kapaloittua miestä?

-- Sinä rakastat minua kuitenkin! Aimo heitti peiton pois päältään ja

yritti nousta ja heräsi -- vaipui melkein ääneen nauraen vuoteelleen.

-- Se nainen on velho, en saa rauhaa. Katkerat sanat pitävät

ainaisessa jännityksessä ja ärsyttävät minut sairaammaksi kuin

olenkaan.

-- Jos minä saisin lakia laatia, en jättäisi eloon ainoatakaan

raihnaista olentoa.

-- Olisinko minäkin kuolemaan tuomittavien joukossa?

-- En oikein vielä tiedä, mutta siltä näyttää. Niin hän sanoi silloin.

Hermia tuli sisään ja Aimo sanoi:

-- Se edellinen sairastamiseni palaa aina uudestaan kummittelemaan

unessani, kun vaan vaivun horroksiin.

-- Sellaiset muistot ovat aina hyvin vastenmielisiä, sanoi Hermia

terävästi ja katsoi Aimoon sivulta.

Aimon raukeat silmät avautuivat ja katsoivat suoraan ja pelottomina

Hermiaan.

-- Riippuu siitä, mitä kuvia näkee ja missä suhteessa niihin nyt on.

-- Tohtori puhuu minulle kuin luokalla oppilailleen.

-- Parhaimmista tunteista ei ole meidän kesken koskaan puhuttu

selvillä sanoilla.

-- Eikä hyvillä teoilla, lisäsi Hermia tylysti.

-- Eipä juuri, muistatko, kuinka minä kerran pyysin sinua suutelemaan

itseäni?

-- Muistatko sinä, miten minä siihen vastasin?

-- Sinä sanoit: jos sinua suutelen, pitää sinun ratkaista eräs

arvotus; ellet ratkaise, täytyy minun tuomita ja sitten rangaista

sinua.

-- Kummallista, sinä muistat sen sanasta sanaan!

-- Muistanpa vielä muutakin. Sinä lähensit kasvojasi ja katsoit

hymyillen minuun sallien suudella huuliasi ja sanoit ivallisesti: --

Lapset lakkaavat itkemästä, kun saavat tahtonsa täytetyksi. Eikä se

ollut mikään suudelma, olit kylmä kuin kivi kinoksessa.

-- Se oli kaiketi uhri parantuvalle sairaalle. Eihän vaivaisten sovi

vaatia kultakolikolta, pitää tyytyä vaskeen.

-- Niinkö se olikin? Aavistin sitä silloinkin, vaan en voinut

ymmärrettävästi selittää arvotusta, olin liiaksi rakastunut ja kärsin

kylmyydestäsi.

-- Ja luulit rakkaudeksi voimiesi ensimäistä huumaavaa heräämistä.

-- Hermia!

-- Niin, Aimo, voit olla ylpeä, sillä sinä olet ollut ainoa

rakastuneista sairaistani, jolle olen ollut armollinen.

-- Rakastuneista sairaistasi! huusi Aimo.

-- Niitä on ollut ainakin yhtä paljon kuin sinulla ihastuneita

tyttöoppilaita. Toiset heistä ovat olleet oikein tosissaan ja

vielä terveinäkin suvainneet minua muistaa. En voi valittaa

naimatarjoustenkaan puutetta, olisin voinut tehdä ehkä edullisempia

kauppoja kuin sinä.

-- Luonnollisesti, sanoi Aimo ja oli hetken vaiti, tuijottaen

Hermiaan. -- Minä tahtoisin vain tietää, oliko se meidän

ensimmäinenkin suudelmamme vain almu sinun puoleltasi!

Hermia punastui ja astui äkkiä akkunan eteen. Syntyi kuuma

äänettömyys ja kummankin sielu oli suojaton välittömässä ja

sanattomassa tunteiden vaihtelussa rakkaiden muistojen katkerasti

vihloessa.

Hermia poistui huoneesta katsomatta Aimoon.

Aimon päivä kului rauhattomassa horrostilassa, unien mutkallisissa

käytävissä, joissa Hermia häntä vainosi. Vasta illemmalla unipulverin

vaikutus hälveni ja pää oli aivan selvä, vaikka kuume olikin

kiihtynyt. Hän kuuli Hermian äänen eteisestä.

-- Ei muuta kuin puolitoista korkeintaan; jos annatte liian paljon,

ei hän nuku ollenkaan.

-- Tohtori kielsi antamasta joka ilta, sanoi hoitaja.

-- Hän tarvitsee unta, kuului Hermian suuttunut ääni.

Hoitaja tuli samassa sisään.

-- En minä huoli tuosta, sanoi Aimo.

-- Neiti käski ottamaan.

-- Minä en ota.

Hoitaja katseli ympärilleen ja kuiskasi: -- Kyllä se on otettava,

tässä talossa ei ole hyvä vastustaa. Neiti suuttuu.

-- Viekää pois!

-- Tulee ihan mykäksi, ei puhu teille luotua sanaa, katsoo vain, niin

että teidän täytyy mennä pois, vaikka siihen paikkaan kuolisitte.

-- Aijai, sanoi Aimo ja naurahti lihavan ihmisen kauhua.

-- Eikö tohtori nyt sentään...!

Aimo viittasi kädellään pois ja hoitaja meni jättäen lääkkeen

yöpöydälle. Hän ojentihe pitkäksi kivusta vapaana ja tunsi

sairauden kammon paenneen itsestään. Samassa Hermia astui sisään

ja katsoi veitikkamaisesti häneen ollen entistä tuttavallisempi.

Viehätystä lisäsi hänelle outo seurustelupuku, joka teki Hermian

muiden naisten kaltaiseksi ja Aimolle ikäänkuin lähemmäksi. Sininen

verka oli vedetty kireästi pehmeälle vartalolle ja esteettisesti

puhdaspiirteinen kaula ja pää nousi tummasta kehyksestä hurmaavana ja

terveydestä kukoistavana.

-- Me olemme hämmästynyt!

-- Alamaisenne kapinoitsee, sanoi Aimo samaan tapaan.

-- Näytät terveemmältä, entä kuume?

-- Ei hätää.

-- Suo minulle anteeksi se, mitä eilen sanoin helsinkiläisestä

kiinakapselista. Muistatko?

-- Jonka minä nielaisin eheänä samppanjan kanssa.

-- Onko sinulla ikävä rouvaasi?

-- Ihmeellistähän se on, ettei Silla ole käynyt täällä.

-- Sinä tarvitset täydellistä lepoa, sanoi Hermia ja silitteli

pehmeillä liikkeillä Aimon peittoa ja tyynyjä. Muutamat hänen

poveensa pistetyt kielot hipaisivat Aimon poskea.

-- Olen menossa konserttiin, sanoi hän ja upotti katseensa Aimon

silmiin. Autuas lamautuminen esti sairasta liikahtamasta. -- Ja

tahtoisin olla varma, että sinun on hyvä olla, etkä ikävöi täältä

pois, nukkuisit häiriintymättä aamuun asti eikä mikään sairashuoneen

yöllinen liike sinua oudoksuttaisi. Minä pyydän sinua, ota tämä

viaton lääke!

Hän painui yhä lähemmäksi ja suloinen naisellisuuden tuoksu hämmensi

sairaan. Aimo tunsi Hermian käden hartiainsa alla ja nosti omat

kätensä hänen kaulalleen. Lasi nostettiin huulille ja Aimo joi

unijuoman.

-- Kas noin, nyt sinä nukut, hyvää yötä! Hermia hävisi ja Aimoa

ellotti oma heikkous. Hän oli nyt aivan varma siitä, että Hermia

tahtoi unijuomalla vaimentaa hänen voimiaan ja tahtoaan, siten

varmimmin voidakseen viivyttää häntä sairashuoneessaan.

Seuraavana päivänä kahlehti raukeus häntä vielä enemmän kuin

edellisenä, ei voinut syödä, ei sietänyt hoitajaa, ei tahtonut tietää

mistään mitään, oli aivan turtunut. Hermia tuli vasta illalla ja

antoi Aimolle unijuoman. Kaisla oli poissa monta päivää eikä Aimo

saanut selvää vastausta kysyessään rouvaansa. Kun lääkäri tuli, oli

hän yhtä mieltä Hermian kanssa: ei kotiin, ei millään muotoa.

-- Täytyy odottaa, sanoi Kaisla ja ravisteli päätään. -- Sinä

laihdut, vanha veikko, etkö sinä syö mitään?

Aimo katsoi Hermiaan eikä vastannut. Jos hän olisi hetkisenkin ollut

lääkärin kanssa yksin, olisi asia kyllä selvinnyt, mutta Hermia ei

jättänyt koskaan heitä kahden. Sinä iltana ei Aimon tarvinnut niellä

unipulveria ja seuraavana päivänä hän oli virkeämpi. Hermia oli

kiehtovan kaunis valkoisessa liinapuvussaan, joka välkkyi pehmeänä

kuin silkki, pysytteli Aimon huoneessa koko päivän liikkuen kevyesti

ja jaaritellen iloisesti, toi kukkia ja hedelmiä, teki kaikkensa

viihdyttääkseen sairasta.

-- Meidän keittiömme ei taida oikein kyetä kilpailemaan sinun rouvasi

uuden uutukaisten herkkujen kanssa, sanoi hän piloillaan.

-- Eikö Silla ole käynyt täällä? kysyi Aimo hämillään vaimonsa

välinpitämättömyydestä.

-- Kyllä hän kävi ensimäisinä päivinä usean kerran, mutta sinähän

olet ollut perin heikko, enkä minä voinut päästää ketään luoksesi.

Älä pahastu, koetin kyllä rauhottaa lapsi parkaa. Parempihan hänen

on kotonaan Helsingissä, kun ei kuitenkaan voi sinua auttaa täällä

olollaan.

-- Onko hän matkustanut? huudahti Aimo.

-- Lapsi parka olisi tullut sairaaksi levottomuudesta

yksinäisyydessä. Helsingissä hänellä on koti ja äiti ja...

-- Niin, niin, parempi on näin, sanoi Aimo katkerasti.

-- Hän on niin nuori, sinua paljon nuorempi! Hermia laski kätensä

Aimon kädelle ja ojensi hänelle muutamia rypäleitä. -- Sitä ei sinun

pitäisi unohtaa.

Aimo huokasi ja antoi rypäleet takaisin.

-- Milloin Silla matkusti? kysyi hän kiihtyneenä.

-- Vasta eilen illalla. Tohtori Allen meni häntä saattamaan.

-- Oliko Silla sairas?

-- Olisiko se niin kummallista? Hemmoteltu lapsi, tottumaton kaikkeen

vastoinkäymiseen, ihan varmaan hän olisi täällä sairastunutkin. Minä

puhuin siitä tohtori Allenillekin, ja hän oli samaa mieltä.

-- Miksen minä saanut siitä tietää! sanoi Aimo suuttuneena.

-- Hiljaa, hiljaa, sinä et saa kiihtyä, tautisi on enemmän

hermostumista kuin luuletkaan. Sinun pitää olla levossa tavalla millä

tahansa.

-- Tulen huonommaksi päivä päivältä, sanoi Aimo katkerasti.

-- Kaikkeahan sairas kuvittelee. Minä neuvoisin sinua otattamaan pois

umpisuolen, muuten se kiusaa sinua kaiken ikäsi.

-- Mitä tohtori Kaisla sanoo? kysyi Aimo epäilevänä.

-- Me olemme samaa mieltä.

-- Vai niin te ajattelette.

-- No, ei nyt noin surkeana, poikaseni, sehän on vähäpätöinen seikka.

Kolmessa viikossa olet ihan ennallaan ja varmasti terve.

Hermia nauroi voitonvarmana.

-- Sinulla on erinomainen voima taivuttaa minut mihin tahansa.

-- Niin, näes, minä en ole koskaan sinua pettänyt. Enkö ole aina

ollut oikeassa? lisäsi hän vakavana.

-- Tarkotatko entisiä?

-- En erittäin, tiesinhän, mitä seuraisi, kun paranisit ja heräisit

oikeaan elämääsi. Sairaan tunteet muuttuvat vastenmielisiksi

houreiksi.

-- Hermia!

-- Niin, eikö muka muuttuneet?

-- En tiedä, minä tahdoin silloin unohtaa, enkä ole voinut, nyt sen

tiedän.

-- Minun tapaiseni ihmiset ovat kaviollisia peikottaria.

-- Siltä tuntuu, sanoi Aimo uhitellen.

-- Ja muutamat rakastajat ovat taikauskoisia pelkureita.

-- Entä sinun rakkautesi, mikset pitänyt kiinni minusta silloin?

-- Tahtoisitko sinä syleillä raihnaista naista? Minä olin nähnyt

sinut vain sairaana, sanoi Hermia kiduttaen Aimoa halveksivalla

hymyllään.

-- Emme ole siis toisillemme mitään velassa?

-- En neuvoisi ketään jättämään velkaansa maksamatta minulle! sanoi

Hermia säihkyvin silmin.

-- Minusta tuntuu kuitenkin kuin kuume vaivaisi meitä kumpaakin.

-- Miksi et sitten ajoissa tullut minun luokseni ja sammuttanut

janoasi!

-- Sinun laisiasi naisia ei haeta, heidän pitää itse tulla.

-- Niin, sinun laisesi mies ei sitä tosiaankaan uskaltaisi. Sinä

et tiedä, kuinka minä janoon sellaista miestä, joka jaksaisi minut

lannistaa, jännittäisi voimani äärimmilleen ja tuottaisi minulle

kärsimyksiä, nöyryytystä ja huutaisi voitonvarmana: -- Sinä olet

minun vaikka horna meidät veisi!

Hermia nauroi hermostuneesti ja katsoi kiiluvin silmin Aimoon.

-- Ei sellaista miestä taida tulla, sinä olet diabolinen. Se kuuluu

olevan sitä oikeata, suurta kauneutta ja sinussa on sitä!

-- Minun pitää siis elää voimattomien verestä, imeä ne tyhjiksi ja

heittää sitten menemään! ilkkui Hermia.

-- Sadun seireenit tekivät niin.

-- Nykyaika taitaa kasvattaa tosiseireenejä.

-- Kuka tietää, eikö jokapäiväinen verenvuodatus ole tehnyt sinua

pedoksi, sanoi Aimo.

-- Hoo, minä en tahtoisi kärpästäkään musertaa, kuolema on minusta

kauhea! huusi Hermia.

-- Mutta kun se tulee hiljaa ja hiipien, silloin se lienee

tervetullut.

-- Silloin kuolema on pelastaja ja minä kiitän sitä sairaitteni

puolesta.

-- Suuremmoista laupeutta!

-- En milloinkaan nuku niin levollisesti kuin kuoleman käytyä

sairaalassani. Aimoa värisytti.

-- Säikytkö sinä, noo, avaahan silmäsi ja katso, miltä näyttää

täysverinen hirviö!

Hän nauroi niin herttaisesti täynnä onnekasta riemua ja elämänhalua,

että Aimon kamala tunne huuhtoontui tuntumattomiin.

-- Voi teitä, oppineita ihmisiä, ette ole miehiä ettekä naisia.

Aivotyönne kuluttaa teistä kaiken polttoaineen pitäen ruumiinne ja

sielunne orjanaan. Rakkaus on teille paperille pantavia, verettömiä

kamarihaaveita. Voitte ihailla esteettisesti kauniita muotoja,

mutta elosta sykkivä ja rakkaudesta vapiseva olento on teistä

vastenmielinen ja elämän ja kuoleman kiihkeä taistelu kauhistaa

teitä. Teidän kuumeenne ei siedä raitista vettä, se tarvitsee

kiinakapselin!

Hermia oli istunut Aimon vuoteen reunalle ja katseli häntä säälien.

-- Kukin elää niinkuin jaksaa, sanoi Aimo.

-- Miksi hyväksi sinä terotat järkeäsi, kun muovailet elämäsi

puukirveellä! huudahti Hermia kärsimättömänä.

-- Tahdon saada kotirauhan ja levon voidakseni tehdä työtä, sanoi

Aimo rehellisesti.

Hermia vihelsi pitkään.

-- Ahaa, nyt minä ymmärrän! Minä olen kun olenkin pirullinen. Sinä

unohdit vain, että paholainen on kaikkein lahjakkain ihmishengen

luomista, ja että hän voi auttaa rakkaitaan suuruuteenkin.

-- Minä en janoa suuruutta!

-- Sinä janoat kuitenkin onnea, vaikka oletkin valinnut sen varjon!

-- Syytät itseäsi, sano, kumpi meistä valitsi silloin kun kohtalomme

määrättiin?

-- Olisitko sinä silloin tarkottanut totta...?

Hermian silmissä paloi ja tummalle iholle oli levinnyt lämmin puna.

Hän nousi puristaen käsiänsä yhteen. -- Minä en usko; jos kerran

rakastaa, ei luovu taistelematta!

Äänessä oli polttavaa tuskaa ja katse paloi rukoilevana Aimon

katseessa.

Aimo nousi ja veti hänet lähemmäksi. Sanaton mahti poisti ajan

kutoman verhon ja vanha kytevä tuli leimahti silmästä silmään.

Kuumissa suuteloissa jatkui nuoruuden suloinen rakkaus kypsyneenä

katkeraksi onnen janoksi.

Äkkiä Hermia riuhtaisi itsensä irti ja katsoi huohottaen Aimoon

puhuen katkonaisesti kuin peitellen omaa heikkouttaan.

-- Sinä olet -- tosiaan tulinen -- voisi luulla oikeaksi mieheksi! --

Hän nauroi hermostuneesti ja iva välähti katseessa. -- Ellet olisi

sairas, voisin suuttua rohkeudestasi -- taikka ehkä sinä vain tahdoit

antaa almun vanhallepiialle!

Aimo veti häntä lähemmäksi.

-- Ei, ei, enhän minä tahdo olla myrkyllinen. Tahtoisin uskoa tähän

suloiseen houreeseen. Minä janoon rakkautta. Tahtoisin löytää sen

miehen... puhun tyhmyyksiä.

-- Ole kerran itsesi!

-- Itsenikö? Silloin minä olisin naisraukka. Minä ikävöin lasta, omaa

lasta!

Tunnustus tuli niin äkkiä ja intohimoisesti, että Aimo irrotti hänet

syleilystään ja katsoi häneen tutkivasti.

-- Niin, minä tahdon kerran olla oma itseni vaikka vain tämän ainoan

hetken. Minä en ole voinut tunnustaa tätä kellekään muille kuin nyt

sinulle. Tahdon omistaa yhden ihmisen täydellisesti, varmasti, yksin.

-- Rakkaus yhdistää kaksi ihmistä täydellisesti. Äiti ei koskaan

omista lastaan sillä tavalla.

-- Minä omistaisin!

-- Tyranniseeraisit!

Tunne oli loihtinut onnen soinnun Hermian ääneen ja puhtauden

valokehä ympäröi hänen kukoistavaa kauneuttansa, kun hän risti

kätensä ja kohotti katseensa. -- Ei, ei, minä palvelisin, hoitelisin,

opettaisin vain kaunista. Hän painaisi pienen nyrkkinsä minun

niskalleni ja sanoisi: -- äiti, minä tahdon! Sellainen luja

pikku nyrkki olisi minun lakini ja valtakuntani. Se olisi minun

ylösnousemukseni! Ei, ei, älä sano mitään -- anna minun uneksia

loppuun kaunis unelmani. Minä tahtoisin olla onnellinen edes yhden

päivän, kaksi, viikon, ehkä kuukauden. Silloin olisin jo rikas,

voisin rakastaa lastani punastumatta. Se olisi silloin omani, ihan

omani, sieluni lapsi!

-- Eikö isän?

-- Isän?

-- Niin, niin, isän?

-- Luuletko sinä, että toinenkin voisi omistaa minun lapseni?

Kuuletko, minun oman lapseni? Ei, tuhat kertaa ei! Hän itki

hermostuneesti.

-- Hermia raukkani, sinä et tosiaan voisi jakaa, sanoi Aimo hellästi

ja katsoi hänen ohitsensa nähden sisäisen silmänsä edessä oman

vaimonsa lapselliset, avomieliset kasvot.

Hermia seurasi hänen katsettaan ja luki hänen ajatuksensa, hypähti

ylös ja katsoi Aimoon terävästi.

-- Jos jaksaisin uskoa edes yhden päivän sinun rakkauteesi. Minusta

tuntuu kuin näkisin sinun lävitsesi. Sinä vertaat nytkin minua siihen

toiseen. Hänellä on pieni nykeröinen nyrkki ja sen hän painaa sinun

niskaasi. Se on sinun omasi ja se osaa jakaa!

-- Silla on herttainen lapsi.

-- Minä vihaan kaikkia nuoria tyttöjä. Ne ovat kuin silmättömiä

kissanpoikia, vaappuvat sinne ja tänne, avaavat suunsa ja silloin

siihen pitää tulla ruokaa. Ja armas, kun ne saavat silmät, silloin ne

heti äkkäävät -- oman häntänsä ja tavottavat sitä hurjassa pyörinässä.

-- Sinä olet hauska.

-- Ja silloin te hurmaannutte ja rakastutte! Mutta sitten...

-- Noo, entä sitten?

-- Siitä kissanpojasta voi sukeutua tiikeri -- oikein verenhimoinen

tiikeri!

-- Sinähän äsken juuri toivoit itsellesi tuollaista hauskaa olentoa.

-- Minun tyttäreni astuisikin kaikkien muiden pään tasalla.

-- Niin kai jokainen äiti uneksii omasta lapsestaan.

-- He uneksivat, mutta minä sen tekisin!

-- Voimaa ja kykyä sinulla siihen olisi, jos se auttaisi.

-- Auttaisi varmasti.

-- Ei! sanoi Aimo jyrkästi. Sinulla ei olisi rakkautta.

-- Luuletko kalan veren valuvan minun suonissani ja rakkauteni

uupuvan.

-- En suinkaan, sinä rakastat -- itseäsi!

-- Aimo!

Hermia oli kääntynyt äkkiä ja seisoi suuttuneena vuoteen ääressä,

mutta samassa vääntyi hänen suunsa ivan hymyyn.

-- Ihminen on sentään kehno kapine. Tässä olen rupattanut kuin

hupakko ja paljastanut itseni. Huh, eikö totta, sellaisen jälkeen

tuntee itsensä hyvin noloksi? On kuin mikä tyhjäksi kolistettu

kultasäkki, arvottomana pois heitettävä!

-- Sinä tahdot voittaa rakkauden jumalattaren suosion ilman uhria. Se

ei koskaan onnistu.

-- Ahaa, sinä luomakunnan herra, nöyryyttä, nöyryyttä, tyttöseni!

Minä kiitän sinua äsken antamastasi lahjasta ja teen uhrin, ehkä

rakkauden jumalatar sitten leppyy ja lähettää minulle sen -- oikean!

-- Puhut arvotuksia.

-- Sinun täytyy saada tilaisuus unohtaa minut sitten taas, kun täältä

selviät, ja muistella tätä ilkeänä horrosaikana ja minua kamalana

painajaisena!

-- Heitä tuo iva, se tappaa minut! Tiedän kyllä saavani maksaa tämän

kalliisti. Se ensimäinen suutelo sytytti tulen, joka on kuihduttanut

minua vuosikaudet, ja tämä toinen voi viedä henkeni!

-- Ja kuitenkin sinä uskalsit suudella, sinä ylväs sankari, vaikka

tiesit varmasti, että se kostetaan. Se kostetaan, ole varma siitä!

Hermian kellertävä iho muuttui vihreäksi ja silmien valkuaiset

välähtivät.

-- Olet rehellinen, sanoi Aimo katsoen häneen kylmästi.

-- Rehellisyys ennen kaikkea lemmentaistelussakin. Me voimme kyllä

kaatua hyvälläkin veneellä, mutta tahallaan ei saa mennä pohjaan,

pitää yrittää pysyä pinnalla vielä kuoleman kuilussakin. Elämä on

toki sen arvoinen!

-- Minä en ymmärrä sinua.

-- Sinä et ole rehellinen. Sinä rakastat minua etkä tahdo myöntää

sitä. Olet raukka! Sellainen raukkamaisuus on kuolemansynti. Minä en

anna sinulle sitä anteeksi. Ennen soisin...! Hyvää yötä!

-- Hermia, Hermia!

Hän kääntyi ovessa ja katsoi Aimoon.

-- Sano minulle, vertasitko sinä äsken minua siihen toiseen?

-- Miksi sinä sitä oikeastaan kysyt?

-- Eikö minulla ole oikeutta kysyä?

-- Tavallansa.

-- Vai tavallansa, mutta minä tahdon tietää varmasti, saneli Hermia

hitaasti ja puristi kätensä nyrkkiin.

-- Rakkaudessa on aina vuoksi ja luode.

-- Tiedätkö, Aimo, minä olen vannonut itselleni pyhän valan.

-- Pitääkö minun saada se tietää?

-- Pitää. Sinun täytyy olla varmasti selvillä itsestäsi, kun jätät

tämän sairaalan: minä vaiko se toinen! Hyvää yötä!

Hermia meni.

Yöllä Aimo sairastui ankarasti ja seuraavana päivänä häntä

valmisteltiin leikkausta varten. Hermiaa hän ei nähnyt sinä päivänä,

mutta kuuli hänen väsymättömien askeleittensa kopinan pitkässä

käytävässä leikkausta varten järjestäessä. Aimon korva oli tottunut

erottamaan hienoimmatkin äänen vivahdukset ja liikkeet ympärillä

ja hänen hiljaisessa huoneessaan ne nostivat kiduttavan kaiun.

Kimeä huuto, naisen ääni, vihlaisi halki hiljaisuuden ja sitä

seurasi voihkiva valitus täyttäen melullaan sairaalan. Se eteni ja

heikkeni vähitellen ja kaikki oli hiljaa. Hetken kuluttua jokin ovi

avautui ja miehen turtunutta mörinää säestivät raskaat, laahustavat

askeleet Aimon oven takana leikkaushuoneeseen. Aimoa ellotti ja

kylmä hiki nousi iholle ja jännittyneenä hän seurasi liikkeitä kuin

omaa kuolemantuomiotaan kuunnellen. Sitten kaikki vaikeni, oli

kuolonhiljaista tuntikaudet. Kukaan ei käynyt häntä katsomassa,

mitään hän ei saanut nauttia. Kolottava kipu tuntui ruumiissa ja

ammottava tyhjyys paisui muodottomaksi möhkäleeksi ja muuttui

Hermiaksi, joka painoi häntä yhä syvemmälle ja syvemmälle, kunnes hän

hätkähti ja heräsi kuin pohjaan pudonnut.

Seuraavasta päivästä hän ei paljoa tiennyt, oli kuin turtunut

kuumeesta ja kivusta. Hän hoippui kylpyyn, pukeutui pitkään paitaan

ja sukkiin. Hoitaja auttoi häntä leikkaushuoneeseen. Siellä oli

vastassa kaksi lääkäriä, Hermia ja pari muuta hoitajaa. Aimo hätkähti

ja muisti unessa näkemänsä saman nahalla päällystetyn pöydän, märän

villavaipan ja ihmiset. Hän nousi itse pöydälle, kostea huopa

heitettiin hänen päälleen ja Hermia kumartui hänen ylitsensä ja

painoi nukutuskoppaa suulle.

-- Ei niin äkkiä, sanoi Aimo ja työnsi pois ellottavaa koppaa, --

minä itse hengitän hiljaa... hiljaa...

-- Onko rihma ja neula valmiina? kuuli hän lääkärin kysyvän.

-- Valmis en, sanoi Hermia. -- Ai, minä en muistanutkaan ostaa

kummisormia!

-- Kuinka käy, kun ei ole kummisormia, mutisi sairas.

Sitten kaikki hävisi.

* * * * *

Joku piteli häntä leuasta ja huusi: -- Herätkää, tohtori!

Häntä paleli ja janotti eikä suu tahtonut puhua.

-- Antaa nukkua vain, kyllä hän tähän kurjuuteen ennättää herätä,

sanoi lääkäri.

-- Hän voi nukkua ainaisesti, sanoi Hermian ääni aivan lähellä.

-- Antakaa hänelle joku teelusikallinen vettä suuhun, niellä ei saa

mitään, kuului lääkärin ääni.

Aimo kuunteli nyt vain omaa tuskaansa, joka oli kiihtynyt ja

muuttanut vatsan pohjaan.

-- Janottaa, sanoi hän, mutta kukaan ei kuullut, vaikka kaksi ihmistä

seisoi lattialla. Kummallista, kuinka huone oli muuttunut. Olihan

tuossa samanlainen akkuna ja hänen omat kirjansa pöydällä, kello

ja sama pesupöytä kuin ennenkin. He olivat varmaan kantaneet hänet

toiseen huoneeseen leikkauspöydältä, toiselle puolelle käytävää.

Sänkykin oli nyt toisinpäin kuin siellä entisessä huoneessa. Siellä

oli ollut ihana olla, suloinen elämän lepo ja herttainen lämpö.

Täällä oli kolkkoa ja tuskallista. Joku tuli lähelle ja hän yritti

jälleen sanoa: -- janottaa.

Nainen ymmärsi ja antoi hänelle teelusikalla vettä ja huusi:

-- Ei saa niellä, pitää sylkeä pois, kun on kastanut suuta.

-- Lieneekö tuo Hermia, ajatteli Aimo eikä jaksanut käsittää. Tuska

vatsanpohjassa piti vallassaan vieden muun tunnon.

-- Kovin on heikko, kuuli hän naisäänen sanovan toiselle.

Taas kului pitkä aika kolottavassa tuskassa, liikkumattomuudessa ja

tukehuttavassa janossa.

-- Kummallista tämä on, sanoi jokin ääni. -- Suutari on paljon

virkeämpi, vaikka hänen haavansa jätettiin auki ja tämän pitäisi olla

parempi, koska se neulottiin kiinni.

-- Minä olin mukana leikkauksessa enkä ole sen kauheammassa paikassa

vielä eläissäni ollut.

-- Kuinka niin, olethan sinä nähnyt jo satoja.

-- Tohtori kirosi ja oli äkäinen koko ajan, hän oikein kipinöitsi

vihasta, ja neiti oli kalpea kuin kuolema, väliin vaan muljautti

silmiään. Katsos, se kone, termogaattori, miksi ne sitä sanovat, ei

toiminut, pumppu oli mennyt rikki. Tohtori tahtoi polttaa jotakin

haavassa eikä saanut rautaansa kuumaksi. Silloin hän tarttui itse

koneeseen, itse, arvaas, puhtailla käsillään ja sitten hän taas

piteli haavaa. Sano minun sanoneeni, sinne voi tulla mätää. Ja kuinka

hän pumppusi! Me luulimme kaikki sen räjähtävän.

-- Kenenkä syy sitten oli, että pumppu oli rikki, mahtoi katsoa itse.

-- Tohtori luotti neitiin.

-- Eikö sitä katsottu ennen leikkausta?

-- Ei, kun ei sitä ole hiljan käytetty.

-- Se raukka valittaa, lieneekö sillä tuskia.

-- Kyllä kai, haava vedettiin liian kovasti kiinni, ja se ajaa

varmaan fisteliksi. Sen sanoi tohtori itse. Mutta älkää sanoko tästä

sairaalle, jatkoi sama ääni. -- Kun se nyt edes heräisi kunnolleen.

-- Hyvin se on Hintti-Heikki siihen karvansa lyönyt, sanoi toinen

ääni. -- Minä pelkään jäädä kahden hänen kanssaan koko yöksi.

Mikä se Hintti-Heikki oli, ei Aimo oikein jaksanut tajuta, mutta nimi

vasaroi: Hintti-Heikki, Hintti-Heikki, pitkän aikaa.

Lääkäri tuli vielä myöhään illalla ja ihmetteli sairaan huonoa tilaa.

-- Onko tuskia?

-- Särkee vatsanpohjassa taukoamatta, sanoi Aimo tuskin kuuluvalla

äänellä.

-- Se on haavan alapäässä. Kyllä leikattu haava usein särkee, ei se

mitään, ole levollinen vain.

-- Mitä kello on? kysyi Aimo, sillä aika tuntui toivottoman pitkältä.

-- Kymmenen, sanoi tohtori.

-- Minä en enää jaksa kestää tuskia, antakaa minulle jotakin

lieventävää.

-- Onko hän ollut kauan hereillä, kysyi lääkäri naisilta.

-- Ehkä kymmenen minuuttia, sanoi toinen naisista.

Tämä ijäisyys oli siis kestänyt vain kymmenen minuuttia. Kyyneleet

nousivat silmiin ja kipeällä kateudella hän ajatteli suutaria, joka

oli päivällä leikattu.

-- Onko suutarillakin tuskia? kysyi hän ääneen.

-- Ei suinkaan, sanoi nainen ja katsoi tohtoriin.

-- Onnellinen mies, huokasi Aimo.

-- Antakaa hiukan morfiinia, sanoi tohtori ja poistui. Jotakin

pistettiin Aimon reiteen ja kohta sen jälkeen tuli suloinen hetki,

makean levon huumaus, aivan kuin elämä olisi kuumana ja hekumaisena

valunut avatuista suonista lämpöiseen veteen ja hän itse noussut

keveisiin ilmakerroksiin. -- Äkkiä tuli sulku. Tuska alkoi uudestaan

tärisyttäen ylenannoiksi.

-- Ei sille morfiini sovi, sanoi nainen.

Aimo tahtoi kestää ja vetääntyi omaan itseensä valittamatta.

Kaikki poistuivat, mutta toinen naisista palasi pian tuoden suuren

turkin tullessaan. Aimo riemastui luullen saavansa sen peitokseen,

sillä huoneessa oli hyvin kylmä ja häntä paleli. Nainen kietoi sen

ympärilleen ja veti nojatuolin vuoteen viereen asettuen mukavasti

turkkiin käärittynä valvomaan. Lämmin turkki teki pian tehtävänsä ja

nainen alkoi nuokkua istuallaan ja horjahti sivulle ojentautuen Aimon

jalkojen päälle pitkäkseen.

Aimo tunsi ruumiissaan riipaisun ja sitten hirveän kolotuksen

haavassa ja koko olennossaan aivan kuin veitsellä olisi viillelty

ristiin rastiin. Hän huusi voimiensa takaa:

-- Herätkää, herätkää!

Kylmä hiki ja kauhu tuppasi tukehuttamaan, mutta hän turrutti itsensä

kestääkseen taikka kuollakseen. Yhdentekevä, jos niiksi on, päätteli

hän epätoivoisena. Nainen makasi painavana ja elottomana kuin kivi

hänen jaloillaan.

Tuskan aallot nousivat ja laskivat kohotellen pinnalle irvisteleviä

naamoja. Toisinaan hän näki väläykseltä kaksi suurta, ruskeaa silmää.

Niiden kylmä kiilto ahdisti henkeä tukehuttavasti. Mitä on kuolema?

kysyi Aimo niiltä. -- Suloista lepoa, ainaista unta! Ja nyt hän huusi

lakkaamatta: -- Hermia, anna minulle kuolema! niinkuin myrskyssä

huudetaan hengen edestä.

Hän huusi tuntikaudet, tuskallisen ijäisyyden yön, niinkuin hän luuli.

Nukkuva nainen hänen jaloillaan oli mahdoton poistaa, mahdoton kestää.

Äkkiä paino nousi jaloilta kuin temmattuna, ja huojennuksen kyyneleet

nousivat Aimon silmiin tuskan vähetessä. Hän näki hämärässä Hermian

tumman pään ja naisen tuolissaan istumassa.

Aimo osotti naista: -- Viekää pois! Tappaa minut! Painoi jalkoja,

hirveä tuska!

-- Tiedän, ystävä kulta, mutta hän tahtoi estää teitä liikkumasta.

-- Pois, pois, huohotti Aimo rukoilevalla äänellä.

-- Minä en saa jättää teitä yksin eikä minulla ole muita yöhoitajia.

Hyvää yötä, ystävä parka, rohkeutta ja kärsivällisyyttä; jos

voitetaan aikaa, voitetaan elämä, sanoi Hermia virallisesti aikoen

poistua.

Pelko ahdisti jälleen Aimoa ja hän tarttui heikoin voimin Hermian

käteen pidättääkseen häntä, mutta Hermia irrotti kätensä varmasti,

ja Aimo liukui jälleen avuttomuuden ja yksinäisyyden kammottavaan

kuiluun, missä ijäisyyden aavistus syntyi. Kello löi jossakin

yksitoista. Oli siis kestetty yksi tunti.

Yön hiljaisuus oli alkanut eikä huoneessa palava lamppu voinut

haihduttaa hämärän huntua. Se tuntui verhoavan ympäristöä ja aikaa

sulattaen entisyyden ja nykyisyyden suureksi tyhjyydeksi. Se oli

kuin usvaa, nousi ja laski, haihtui ja kerääntyi. Äkkiä hän oli

olevaisuudessa, tunsi kivun kipinän. Se paisui ja paisui tuskan

laineiksi, jotka veivät tunnon ja tajunnan, velloivat kuiluissaan

ja kukkuloillaan, missä sielun silmille häämötti ijäisyyden meri.

Unhotus kääri huntuunsa entiset ja nykyiset, siirsi ne kauas pois,

missä ne häämöttivät pieninä ja outoina. Aika lakkasi olemasta.

Tyhjyyden hämärä läheni... läheni. Tajunta sanoi: -- kuolema tarjoo

kättä. Tahdotko? Ja hämäryys kuljetti häntä kuin siivillä... Ei,

ei! Ja tuska riipaisi elämään rautaisilla pihdeillä. Se silpoi kuin

tulisilla miekoilla ja huuhteli haavat polttavilla laineilla. Ja

tajunta huusi: -- kuolema, kuolema, anna lepoa, rauhaa!

Mutta hämärästä nousi hiljainen ääni: -- elämä... Se kasvoi ja

varmeni, se voitti tuskan äänekkäät huudot ja kuiskasi tajunnalle: --

kuljit kuoleman portin sivutse.

Kärsimysten yö oli kestetty ja elämä sairaan ympärillä alkoi. Hänen

tajuntansa rautainen jänne pysyi vireissä ja kasvoi voimassa.

Lääkäri tuli aamulla ja katseli häntä mutisten: -- huono väri, huono

väri, ja sanoi ääneen: -- oletko nauttinut mitään?

-- Vettä, sanoi Aimo.

-- Miksei ole annettu marjamehua taikka lihalientä? kysyi mies

tuimasti.

-- Ei neiti ole käskenyt.

Lääkäri kävi tulipunaiseksi ja poistui huoneesta. Hetken kuluttua

tuotiin mehua. Se oli suloista ja ihmeekseen hän huomasi, että

kuoleman kynnyksellä punaisen nesteen pisara voi tehdä autuaaksi.

Juotuaan muutaman lusikallisen haihtui sumu ja hän osasi selvemmin

puhua.

Kahdeksan vuorokautta oli elämä kuitenkin hämärää, vaikka kipu

väheni tuntumattomiin. Hän luuli vaan olevansa viety johonkin

ikävään ja kolkkoon huoneeseen toiselle puolelle käytävää, ja hän

oli kovin väsynyt aina, vaikka nukkuikin toisinaan hyvin. Hoitaja

mittasi ruumiin lämmön ja kirjotti sen paperille. Tohtori katsoi

sitä käydessään ja oli levollinen. Eräänä aamuna Aimo otti itse

lasin kainalostaan ja katsoi sitä. Se näytti korkeaa kuumetta. Hän

ei uskonut, ravisti mittaria ja pisti uudestaan kainaloonsa. Se oli

jo noussut lähelle kolmeakymmentä yhdeksää, kun hoitaja äkkiä tullen

huoneeseen nykäisi sen häneltä ja huusi:

-- Ei tohtori saa koskea mittariin!

-- Käskekää neiti tänne, sanoi Aimo ankarasti.

Hoitajan täytyi totella ja Hermia tuli.

-- Minulla on kuumetta, soittakaa Kaislalle!

-- Ei suinkaan, sanoi Hermia ja mittasi itse.

Hoitaja katosi huoneesta sivulleen vilkkuen.

Hermia oli vaiti ja katsoi Aimoon tutkivasti.

Kaisla tuli, tuoden mukanaan kaksi Aimolle outoa miestä. Lienevät

olleet lääkäreitä, joita harvinainen haavan avaaminen houkutteli.

Huoneessa oli paljon väkeä ja Aimosta tuntui kamalalta päiden outojen

ihmisten läsnä ollessa kärsiä tuskia, jotka hän tiesi johtuvan

hoitajiensa rikollisesta huolimattomuudesta. Haava leikattiin auki,

sillä mätä oli voinut tunkeutua vatsaonteloon. Aimo kesti tuskat

puristaen taaskin tarmonsa kireäksi rautajänteeksi. Kylmä hiki nousi

otsalle ja suu kuivui sietämättömästi. Lääkäri vakuutti, ettei tämä

niin kovin koske, sillä eihän vatsassa ole paljon hermoja. Aimo oli

kuitenkin toista mieltä. Lääkärin selittelevät sanat leikkauksen

menosta ja kaikkien noiden vieraiden ihmisten tunnoton tapa katsella

häntä kuin persoonatonta teuraseläintä ellotti häntä. Mieli katkerana

hän kesti hyvin tietäen, että hänen tuskiansa pidennettiin ja hyvin

heikkoja voimia rasitettiin parin miehen tiedonhalun tyydyttämiseksi.

Hän kaipasi ihmistä, johon olisi voinut turvautua, sillä täällä oli

hän persoonaton olio, hoitajien ja lääkärin mielivallassa: tapahtui,

mitä tapahtui, hänen elämänsä oli höyhenkevyt heidän käsissään. Nyt

hän tiesi olevansa sidottu kuudeksi viikoksi vuoteeseensa, ehkä

kauemmaksikin.

Hänen kuulonsa herkistyi ja ulkonaisten tapahtumain seuraaminen

kävi tuskallisen tarkaksi. Hän tuli osalliseksi kaikesta sairaalan

kurjuudesta, kärsimysten terottamalla huomiollaan tajuten, kuinka

paljon siinä oli luonnon välttämättömyyttä ja kuinka paljon hoidon

lemmettömyyttä ja vaillinaisuutta. Tila oli täydellinen inferno.

Aimon aivot mittailivat unettomina öinä tätä kärsimysten pohjatonta

merta; oliko se välttämätöntä, oliko se ihmisjärjen arvoista? Eikö

se kuulunut siihen hyveettömyyden yöhön, joka pimeyteensä nielee

nykyiset suuret keksinnöt ja tieteen tulokset?

Viikot matelivat pitkinä ja katkerina. Hän mittasi minuutit, tunnit,

päivät ja viikot ja aika eteenpäin tuntui sietämättömän pitkältä.

Häneltä oli kielletty kaikki liikkuminen, heikkojen elinvoimien

käyttäminen ajatuksiinkaan. Ja estääkseen niitä itseään kiusaamasta

hän löi tahtia kellon naksutukselle äänettömästi toistaen: -- la, la,

la, la!

Mutta kielteinen elämä nosti ankaria elämänkysymyksiä, siirsi vanhan

käsityksen siitä ja sen arvosta uuteen uraan. Kysymykseen: mitä

rakkaus on? -- se vastasi tyynesti: elämän sunnuntaita, elämän pohja,

jos se on sopusointuista uhrautumista. Ja kysymykseen: mikä on elämän

päämäärä? se vastasi: työ!

Hän tunsi noutaneensa nämä vastaukset kuoleman portilta ja niiden

vanha totuus oli hänelle aivan uutta ja suurta tietoa, jonka hän nyt

tiesi muuttuvan eläväksi elämäkseen tinkimättä ja suurimpana onnenaan.

Hän näki nyt selvästi erehtyneensä uskoessaan intohimojensa sokeaan

voimaan ja kiusatessaan itseään niillä. Hänen rakkautensa Hermiaan

oli ollut vain rakkauden varjo ja sellaisena voimaton ja hedelmätön,

kykenemätön jalostamaan Hermiaa taikka häntä itseään.

Hän oli heikko, niin heikko, että kyyneleet valuivat hänen

kasvoilleen, kun tämä uusi vapautumisen tunne risteili hänessä. Ja

kuitenkin hän nyt tiesi omistavansa enemmän voimia kuin terveytensä

parhaina päivinä.

Hermia oli leikkauksen jälkeen käynyt Aimon huoneessa vain lääkärin

seurassa. Oli paljon sairaita ja leikkauksia, joissa hän aina oli

mukana, mutta sittenkin Aimo huomasi hänen välttelevän tahallaan.

Sitäpaitsi hän tuntui olevan jostakin syystä suunniltaan. Haavaa

puhdistettaessa Hermia ojensi aseita ja siteitä lääkärille ja

tekeytyi aivan kuin ei Aimoa olisi ollut ollenkaan, antoi Kaislalle

loistavia silmäyksiä ja puoliääneen lausuttuja sanoja.

Aimo nauroi sydämessänsä ja säälitteli Kaislaa, joka näytti ihan

sokeasti lentäneen hämähäkin verkkoon.

Aimo yritti kääntää Kaislan huomion muihin asioihin ja sanoi: --

Minä tahtoisin kylpeä. Olen ollut kahdeksan viikkoa pesemättä

tässä komeassa sairaalassa ja tunnen rintani, käsivarteni ja pääni

polttavan pelkästä likaisuudesta.

Kaisla katsoi häneen, katsoi Hermiaan. Hermian silmissä välähti ja

hänen leukansa paisui kaksinkertaiseksi.

-- Ei ole nostajia, sanoi hän tylysti.

-- Nostetaanhan täällä joka päivä ihmisiä huoneestaan

leikkauspöydälle ja sieltä pois.

-- Sehän on aivan toista, sanoi Kaisla parka yhä silmäillen Hermiaa.

Hermia hymyili jälleen ja näytti voivan erinomaisen hyvin. Kasvojen

tervettä, kellertävää väriä kohotti hänen pukunsa tumma puna. Aimo

ihmetteli vaatteen pohjatonta pehmeyttä. Se ikäänkuin imi katseen

itseensä ja piti sen levossa. Vaikka hän nyt katseli Hermiaa toisilla

silmillä kuin ennen, täytyi hänen myöntää ulkonaisen loistavuuden ja

sielullisen älyn tehneen lujan liiton vallottaakseen ihmisiä. Tuo

häikäisevä kauneus saattoi muuttua hurmaavaksi viehkeydeksi milloin

tahansa, kun vain ilmestyisi se oikea rosvo, joka osaisi sanoa:

sesam, sesam, aukene!

-- Tohtori Vaski on hermostunut, sanoi Hermia.

-- Olisiko se kumma? sanoi Aimo levollisesti.

-- Puhutaan tästä joskus toiste, sanoi Kaisla ja avasi oven, mutta

pysähtyi kuin olisi unohtanut jotakin ja katsoi Hermiaan. Hermia ei

ollut huomaavinaan ja jäi huoneeseen Kaislan poistuttua.

-- Noo, Aimo, kuinka nyt kuuluu?

-- Niin, miltä minä näytän?

-- Sangen pestyltä, vaikka Kaislalle kantelit. Se on turhaa vaivaa.

Minä määrään täällä. Lääkärit saavat tyytyä ja tyytyvät.

Aimo oli vähällä vastata purevasti silmäyksien voimasta, mutta Hermia

olisi voinut luulla sitä mustasukkaisuudeksi. Hän sanoi siis vain:

-- Miksi sinä rupesit sairaanhoitajaksi, et sinä siihen sovi.

-- Niin sanoi minulle kirurgissa ylihoitajatarkin, kun kerran

kaatelin konjakkia miehen suuhun, joka oli maannut kuolleena kaksi

tuntia. Konjakki valui pitkin suupieliä ja minä luulin miehen

ilkkuvan itseäni.

-- Sinulla ei ollut tälle alalle tuotavana mitään uutta eikä

sinulla ole mitään vanhan ajan naisen hyvää puolta, tarkotan työn

uskollisuutta ja alttiutta.

-- Sillä ei pitkälle pääsisi. En ole koskaan kysynyt, oliko minulla

taipumuksia. Olen hyvin terve ja sairaat ihmiset herättävät

uteliaisuuttani. Ja minä olen tyytyväinen, mitä enemmän sairautta ja

valitusta, sitä paremmin minä voin. Eiköhän se liene paras todistus

minun kelvollisuudestani sairaanhoitajana?

-- Sitä en minä mene arvostelemaan, sanoi Aimo. Niinkuin täällä, niin

lienee muuallakin, ei parempaa eikä pahempaa.

-- Näkisitpä sinä vaivaistalojen sairaalat ja yleiset sairaalat!

-- Hyvyys ja säälintunne ovat karkotetut sairaaloista, tarkotat kai?

-- Huiii, vihelteli Hermia, -- kuka jaksaisi sääliä satoja sairaita?

Ei, kiitoksia. Jos ne olisivat sympaattisia -- ehkä. Sinua voidaan

kohdella toisin...

-- Ja kuitenkin olen minä kärsinyt enemmän huolimattomuudesta ja

lemmettömyydestä kuin kukaan täällä.

-- Noin luulee jokainen sairas, he eivät vain uskalla siitä puhua,

sanoi Hermia katsoen sivulle.

-- Eivät uskalla, miksei?

-- He makaavat voimattomina vuoteillaan, täydellisesti meidän

vallassamme! sanoi Hermia ja puristi kätensä nyrkkiin. -- Minä olen

vallanhimoinen ja kostonhimoinen!

Hän nauroi ja silmät loistivat sisäisestä voimasta.

-- Minulla on sellainen valtava halu kiduttaa sinua kertomalla

itsestäni kauheuksia, purkaa kaikki pirullisuuteni.

-- Se kuuluu kai kostonhimoosi.

-- Ehkä, mutta minä tiedän, että sinä pysyt vaiti.

-- Mistä sinä sen tiedät?

-- Sinä rakastat minua.

-- Parasta on olla siitä puhumatta.

Hermia vilkaisi Aimoon, hymyili ja jatkoi: -- Tiedätkö, kuinka olen

saanut tämän sairaalan?

-- Mahdotonta tietää sellaista.

-- Meitä oli ensin kaksi. Eräs naislääkäri pani tämän alkuun, mutta

hänen täytyi väistyä.

-- Sinun tieltäsi.

-- Niin, hän yritti kyllä hyvällä ja kovalla saada tästä

ihannesairaalaa ja torui minua joka päivä telefonissa. Minä laskin

puhetorven hiljaa koukulle ja annoin hänen torua. Hän toi sairaita.

Minä ihmettelin, miksi he olivat valinneet sellaisen lääkärin.

Sairaat menivät toiselle lääkärille. Tohtori parka väsyi ja möi

tappiolla osansa, siirtyi toiseen kaupunkiin ja siellä hän menestyy

hyvin. -- Minkä pahalle voi, parasta on olla siihen koskematta.

-- Et usko, kuinka sellainen virkistää.

-- Onpa sinulla erinomainen tapa urheilla nujertamalla ihmisparkoja.

-- Oo, ei se nyt niin aivan jokapäiväistä urheilua ole. Ainoastaan

jos se hyvin kannattaa, jos...

-- Noo...?

-- Tiedätkö sinä, miksi saat maata yhdeksän viikkoa, vaikka koko

juttu piti olla selvä kolmessa?

-- En oikein.

-- Otaksutko jotakin?

-- Minä en tahdo sitä ajatella.

-- Minä tahdon kuitenkin puhua. Minä sanoin sinulle kerran liian

paljon enkä voinut jäädä siihen, mihin silloin jäin, ennenkuin sinä

sairastuit uudestaan.

-- Ja kuitenkin oli minun tunteeni sama kuin sinun tunteesi.

-- Ehkä hetken, mutta sitten... niin, minä tunsin sen. Sinä ajattelit

sitä toista. Minä en voinut sitä kestää. Siitä täytyi tulla

täydellinen loppu taikka sitten...

-- Sinä olit oikeassa.

-- Sinä et tajua, mitä minä tarkotan. Samantekevä, saat sen kuulla

selvin sanoin. Sinun piti ostaa minut kuoleman uhalla. Vasta silloin

minä toivoin saavani uskoa sinuun!

-- Kuoleman uhalla...?

-- Kuoleman uhalla, Aimo, kuoleman uhalla! Sano, puhu, anna minun

kuulla yksi ainoa sana!

Armahda minua! Minä olen ollut hirveässä tuskassa sinun tähtesi!

Hermia heittäytyi polvilleen vuoteen viereen ja piteli Aimon kättä.

-- Hermia, sinä sanoit silloin tunteneesi, että minä ajattelin sitä

toista. Sinä olit silloin oikeassa. Ja nyt minä... Eihän minun

tarvitse sanoa sitä sinulle?

-- Sano se kuitenkin.

-- Minä en sinua rakasta.

Hermia sulki silmänsä ja kellertävä iho vihertyi. Hän nousi

vaivaloisesti ja kääntyi selin Aimoon nojaten kädellään sängyn

päähän. Syntyi äänettömyys.

-- Minä olen sen tehnyt turhaan, turhaan! vaikeroitsi hän.

-- Mitä sinä olet tehnyt?

-- Sinä et tiedä, miksi leikkaus epäonnistui, sanoi hän murtuneella

äänellä.

-- Oli kai joku kone epäkunnossa.

-- Yhdentekevä, oliko se tai tämä epäkunnossa, sen piti epäonnistua.

-- Hermia, ethän sinä -- ethän?

Hermia kääntyi uhka kasvoillaan ja sanoi katkerasti:

-- Minua sanotaan hämähäkiksi. Sinun rouvasi lienee sen keksinyt. Hän

on sanan mukaan oikeassa, minulla on myrkkyleuat.

Aimo tuskin kuuli hänen viimeisiä sanojaan. Heikkous auttoi kamalana

hetkenä ja hunnutti tietoisuuden. Kun hän jälleen heräsi, katsoi hän

suoraan Hermian kiiluviin silmiin sängyn päässä. Silmät lähenivät

häntä ja hiljennetty ääni kuiskasi säälien:

-- Sinä olet käynyt kuoleman kynnyksellä.

-- Olen, sanoi Aimo hyvin hiljaa, -- ja tulen sieltä uutena ihmisenä.

Minä rakastin sinua sinne asti. Sieltä palattuani -- en!

-- Sinne asti -- kuiskasi Hermia intohimoisesti.

-- Sinne asti! toisti Aimo.

Hermia painui tuoliin ja peitti kasvonsa. Hetken hiljaisuudessa

Hermia sai tuntea ensi kertaa elämässään itsesyytöksen hirveätä

painoa.

-- Sinä ymmärrät, etten tämän jälkeen voi jäädä sairaalaasi, sanoi

Aimo.

-- Ymmärrän, äänsi Hermia hiljaa.

-- Ole hyvä ja sano, miksi ei Silla ole kirjottanut?

-- Hän kirjotti, mutta minä palautin.

-- Ilman selityksiä...?

-- Kerroin olevasi liian heikko tietämään mitään ulkomaailmasta.

-- Olit osaksi oikeassa ja syy on minussakin. Lapsi parka lienee

hyvin onneton.

-- Hän on melkein väkisin tahtonut tulla luoksesi.

-- Onko hän kaupungissa?

-- On.

-- Tahdotko olla hyvä ja pyytää häntä tänne nyt heti.

-- Aimo, minä rukoilen, anna minulle yksi päivä, yksi ainoa päivä!

-- Ei, Hermia, me olemme nyt kuitit. Minä olen maksanut sinulle

velkani, jota sinä sanot kuolemanvelaksi. Hyvästi, Hermia!

Hermia tarttui hänen ojennettuun käteensä ja vei sen nöyränä

huulillensa, nousi hitaasti ja poistui huoneesta.