Joku kerta tammikuussa.
Eeva ja minä.
Me olemme juuri kotiutuneet työstä, ja lojumme nyt paiskautuneina
pimeässä kumpikin sohvalleen, ja meidän välillämme on aivan hiljaista.
Kumpikin tietää että toinen on täydessä työssä omien ajatustensa kanssa.
Emmyä ja Babya ei kuulu tulevaksi, eikä se ihme olekaan, sillä
kohtauksen jälkeen tuona iltana, jolloin Eeva ja Emmy törmäsivät
yhteen, ei meillä enää ole niin hauska yhdessä kuin ennen. Eikä kukaan
juuri kiiruhda kotiin iltasin.
-- Oletko huomannut, Pegg, sanoi viimein Eeva, että on aivan niinkuin
jokin olisi loppunut?
-- Kahviko vai paloöljy? kysyin minä, vaikka kyllähän minä sen tiedän,
että hän tarkoittaa entistä tunnelmaa.
-- Niin, onhan vähän niin ja näin öljynkin laita, paratkoon, vastaa
Eeva, mutta siitä voi helposti selviytyä näin kuun alussa. Mutta
minä lojun tässä ja muistelen vanhaa hyvää aikaa. Köyhiä olimme ja
selkkauksia oli meillä yhtenään liikkeessä ja kun valkeni kuukauden
ensimmäinen päivä, ei minulla useinkaan ollut enempää kuin 3:50
saatavana palkastani, mutta mikä huumori täällä vallitsi! Täällä oli
korvia huumaava melu, "mamma", joka nyt on maaseudulla naimisissa, oli
tavattoman taitava melunpitäjä, eikä häntä juuri rakkaus ja kihlauskaan
vaimentanut. Me saatoimme nauraa iltasilla siihen asti, että jalompien
osien liikarasitus pakoitti meidät taukoamaan. Eikä sattunut vain
yhden kerran, että minä olin niin väsähtynyt puhumisesta, etten voinut
raakkua.
-- Eipä sitten olekaan kumma, että täällä nyt sinun mielestäsi on
hiljaista, sanoin minä.
-- Kumma! Täällä kuljeskelee Baby kalpein poskin ja hameenkaulurit
väljinä -- --.
-- Ihmetteletkö sinä sitä, sanoin minä, kun olin huomaavinani
moitteenvivahdusta äänessä. Petetty rakkaus -- --
-- Mikä rakkaus se sitten oli?
-- Ensimmäinen, Eeva, sanoin minä. Olkoon siinä kylliksi sanottu. Ja
sitten on hän ilman paikkaa.
-- Niin, myönnän, että se on vakavampaa. Luuletko, että hän on paikan
ha'ussa taas?
-- Kyllä, varmaankin, sanoin minä. Hän ei hevillä heitä. Hän on saanut
päähänsä, ettei hän halua lähteä Tukholmasta, vaikka hänen äitinsä
kirjoittaa tahtovansa saada hänet kotiin Oskarshamniin vai minne se oli.
-- Sellaisiahan me olemme kaikki, sanoi Eeva. Puhumme usein pahaa
Tukholmasta, ja saattaahan meillä olla siihen syytäkin, mutta me
rakastamme tätä kaupunkia toivottomalla ja häviämättömällä rakkaudella.
Me saamme niin vähän kaikesta kauniista, iloisesta ja kohottavasta,
jota se voi tarjota, enimmäkseen saamme tuntea vain katujen kuraa
ja veroja ja kalliita vuokria. Mutta yritäppäs lähettää meitä
Oskarshamniin! Me riutuisimme vähitellen ikävöidessämme kaikkea sitä,
jota me nyt soimaamme. Täällähän sittenkin voi kaikki tapahtua.
-- Niin kauan kun olemme nuoria, kyllä, sanoin minä. Mutta entä sitten!
-- Kiellän sinua puhumasta mistään sitten, mumisi Eeva ja äänessä oli
jotakin tummaa. Minä en uskalla ajatellakaan sitä, että istun ja käyn
ryppyiseksi hautajaistoimistossa, saan 15 kruunun palkankorotuksen
kuukaudessa ja muutun Emmynlaiseksi.
-- Minä pidän sittenkin Emmystä, sanoin minä. Niinkuin pidetään
hyvänsävyisestä ja ystävällisestä kilpikonnasta.
-- Niin pidä sinä, jos haluat, kilpikonnia lähimpänä seuranasi,
sanoi Eeva, mutta minä en niihin tyydy. Juuri tuo kilpikonnamainen,
salaperäinen hänessä kiusaa minua. Ennen kuitenkin tiesi, että hän
ajatteli vähän, mutta ystävällisesti. Ennen minä sitäpaitsi unohdin
hänet, huomasin hänet harvoin. Mutta nyt hän kiusoittaa minua niin,
etten voi sitä kestää. Olen iloinen, etten ole häneen vihitty. Nyt
voi aina tulla muutos, vaikka en tällä hetkellä tiedä, kuinka se on
tapahtuva.
-- Luulen sen tietäväni, sanoin minä. Katso, minä uskon, että hän
on paljon sairaampi kuin kukaan aavistaa. Mutta hän on vaiti ja syö
acetylsalicylsyrpulveria. Kolme, neljä päivässä, olen huomannut. Tulee
kai päivä, jolloin se ei enää auta.
-- Silloin saanee hän ottaa niitä kuusi, sanoi Eeva hiukan
sydämettömästi. Nehän, Jumalan kiitos, ovat niin halpoja.
-- Huh, Eeva, sanoin minä, etkö tiedä kuinka vaarallisia ne ovat?
-- Paljon paremmin kuin sinä, sanoi hän. Oli aika, jolloin minä
olin tulla tämän nautintoaineen orjaksi. Se on konttoritytön turva
ja kallio, niinkuin tiedät! Se on ihanaa ja niin halpaa ja helposti
saatavissa, kun on polttava päänkivistys. Mutta eräänä päivänä
huomasin, että aloin menettää muistini, ja silloin sai kivistää miten
halutti.
-- Se oli kai silloin, kun sinä aloit käyttää Blaudin rautapilleriä,
sanoin minä, sillä ne marjat ovat vielä tänä päivänä Eevan heikko puoli.
Mutta luuletko todellakin kenenkään muun kuin Emmyn syövän niitä kaksi
kolme päivässä?
-- Tiedän erään konttorin, jossa tytöt yhtenään panivat asiapojan
juoksemaan apteekkiin. Kunnes päällikkö suoraan kielsi sen, ja
he saivat kalistaa kokoon koko kiloksi kerrallaan. Sellaista on
konttorielämä, mutta ne ovat nyttemmin joko kuolleet tai naimisissa
kaikki tyyni.
-- Toinen tai toinen on valittava, arvelet?
Samassa tuli Baby, sai kapan tuolille, hansikkaat kahdelle,
ranskanleivät pöydälle ja pääsi itse uunin edessä olevalle taljalle.
-- Olen ottanut paikan nyt, kertoi hän.
-- Näen sen, sanoi Eeva, joka oli sytyttänyt lampun. Vieläpä minun
omakätisillä nahkasillani päälle päätteeksi.
Minä nousin ylös sohvasta ja koetin ongiskella hiusneulojani.
-- _Missä_,: Baby?
-- Eräässä sokerileipomossa Sturekadulla.
-- Paljonko saat kuukaudessa?
-- Ooh, eihän se paljon ole. Neljäkymmentäviisi aluksi. Mutta -- -- --
-- Sinä aiot elää hentusilla? Tai herroilta saamilla juomarahoilla?
-- Kuinka oletkaan häijy, Pegg, sanoi Baby ja katsoi lattialta ylös
minuun.
-- Kyllä, sanoin minä, kun sinä olet pieni pöllöpää. Vai kuinka Eeva?
Eeva oli jyrkästi, melkeinpä liian jyrkästi samaa mieltä kuin minä.
-- Te vain torutte, sanoi Baby itkemäisillään. Kun minä yritän tehdä
kaikkein parastani. Te ette aavista, kuinka monta askelta olen ottanut
ja aina vaan saanut kuulla ei, sen jälkeen kun minut ajettiin pois Y.
Y:stä.
Kello oli neljännestä yli seitsemän. Minä pukeuduin kappaan ja hattuun
mennäkseni vielä kerran ulos koettamaan saada apua Babylle. Mutta
tällä kertaa en ajatellut päällikköä. En koskaan enää voi luontevasti
kääntyä hänen puoleensa. Hänen läheisyytensä hermostuttaa minua, mutta
kun en häntä näe, täytyy minun ikävöidä häntä. Ja hän -- -- -- ei, en
tahdo siitä kirjoittaa. Minä olen lakannut puhumasta hänestä, tytöt
sanoisivat vain: anna hänelle korvapuusti, mutta kuinka sitä voisin?
Henkisesti annan minä itselleni korvapuustia joka päivä, siinä kaikki
mitä voin tehdä.
Juuri kun olin menemäisilläni, sanoi Baby:
-- Kuulkaahan, missä Emmy on?
-- Ei ole vielä tullut.
-- Sepä merkillistä.
-- Kuinka niin?
-- Eikö hän ole kertonut siitä kauheasta mellakasta Y. Y:n ulkopuolella
eilen.
-- Ei, kilpikonna ei ole niin puhelias. Mikä mellakka?
-- Niin, siellä oli aika häpeänhälinä, vaan minä en ollut mukana,
Pegg. Kahdellatoista, viidellätoista eroitetuista on ollut tapana,
näetkös, mennä alas odottamaan niitä toisia, kun he tulevat kotiin
päivälliselle. Pitivät pientä melua aivan niinkuin työmiehet tekevät ja
sanoivat rumia sanoja, vaikka ei _niin_ rumia tietenkään. Mutta eilen,
kun tytöt tulivat ulos, olivat ne kukin saaneet viisikymmentä kruunua
ylimääräisesti, "sentähden että olivat olleet lojaalia", oli johtaja
sanonut, ja silloin oli siellä ollut muutamia, jotka eivät voineet olla
ilmaisematta inhoaan noille toisille raukoille. Ymmärrätkö?
-- Kyllä, kyllä ymmärrän.
-- Ja silloin ne toiset vasta oikein hurjistuivat, ja sitten sukeutui
kova riita, johtaja oli onneksi mennyt, mutta portinvartia oli siellä
ja ajoi kaikki pois. Tänään ovat he kielineet ja hän on uhannut
poliisilla, jos se uusiintuu. _Minä_ häpeän.
-- Minä myös. Onhan _sinun_ tyhmyytesi varsin aistikas verrattuna
kaikkeen tähän. -- Ja sitten minä menin.
Mutta Babyn typeryys ei ollut mitään verrattuna minun tyhmyyteeni.
Enhän minä tiennyt, että eno oli osakas Y. Y:ssä ja varajäsen
johtokunnassa! En ole koskaan tullut niin noloksi. Paikan sijasta
Babylle sain hyvältä enoltani, joka oli järkytetty kapitalistisydämensä
sisimpään asti, luennon tyytyväisyydestä naisen kaunistuksena, ja että
"hänen tuli varoa joutumasta sen hajaannuksen hengen tartuttamaksi,
joka on meidän ajassamme." Lakkoa hän paheksui mitä ankarimmin, ja
palkat, niin, se oli prinsiippikysymys. Jos henkilökunta miellyttävällä
tavalla olisi anonut lahjapalkkiota, olisin sitä johtokunnassa tukenut,
sanoi hän. Mutta tuo röyhkeä tapa, paras Elisabeth, tapa -- -- -- Ja
hankkia paikka yhdelle syyllisistä, ei, sitä en todellakaan voi. Se
olisi väärin niitä kohtaan, jotka menettelivät moitteettomasti, Ja
näitä on rohkaistava, ja sen teemme me johtokunnan perheissä antamalla
heille ruokapäiviä kotonamme. Siitä tulee huomattava säästö heille eikä
sanottavaa rahallista uhrausta meille.
Tuo viimeinen oli tarkoitettu leikiksi, mutta nyt minä suutuin.
-- Niin, mutta kas vain, että teillä on varaa siihen, tehän saatte vain
20 prosenttia osakkeistanne, sanoin minä lempeimmällä äänelläni.
-- Vain 10, hyvä Elisabeth, vain 10, sanoi hän, yhtiösäännön mukaan ei
saa kutakin osaketta kohti olla enempää.
-- Ei, sanoin minä, tiedän sen. Siitä syystähän te juuri olette
jakaneet jokaisen kahdeksi.
Kaiken tämän olen oppinut toimistossani tuomarilta, ja ilokseni
huomasin, että se sattui enoon.
-- Pistäydynpä hiukan tädin ja Görelin luo saliin, sanoin minä.
Näin enosta että hänellä oli jotakin kielellään, mutta hän oli vaiti ja
nyökkäsi ja huokasi helpotuksesta, kun minä suljin oven.
Oi jumalat!
Sohvannurkassa istui paksu jalosukuinen tätini lornettineen ja
puolilyhyissä hihoissa, ylläpitäen kohteliaasti ruokapäiväkeskustelua
Emmyn kanssa, joka istui peloissaan ja suorana syvässä nojatuolissa,
Görelin torkkuessa kirjan ääressä -- luultavasti sulhasen väitöskirja
-- kauempana lampun luona.
Mielestäni sain kaiken kurkkuuni, ja tunsin, kuinka veri syöksyi
poskiini. Seuraava aistimus oli melkein hillitön halu ravistaa tätiä ja
ilmoittaa Görelille, että hän oli pöllöpää.
Täti tervehti hyväntahtoisesti, ja huomasin, että tulin hänen
mielestään sopivaan aikaan. Ei haitannut, että minä sain nähdä,
kuinka hän teki hyvää hiljaisuudessa. Görel, joka luultavasti
odotti sulhastaan, näytti häikäilemättömän pettyneeltä. Luulen että
olisin sanonut jotakin säädytöntä, ellei olisi ollut sääli Emmyä.
Luonnollisesti ei hän käsittänyt tilanteen kauheaa ironiiaa, mutta hän
tunsi, että hän minun mielestäni näytteli naurettavaa osaa. Hän meni
melkein heti. He tahtoivat saada minut teelle ja sulhaselle, mutta minä
sanoin meneväni oopperaan.
Kun Emmy ja minä tulimme ulos, otin häntä käsivarresta ja sanoin:
-- Soisinpa että he kutsuisivat minuakin toisinaan. Mutta tätä me emme
huoli kertoa niille toisille.
Ehdittyäni Kustaa Adolfintorille heräsi minussa palava halu toteuttaa
tuo sinkautettu ajatus ja mennä oopperaan. Ja sen teinkin. Sain 75
äyrin paikan kolmannella rivillä, josta en nähnyt ikinä mitään paitsi
muutamia puseroita ja niskakampoja enkä edes niitä, sillä minä istuin
suljetuin silmin ja kuuntelin Lohengriniä! Soitto vaikutti sieluuni
kuin coldcream, se tuli laheaksi pinnalta. Mutta sisimpänä asusti
niinkuin aina painostava levottomuus, tuskallinen aistimus jostakin
välttämättömästä, joka lähenee.
Oli ankara pakkanen kulkiessani kotiin puolittain tyhjennettyjä katuja.
Tuuli tuli Upplannin aukeilta ja lakaisi pitkin Pohjoistullinkatua
ja Kuningattarenkatua niinkuin luuta jotakin keittiömäkeä tupruttaen
kokonaisen pilven lunta edellään. Minulle oli ravaaminen Kuninkaanmäkeä
ylös samaa kuin jos joku tomuhiukkasista olisi tahtonut nousta pystyyn
ja marssia keittiön ovesta sisään. Se oli sellainen ilta jolloin eivät
vastaantulevat herrat edes viitsineet arvioida vartaloa, ja jolloin
parhaimmatkin meistä itsetiedottomasti ikävöivät autoa ja rakastajaa.
Koska en ole parhaimpia tein sen tietoisesti.
Ja arveluttavinta oli, että minä sanoin itselleni: sinulle on
yksinkertaisin asia maailmassa hankkia kumpikin.