HURMERINTA. Rakas rouva Danell! Te toinnutte jo! Te olette pelastettu!
(Tukien häntä hellävaroin taluttaa nojatuoliin istumaan.) Te toinnutte
pian kokonaan. Eikö niin?
ROUVA DANELL. Ne taskurahat!
HURMERINTA. Minä tiedän, rouva Danell, että ne ovat teidän kädestänne.
Suokaa minun suudella sitä. (Suutelee kättä.)
ROUVA DANELL. Te matkustatte!
HURMERINTA. En matkustakaan. Minulla on onni jäädä tänne.
Pankintirehtööriksi. Ja minä otaksun, että tähän onneeni on
vaikuttanut--
Härkä ammuu ikkunan alla.
ROUVA DANELL (kuin peläten turvautuu Hurmerintaan). Ilkeä
kauppaneuvoksen härkä!
HURMERINTA. Rouva Danell! Te olette osoittanut minulle niin suurta ja
jalomielistä luottamusta, että minä rohkenen pyytää teitä omakseni.
ROUVA DANELL. Ei, ei, ei herra--se olisi synti. Sillä minun suruvuoteni
loppuu vasta huomenna kello 12. Mutta saamme me jo olla Armas ja
Josefine.
TARJOILIJANEITI (tulee perältä). Pyydän nöyrimmästi anteeksi. Mutta
Hilleri sanoi herra maisterin käskeneen minua.
HURMERINTA. Onko tuo viereinen huone vapaa?
TARJOILIJANEITI. On, on. Ja se on järjestyksessä ja erittäin kaunis
huone ja rauhallinen.
HURMERINTA. Minä otan sen. Ja tämän huoneen saatte järjestää ja laittaa
minulle toiseksi.
TARJOILIJANEITI. Heti paikalla, herra maisteri.
HURMERINTA. Jaksammeko siirtyä toiseen huoneeseen? (Ojentaen hänelle
molemmat kätensä auttaen nousemaan ja taluttaa tukien toisella kädellä
vartalosta.)
ROUVA DANELL (pysähtyy äkkiä, ihastuneena). Minä kuulen harpunsoittoa!
(Tarjoilijaneidille.) Missä hän soittaa?
TARJOILIJANEITI. Hän soittaa meidän rouvalle rouvan kamarissa.
ROUVA DANELL. Käskekää hänet tänne soittamaan! (Hurmerinnalle.) Eikö
niin, Armas?
HURMERINTA (hymyillen). Josefinen tahto on minun lakini.
ROUVA DANELL (tarjoilijaneidille). Käskekää tänne. (Pujottaa kätensä
Hurmerinnan käsikynkkään. Menevät kamariin vasemmalle.)
TARJOILIJANEITI. Kyllä minä käsken. (Silmätessään ympärille huomaa
rouva Danellin laukun, jonka ottaa ja kurkistaa sisään.) Mitä? (Ottaa
laukusta kaksi korttia.) Ruutukuningas ja ristirouva! Kukahan
koiransilmä--? (Viskaa kortit lattialle, lupsauttaa laukun kiinni ja
yrittää lähtemään vasemmalle.)
HILLERI (tulee perältä). Neitsy voi minulle sanoa kumpaa minä haen,
hattuani vai päätäni?
TARJOILIJANEITI. Päätä teillä ei ole koskaan ollutkaan. Mutta tuossa on
hattunne.
HILLERI. Sepä hyvä. Päättä sitä kyllä toimeen tulee, vaan hatutta ei.
TARJOILIJANEITI. Mutta kuulkaa, Hilleri. Miksi tätä herraa oikein
karahteerataan?
HILLERI. Herra pankkiiriksi.
TARJOILIJANEITI. No sitähän minäkin, että se ei ole mikään mökinpoika,
kun antoi juomarahana kultarahan.
HILLERI (osoittaa rahakasaa pöydällä). Nuo sille äsken kukko muni.
TARJOILIJANEITI. Herra jesta! Ja jättää tuolla tavoin. Jos sattuisi
katoamaan, niin olisi minun syyni. (Kerää rahat vyöliinaansa ja rientää
vasemmalle. Ovessa mennessään.) Herra pankkiiri! (Vetää oven kiinni.)
HILLERI (huomaa kortit lattialla, ottaa ne ja asettaa vierekkäin
pystyyn kuvastinta vasten ja katsoo nyökäyttäen päätään, kummastellen).
Hm!
NEITI SALMELA (tulee peräovesta; hiljaisesti). Hilleri. Siellä on
kauppaneuvoksen härkä.
HILLERI. Ei auta kuin odottaa, kunnes menee. (Istahtaa ja panee kädet
ohimoilleen.)
NEITI SALMELA heittäytyy hervottomasti istumaan sohvaan koettaen
hillitä itkuaan. Paiskautuu pitkäkseen kasvoilleen ja itkee rajusti,
mutta äänettömästi.
HILLERI (kohottaa päätään ja silmää neiti Salmelaa, asettuu entiseen
asemaansa; hetken kuluttua nousee ja menee neiti Salmelan luo). Neiti
Salmela. Puhelkaamme.
NEITI SALMELA nousee pyyhkien silmänsä.
HILLERI (katsoen aina silmiin, isällisesti). Niin teille kuin asialle,
jota ajoitte, oli parasta, että näin kävi. Uskokaa minua.
NEITI SALMELA. Minä uskon, sillä minä itse nyt tunnen ja tiedän. Mutta
mikä kauhea pettymys! (Purskahtaa itkemään.)
HILLERI. Sanoitte, ettei pettymys teitä pelota.
NEITI SALMELA. En ymmärtänyt teitä. En luullut teidän tätä
tarkoittavan.
HILLERI. Ettekä olisi uskonut, jos minä olisin sanonut teille, että hän
on ainoastaan--ruutukuningas. Huvittaako teitä nähdä sattuman leikkiä?
(Osoittaa kortteja.)
NEITI SALMELA (silmää kortteja). Herranen aika! Onko tämä unta vai
totta?
HILLERI. Elämä on unelma.
NEITI SALMELA. Minun elämäni on pahaa unta, pahaa unta, pahaa unta.
HILLERI. Kääntykää toiselle kylelle, oikealle kylellenne.
NEITI SALMELA (kuin havahtuen, katsoo pitkään Hilleriä kasvavalla
riemastuksella. Pitkä äänettömyys). Kuulkaa!
HILLERI (äänettömyyden jälkeen). No mitä?
NEITI SALMELA (painaa käsillä ohimoitaan) Minä en saa nyt kiinni
ajatuksistani. Minusta vain tuntuu, että jotakin on hullusti ollut
pitkän aikaa ja että voisi olla jollakin tavoin paljon paremmin,
niinkuin minulla on ennen ollut. (Tuttavallisesti kuin seisoisi isänsä
edessä hypelöipi molemmin käsin Hillerin takinpielustoita.) Saanko
tulla teidän luonanne käymään, teidän kotonanne puhellakseni? Ja te
annatte minulle hyviä neuvoja. Eikö niin?
HILLERI. Parhaani mukaan, hyvä neiti.
NEITI SALMELA (pyyhkäisten silmänsä, oikaiseksen). Tuntuu kuin olisin
päässyt pahasta painajaisesta.
HURMERINTA (tulee vasemmanpuolisesta ovesta, kääntyy jälkeensä
sanomaan). Kyllä, kultaseni, kyllä. Toivon löytäväni.
NEITI SALMELA (turvautuen Hilleriin). Voi, voi, hyvä Hilleri.
HILLERI (rauhoittavasti kädellään). Olkaa te aivan levollinen. (Kääntää
hänet seisomaan selin. Hurmerinnalle.) Herra tirehtööri hakee varmaan
näitä. (Antaa hänelle kortit.)
HURMERINTA (huomaa neiti Salmelan, hämillään). Oletko vielä täällä,
sinä--Eeva--?
HILLERI (Hurmerinnalle huomauttavasti). Neiti!--Neiti Salmela.
HURMERINTA. Minä en nyt puhu Hillerin kanssa!
HILLERI. Mutta minä puhun neiti Salmelan puolesta, sillä minun suuni
on--halpasempi.
HURMERINTA (Hillerille). Ahaa! Nyt minä tiedän mikä sinä olet! Musta
piru!
HILLERI. Minä olen se profeetta sohvan takaa, joka kieltäysin juomasta
herran esittämää veljenmaljaa.
HURMERINTA. Siitä hyvästä työstä minä olen ikuisesti oleva kiitollinen.
HILLERI. Mutta se ei kuitenkaan riitä takaamaan minulle
vahtimestarinvirkaani.
ROUVA DANELL (raottaen ovea). Armas! Löysitkö sinä, Armas?
HURMERINTA (menee ovelle. Neiti Salmelalle). Minä sinulle Eeva
kirjoitan ja--
HILLERI. Ja se on oleva ensimäinen runo, jonka herra tirehtööri on
kirjoittanut--pankissa.
HURMERINTA (ovella). Ja Hilleriä minä muistan.
HILLERI. Ja herra pankkiiria minä--säälin.
NEITI SALMELA. Uh! Siinähän se vasta onkin kauppaneuvoksen härkä! Mutta
kerran tulee mies, joka iskee!
HILLERI. Tulee, se on varma. Mutta pitää aina muistaa, että on niin
hävyttömän paljon niitä kaikellaisia mullikoita. Ja niitä tahtoo
sikiytyä omassakin ometassa.
TARJOILIJANEITI (tulee peräovesta). Menkää täältä pois. Tämä huone on
ylösotettu. (Huutaa taakseen ja viittoo.) David! David!
DAVID nuori, kaunis harpunsoittajapoika, tulee harppuineen peräovesta,
ja TARJOILIJANEITI asettaa hänet vasemmanpuolisen oven eteen.
NEITI SALMELA (Hillerille, viitaten poikaa). David! Sitä sattuman ivaa!
Nauraako vai itkeä?
HILLERI. Tehkää niin kuin minä: minä nauran ja itken yhtä aikaa.
NEITI SALMELA peittää nenäliinalla kasvonsa ja astuu horjahdellen
peräovesta. HILLERI seuraa.
TARJOILIJANEITI avaa vasemmanpuolisen oven.
DAVID (laulaa nenä-äänellä).
Margarita de Parete
era' a sarta d' 'e signore;
se pugneva sempe e ddete
pe penzare a Salvatore!
Margari,
'e perzo a Salvatore!
Margari,
Ma l' ommo è cacciatore!
Margari,
Nun ce aje corpa tu!
Chello ch' è fatto è fatto;
nun ne parlammo cchiù!
TARJOILIJANEITI kädet ristissä, pää kallellaan ja suu hymyssä seisoo
kuunnellen laulua.
Esirippu.