Hän sanoi hyvin hiljaa: »Anna minulle anteeksi, pienokaiseni, anna
minulle anteeksi...»
* * * * *
Voi, äänettömyys aloittaa jälleen kirkunansa, naurunsa ja kauhean
irvistyksensä, joka osoittaa minua sormellaan.
Miksi etsisin merkitystä Pascalin sanoista? Ei mikään elä, ei mikään
ole totta, eikä millään ole merkitystä... Naurakaamme... huutakaamme
naurusta... ja nukkukaamme!
Minulla on suussani sapen ja kauhun maku... Ei voi siis kuolla
vihankaunaan ja katkeruuteen?
* * * * *
En voi enää koskaan itkeä; olen liiaksi näännyksissä. Suoneni ovat
tyhjät ja surkastuneet, eikä sielullani ole enää ääntä...
Pascal on mennyt alakertaan päivälliselle. Hän jatkaa elämän eleitä.
* * * * *
Järjestä hiuksesi, Marceline. Huuhtele kasvosi. Purista kiinni huulesi
ja kätesi. Astu alas portaita, joiden yli tahdoit hypätä, syöksyäksesi
ystäväsi syliin.
Avaa ovi. Miehesi ja lapsesi ovat siellä. Lausu sana selitykseksi.
Hymyile pienokaisillesi. Istuudu tyhjälle paikalle lampun alle... Ah,
kyllä... perhepiirit ovat suljettuja... niitä ei voi murtaa... niiden
veri vuotaisi kuiviin...
Tiedustele päivän kuulumisia. Käänny ystävällisesti Pascalin puoleen,
joka on vieraasi. Vastaa miehellesi; hän puhuu sinulle ja katsoo sinuun.
Jatka, Marceline, jatka elämän eleitä...