Tänä aamuna Nicolas tuli. Menin alakertaan. Katselimme toisiamme ääneti.
Hän sanoi minulle:
»Sinä et siis tullut.»
Sanoin:
»En tullut.»
Hän virkkoi:
»Miksi teit näin? Miksi kirjoitit minulle näin? Mitä olen sinulle
tehnyt, koska näin teit?»
Hän sanoi minulle:
»Olet antanut minun kärsiä liian paljon. Luulen, etten rakastakaan
sinua enää.»
Hän virkkoi vielä:
»Miksi et tullut?»
Silloin hän alkoi vavista, ja hänen kasvonsa lähenivät vääristyneinä,
kova ilme leukapielissä. Hän sanoi minulle:
»Miksi et tullut? Sano! Miksi et tullut? Miksi et tullut?»
Hän tarttui rajusti kyynärpäihini, samaan tapaan kuin Maxime...
Huusin. Riistäydyin irti hänestä. Huusin:
»Päästä minut! Päästä minut! En salli sinun enää koskea minuun.»
Hän päästi minut heti, ikäänkuin huutoni olisi polttanut häntä, sillä
se oli vaistomainen hätähuuto, joka lävistää ihmisen sisimpään asti.
Nicolasin kasvoista loisti jotakin sellaista, mikä tällä hetkellä toi
mieleeni sen vaikutelman, että hän oli kaikkien miesten kokonaisuus ja
että hän oli kokenut kaikki maailman alusta asti. Mutta hän ei tiennyt,
mitä hän nyt koki, vaan kysyi:
»Mikä sinun on? Mikä sinun on oikein? Mitä on tapahtunut eilisen
jälkeen?»
Olin vielä syvästi järkkynyt siitä, että hän oli koskenut minuun, ja
sanoin:
»Mene pois! Mene pois! Mene pois!»
Hän kysyi minulta, mikä minun oli, ja vielä kerran, mikä minun
oli, ja pyysi lukemattomia kertoja selittämään. Ja silloin tunsin
sieluuni kohoavan kauhistuttavan tylyyden, joka myrkytti minut; minua
halutti murskata Nicolas ja panna hänet kärsimään huojentaakseni
omaa tuskaani ja saadakseni valumaan pois sen myrkyn, jonka hän oli
minuun istuttanut. Hän kysyi minulta, oliko mahdollista, etten enää
rakastanut häntä, koska olin näin menetellyt häntä kohtaan, ja minä
vastasin, etten häntä enää rakastanut, että kaikki oli lopussa, etten
häntä hiukkaakaan enää rakastanut, vaan että olin erehtynyt ja että
hänen täytyi mennä. Ja hän uskoi, koska hän rakasti minua ja koska
rakastaessaan uskoo kaikki, mikä tuottaa tuskaa. Hän sanoi, että minä
olin kauhea nainen ja että huonoinkin nainen oli minua parempi. Ja minä
vastasin, että se oli mahdollista ja minulle muuten yhdentekevää ja
että joka tapauksessa olin parempi kuin hän, joka oli houkutellut minut
rakastamaan itseään vasten tahtoani. Ja sitten aloin hänelle purkaa
hirveitä ja loukkaavia sanoja, joita suuni oli tulvillaan. Hän katseli
minua ällistyksen ja vihan ilme silmissään, ja me olimme kuin kaksi
huumaantunutta ja toisiaan vastaan rynnistävää vihollista.
Sitten Nicolasin koko viha äkkiä lauhtui. Hän pyysi minulta anteeksi,
ikäänkuin vain hän olisi tämän pahan syy. Hän surkutteli minua ja puhui
hyvän aikaa säälivästi. Näin hänen kasvonsa olevan täynnä sääliä ja
rakkautta, rukoilevan kärsimysten kouristamina ja kärsivän vieläkin
enemmän minun kärsimyksestäni kuin omastaan.
Se oli kauheampaa kuin mikään muu; pyytämällä pyysin häntä menemään
pois ja vaikeroin, että olin todellakin erehtynyt ja etten voinut häntä
rakastaa. Rukoilin häntä, ettei hän minua enää pakottaisi toistamaan
tätä kaikkea ja että hän säälisi minua... Sanoin hänelle myöskin,
että tunsin katumusta ja tuskaa ja että pyysin häneltä anteeksi; se
pani hänet nauramaan raa'asti kasvojen väristessä, ikäänkuin kaikki
veri vietäisi sinne ihon alla. Hän jupisi ivallisia ja ilkeitä sanoja
nykäyksittäin, ikäänkuin olisi huutanut; sitten hän painoi päänsä
käsiensä väliin ja huokaili. Ensi kertaa kuulin nyt miehen huokailevan
ja toistin:
»Mene pois! Mene pois! Mene pois!» Hädissäni takerruin näihin sanoihin
kuin hukkuva takertuu lautaan, jonka pitäisi hänet pelastaa, sillä
tunsin, että minut oli kokonaan saanut valtaansa tämä sääli, joka
raateli minua sisimmässäni. Tunsin, että juuri olin selittämäisilläni
rakastavani häntä enemmän kuin koskaan ennen; tunsin, että jos hän
tämän tietäisi, mikään ei enää erottaisi Nicolasia minusta...
Puristin nyrkkini ja hampaani yhteen ja sanoin, että eilisen jälkeen
olin paljon miettinyt asioita ja että olin päässyt tunteistani
selvälle. Olin käsittänyt, etten rakastanutkaan häntä kylliksi; pyysin
häneltä anteeksi, että olin pettänyt häntä ja itseäni; pyytämällä
pyysin ja rukoilin häntä lähtemään; valheet puristautuivat huulilleni.
Nicolas ei tahtonut minua enää uskoa; hän muistutti mieleeni koko
menneisyytemme, ihmeellisen kesämme ja sen, mitä hänelle olin sanonut,
kirjoittanut ja luvannut.
Painoin pääni alas ja vastasin, että olin erehtynyt. Nicolas ojentautui
suoraksi, kasvot vihasta ja ylpeydestä leimuavina, ja sanoi, että se
oli hyvä, ettei hän halunnut enää olla vastuksena ja kiusana tielläni
ja että hän lähtisi eikä minua enää näkisi, vaan koettaisi minut
unohtaa, toivoen siinä kenties kerran onnistuvansakin. Sanoin ikäänkuin
koristen:
»Kyllä...kyllä... koeta unohtaa minut...»
Hän sanoi suuttuneena:
»Kyllä minä unohdan sinut. Unohdan kyllä.»
Hän sanoi vielä:
»Minä menen pois. Menen pois. Menen pois.»
Mutta hän ei lähtenytkään. Hänen kasvonsa tulvahtivat täyteen hehkua ja
kiihkoa, ja hän alkoi rukoilla, sanoen hourailevalla äänellä:
»Rakkaani... rakkaani... pyydän sinulta... pyydän sinulta... palaa
luokseni...»
Näin Nicolasin käsien tulevan vapisevina minua kohti ja niiden olevan
valmiina laskeutumaan ja sulkeutumaan ympärilleni. Tunsin sydämessäni
kohoavan saman kiihkon ja kaipauksen, ja se työnsi minua niitä kohti,
ja silloin käsitin olevani hukassa. Huumasin itseni kuumeisella
vimmallani ammentaakseni siitä uusia voimia ja huusin, riistäydyin
hänestä irti ja sanoin: »En, en, en!»
Nicolas rauhoittui äkkiä tästä melusta, pani käsivartensa ristiin ja
katseli minua. Hän katsoi minua pitkään ja sanoi:
»Se on siis totta, Marceline. Sinä olet kyllästynyt minuun. Tahdot,
että poistun. Sano minulle: en rakasta sinua enää, olen erehtynyt, en
tahdo tätä ristiriitaa elämääni, vaan olen leikitellyt kanssasi; nyt
on kaikki lopussa; mene pois! Sano se omalla suullasi, sillä, jonka
annoit minulle suudeltavaksi eräänä iltana, kun sanoit, ettei mikään
muu merkinnyt mitään kuin minä. Sano minulle: en rakasta sinua enää...
Silloin menen pois. Enkä tule koskaan takaisin.»
Nicolas näytti hyvin rauhalliselta ja täysin itsensä herralta, koska
hän puhui selvästi ja hiljaisella äänellä; minuunkin se vaikutti,
enkä tajunnut, että hän oli järjiltään... että me molemmat olimme
järjiltämme.
Vastasin samalla selvällä ja hiljaisella äänellä, joka soi korvissani
huumaustilani lävitse:
»Ei, en rakasta sinua enää. Pyydän siis sinulta anteeksi. En rakasta
sinua enää. Niin on asia.»
Niin olikin asian laita. Sillä sellainen kylmyys jähmetytti sydäntäni,
että olin tunteeton ja halusin vain kiihkeästi nähdä Nicolasin
lähtevän, voidakseni sulkea silmäni ja olla ajattelematta mitään.
Kun sanani yksitellen putosivat väliimme, särkyi jotakin suunnattoman
suurta ja näkymätöntä; kuulin sen ääneti rämisevän.
Nicolas säpsähti vain hiukan. Hänen leukapielensä kovenivat, ja hänen
kasvonsa jähmettyivät kokonaan.
Hän sanoi vain:
»Hyvä on.»
Hän painoi päänsä alas, ikäänkuin miettisi jotakin vakavaa, pulmallista
ja ikävää asiaa.
»Naiset ovat kuten te...» aloitti hän, mutta sitten hän keskeytti ja
sanoi:
»Mutta mitä kannattaa puhua? Mitä se hyödyttäisi?»
Tästä välillemme kaivetusta kuilusta henki julma ja myrkyllinen kylmyys?
Mistä tulikaan tämä Nicolasin ääni, joka oli näin katkera ja kylmä.
»No niin», sanoi Nicolas.
Hän mietiskeli vielä tarkkaavaisen ja kovan näköisenä. Sitten hän
kohotti päänsä. Synnynnäinen aatelismies suoristi hänessä itsensä
loukkaantuneena tämän porvarisnaisen edessä, joka oli kehdannut
tuottaa hänelle kärsimyksiä...
Hän lausui hitaasti, kohteliaalla ja kopealla äänellä, erottaen sanat
toisistaan:
»Jos ensi kesänä joskus kohtaamme toisemme, toivon, ettette pahastu,
kun tapaatte minut tiellänne. Koetan parastani, että pelastuisitte
sellaiselta kiusalta.»
Painoin pääni alas, vastaten, että se tosiaankin oli onnetonta, mutta
että minäkin kaikin mokomin välttäisin tilaisuutta häntä tavata.
Tämän keskustelun katkeroittavan jokapäiväisyyden ohessa herätti
muistelemamme kesä ja uusi uhkaava kesä meissä outoa kauhua, ikäänkuin
kavala ja peloittava sfinksi.
Nicolas sanoi vielä:
»No niin. Hyvästi, Marceline.»
Vastasin:
»Hyvästi, Nicolas.»
Laskiessaan kätensä oven rivalle hän kääntyi takaisin, sanoen:
»Marceline, kenties te jonakin päivänä sanotte minulle totuuden. Olen
näet varma siitä, että valehtelette.»
Vastasin:
»Ah, Nicolas, totuus... totuus... totuutta ei voi koskaan selittää...
se saadaan kokea... Sanon siis teille: minä en rakasta sinua enää.
Menkää nyt, Nicolas, menkää...»
Nicolas odotti hetkisen, lähestyen askeleen. Minut valtasi
eläimellinen, mieletön toivo, että hän lähestyisi vielä ja enemmän ja
sitten kokonaan...
Kun en kohottanut silmiäni jähmettyneissä kasvoissani, sanoi hän:
»Olette tuottanut minulle hirvittävän tuskan lempeydellänne ja sielunne
hienoudella...»
Tällä kertaa hän avasi oven ja lähti.
Raskaan ulko-oven puolisko paukahti kiinni.
Nicolas oli poissa.