Christine kutsuu minua. Syynä siihen, että niin usein käyn Saulnayessa,
on se, että Christine kutsuu minua sinne. Hän on heikko ja yksinäinen.
Hän sanoo pitävänsä keveästä käynnistäni ja siitä, että rauhalliset
silmäni ovat hänen ympärillään.
Christinen huone, verhojen karttuuni, panelin tumma vernissa, suuri
vuode hoikan ristiinnaulitunkuvan alapuolella, joka on läpikuultava ja
tuskasta riutuva...
Hän puhuu minulle kärsimyksistään. Kuuntelen melkein hartaana. Minusta
tuntuu, että hänen sanoissaan on katkeranmakuinen viehätysvoima.
Kaikessa, mikä koskee Saulnayen linnaa, on minun silmissäni katkera
viehätys.
»Täällä on niin ikävää», virkkaa Christine surumielisyyden
kyllästyttämänä.
Nicolas tulee usein vierailulle vaimonsa luo. Hän tuo mukanaan
puutarhasta raikasta, tuulen pieksemää henkäystä.
Valitellen Christine kuvailee loppumattomiin päivän vaivoja, katsellen
meitä kumpaakin vuoron perään, hyvillään tästä hänen tuskilleen
osoitetusta harrastuksesta ja myötätunnosta.
Toisinaan Nicolasin ja minun katseeni yhtyvät salaa ja erkanevat,
ikäänkuin janoiset huulet lähestyisivät kiellettyä maljaa ja sitten
loittonisivat siitä.
Kun illalla poistun, täytyy mennä hallin lävitse ja tavata Nicolas...
Nurmikenttien takana taivas on vedenvihreä ja malvanvärinen ja
ympärillämme laskeutuu varjo hiljalleen.
»Hyvää yötä, Nicolas.»
»Hyvää yötä, ystäväni.»
Hiljaisuudesta, vuorokauden ajasta, Nicolasin läsnäolosta kohoaa
tukahtunut ja mykkä kaiho, jota juon pitkin siemauksin.
Kestääköhän tätä sekunninkaan verran? Vai kuluuko siihen minuutteja?
* * * * *
Ilta avaa ikäänkuin suunnattoman hautakammion sieluuni. Päivä on
saavuttanut loisteensa huippukohdan.