Nyt pinnan tuhkaa oon,
lien ennen ollut syvä.
Ma synnyin pimentoon,
miss' ainaisen ma kuulin merten pauhun,
maan pohjapätsin vapisevan jylyn,
näin kadotuksen kurimoiden kauhun
ja elementtein riehumisen tylyn.
Mun silloin oli hyvä...
Nyt ikävästä aava somer soi.
En heelmää tehdä enkä kuolla voi!
Ma turha tomujyvä.
elämän erämaan.
oon vanhain valtavetten jättömaata,
on luomistuli kerran mua nuollut;
siks' en voi koskaan riehumasta laata.
Vaikk' oonkin hiekkasiru tyhjä, kuollut,
siit' tuli, vesi käyvät taistoaan,
nuo periviholliset: jää ja helle.
Vaikk' olevaisen tunnen turhuuden
päin korkeutta tuuless' suhisen
tai hehkun niinkuin laava uomassaan,
ain' uupuin mykkänä maan sydämelle...
Tää ajast' aikaan kohtaloni on
tää turha taisto, kaipuu rauhaton.
Mull' ikuinen on suru suurempaan.