Kuin voittajat me oltiin maailman,
silmästä silmään näimme Jumalan.
Ei tuskaa tuimempaa kuin kurjuudessa
autuutta muistaa ajan armahan!
Nyt elon mierolaiset polot oomme,
ei ykskään tähti paista kohtaloomme;
vain murhe kylvää orjaruusujaan
syksyisen synkkään sydänkammioomme.
Nyt oomme varjoja vain varjostaan,
jotk' omaa orpouttaan suremaan
yö suuri ijäisyyden rantamalla
elämän hiekkaan heittää aukeaan.
Nyt yksin, outoina me harhailemme;
lyhdystä sydämen on säkenemme
pois tuuliin kirvonnut, ja toistamme
me etsimme, mut enää löydä emme.
Jos virsi tää sun jostain tavoittaa,
yhdessä rukoilkaamme Jumalaa,
kohtalotoverini, että meitä,
varjonsa varjoja Hän armahtaa!