Meri meuruaa valtavin telmein
ja ryskyen murtuu jää!
Kevätlaakson virtanen kelmein
koruvaipan saa vesihelmein.
_Meit'_ ykskään ei kuule, ei nää.
Muut nyyhkivät kyynelöiden,
kun kaatuvi onnen puu,
muut laulavat lempeä öiden
tai mainetta sankaritöiden,
mut mykkä on meidän suu.
Muut sukua uljasta siittää,
muut kotihin armahan vie,
muut kyntää, kylvää ja niittää;
meille korvessa taivalta riittää
ja päättymätön se on tie.
Ei aukene töllin, ei hovin
ovi sille, ken kohtalon saa
olla Jumalan ruoska kovin.
Vain joskus lyhkäsin tovin
meille aurinko pilkahtaa.
Me kannamme vait'olon valaa.
Keit? oomme, tiedä ei ken.
Vain vaieten, syvällä, salaa
suur' rakkautemme palaa
vuoks veljien ihmisten.
Vähin uuvumme hankihin erin.
Jos ken kävis meit' etsimään,
vain kukkasen kalpehin terin,
jalan jäljen painetun verin
hän löytäis reunalta jään.