Aamu kirkas Karjalassa,
tuores kesäheinän tuoksu,
päivän kehrä nousemassa,
vilisevä virran juoksu;
purret virran vettä viiltää,
hopeaiset hunnut huljuu,
kastehiset lehdot kiiltää,
suvannolla joutsen suljuu.
Palaa Hurtta matkaltansa
Repolasta rikkahasta,
saattajana salon kansa;
palaa rajan katsonnasta.
Seuraa immet Kuudanlahden,
poiat Porajärven takaa
täyteiseltä purren kahden;
kolmannessa Hurtta makaa.
Vaikka valtakunnat taistaa,
Karjalassa, kahden puolen
rajaa, rauhan päivä paistaa;
tuo on heelmä pappein huolen
Käräjill' on kansan nähden
rauhan kirja rakennettu,
luotu alla Luojan tähden,
valamiehin vahvistettu.
Mukavasti Hurtta loikoo,
taskumatistansa maistaa,
jäsenensä jäykät oikoo;
syvyys päilyy, päivä paistaa.
Viime yö, ei lämmin liian,
nukuttihin nuotiolla,
noustiin lauluun sinipiian;
nyt on Hurtan hyvä olla.
Pajariksi parhaimmaksi
häntä rajakansa sanoi,
löysi vallan laatuisaksi,
viipymähän vieraan anoi;
kunne tuli, oli tuttu,
kussa istui, piiraat tuotiin,
kannel kaikui, kiersi juttu,
koashat syötiin, voashat juotiin.
Noita muistelee nyt Hurtta,
hymyyn partahuuli kiertyy.
Hei, jo koski nielee purtta,
mäkiseksi virta viertyy,
vaahto varppehille loiskaa,
pärske yli päänkin hipuu,
lehdot huiskaa, rannat roiskaa--
taasen tyyneen purret lipuu.
Rallatellaan rattoisasti,
kiertää juttu ynnä kasku,
kuuluu kumu kyliin asti,
nähdään Hurtan koskenlasku;
seisoo neiet rantamalla,
poiat hiekkaa pitkin piukoo,
törmälläpä, talon alla,
hieho yksinäinen siukoo.
Tarinoidaan venehissä,
hyvin kertoo karjalainen:
»Tuoss' on sotasaari, missä
yönsä nukkui Laurikainen.--
Tuoss' on piilopirtin tähteet,
tuolla metsäkitkun seinä.--
Tässä läikkyi hurmelähteet;
tulisijat peittää heinä.»
Tarinoidaan taisteloita.
Vanhain posket puuntelevat;
muista eivät nuoret noita,
kummastellen kuuntelevat.
Valitellaan vainon öitä,
muistellahan vanhaa aikaa,
muinahisten miesten töitä;
vihdoin Vornan virsi kaikaa: