Kapinoitsija

Eipä voisi juuri keksiä keinotekoisempaa tutkimuksen esinettä kuin:

mikä oli Toivolan Juhan suhde siihen kansallisten kärsimysten jaksoon,

joka tunnetaan nimellä sortovuodet. Toivolan Juhan kärsimykset

eivät siihen aikaan olleet juuri entistään kummempia eikä hän siinä

maailmassa, jossa hän liikkui, muuallakaan nähnyt mitään erinomaisia

kärsimyksiä. Talon isäntä nyt ainakaan ei kärsinyt, sillä hän

vaurastui vaurastumistaan; hänen karjakantansa kohosi noina vuosina

kahdestatoista lypsävästä kahdeksaantoista ja hevosten lukukin

lisääntyi kahdella. Hänen suhteensa miehiin oli tullut suljetummaksi ja

samalla äreämmäksi -- patruunimaiseksi, kuten miehet sanoivat.

Ei isäntä kärsinyt, eikä sanottavammin Juhakaan. Alkoi kyllä juuri

niihin aikoihin ikäänkuin kuultaa läpi hänen asemansa epävarmuus;

hänellä kun ei ollut kontrahtia ja talon paras metsämaa ympäröi

hänen tiluksiaan. Mutta eräitä huojennuksiakin oli. Työpäivä oli

lyhentynyt viisitoistatuntisesta kaksitoistatuntiseen ja itse työnteko

muuttunut paljon laimeammaksi; entinen käsin kierrettävä puimakone

oli ensin muuttunut hevoskierroksi ja lopulta höyrykierroksi, ja

viikatetta tarvittiin talossa enää vain sarkojen päitä aukoessa. Tosin

eräs koneista, separaattori, myös laimensi ruokapöydän sisällystä

loihtimalla entisen vahvan piimän "kurnaaliksi" ja entisen kotoisen

voin tympeäksi "kasvis"-voiksi, jota väen kesken leikillisesti

kutsuttiin kukkaseksi.

Juhan tapainen väki ei parhaalla tahdollaankaan olisi päässyt

selville, mikä Suomen "kansan" asemassa nyt yhtäkkiä olisi ollut niin

erinomaisen synkkää. Kun talolliset selvästi yhä vain pullistuivat

eikä pitäjän herroissakaan näkynyt mitään köyhtymisen eikä laihtumisen

merkkejä, niin oli alhaiselle kansalle käsittämätön se hätä ja

hämminki, joka sielläpäin vallitsi. -- Taitaa olla niitten virat

jollakin lailla vaarassa. Pantiin toimeen kotikouluja ja ne olivat

kyllä hauskoja. Siellä istui ikämiehiä, jotka osoittivat huomattavaa

lahjakkuutta Europan kartan oppimisessa, mutta oli semmoisia

poikasiakin, jotka tirskuivat tyttöjen kanssa, kun nuori vaalea

maisteri poru silmässä esitteli "isänmaan" historiaa. Pian kotikoulut

sitten kuivivatkin kokoon, mutta monet aivot olivat siellä saaneet

kelpo sysäyksen ja alkoivat sen jälkeen aprikoida yhtä ja toista.

Juha ei kuulunut edes niihin, joihin kotikoulut vaikuttivat. Kyllä

hänkin niistä juuri jotakin vihiä sai -- omassa kylässäkin oli yksi

koulu -- mutta hänen tajunnassaan ne saivat saman värin kuin monet

muutkin tämänaikaiset ilmiöt ja esitelmät, joitten kaikkien pohjalla,

olkoot vaikka kuinka ovelasti järjestetyt, kumminkin aina piili se

yksi ja ainoa: rahan kieruaminen. Juha oli vakuutettu siitä, että

kotikouluissakin lopulta jonkinlaiset "piljetit" oli lunastettava --

milläs semmoiset maisterit simsettiänsä tärkkäyttäisivät. Ja hän tunsi

hiljaista itsekylläisyyttä todetessaan, ettei hän milloinkaan ollut

semmoisiin mielitellyt, itseään nenästä vedättänyt. Eihän hän kylläkään

ollut osannut varoihinsa päästä, mutta niin lapsellinen hän ei sentään

koskaan ollut, että olisi mennyt piljettejä ostelemaan.

Tämä oli Toivolan Juhan suhde sortovuosien isänmaallisuuteen; tuntuu

todellakin keinotekoiselta siitä ollenkaan puhua. Se oli jotain

semmoista kuin kirkonkylän nuorison-"yhtiöt", joka kanssa omalla

tavallaan kierusi rahaa hervottomilta renkipojilta ja piikatytöiltä.

Näin ollen jäi myös ensimmäinen iso-lakko häneltä vallan elämättä ja

koko sen sisällys täysin käsittämättä. Kuulihan hän sen tapauksista

puhuttavan -- mihin siitä olisi korvansa pannut? -- mutta niissä

puheissa oli Juhalle jotakin ärsyttävää. Että semmoisen homman

perustana oli jotain kierää, siitä oli Juha vakuutettu, ja ne sanat,

jotka Rinne sanoi suurlakon jälkeen, jäivät pysyvästi hänen mieleensä.

Rinne sanoi: "työväki kuurasi herrojen napit".

Saavuttamalleen äänioikeudelle ei Juha antanut sen suurempaa arvoa

eikä ensimmäisissä vaaleissa äänestänytkään. Niihin aikoihin oli

hänen yksityinen elämänsä juuri vaikeimmillaan, vuotta ennen

kuolemantapauksia. -- Harrastakoot ne, joitten asiat ovat paremmalla

kannalla. Ei niistä kumminkaan leipä lisäänny.

Suurlakon jälkeenhän työväenliike pääsi Suomessa suureen vauhtiin;

innokkaat agitaattorit lähtivät liikkeelle, yhdistyksiä perustettiin

ja sanomalehdet liehtoivat. Kolme vuotta suurlakon jälkeen tiedettiin

Toivolan Juhakin jo selväksi "temokraatiksi" ja niin kai hän olikin,

mutta -- niin uskomattomalta kuin se kuuluukin -- ei suurlakko, eivät

agitaattorit eivätkä sanomalehdet olleet siihen asiaan hiventäkään

vaikuttaneet; ne eivät pystyneet tasatukkaiseen, kaljupäiseen Juhaan.

Hän ei viitsinyt etäisestä asumuksestaan lähteä tallustelemaan

agitaattorien kokouksiin. Sanomalehti hänelle tuli ja ensimmältä hän

sitä lueskelikin, umpimähkään nylkemisjuttuja ja naimailmoituksia,

mutta Hiltun kuoleman jälkeen hän ei enää niitä viitsinyt tavailla;

eikä hän koskaan ollut semmoisille taruille pannut täyttä arvoa.

Sinä päivänä jona Hiltun kuoleman sanoma oli saapunut, ei Juha ehtoolla

sänkyyn mentyänsä heti saanut unta. Ensin hän muisteli Hiltun lähtöä ja

omaa osuuttaan siihen -- itse kuolemantapaus ei juuri hänen ajatustaan

askaroittanut. Himmeä kuuvalo täytti pirtin, Lempin ja Martin hento

hengitys kuului. Tämmöisenä hetkenä, kun ajan ja paikallisuuden

vaikutus heikkenee, tekevät laihemmatkin aivot hyvin kevyesti laajoja

katselmuksia. Kuudennellakymmenellä oleva töllin äijä, jolta vaimo ja

lapsia on kuollut, tulee pakosta ajatelleeksi myös omaa kuolemaansa

ja ennen kaikkea jäljelläolevaa elämäänsä. Tunti kuluu tunnin

jälkeen, mies laskee mällin pois ja ottaa sen taas takaisin, nousee

juomaan ja oikaisee taas sänkyynsä. On niinkuin makaisi tuulisessa

autiossa huoneessa; uni ei tule. Nuo kaksi lasta noin nukkuvina tässä

hiljaisuudessa ovat hänelle hirvittävän vieraat; ne ovat semmoisia

lapsia, jotka ovat tulleet maailmaan sattumalta, joiden syntymisestä ei

ole iloittu; jotka äiti pois mennessään on tänne jättänyt.

Kun töllin äijällä on vaimo, vaikka huonokin, ja kasvavia lapsia,

toisin sanoen perhe ja "huusholli", niin saa hänen taakkansa olla

kuinka raskas tahansa, hänen elämänsä on kumminkin täyttä sitkeätä

elämistä, tasaista, köyhää ja ajatuksetonta. Hän ikäänkuin laskee

taakkansa maahan eikä yritäkään sitä sen kauemmaksi. Ja niin kuluu

vuosia. Mutta sitten se tulee se uneton yö, jona hän huomaa ettei

hänellä enää ole edes taakkaa. Kuolema on viime aikoina runsaalla

kädellä jakanut huojennusta. Mutta nyt tuleekin huojennus taakaksi. On

tyhjyys, kolea vapautumisen tuoma tyhjyys, johon _pakkoajatukset_ omin

valloin virtailevat; ja sellainen on tottumattomalle tukala vaiva. Kun

huushollin suuri tunne on poissa, tulee lukemattomien sivuasioitten

huono tila alastomammin näkyviin. Tulivathan ne huonot asiat kyllä

ennenkin mieleen etäämmällä yksin kulkiessa, mutta kaikkien niitten

yläpuolella oli se mitä siellä kotona oli: vaimo, lapset, lehmä,

sanalla sanoen huusholli. Se oli semmoinen olemisen ja elämisen keskus,

jota eivät mitkään huonot asiat voineet olemattomaksi tehdä. Siihen

kurjaan seikkaan kaikki perheen jäsenet tiedottomasti turvautuivat;

siihen kuului silloin Jumalakin. Nyt ei ole sitä elämän keskusta,

laakea muu-maailma on noussut minän tasalle; nuo kaksi nukkuvaa lasta

ovat niinkuin tiellä, sivuasioista on tullut pääasioita.

Juhan yöllisen mielialan pohjalla liikkuu jo tiedoton kaipaus muitten

pariin. Tämä autio pirtti ei enää tunnu kodolta, tänne ei enää koskaan

palaa Hiltukaan...

Niin aletaan Toivolan Juhassa näihin aikoihin huomata semmoinen uusi

piirre, että hän viivyttelee kylässä, poikkee tuttuihin asumuksiin,

istuu ja puhua paasaa tuntikausia. Hän arvostelee tämän maailman

olikkeita, ääni tulee kimeäksi, melkein vihaiseksi. Esityksellä on

kauttaaltaan semmoinen sävy, että hän on sen itse niin tutkinut

ja harkinnut, ei hän ole mikään semmoinen tavallinen temokraatti,

jommoisia muut miehet ovat. Puheesta kuuluu vielä joskus semmoisetkin

sanat, että "niinkuin Vapahtaja sanoo" --

-- Vanha Toivola taas profeteerasi puolen päivää, sanovat akat hänen

lähdettyään.

Semmoisen pitkän paasauksen jälkeen on Juhalle kotiinpaluu entistä

kolkompaa. Metsäteitä mennessään hänestä tuntuu, niinkuin hänellä

olisi noitten vieraitten ihmisten asioita ajettavanaan, niinkuin olisi

antautunut johonkin pitkälliseen toimeen niitten hyväksi. Se tunne

tympäisee, sillä hänen perusluontonsahan ei ole milloinkaan rakastanut

ihmisiä. Hän on niitä sietänyt, sillä hänen on ollut niitä siedettävä

hamasta lapsuudesta. Mutta milloinkaan eivät ihmiset -- semmoisena

kokonaisuutena kuin ne tätä maailmaa asuvat -- ole hänelle ehjästi

mitään hyvää suoneet, eivät köyhät eivätkä rikkaat.

Oikeastaan on siis minkäänlaisen aatteen (Juha sanoo: aarteen)

harrastaminen Juhalle luonnon vastaista. Mutta luonnossa on

ristiriitaisia voimia ja jokin semmoinen peruuttamaton, sattuneisiin

tapahtumiin nojautuva voima ajaa hänet nyt tätä "temokraatin aarretta"

asumuksissa paasaamaan. Se voima ikäänkuin seisoo jossain rinnatusten

sen tosiasian kanssa, että kotona on koleata eikä enää voi lämmetä.

Hänen täytyy jankuttaa ihmisille jotakin. Ei hän näissä aatteellisissa

keskusteluissaan milloinkaan ole täysin yksimielinen kenenkään kanssa.

Vaikka hänelle sanoisi kuinka selvän temokraattisen tosiasian, niin

ei hän siihen nyökkää, vaan on hänen siihen keksittävä jotakin, usein

sangen hämäriä perusteluja, joita toinen ei ole käsittänyt, vaikka

onkin löyhästi lausunut tosiasian. Vanhan Toivolan täytyy saada

"profeteerata".

Ja hän "profeteeraa", ikäänkuin polkee yksillä jalan sijoilla, monina

vuosina, joina suomalainen työväenliike nuorien tärkkikauluksisten

etumiestensä ajamana edistyy ja kehittyy. Nuo tärkkikaulaiset ovat

hänelle vieraita, melkein vastenmielisiä, sillä hän ei pääse siitä

vanhasta epäluulosta, että ne ainakin jonkun verran kieruavat rahaa

myös omaan pussiinsa. Joku tärkkikaulainen taas, jos sattuu Juhan

paasausta kuulemaan, katselee häntä tylsin, vaivautunein ilmein. Niin

kuluvat vuodet.

Kunnes tuli maailmaan se suuri sota, jonka kärsimysten kautta

ihmiskunnan oli käytävä kahdennenkymmenennen vuosisadan tehtäviä

toteuttamaan. Ihmiset, jotka olivat perineet yhdeksännentoista

vuosisadan sielun, istuivat loppukesän iltoina sanomalehtiensä ääressä

koettaen arvella, mikä puoli tässä nyt voittaa ja eläen siinä uskossa,

että sitten sitä taas jatketaan niinkuin ennenkin; on hauska elää

tämmöinen maailmansensatsioni. He uskoivat sodan loppuvan ensimmäiseksi

jouluksi, mutta kun se ei loppunut vielä toiseksikaan, niin he alkoivat

tuntea ahdistusta, sillä he tiedottomasti aavistivat, että tästä

ei ollenkaan päästäkään aseellisella voitolla, vaan on sen jälkeen

edessä jokin pitkällisempi piina. Jatkuva aseitten kalske muodostui

tällöin niinkuin armon ajaksi ja tuli ilmi sellainen uskomaton seikka,

että ihmiset hirvittävän teurastuksen aikana olivat vähemmän vakavia

kuin rauhan oloissa, he elivät vedenpaisumuksen aikana niinkuin

heidän ennen sanottiin eläneen sen edellä. Ne aatteet ja ihanteet,

joita viime vuosisadan jälkipuolisko oli afääriensä lomassa kokoon

näperrellyt, osoittautuivat olevan paperia ja mustetta. Sääli oli

nähdä ikämiehiä istumassa romahtaneiden ihanteittensa ääressä, sääli

sen vuoksi, että he todellakin näyttivät niihin uskoneen. Nuoriso oli

onnellisempaa, sillä se ei ollut aikaakaan niihin enää uskonut. Se

kuljeskeli maanteillä ja tanssi yhdistyksissään ja muutamat hävisivät

salaperäisellä tavalla. Yleensä elettiin päivästä toiseen.

Kunnes idässä romahti. Siinä romahduksessa oli monelle suomalaiselle,

kaikessa hiljaisuudessa, pettymyksen ilkeä sivumaku. Mitäs nyt

tehdään, kun tähän asti oli tehty afäärejä ja vallitöitä? Hiukan

toivuttuaan riensi kansa osoittamaan, että se oli erinomaisen

uskollinen valtakunnan kokonaisuudelle. Uskollisuuden merkiksi

saatiin ja annettiin erinäisiä suuteloita ja allekirjoituksia,

joita vastaan ei muistutuksia tehty, vaikka sananvapaus vallitsi.

Valitettiin salaperäisesti kadonneita nuorukaisia, joiden teko

Suomenkin perustuslakien mukaan oli maanpetos. Tätä uskollisuutta kesti

bolshevikkien esiintymiseen asti, joka ensin oli valtiorikos, mutta

muuttui sitten tunnustetuksi valtioteoksi. Siihen aikaan alettiin

Suomessa yleisemmin puhua itsenäisyysmiehistä...

Siellä syvyydessään eräässä Suomenmaan kohdassa elää vielä Toivolan

Juhakin; onpa hän tällä hetkellä varsin kiinteästi tekemässä

kansallensa historiaa.

On ihana aamu toukokuun lopussa, maa ja maan kasvut tuoksuvat, siellä

täällä ojanteissa näkyy keltaista väriä. Toivolan Juhan karvaisista

kasvoista kiiluvat pienet silmät virkeinä ja touhukkaina, kun hän

lämmenneestä korvestansa lähestyy kylän maita. Hän on nuorekkaamman

näköinen kuin kymmenen vuotta takaperin, elämä tuntuu turvalliselta

näin kesää vastaan -- ja muutenkin. On hauska taas mennä aukeille

maille koko päiväksi. Hän ei mene nyt päivätöihin, vaan Rinnelle.

Kävi niin tässä aikaisemmin keväällä, että Juha sattui olemaan kirkolla

juuri sinä päivänä, jona vallankumoussankarien hautajaisia vietettiin.

Kansaa tuli kaikilta suunnilta pitkissä jonoissa ja punaisia lippuja

oli aina siellä täällä jonon keskelläkin. Juha osui Kuuskosken

tienhaaraan juuri samaan aikaan kuin tehtaalaisten jono saapui. Jonosta

käskettiin tiukanpuoleisella äänellä Juhaakin yhtymään riviin. Juha

sanoi: "kyllä minä paikkani tie'n", ja yhtyi riviin. Hän katseli

sitten sitä punaniskaista nuorta miestä, joka häntä oli komentanut,

ja ajatteli, että mikä sinä luulet olevasi. Mentiin nuorisoseuran

talolle ja ruvettiin siellä pitämään kokousta. Muutamat kirkonkylän

herrat olivat nostaneet sinivalkoisen lipun; nyt keskusteltiin mitä

niille olisi tehtävä. Vieläkin ärtyneenä siitä, että häntä oli niin

tylysti riviin komennettu, käytti Juha puheenvuoron, ensimmäisen

eläissään. Häntä katseltiin ja outoiltiin ja siitä Juha nautti. Hänen

puheensa oli lyhyt eikä ollenkaan koskenut koko lippuasiaa, mutta

siitä oli kumminkin se seuraus, että hänet valittiin siihen komiteaan,

joka lähti vaatimaan lippuja poistettaviksi. Komitean johtavana

miehenä oli se sama kuuskoskelainen punaniskainen, mutta Juha katsoi

asiakseen vanhimpana miehenä kanssa sanoa sanansa. Ja Juhan puheet

eivät olleetkaan mitään lipsutuksia. Kun herrat myöhemmin keskenään

juttelivat päivän tapauksista, sanoivat he:

-- Kuka se takkunaamainen äijä oli? Se nyt vasta aika risa oli.

Niin Toivolan Juha varsinaisesti joutui ajan paisuvaan huminaan ja

pysyi siinä uskollisena lähes loppuun asti. Kun hän sinä päivänä palasi

kirkolta, täytti hänen mielensä vielä korpitielläkin ankara uho. Hän

oli vieläkin näkevinään kaikki ne vieraat kasvot, jotka päivän kuluessa

olivat häneen tuijottaneet ensin kokoushuoneessa ja sitten herrojen

tykönä. Hänellä oli sama, hiukan näräinen tunne kaikkia noita kasvoja

kohtaan. Ei hän tarvinnut kenenkään ohjausta, kyllä hän tiesi mitä

tekee.

-- Ei semmoset miehet tie' temokraatista mitään -- en minä tarvitte

neuvoja.

Pirtti tuli taas näkyviin, niinkuin tuhannesti ennen. -- Ajakaas vielä

minä pois tästä asumuksesta, ajatteli Juha, ja pitkästä aikaa vierähti

mieleen taas tulevaisuuden suunnitelmia. -- Onpa talvi ohitse...

Kun Juha sitten seuraavan kerran oli talossa, paasasi hän työmaalla

niin pitkälle, että isännän täytyi kiroten tiuskata: "Suu kiinni! se

olen minä, joka täällä mökötän." -- "Kyllähän vielä nähdään", sanoi

Juha hiljempää.

Ja pian se sitten nähtiinkin, sillä tänä alkusuven aamuna ei Toivolan

Juha olekaan menossa päivätöihin vaan Rinnelle. Nyt on suuret lakot

tässä pitäjässä. Meijeri on saanut käydä näihin asti, mutta nyt

pannaan sekin toppiin. Saa nähdä tuleeko sinne talollisia vastarintaa

yrittämään. Juha menee kuin kirkkoon, hän on paraassa kunnossaan niin

sisältä kuin ulkoa. Miehevä turvallisuuden tunne täyttää mielen.

Kun hän kylän aukealla katselee vainioita ja muistaa niitten kunkin

omistajaa, niin häntä pyrkii hymyilyttämään. Eilen hän oli joukon

mukana silmäilemässä rikkureita ja tänään on vainioilla jokin uusi

sävy. Ennen toi varttuva laiho mieleen isännän ja hänen lukitut

aittansa; nyt se tuo vain tämän käynnissä olevan työväen homman tänä

keväisenä päivänä. Koko lakeuden rikkaus on niinkuin yhtä rikkautta.

Oman talon isäntä on järvellä rysiänsä kokemassa ja näkee Juhan tulevan

pitkin korpeen vievää karjakujaa. Välimatka on siksi pitkä, että isäntä

voi avoimesti katsoa tuota vanhaa äijää, jonka hän tuntee paremmin kuin

soisi tuntevansa. Se on niin vanha, niin köyhä ja niin vakiintuneesti

tiedoton ja älytön, että isännästä hänen vihansa sitä kohtaan tuntuu

vastenmieliseltä. Hän ei voi sitä muuta kuin vihata, mutta samalla

on tuossa sen hartaassa menossa jotakin vääntävän epätoivoista. Se

asia, jonka humina nyt täyttää nämä päivät, on jotakin toista; se on

kyllä ahdistavaa, mutta se on semmoista, jonka edessä ihmisen syvin,

yksinäinen tunto seisoo avuttomana ja myöntyväisenä. Jonakin totisena

hetkenä tuntee halua antautua sen valtavaan huminaan, mutta kun

sitten näkee tuommoisen vanhan vastenmielisen Jussin takkuparran ja

hölmömäisen pisteliäät killisilmät, niin sävähtää ilkeästi ja tuntee

vihaa; se viha on oikeastaan omakohtaisen ristiriidan synnyttämä.

Tämmöiset pienet sisäiset tapaukset ikäänkuin kumpuilevat ihmisistä

kaikkialla ja yhtyvät siksi jännittyneeksi paineeksi, joka täyttää

ilman tänä vallankumoussuven päivänä. Se paine muovautuu ja purkautuu

niissä joukkonäytelmissä, joita esitetään meijerin pihalla. Sieltä

kuuluu huutoja ja pitempi puhe, isomman joukon puolelta näkyy

jännittyneitä alaleukoja ja katseita, pienemmän joukon puolelta

kiukustuneita. Siellä ollaan puoleen päivään asti ja sitten

hajaannutaan; tämän päivän näytelmä on tällä paikalla ohi. Illan

tullessa keskustellaan siitä monessa ihmisasumuksessa. Ei enää puhuta

siitä, kenellä on oikeus tai onko kenelläkään, vaan selostellaan

omituisen eloisasti vastapuolen liikkeitä ja menettelyjä. Ja kun päivä

laskee, sulkevat talolliset visusti ovensa ja asettuvat nukkumaan

vuoratuissa ja maalatuissa päärakennuksissaan. Noissa suurissa

huoneriveissä ja ruohoisilla pihamailla on vielä jäljellä vanhan

kotirauhan varmuutta.

Mutta maantiellä kylän raittilla liikuskelee hämäriä olentoja.

Paperossit kiiluvat ja joskus rämähtää nauru. Yhtäältä lähestyy kolme

piikatyttöä kaikilla samanlaiset hohtavan valkoiset pumpuliliinat

päässä. Heihin yhtyvät nuo miehiset olennot ja he menevät kaikin

pieneen tönöön, jossa joskus on myyty vehnästä ja limonaatia. Heitä

on siellä pihamaalla toistakymmentä eikä yksikään isänmaanystävä voi

milloinkaan saada selville, mitä heidän keskensä siellä tapahtuu.

Se on _sitä_ joukkoa. Toivolan Juha ei siitä tiedä mitään. Hän

puolestaan on koko päivän rehjunnut mukana ja ehtoolla väsyneenä

laahustanut korpeensa. Hänen mielessään ei tällä kertaa ole sijaa

epäluuloille eikä saivarteluille, ei hän näinä päivinä enää ole

profeteerannut. Hän näkee nyt vain talolliset ja niiden vastarinnan.

Semmoinen tila on selvempi ja samalla ehjempi; se on sopusoinnussa ajan

aaltoilun kanssa. Vanha Jussi elää täydesti vallankumoussuven hengessä.

Ja vallankumous jatkuu ja paisuttelee omaa varmuuttaan. Joka aamu

tuo posti sanomia, jotka kertovat kuinka liike yhä on kasvamassa

kautta maan, aina Helsingistä ruveten. On Suomen köyhälistön

ihanin kesä. On viikkokausia, joina ei tarvitse nähdä kulmaakaan

porvarillisista herraslehdistä, jotka aina vetelevät ja venyttelevät

koettaessaan ponnistella työväen totuutta vastaan. Ei merkitse

mitään leikkuupellolla, vaikka isäntä on mukana ja vihapäissään

yksin pystyttelee kolmen saran elon. On melkein nautinto nähdä hänen

voimatonta kiukkuaan, kun miehet istuvat toista tuntia sirppejään

hiomassa. Entisaikain kilpaleikkuusta ei näy jälkeäkään. Köyhälistön

kesä 1917. Vapaana ja pystypäin kulki sorea sälli kesäisiä teitä,

torpparille kävivät torpan maat rakkaammiksi, niistä henki iloista

lupausta...

Mutta Suomen kansan kaikkienkin kerrosten vaiheissa on tähän asti

tuskin muuta ollut kuin tragiikkaa, omituisen hentoa tragiikkaa.

Kohtalo ei ole meitä tappanut, vaan on hiljakseen kidutellut. Se antaa

päivän pilkahtaa, ja kun me oikein olemme tulleet uhoomme, niin ettemme

tiedä ketä syleilisimme, niin se näyttää, ettei se sentään olekaan

totta tarkoittanut.

On talvi, on tammikuu. On pyryä ja pakkasta, on kirkkaita tähti-iltoja,

joina pysähtynyt aika hiljaisissa metsissä näyttää kuuntelevan

vuosikymmenien takaisia asioita ja lumen tupsahdus oksalta alas on

kuin syvä häiritsemätön henkäys hartauden keskellä. Semmoisina ovat

vuosikymmenien talvet uudistuneet ja kapeilla talviteillä lumisten

puitten varjossa on liikkunut ihmisiä, joita perinnäinen luonto on

vetänyt tuon hartauden osallisuuteen.

Niin on ollut; ei nyt.

Tuskin nyt kukaan huomaa, että talvi on tullutkaan; äskenhän juuri oli

marraskuu, kun lahtarikaarti masennettiin. Vasta on kolme viikkoa oltu

verolakossa. On myös päätetty olla maksamatta kirkollisia maksuja.

Töllinäijien aika ei kulu kotona. Kotona yksinäisessä pirtissä vaanii

hämyisinä päivinä entisaikainen unelias hiljaisuus, ja se ei sovi nyt.

Tiedottomasti sitä kartetaan. Kuinkahan eduskunnassa käy? Aikovatko

porvarit laillistuttaa lahtarikaartin? Silloin on meidän poikien

kanssa aika nousta. Mitä se on se eduskunta? Me hävisimme vaaleissa --

no hävittiin sitten, jumalauta, se on pieni asia. Koko eduskunta on

akkamainen asia; porvarit siellä kumminkin aina mukana kieruavat, jos

hävittiin tai voitettiin. Vaikka työväellä olisi mimmoinen enemmistö

eduskunnassa, niin on se samantekevä niin kauan kun porvareita kerran

on ja aittojen avaimet riippuvat heidän kamariensa seinissä. Me emme

perusta semmoisista eduskunnista emmekä enemmistöistä. Kyllä me

näytämme kellä enemmistö on. Meitä on vissiin enemmän, sitten kun tosi

tulee.

Aivan niin kuin reimaa sälliä jossain nimipäivätanssissa alkavat

ällöttää kahvipöydät ja muut sievät laitokset. Hän hihkaisee ja lyö.

Toivolan Juhalla ei enää ole sanottavia kotihuolia, sillä Lempi on

jo neljäntoistavuotias ja hoitaa kyllä lehmän, vallankin nyt, kun se

ei lypsä. On siis jo kulunut kymmenen vuotta siitä suuresta kuoleman

suvesta, jolloin tuo sama Juha kävi Tuorilassa sukulaisissaan. Se

oli niitä vanhanaikaisia suvia, kun sihisevillä poudilla ei tahtonut

olla loppua ollenkaan... Ei Toivolan Juha enää muistele niitä

vainaita, enempää kuin suuria sukujaankaan, ne eivät kuulu tähän

tämänaikaiseen. Nyt on torppari-asia kysymyksessä, siitä nyt puhutaan,

ja lahtarikaarteista. Juha istuu tutussa asumuksessa ja paasaa kimeällä

äänellä. Ehtoolla hän menee kotiin, haukottelee ja ajattelee tuskin

mitään. Pirtti sänkyineen ja ryysyineen on vuosien kuluessa saanut

toisen ilmeen. Ennen siellä asui puute, nyt siellä asuu lievä, mutta

oikea kurjuus; pirtin monista pienoiskohdista on kadonnut entinen

asumuksen henki, ne muistuttavat suuren talon renkipirttiä, jonka

ilmaan on jäänyt lemuamaan maantieltä työhön otettujen tilapäisten

sällien kalsea rivous. Sitä voisi pitää kuvitteluna, jollei sitä

vahvistaisi silminnäkyvä tosiseikka: täi. Se on jo Toivolassakin.

Ja siinä sängyssä, missä täi on, siinä eivät viihdy haaveelliset

ilta-ajatukset. Täi ei ole tolkuton eikä satunnainen eläin, ei sen

viihtyminen riipu likaisuudesta, vaikka niin uskotellaan. Se voi pysyä

poissa ränstyneimmästä tönöstä, mutta se ilmestyy aina hitaana ja

varmana sinne, missä niinsanottu ihmisyys värjöttelee viimeisillään,

kuten sotarintamien juoksuhautoihin, renkipirtteihin ja muihin suojiin,

joissa työväkeä säilytetään.

Toivolassa on nyt sekä puute että kurjuus. Juha ei päässyt syksyllä

kenenkään ruokakuntaan, korttileipä on haettava kirkolta, jonne on

toista penikulmaa. Toivolassa nähdään usein päiväkausia selvää nälkää,

ei ole muuta kuin perunoita ja silakan suolavettä. Lempi ja Martti

sitä useimmiten syövät kahdestaan, sillä Juha on melkein aina poissa;

onpa joskus poissa öitäkin. Nuo kaksi hoikkakaulaista, kuoppasilmäistä

olentoa ovat säilyttäneet henkensä. Siellä ne lämmöttömien

ryysyjen seassa ovat harmaina ja laimealiikkeisinä, niinkuin kaksi

aineellistunutta puutteenkäsitettä. Eivät ne käy kansakoulua, eivät

edes elämän koulua.

Juha viihtyy kylän mailla poissa kotoa. Hänen on kuiskaillen

puhuteltava yhtä ja toista "toveriaan" -- hänen täytyy pyytää rahaa

lainaksi. Rinne -- kuka sen miehen oikein tuntee? Hän on viekas ja

kavala villitsijä, mutta -- kaikessa hiljaisuudessa hän holhoo vanhaa

Toivolaa. Hän teettää Juhalla pieniä yhdistyksen toimia, mihin tämä

suinkin pystyy, ja pistää niistä aina kouraan jonkin markan. Rinnellä

on suuret asiat, hän liikkuu vielä porvarienkin meiningeissä, kaiken

maailman lautakunnissa. Silmäkulmat ovat aina kurtussa ja puhe on

terävää ja lyhyttä selittelyä. Hän vain hymähtää Juhankin puheisiin,

kun Juha uhossaan jotakin hölpättää. Rinne on sentään parempi kuin

yksikään isäntä.

Mutta kun ihmisen asiat ovat ahtaalla, tulevat ne usein vielä

ahtaammalle ja ovat lopulta ahtaimmillaan. Sinä keskiviikkona oli

Toivolassa asiat niin, että päivä oli oltu leivättä, lehmältä olivat

viimeiset heinänrippeet loppuneet, eikä Juha enää nähnyt mitään

pelastuksen mahdollisuutta. Lehmä poiki viiden viikon päästä; sitä

oli surkea pitää pelkillä lepänkerpuilla. Mutta Rinnellekin tuntui

vaikealta taas näin pian mennä. Ja mistä se heiniä antaisi? Lapset

kastavat perunaansa suolaveteen ja nieleskelevät raskaita nielauksia.

Juha kumminkin lähtee kylälle, poikkeaa vain muuten Rinnelle, ei puhu

mitään. Lapset alkavat nyyhkyttää, sillä he arvaavat, että isä on taas

yön poissa, kun se näin iltapuolella lähtee.

Vanha Toivola lähestyy Rinneä niinkuin jotain parempaansa ainakin --

viime viikkojen asiat ovat hänestä paljastaneet saman piirteen, joka

hänet kerran vei Tuorilaan. Mutta kun hän astuu Rinnen pirttiin, tuntee

hän heti, että hän on tullut kovin sopimattomaan aikaan. Ei Rinne nyt

kerkiä Juhaa muistamaan. Ääni kuuluu kamarin puolelta, siellä on useita

muitakin miehiä ja puheesta kuuluu, ettei siellä keskustella kauniista

ilmasta, ei olla koossa sattumalta. Rinneska vie sinne kahvia ja Rinne

käväisee pirtissä katsomassa, kuka tuli. Hän vastaa Juhan hyvään

päivään teennäisen ystävällisesti ja menee sitten kamariin takaisin.

Kun Rinneska palaa kahvia viemästä, sanoo hän Juhalle:

-- Menkää vaan Toivola tekin kamarin puolelle, siell' on toisiakin

miehiä.

-- Passaako sinne mennä?

-- Kyllä-mar -- eikös Toivola saa tulla? huutaa hän kamarin puolelle.

Sieltä ei kuulu oikein selvää vastausta, mutta Rinneska sanoo: --

Menkää sinne vaan.

Juha tulee ja istuu kamarin ovipuoleen. On ihan niinkuin olisi talossa

päässyt kamarin puolelle isäntien seuraan. Täälläkin on paperossit

ja kahvikupit, on liinat pöydässä ja tauluja seinässä. Juha ei

aavista, miksi kaikki paikkakunnan johtomiehet näin arkipäivänä

ovat noin juhlallisesti kokoontuneet, paremmissa vaatteissaan ja

pitkävarsisaappaissaan. Onko jokin kokous?

Juhan ei auttaisi näin istua. Jos nyt kotona olisi leipää ja heiniä,

niin olisi Juhan tässä erinomaisen viihtyisä olla. Malttamattomana

hän koettaa kanssa ottaa osaa keskusteluun, jonka perustaa hän ei

vielä tiedä. Puhutaan Kuuskosken harjusta, mimmoinen se on miltäkin

kohdaltaan. Kyllä Juha sen harjun hyvin tietää.

-- Kyllä-mar se vaan hyvä puolustuspaikka on, sanoo Juha. --

Meinataanko sitä sitten semmoiseen tarvita?

-- Tiedä, vaikka jo tarvittaisiin, sanoo yksi miehistä.

Ja niin Juha, sopivassa tilaisuudessa aina kysäisten, lopulta pääsee

asiasta selville. Sota on alkanut. Sota -- sitä sanaa ei sanota, se on

niinkuin suuri, liian peloittava yhteissumma joistakin edellä käyneistä

seikoista. Sota -- onko se todellakin sotaa, kun punakaarti ja lahtarit

ottavat yhteen. Eikö se ole vain jotain semmoista kuin suvella meijerin

tykönä, mielenosoitusta. Eihän mielenosoittajille kukaan mitään voi,

niitähän on niin paljon. Tuntuu mahdottomalta ajatella, että semmoiseen

sakkiin ruvettaisiin ampumaan.

Pirttiin tulee uusia miehiä ja Rinne menee vastaan. Sillaikaa koettaa

Juha kamariin jääneiltä udella tätä asiaa, melkein kuiskaten, ikäänkuin

ei olisi rohjennut Rinnen aikana. Juhalla on kotona vähän huonosti

asiat, kuinkahan tässä käy?

Pirttiin on tullut kuusi miestä, sieltä näkyy jo haulikon piippuja.

Tähän asti oli kamariseura keskuksena, nyt se hajoo. Keskus siirtyy

pirttiin, jossa on joukossa tavallisia nuoria sällejäkin. On linnassa

olleitakin, joita Juha tähän asti on vaistomaisesti pitänyt parempiin

asioihin kelpaamattomina. Mutta nyt on ilmassa semmoinen suuri henki,

joka pyyhkii pois entisyydet. Paperossin savu sakenee. Joukko on jo

siksi suuri, että yksilö ja hänen erikoisuutensa katoaa. Tämän päivän

tuntu kohoo, ei ole eilistä eikä huomista. Kun parikin uutta miestä

saapuu, kasvaa joukkohenki aina kaksinkertaisesti. Suunnitellaan jo

vahtivuoroja yöksi. Ihan kuin itsestään, kenenkään pyytämättä, jää

Toivolan Juhakin Rinnelle yöksi. Jossain hyvin kaukana on se iltapäivä,

kun hän lähti sieltä kotoa, kun ei ollut leipää eikä heiniä. Noilla

miehillä on kaikilla vielä äsken ollut samanlaisia asioita. Nyt ei

niitä ole.

Tämän paikkakunnan "punainen aika" on alkanut. Aamulla on jo Rinnen

pihassa miehiä riveissä, jotka sitten etenevät eri suunnille

aseita ottamaan. Iltapäivällä on jo ensimmäinen talollinen saanut

pakkomääräyksen, hän tuo olkia -- kasarmille; se sana on ilmestynyt

käytäntöön päivän kuluessa. Miehet palaavat pyssymatkoiltaan, heitä

on jo paljon, ei enää osaa sanoa, milloin kukin on tänne ilmestynyt.

Tupakin savun seassa käy puheen porina, muistellaan mitä kussakin

talossa tapahtui. On jo joukossa semmoisiakin sällejä, joita ei

Toivolan Juha ollenkaan tunne. Rinne oleskelee eilisen seuransa kanssa

taas kamarissa; se on esikunta. Kasarmi ja esikunta -- niiden ympärillä

leviää muu paikkakunta vieraantuneen näköisenä. Tuolla on Toikka,

tuolla on Paitula. Mitähän kirkonkylässä on tapahtunut?

Toivolan Juhalla on yksi pieni painajainen, joka häntä melkein

ärsyttää: on jo toista vuorokautta siitä, kun hän läksi kotoa. Tämä

humina on herkistänyt hänen tuntonsa. Hän ymmärtää, ettei hänen vielä

tämänkään päivän kuluessa käy lähteminen! Syödessään voileipää ja

perunakeittoa hän koettaa ratkaista kysymystä, kestävätkö lapset ja

lehmä vielä tämän päivän. Tämän yhden iltapäivän ja tulevan yön.

Vaikka vyöry kasvaisi kuinka nopeasti, niin vaatii se kumminkin

aikansa. Ja Juhan asian menestyminen edellytti jo vyöryssä melkoista

suuruutta. Vasta kolmannen päivän iltapuolella se tapahtui.

Silloin kuului jo hyräilynä, vihellyksenä, äänekkäänä lauluna, lasten

kimityksenä ja naisten hoilotuksena, kuului maanteiltä hevosjonoista,

sivuteiltä ja karjapihoista, että

raakaa sortovaltaa vastaan

nousee maasta armeijasta

jalon kansan parhaat voimat taistohon;

silloin tiedettiin jo mikä oli hallitus ja tunnettiin mitä merkitsi

vapaus. Vapaudentunne karmi vilunväreinä vanhan Jussinkin koko

olemusta, ohut ääni vapisi laulua tavoitellessa, kun pitkän kiusauksen

jälkeen vihdoin hänenkin yksityinen vapautuksensa koitti; kun

Pirjolasta vietiin Toivolaan heinäkuorma niin että heilahti vaan ja

Juha itse kantoi Rinneltä runsaan taakan elintarpeita lapsille, jotka

nälästä ja itkemisestä olivat puolipökerryksissä. Lopultakin saattoi

Juha häiritsemättä antautua laajemman, aatteellisen vapautuksen asialle.

Silloin oli kaikki jo niinkuin perästäkin. Seuraavana yönä Juha näki

Rinnellä Kalle-poikansakin, lihavan ja punakan tamperelaisen vosikan;

se oli komppanian päällikkö. Mitään isän ja pojan suhdetta ei heidän

välillään ollut; ei ollut sen edellytystä: Juhan äreätä isänvaltaa.

Kalle puheli Juhalle niinkuin muillekin miehille. Aamulla hän lähti

Kuuskoskelle päin.

Kuului jo kuiskeita: se-ja-se suuri herra ei enää ole elävien joukossa.

Semmoisista ei paljoa puheltu. Puheltiin eri talollisten asioista

ja olikkeista ja eriteltiin ajan kuluksi heidän kunkin luonteensa

piirteitä. Huomenna tulee jo viikko siitä kun tämä alkoi. Paikkakunnan

olotila oli ensi päivien aikana syvästi järkähtänyt, mutta järkytetty

olotila muuttui pian vakinaiseksi. Tällä uudella olotilalla ei

paikkakuntalaisten kesken ollut mitään erityistä nimeä, se oli sitä

mitä se oli; sen yksityiskohdista vain arkaillen puhuttiin. Vasta

valkoisten tultua kuultiin, että tämä oli kapinaa ja Suomen vapaussotaa.

* * * * *

Tätä sotaa tulee jo kestäneeksi seitsemän viikkoa. Ensimmäisten päivien

kohonnut jännitys on jo aikoja lauhtunut monissa välinpitämättömissä

sieluissa; kyydit, pakkoluovutukset ja lupaliput ovat jo totuttua

tapaa, vain hiukan sävähdetään, kun hevonen nousee taloon ja reestä

näkyy kiväärinpiipun tuttu pää lataustikkuineen ja punaisine

ruususolmuineen. Mutta tulijoita puhutellaan tuttavallisesti ja heidän

määräyksensä luvataan täyttää: tuttuja oman paikan miehiä, mikäs

siinä... Ja sitten reki jo taas etenee pihasta. Kohta kai jo tulevat

maidonottajatkin rintamalta päin.

Elämä on melkein yksitoikkoista. Ehtoohämärissä piipahdellaan talosta

taloon, istutaan pirteissä ja jutellaan näkemyksiä kyytimatkoilta,

toistellaan vieraspaikkaisten kaartilaisten puheita. Kaikesta puhutaan

hymyillen eikä kukaan tahdo olla kenellekään epäystävällinen. Pidetään

mahdottomana lahtarien etenemistä tänne -- muuta nimitystä kuin

lahtarit ei kukaan käytä. Joku on kyytimatkalla saanut tupakkia ja

jakaa sitä toisille. Kuullaan että Paitulan herra on määrätty käymään

Rinnellä neljästi vuorokaudessa; se nyt ei liikuta ketään. Joku

sivullinen ajattelee salaa mielessään, että pieni nöyryytys tekee

sille hyvää. Puhutaan, että Rinnen poika on kaatunut; sama sivullinen

tuntee melkein hiljaista riemua, että sekin huligaani on poissa.

Sivullinen näkee kaikki ne seikkojen sarjat, jotka tähän ovat vieneet.

Hänelle tuottaa tämä aika hillittävää tyydytystä, kun tapahtuu juuri

niinkuin pitääkin, eikä hänellä ole muuta tunnonvaivaa kuin hitunen

malttamattomuutta. Pikemmin vain lävitse kaikki. Hän tietää, ettei

kumpikaan puoli ole kykenevä voittoon. Sillä kaiken voiton ensimmäinen

edellytys on se, että voittaa itsensä.

Näin joku pinnan alla pysyttelevä salainen sivullinen aprikoi, ja nyt

hän jo alkaa hermoissaan tuntea, että asiat edistyvät. Elämä karttaa

pitkällistä yksitoikkoisuutta, elämällä on yleensä hiukan intohimoinen

luonne.

Tässä jatkuvassa huminassa Toivolan Juhakin yhä mennä rehjuaa. Koko

sodan aika hänet on nähty näillä tienoin punaisine nauhoineen ja

killisilmineen. Häntäkin on ollut nyt toteltava monen talollisen,

joka ennen ei ole antanut hänelle edes tavallisen sosialistin arvoa.

Juha on mielellään läsnä kaikissa tärkeämmissä tilaisuuksissa silmät

pystyssä ja suu ankarassa kureessa. Mielellään hän myös lähtee

pakkoluovutuksille, vaikka oman talon isäntä jo lähetti esikuntaan

semmoista sanaa, että "eikö teillä nyt siellä parempaa miestä ole

kuin Toivolan Jussi". Moni antaisi mieluummin puolen taloaan jollekin

toiselle, kun ei nyt sentään tarvitsisi vanhan Jussin käskettävänä

olla. Jussi on jostain käsittämättömistä syistä erikoisen sietämätön ja

vihattu talollisten kesken.

Juha ei omasta puolestaan niin kovasti vihaa talollisia. Ei hän muuta,

kuin että he nyt näkisivät sen mitä hän on aina sanonut: että kansa on

kaikkivaltias ja että toisten työn tuloksilla eläminen kerran loppuu.

Ei ne sitä ennen kuunnelleet, ja jos hän meni kyökkiin, niin tuskin

istumaan käskettiin. Ja vaikka hän olisi kuinka hevelin puheen antanut,

niin ei muuta kuin ynähdettiin ja suunnattiin huomio muualle. Ja kyllä

Juha on nyt sodan aikanakin huomannut, kuinka niitten sisällä kiehuu,

kun hän menee määräystä viemään.

Semmoista se on ollut poloisen Jussin kohdalta. Tänään on jo moni

salainen korva puhelimessa kuunnellen saanut aavistaa, mitä pian tulee

tapahtumaan, mutta Juha ajelee vielä Niemisen Kallen kanssa pitkin

kylää vällyjä keräämässä. Juhan näivettyneet aivot eivät ole kaivanneet

mitään selkoa asiain tilasta. Hänellä on jo säästössä hyvän joukon

kuudettasataa markkaa. Onhan siinä rahaa, mutta enemmän hän oikeastansa

on ajatellut sitä tulevan nyt, kun kerran näin ruvettiin. Sillä

vaikka hän nyt kyllä sen töllinkin saa taloksi metsineen päivineen,

niin tarvitsisi hän silti rahaa paljon enemmän. Rupeaa vähän niinkuin

pitkästyttämään. Hän on kyllä uutterasti toiminut tähän asti ja toimii

vieläkin, mutta vähän hitaasti tämä toimi käy. Rinne taitaa kanssa

vähän katsoa omaa etuaan, sillä kun on aina isot rahat takanaan.

Näistä hän vähin puheli rinnallaan istuvalle Niemisen Kallelle. Mutta

Kalle kuunteli häntä vain toisin korvin, vastaili haluttomasti, hyräili

ja katseli eteensä. Ei missään eikä kenestäkään Juha ollut koko

elämänsä aikana tavannut oikeata toveria...

On jo ehtoohämy, kun Juha saapuu saaliineen esikuntaan. Hän tulee

ovesta sisään, partaisissa kasvoissaan äreä uhon ilme: hän on vanha

mies, mutta hän sentään kulkee ja toimii -- kyllä tässä hukka tulis,

jos kaikki vaan täällä venyttelis. Toimia nyt täytyy, kun on toimen

aika. Ei ole yhtään liikaa, vaikka Rinneska pyytääkin Juhaa kyökin

puolelle kahville.

Kun Juha näin ryystää kahvia ja nauttii olostaan, on hänellä

tavallisesti samanlainen tunnelma kuin ennen maailmassa semmoisena

iltana, kun oli päivällä jostain saanut rahoja ja setelit näin kahvia

juodessa suloisesti vaivasivat mieltä. Säännöllisen sujuvan toiminnan

viehätys yhtaikaa sekä hivelee että vaivaa. Täällä on turvallista,

täällä on aina miehiä, lämpöä, ruokaa, kahvia, toimintaa. Aina täältä

johonkin lähdetään, puhutaan televoonissa ja kaikki sujuu. Onko

kyökissä puita tuotuna? Näkyvät olevan vähissä, Juhan pitää mennä

hakemaan. Moniviikkoinen pauhina Kuuskosken rintamalta on sekin jo

tuttua ja sujuvaa, se on tähän kuuluvaa, ilman sitä ei tämä olisikaan

tämmöistä. Monisataiset hevosjonot tuolla jäällä liikkuvat kuin

itsestänsä, kenenkään lähettämättä; joskus tulee sana, että joku tämän

paikan poika on kaatunut, ja se lisää omituisesti turvallisuuden

tunnetta. Juha ei tahtoisikaan talolliseksi, näin on paljon mukavampaa.

Juha ikäänkuin kääriytyy tähän tapausten humuun; mikään ei olisi

luonnottomampaa kuin että hänen aivonsa ryhtyisivät laajemmalti

arvioimaan tämän menon merkitystä ja seurauksia. Hänen on siinä

sinänsä hyvä olla ja hän tuntee siihen joka tapauksessa turvallisesti

hukkuvansa, kävi kuinka tahansa. Sillä mitä hän merkitsee tuhansien

miesten joukossa, kuka häntä siinä voisi huomata? Hän menee noutamaan

puita kyökkiin.

Toivolan Juha on toimelias, ja toiset esikunnan miehet katselevat ja

puhuttelevat häntä aina suopeasti hymyillen. Juha huomaa sen ja ottaa

suopeuden hiukan äreän näköisenä vastaan. Nytkin hän vasta äsken

palattuaan jo menee puita noutamaan. Pirtin puolella loikovat miehet

sängyillä, yksi istuu keinutuolissa ja lukee sanomaa.

Mutta nyt Juhan silmät omituisesti pyrkivät tarkastamaan

esikuntamiehiä, hänessä herää ilkeä aavistus, että heidän

rauhallisuutensa on teennäistä. Se oli semmoista jo äsken, kun Juha

tuli vällymatkalta. Seinältä katselee jäykkänä naapuritalosta tuotu

televooni, ja katosta riippuu pakolla laitettu sähkölamppu. Kukaan

miehistä ei kiinnitä huomiota Juhan toimeliaisuuteen, on ikäänkuin he

olisivat saaneet tarpeensa hänen typerästä ahertelustaan. Siinä ulos

mennessään Juha tulee ajatelleeksi, että tätä tilannetta jo on kestänyt

seitsemän viikkoa.

Mutta kaikki on sentään vielä ennallaan. On hiljainen ehtoo, Kuuskosken

paukkinakin on hiukan tyyntynyt. Siellä ne aina vaan ovat lahtarit...

Veräjällä on vahti. Tieltä kuuluu askelten rahinaa ja näkyy hämyssä

kaksi lähestyvää ihmistä. Toinen on mies ja toinen nainen, mutta hyvät

turkit niillä on molemmilla, eivätkä ne puhu keskenään yhtä sanaa.

Tuommoista on herrasväki; Paitulan herra on ehtootuurillansa itseänsä

näyttämässä ja rouva on sillä aina mukana. Kuuskoskella harvenevat

paukahdukset yhä. Onkohan nyt jotain erityistä, tuntuu niin semmoiselta.

Juha menee vajaan ja ottaa haluttomasti puita syliinsä. Mikähän nyt

on? Hän seisahtaa ja katselee pimeyteen: tämä on vallankumous, minä

olen vallankumouksellinen. Sitä oli mukava höpistä itsekseen silloin

kun tämä alkoi, mutta nyt siihen sisältyy jotain semmoista, johon ei

Juha tunne pystyvänsä. Kun saisi palata entiselleen; minulla on jo

sentään rahoja kuudettasataa markkaa. Juhan mieleen sävähtää kauhistava

tunne siitä, ettei hän enää voi palata entiselleen. Paitulan herra

menee juuri pirtin ovesta sisään, ja Juhan ympärille jää täyteläinen

hiljaisuus.

Pirtin ovensuussa seisoo Paitulan herra tavanomaisen ylväässä

herrasmiehen asennossaan, mustanpunaisena ja alaleuka jännitettynä

ulospäin. Rinne on ruvennut häntä taas kuulustelemaan. Juha menee

taakkoineen hänen selkänsä taitse ja kuulee kuinka herra sanoo jotain

sähisevällä puhdilla ja ruumistaan itsetietoisesti nytkäyttäen.

Juha vie puut kyökkiin, palaa sitten pirttiin ja sanoo siihen äsken

kuulemaansa:

-- Kyllä kapitaali on köyhälistön vapautta niin paljon sortanut, ettei

se mitään tee, vaikka yks herra hiukan käveleekin.

Juhan lause töksähtää tuohon aitoon jännitykseen niinkuin köyhän

sukulaisen sopimaton esilletulo. Rinne itse on sängyllä lynkäpäisillään

paperossi vasemmassa kädessä ja tekee semmoisen ilmeen kuin sanoisi

herralle, että "te luulette meidän olevan tuommoisten Jussien varassa,

mutta siinä te erehdytte". Ääneen hän sanoo Paitulan herralle, tehden

samalla kärsimättömän liikkeen:

-- No teidän ei tarvitse enää tulla tänne, jos luulette sen olevan

terveellisempää. Saatte mennä.

-- Hyvä, vastasi herra, kääntyi ja lähti. Rinne nousi myös sängyltä ja

lähti ulos. Pirttiin jääneet olivat vaiti kukin asennoissaan. Toivolan

Juha yksin yritti sanoa jotakin, mutta sitä ei kukaan tarkannut.

Puhelin soi, Lähteenmäki nousi.

-- Halloo -- on -- ei ole -- en tiedä, lähti juuri äsken -- no kuinka

niin -- eikö turkulaiset ole -- lähteneet! mihinkä? -- se on helvetin

vale --

Lähteenmäki laski torven pois, mutta ei puhunut mitään.

-- Sitä minä pelkäsin, sanoi Mäkinen.

Toivolan Juha tunsi levottomuutta, vaikkei mitään ymmärtänyt. Rinne

tuli sisälle.

-- Menkää te Toivola pitämään silmällä, ettei se lahtari pääse

pesästänsä, sanoi hän Juhalle.

-- Jaa kuka?

-- Se joka äsken lähti. Onko soitettu? kysyi hän toisilta.

-- Kyllä.

-- Otanko minä kiväärin? kysyi Juha.

-- Tottakai, vastasi Rinne naurahtaen omituisen äänekkäästi.

Toivolan Juha lähtee nyt Rinneltä viimeistä kertaa, vaikkei hän

sitä vielä itse tiedä. On ehtimässä lopulleen kuusikymmenvuotinen

elämä, joka kerran Mikonpäivän aikaisena yönä alkoi niin kaukaisessa

entisyydessä, ettei uskoisi sillä olevan mitään elävää yhteyttä

tämän sotaisen nykyisyyden kanssa. Siellähän silloin loimotti

pärevalkea, siellä Nikkilän vanha Penjami röttimekkoineen vietti

päiviään omakeittoisen viinan juopumuksessa, pieksi kolmatta vaimoaan

ja hallitsi taloaan, ja taivaan ja maan vahvuudesta huokui syvä

talonpoikainen rauha. Siitä pojasta, joka siellä silloin syntyi --

kaikki muut sen talon silloiset ihmiset ovat jo rauhaansa nukkuneet

-- siitä pojasta tuli tuo sosialisti, joka tuossa vaeltaa. Hänen

aivonsa olivat yksinkertaisinta lajia ja hänen tietoisuutensa oli

kovin näivettynyt, mutta hän on kumminkin jaksanut läpäistä tuon

kuusikymmenvuotisen elämänkauden, jonka tiedämme olevan vaihe- ja

kehitysrikkaimpia kansamme historiassa.

Kun hän nyt tuossa menee pimeällä talvitiellä partoineen, silmineen,

kivääreineen, niin näyttää siltä, kuin ihmiskunnan kehityksen

menninkäinen olisi istahtanut hänen laihoille hartioilleen, työntänyt

kielen suustaan ja kovasti tempoen ja riuhtoen olisi ratsastavinaan

Toivolan Jussilla. Ja näin katsoen ei Jussi ole niinkään vastenmielinen

yksilö, vaan herättää pikemminkin leikillistä myötätuntoa. Sillä

kuinka monesti onkaan sama menninkäinen asianomaisen aavistamatta

koomillisesti virnaillut semmoistenkin yksilöitten olkapäillä, jotka

kulkevat tietänsä korkea otsa syvän viisauden kurtuissa.

Jonkinlaista yksinäisen avuttomuuden tuntua on Toivolan Jussin

mielessä, kun hän siinä saapastaa Paitulaa kohden. Tärkeitä asioita

on nyt tulossa tänä Maarianpäivän yönä, vaikkei Jussilla ole selvää

aavistusta, minkä suuntaisia ne ovat. Mutta sen hän aavistaa, että

hänet on ikäänkuin sysätty jonnekin, jonne ei kukaan muu olisi

viitsinyt mennä; että häntä huonosti palkitaan kaikista puitten

kantamisistaan ja muista ahertamisistaan. Sehän on ollut Jussin kohtalo

kautta hänen elämänsä, ettei kukaan ole hänestä huolinut. Kaikki

hänen yrittelynsä ovat aina tulleet ikäänkuin sopimattomaan aikaan,

sille ei ole voinut mitään ei Jussi eivätkä muut ihmiset. Muilta

ihmisiltä sujuu niin luontevasti sekä nouseminen että laskeminen;

niitten onnettomuuksissakin on aina jotain semmoista, joka on

otettava täydestä. Mutta Jussi tuntee, että hänen niin onnessaan

kuin onnettomuudessaan on aina jotakin karsasta, ikäänkuin mautonta.

Niinkuin tämäkin rahantienaus nyt täällä ja tämä muu lupaava nousu:

saadaan nähdä vaan, ettei niistäkään lopuksi mitään koidu... Silloin

kun vaimo kuoli, käväisi Toivolan Jannen olemuksessa jonkinlainen hyvän

sopusoinnun laine. Hän tunsi silloin, kuinka hän oli hyvä lapsille, ja

mielen täytti varmuus, että nyt eläminen rupeaa sujumaan, semmoisen

tapauksen pohjalta. Mielikuvitus suunnitteli, kuinka kaikki käy

helposti niin ja niin, nyt kun äiti on poissa. Niin näyttikin käyvän,

ja erikoisen lupaava enne oli se, kun tyttö pääsi oikeaan täysiveriseen

herrasväkeen. Juha tunsi siihen aikaan itsensä niin voimakkaaksi,

että hän ilman mitään vaivaa saattoi pitää kymmenen markan seteliä

hallussaan viikkokausia, ostamatta sillä mitään. -- Niiltä ajoilta on

Juhan mieleen ihmeellisesti jäänyt, että oli kovasti kirkkaat kuun

paisteet... Se oli Jussin elämänkin kirkkainta aikaa. Mutta kun tyttö

sitten sillä lailla meneytyi, niin kaikki romahti entiselleen ja Jussi

heräsi vanhaan tuttuun oloon, joka aamusta iltaan sisälsi yhtä ja

toista muuta, mutta ei tyydytystä. Siinä olossahan täytyi Juhalla aina

olla jotakin hapuiltavaa, jotakin semmoista täytettä, jossa kyllä oli

tylsä sivutuntu, niinkuin simsettien kaulaan laittelemisessa, mutta

semmoista piti olla, sillä häntä olisi muuten pidetty yksinkertaisena.

Ja sehän Jussin itsetuntoa sentään aina hiveli, ettei hän ollut

yksinkertainen, että hänellä oli juonia enemmän kuin monella muulla...

Täytteeksi tuli "toi sosial-temokraatin aate", jota sitten jauhettiin

monella pirtin penkillä, niinkuin ennen "tota autuuden asiaa".

Jussi oli noussut jäältä ja saapuu Paitulan pihaportille. Talo on

hiljainen ja pimeä. Yli salmen kiiluvat Rinnen esikunnan tulet ja

kaukaa kirkonkylästä loimottaa kaksi suurta ulkolamppua. Niiden takaa

kuuluu Kuuskoskelta tasainen lievä paukutus, ja jäältä nousee yksi

hevonen Paitulaa kohden. Sitä yritetään juoksemaan ylämäessäkin. Se

lähestyy, ja Jussi näkee kiväärinpiiput ja kahdet turkinkaulukset.

-- Keitäs siinä on? kysyy Jussi äreästi.

Kaulusten sisältä ei kuulu mitään ja hevonen lähtee taas juoksemaan.

Sitten kuluu kokonainen tunti, niin ettei näy ketään, tulet vain

tuikkivat salaperäisinä ja laimea paukkina on kuin tämän juhlayön

ankaraa puhelua. Toivolan Juha saa rauhassa tarkastella Paitulan

nurkkia ja kuvailla mielessään sen herran elämää, joka Juhan

mielestä on kauttaaltaan niin kovin käsittämätöntä. Paitulan herran

järki, varallisuus ja yleinen elämäntapa -- Juha on näkevinään ne

seikat edessään, ja häntä melkein ärsyttää se epäsointu, joka hänen

mielestään niissä vallitsee. Hän muistaa monta tapausta, kun hän on

tullut tekemisiin Palmunkreenin kanssa. Sen nimikin on semmoinen --

Palmunkreeni taikka Palmunoksa -- miksikähän sekin muuttamisesta tuli.

Köyhälistö ja Paitulan herra -- kuinka avuton tuommoinen herra onkaan

köyhälistön edessä. Tuon herran järki ja suunnitelmat, kun sekin

koettaa tässä maailmassa menestyä -- ja toisaalta köyhälistön järki.

Herran järki muhii tuolla kamarissa, mutta köyhälistön järki ikäänkuin

lainehtii kautta maailman.

Taas tulee hevosia tännepäin. Niitä onkin nyt rahinasta päättäen pitkä

jono. Mitäs hevosia tuolta päin noin paljon tulee?

Kun etumaiset reet pääsevät Juhan ulottuville, kysytään sieltä

karkeasti:

-- Oleks äijä nähny tästä menevän kahta roikkia?

-- Kyllä tästä kaks meni tunti takaperin.

-- Helvetin kätyrit -- mikses niitä pidättäny?

Kun taas on mennyt kolme-neljä hevosta, kysytään jälleen:

-- Olek-sä äijä nähny kahta pomoo, ku meni täst' ohi?

-- Olen kyllä minä ne nähny.

-- Kuin kauan siit o?

-- Tuntin väärti.

Läähättäviä hevosia menee yhä. Niissä retkottaa viisi ja kuusi, jopa

kahdeksankin miestä. Naisia istuu miesten sylissä. Jostain reestä

sanotaan: "Siivoo nyt äijä ittes, nyt on rintama puhjennu." Mutta se

ei tee Juhaan mitään vaikutusta -- hän on joukkovaikutelman lumoissa.

Samantapaiset lauseet ja kysymykset uudistuvat aina vähän päästä.

-- Onk-sul äijä lahtari kierrokses, vai mitä sä siinä kukkoilet?

Juhan pitäisi käsittää, että nuo hevosjonot ovat pakenijoita; ja

ehkä hän sen jossain alitajunnassaan tietääkin. Mutta pääasiassa on

hänen mielensä vire juhlallinen. Kun hän näkee tuommoiset joukot,

on samantekevää, ovatko ne etenemässä vai pakenemassa. Juhlallinen

nousuntunne valtaa vanhan Jussin, hänen näräinen perusluontonsakin

lientyy, huulet pyrkivät hölpättämään ja aivot tapailevat

vaistomaisesti joitakin sanoja: köyhälistön -- kansanvallan --

armeijasta -- voitto meitin on --

Mutta heti kun viimeiset hevoset ovat painuneet näkymättömiin,

tuntee Juha olonsa epävarmaksi. Ennen pitkää hän selvästi pelkää.

Paitulan pimeät huoneryhmät ja läheinen kankaan laita ovat ikäänkuin

päässeet hänestä voitolle, ne ovat Paitulan herran puolella, Juha on

jäänyt yksinänsä pimeälle raitille. Rinnen tuletkin välkkyvät sillä

lailla kuin eivät tahtoisi tietää Juhasta mitään. Tuossa pimeässä

rakennuksessa se herra jossain on tällä hetkellä. Jos se sieltä nyt

hyökkäisi vaikka paljain käsin, niin ei Juha voisi sitä estää. Juha

on salaa pääsevinänsä näkemään, kuinka herran ajatus toimii tuolla

sisällä, ja hänen tajunnassaan on herra nyt tämän paikkakunnan

keskeisin henkilö -- herra ja hän kahden, vastatusten. Kesken kaiken

värähtää Juhassa kevyt ärtymyskin, kun hän on näkevinään Paitulan

herran salaisen, kiivaan ajatustoiminnan. Sillä on semmoinen herran

pää, jolle ei voi mitään; vaikka sen tappaisikin, niin se pää on vielä

ruumiillakin, ja tappaja tuntisi sittenkin olevansa alakynnessä.

Ne ovat juuri ne herrojen päät -- (Juha on näkevinään niitä suuren

joukon ikäänkuin jollain lavolla) -- ne ne ovat, joiden katsanto aina

köyhälistöä härnää... Tässä yhteydessä Juha yhtäkkiä huomaa, että

Kuuskoskella on aikoja sitten lakannut paukkumasta. Äsken sieltä tuli

pois semmoiset jonot, nyt siellä on ihan tyhjää. Juha ei nyt osaa

ajatella, että siellä olisi lahtareita, siellä on semmoinen hirvittävä

tyhjyys, joka lyö ja syö hänet. Ja tuossa muutaman sylen päässä on

Paitulan herran pää. Nyt on Juha yksin, Paitulan herra ja tuo tyhjyys

ovat liitossa, ne ovat yllättäneet Juhan, ne nauravat. Ja Rinnen tulet

näyttävät kuolleilta.

Juha lähtee kävelemään rantaan päin, vaikka hän hyvin tietää, ettei

hän tästä mihinkään uskalla yksin lähteä. Hän ei uskaltaisi mennä

Rinnellekään, hänen on oltava tässä vaikka aamuun asti. Tässä talon

hengessä on sittenkin turvallisinta, kävi kuinka tahansa.

Taas kuuluu rahinaa rannasta päin. Sieltä nousee taas yksinäinen

hevonen. Äkillinen kauhu valtaa Juhan. Äskeiset elämykset ikäänkuin

huutavat jälkeensä, että se hevonen on hänelle vaarallinen, että siinä

se nyt tulee. Ne edelliset menijät ovat jo kaukana. Juha on nyt näitten

vallassa. Kiväärit näkyy olevan näilläkin.

Ne kääntyvät portille päin. "Siinä se saatana on", supisevat miehet

keskenään ja rupeevat pidättelemään hevostaan. Juhan sydän hakkaa ja

ajatus luo nopeasti vankan vakaumuksen, ettei Juha ole tehnyt kellekään

pahaa, ei kellekään. Miehet pysähtyvät ja toinen sanoo lyhyesti:

"salamurha". Juha kuulee kyllä sanan, mutta ei oivalla siitä mitään,

polvet vain vapisevat. Mies toistaa lujemmin: "salamurha".

-- Jaa -- jaa mikä salamurha? sammaltaa Juha.

-- Mikä helvetin pölvästi sinä olet, kunnes tiedä tunnussanaa? --

Mies on puhunut niin ripeään, ettei Juha ole ymmärtänyt, vaan menee

lähemmäksi ja sanoo niin lämpöisesti kuin osaa: "Häh."

-- Kuka sun tänne on käskenyt? kysyy mies.

-- Rinne mun käski, sanoo Juha niinkuin vastaisi syytökseen.

-- No pysy sitten siinä ja pidä hevosta.

Ne ovat pulskia, hiukan herrahtavia miehiä. Yksi on hyvin sirokasvoinen

ja lakin alta näkyy leikkaamaton hyvin kihara tukka. Se mies ei puhu

mitään, seuraa vain toisia. Yksi kolkuttaa, toiset seisovat ulompana.

Kolkutusta seuraa hiljaisuus. Sitten toinen kolkutus ja heti sen

perästä paiskautuu ovi uhmaavasti selälleen. Kaksi menee sisään ja se

sirokasvoinen pitkätukkainen jää ulkopuolelle. Juhan tekisi kovasti

mieli lähestyä sitä, että saisi sanoa sille jonkin hyvän sanan, oikein

toverillisen sanan, mutta hän ei uskalla. Paras vaan pysyä tässä

portilla -- ei hän ole tehnyt kellekään pahaa. Kyllä hän hevosen pitää

uskollisesti -- pian ne jo vissiin menevätkin -- ja kyllä ne herran

vievät. Juhan tulee huokeampi olla -- hän ei ole tehnyt pahaa kellekään.

Jo pamahtaa ovi auki ja herra tulee ulos etumaisena, perässä tulevat ne

kaksi. Herra astuu epäröimättä, niinkuin tietäisi mihin menee, tulee jo

Juhan kohdalle, mutta ei katso päin. Toinen niistä kahdesta ohjaa sitä

kiväärinpiipulla rekeen kuskipukille. Se sirokasvoinen pysyttelee vähän

sivulla, ja kun herra on ottanut ohjakset ja ne kaksi istuneet reen

perään, hypähtää hän vantiksille. Sitten lasketaan alas jäälle, samaa

tietä, jota tultiinkin.

Juhan täyttää niin valtava hyväntunne, että tekee mieli vaipua

istualleen. Hänen ei ole käynyt kuinkaan eikä hänen käykään. Paitulan

herra vietiin ja Juha jäi kaikkeen rauhaan. Siitä haukkuivat, kun ei

tiennyt tunnussanaa, mutta se oli hyvä vaan, ettei tiennyt, pysyy niin

ulkonaisena kaikesta. On niinkuin hän saisi koko talon haltuunsa nyt

kun herra vietiin, on niin turvallista ja mukavaa. Tässä hän oleileekin

niin kauan kun näkee mitä tapahtuu -- Kuuskoskelta vaan ei kuulu mitään.

-- Mutta mitäs ne nyt siellä rannassa tepperehtävät? Hevonen on

pysähtynyt, puhutaan, tiuskataan ja samaan menoon pamahtaa laukaus.

Pamahtaa vielä toinenkin ja sitten kuuluu muminaa. Hevosta hillitään.

Juhan polvet loksahtavat, hän ei ajattele mitään, mutta hän tuntee,

että Paitulan päärakennuksessa ihan hänen selkänsä takana vallitsee

outo ankara herran-pää ja uhoo henkeänsä juuri päin Juhaa. Ja sen pään

rinnalla hyörii Paitulan rouvan pää. Ja Juhan sisältä on äkkiä sammunut

koko se puoli, josta taanoin kuului, että "minä en ole tehnyt pahaa

kellekään".

Hevonen nousee takaisin täyttä laukkaa, reessä istuvat ne kolme

äskeistä. Ne painaltavat ohi talon mitään puhumatta. Ja kun Juha kauhun

ja avuttomuuden tyrmistämänä yrittää juoksahtaa niiden jälkeen, kuulee

hän jo takanansa toisen hevosen askeleet, huudetaan: seis! Reestä

nousee mies ja nainen, mies juoksahtaa Juhan luo.

-- Kuka sinä olet?

-- Minä olen Johan Toivola -- Rinne mun tänne käski. En minä ole

kellekään pahaa tehny.

-- Älä rähjää -- seiso tässä ja pidä hevosta -- ammu jos joku tulee.

He menevät kiireesti sisälle samasta ovesta, josta herra äsken tuotiin.

Juha tahtoisi mennä perässä, kauhistaa jäädä tähän, vaikka saakin pitää

kiinni hevosen suitsipielestä. Vaistomaisesti hän hyväilee hevosen

otsatukkaa ja kohentaa ränkiä, mutta kaikki aistit ovat jännittyneinä

hämärän yön kylläisyyteen. Tietoisuudesta on pudonnut pois kaikki

viimeaikainen; esillä on sama olemus joka on läsnä silloin kun salama

räjähtää hyvin lähellä.

* * * * *

Tämä oli se yö, jolloin rintama murtui Kuuskoskella ja voittajien

joukot alkoivat vyöryä tähän pitäjään. Kello yhden aikaan alkoi taas

kuulua paukahduksia, kun voittajat ammuskelivat Kuuskosken kujille

jättäytyneitä kapinoitsijoita. Nämä jättäytyneet olivat muuten

herttaista väkeä: he eivät olleet tietävinään mistään vihollisuuksista,

heidän mielensä oli kummallisesti heittäytynyt siihen tilaan, ettei

heidän käy kuinkaan, ettei heihin kukaan edes huomiotansa kiinnitä

tämmöisessä menossa. Mutta heidän kävi ikävästi, sillä Kuuskoskella ei

juuri otettu vankeja. Kun ei tunnussanaa tiennyt, niin ammuttiin, ja

siinä kiireessä taisi saada loppunsa moni syytönkin. Mutta Toivolan

Juha vaelsi silloin jo kapeata aidanvierutietä syvällä metsässä. Kahden

puolen seisovat puut ja näreet vaimentelivat niitä jännittäviä kauhuja,

joita Juha kylän aukeilla oli kokenut. Tämä kuusinen taival oli aina

pysynyt vanhoillaan, ja jos olisi päässyt täällä salaa näkemään

vaeltavan Juhan silmiä, olisi vuosien kuluessa monesti saanut hymyillä

niiden ilmettä.

Nyt on vanha Jussi lopullisesti vapautunut kapinallisesta mielialasta.

Himmeinä kuuluvat laukaukset eivät enää vähääkään kiinnitä hänen

mieltään, hän on metsän turvissa, tuolla syvemmällä on hänen

viheliäinen tuttu kotonsa. Ja hän tuntee vahvasti, ettei hänellä

loppuiällään enää tule olemaan muita pyyteitä kuin saada elää ihan

itsekseen. Ja kun hän kerran pääsi tänne asti niin pahoista paikoista

kuin äskeiset olivat, niin kuluu hänen elämänsä nyt varmaan rauhassa.

On sentään hyvä, ettei hän ole tehnyt kellekään pahaa.

* * * * *

Kun ryöstäjät vielä viipyivät Paitulan päärakennuksessa, lähestyi

jäältä päin jo pakenevien moninainen jono, josta yön hämärässäkin

karkeasti henkäili sekä hätä että alakuloisuus. Siitä Juha vasta oikein

tuli ajatelleeksi, mitä oli tapahtumassa, ja hän alkoi hullunkurisesti

pöykähdellä, niinkuin lammas, joka on hairaantunut laumasta. Sillä tämä

lauma ei enää ollut Juhan, ei hän tämmöisessä osannut olla; puuttui

Juhalle välttämätön turvallisuuden tunne. Kiväärin perä alkoi polttaa

kämmentä: tuolta lähestyivät nyt nuo ja tuolta sisältä voivat tulla

nuo, tuolta näkyy Rinnen tuli, mutta en minä sinne pääse enkä uskalla

mennä. Hätä, hätä! Juha hiipii vaunuvajaan, laskee kiväärin pimeään

nurkkaan ja kuuntelee lähestyvää rahinaa. Jo kuuluu ihmisääntäkin,

kuuluu lapsen itkua ja vaimon valitusta ja ihan yhtä tasan niitten

kanssa jotakin aivan muuta puhetta. Oman vapisevan hengityksensäkin hän

kuulee; ja kivääri on siinä käden tuntuvilla niinkuin epäluotettava

olento, joka voi lähteä ja ilmaista hänet.

Nyt tulevat ne sisältä ja kiroovat, kun ei häntä näykään. "Olikos se

saatana lahtari? Jumalauta, se saa leipäkortin."

Kuinka nyt käy? Herra Jumala taivaallinen isä! -- Mitä minä sanonkaan

-- minä en käynyt ripillä viime suvena. En minä kuole, en minä kuole.

Ripille, ripille -- minä menen ripille oitis kun täältä pääsen. Rahinaa

ja mulinaa yhä kuuluu. Ei voi enää erottaa niitten ääntä, jotka sisältä

tulivat. Hakevatko ne Juhaa? Herra Jumala, kun hän pääsisi ripille,

sitten saisi tulla mitä hyvänsä. Vilu kouristi vanhoja sääriä, nälkä

heidytti.

Juha seisoi nurkassaan vielä pitkät ajat sittenkin kun melu ja

rahina jo oli häipynyt. Mielikuvitus oli yhä näkevinään liikkujia

talon vaiheilla. Paitulan rouva siellä tuntui toimekkaasti häärivän

joittenkin vihaisten herrojen kanssa -- semmoisten, jotka aina

ymmärtävät väärin, vaikka niille mitä sanoisi. Arkaillen Juha hiipi

vajan ovelle, ja kun ei kuulunut eikä näkynyt muuta kuin himmeä

yö, uskalsi hän astua tanhualle. Yö huokui vielä sitä, mitä äsken

oli tapahtunut ja tuntui odottavan uutta. Rinnen valot olivat

sammuneet, mutta kirkonkylän valot vilkuttivat yhä Kuuskoskelta päin,

ikäänkuin ilmaisten, ettei vielä ole palattu mihinkään entiseen

Maarianpäivä-yöhön.

Tämä vaihe ripillemeno-aatteineen oli siis ohi. Kivääri oli jäänyt

nurkkaan, ja nyt vasta Juha tunsi olevansa tekemässä ilmeistä pahaa,

kun hänen puutunut ajatuksensa arvioi monikohtaista matkaa täältä

kotiin. Kun vain pääsisi tästä talon piiristä pois! Hän laskeutuu

hiljaksensa jäälle päin ja kuulostaa tarkoin voidakseen tarpeen tullen

paeta sinne kiväärinsä luo. Hän ei ole eläissään ampunut laukaustakaan

eikä ampuisi nytkään, mutta kumminkin sanoo vaisto, että tällä hetkellä

hädän tullessa kiväärin parissa sittenkin on turvallisempaa, ikäänkuin

rehellisempää. Ahteen puolivälissä tulee aavistus: tänne päin ne toivat

Paitulan herran. Ei, ei hän jätä kivääriänsä. Hän palaa juoksujalkaa

takaisin, kopeloi aseensa ja lähestyy uskaliaammin rantatörmää.

Mustaa häämöttää hangella tiensivussa siinä missä ranta-ahde päättyy

jäälle. Juha lähestyy kivääreineen; ympäröivä yö ikäänkuin kehoittaa,

se ikäänkuin omasta puolestaan tahtoo näyttää tätä hänelle. Kauhuun

sekoittuu juhlallisuutta ja uteliaisuutta. Jo näkee selvästi: se makaa

selällään, niska taakse taipuneena, rinta ja vatsa korkealla. Oikean

käden on nostanut ylös, niinkuin nukkuessa; vasen on suorana lumella.

-- Tuo on Paitulan herra, äsken se oli Rinnellä ja puhui sillä lailla.

Juhan mieleen ei ollenkaan tule murha eikä sen tekijä, tuota herraa

hän vain kavahtaa. On niinkuin hän siinä hangella näkisi tuon kuolleen

herran järjen koko ärsyttävässä, ylivoimaisessa suuruudessaan.

Juha pelkäsi kovasti ja ajatus tapaili puolustusta: minä katselen

ruumista, kyllä kai minä nyt ruumista saan katsella. Jos tähän nyt tuli

kuka hyvänsä, niin tietysti ruumista ensinnä katsellaan. -- Ja hän

silmäili arasti ympärilleen, ikäänkuin siinä jo olisi ollut joitakuita.

Herran ruumis järkineen jäi taas sivuasiaksi. Hämyinen yö ikäänkuin

kysyi: uskallatkos lähteä tästä poispäin? tätä on pitkä matka avointa

maata, ennenkuin pääset omaan korpeesi; sitten olet kyllä turvassa. Ja

kiväärisi? mihin sen panet?

Juha kaarsi ruumiin ohitse, kurotti kiväärinsä sen sivuun niinkuin

jonkun käskystä -- ja sitten juoksujalkaa poispäin. Kuuskoskella

paukahti. Vanha Jussi mennä läähättää jäätä myöten tietä osaamatta,

pyrkii vastarantaan tien nousun kohdalle. Nimetön vaara on aivan niskan

takana ja mieli hakee turvaa siitä, että hän jätti kiväärin sinne

ruumiin viereen. Hänellä ei ole mitään käsitystä tästä tilanteesta,

ei muuta kuin: kotiin, sinne niin, entiselleen. Mielessä vilahtaa

lapset ja vaimo-vainaa, joku sopuisa pyhäaamun hetki ... elämä voi

vielä menestyä. -- Samassa hän kompastuu käsilleen, vanha tyrävika

painahtaa esiin, vettä tulee silmään. Kaksi vihaista laukausta pamahtaa

Kuuskoskella. -- Mitä minä olen teille ihmiset tehnyt, että te minua

vainootte? Sosial-temokraatti minä olen... Juha levähtää hangella.

Etäämmällä viittatiellä kuuluu taas menevän uusia pakolaisjonoja.

Niistä Juha saa jonkinlaista tukea, niin että hän taas jaksaa nousta ja

lähteä tarpomaan tiensuuntaa kohden. Kivääri on jäänyt jo kauaksi, se

löydetään siitä ruumiin vierestä eikä mitenkään voida ymmärtää, kuinka

joku on sen siihen pannut.

Kahden aikaan Juha pääsi tölliinsä ponnistusten uuvuttamana. Hän ei

ollut viikkoon käynyt kotona, ja kun tyttö oli päästänyt hänet sisälle

pirttiin, tuntui tunkkainen yöilma kovin viihdyttävältä. Hän otti tulen

lamppuun ja näki silmillänsä pitkin pirttiä pientä kurjuutta, joka

johtui saamattomien lapsukaisten taloudenpidosta. Jotakin ne olivat

yrittäneet keitellä ja laitella. Voita, jonka hän viime kerralla oli

paperissa tuonut Rinneltä, ei oltukaan pantu pyttyyn, sen jätteitä

vetelehti vielä samassa paperissa perunankuorien ja silakanperkeitten

seassa. Paikattujen ja jälleen rikkuneitten peitteittensä alla

kyyhöttivät lapset yhteisellä olkivuoteellaan jäähtyneessä huoneessa.

Olivat huonoja metsästä asti puita noutamaan -- tuoreita puita.

Kaikki tämä tuttu, koko elämän iän kestänyt kurjuus oli kumminkin

tänä Maarianpäivä-yönä vanhalle Jussille viihtyisä. Toi tyydytystä

turtuneeseen olemukseen tieto siitä, että ne hommat siellä nyt olivat

loppuneet, ei tarvinnut enää siellä rehjuta. Oli hän mitä hän oli,

sekin -- ja niin se nyt meni. Nyt on otettava uudet keinot.

Haettuaan jotakin syötävää nukahti Juha siinä hurskaassa luulossa, että

tästä nyt ilman muuta vaan oli uusi elämä alkava.

Ja uusi elämähän siitä alkoikin heti kun päivä valkeni. Kokonaisia

voimakkaita elämäntiloja oli yhtäkkiä pyyhitty pois ja tyystin

unohdettu. Kylistä lähti isäntiä parhaat turkit yllään ajelemaan

kirkonkylille päin, heitä seisoskeli siellä kaikkialla, kunnantuvalla,

kansakoululla, seurantalolla. Jos heidän suhteensa entiseen

tilanteeseen oli kaikessa hiljaisuudessa ollut hiukan epäselvä, niin

oli se nyt tähän uuteen nähden selvää selvempi. Vankeja kaiken ikäisiä

ja näköisiä oli jo ehditty poimia pitkin pitäjää ja aamuhämärissä oli

muutamille jo ehditty antaa heidän ansaittu palkkansakin. Monesta

lempeäluontoisesta isännästä oli tuo pikainen palkanmaksu kyllä ensin

hiukan outoa; kun kuultiin, että joku tuttu äijä taas oli ammuttu, niin

sävähdettiin. Mutta pian siihen eläytyivät aremmatkin ja koettivat jo

näyttää muita rivakammilta. Sivumennen vain kuiskattiin ja naurettiin...

Huvittavinta oli sivulta katsoa niitä työläisiä, jotka eivät olleet

kapinaan yhtyneet, niitä oli mökeissään siellä täällä pitkin pitäjää.

He olivat kyllä yrittäneet olla kovin varovaisia puheissaan, mutta

heidän kehitysasteellaan on ihmisen liian vaikea peittää todellista

mielenlaatuaan, ja niin oli heiltä pitkin aikaa päässyt vaarallisia

puheita, jotka nyt vaivasivat heidän omiatuntojaan. Silmät seisoen

ja kovin vähäpuheisina he nyt yrittivät pysyä niin huomaamattomina

kuin suinkin. Monet talolliset olivat kyllä kapinan aikana suullaan

puhuneet pahempaakin, olivatpa antaneet lahjuksia ja tehneet toisistaan

ilmiantojakin, mutta sehän oli vallan toista se, sillä eihän kenenkään

päähän pistänyt epäillä talollista kapinoitsijaksi. Mutta kun sattui

olemaan työläinen ja oli tullut vähänkin soittaneeksi suutaan, niin se

oli hullumpaa. Miehet tallustivat kiireen kaupalla kutsuntaan ja akat

pysyivät varjossa. Useita semmoisia akkoja kumminkin pidätettiin ja

lähetettiin pohjoiseen, ja toiset olivat sitä enemmän kauhuissaan, kun

S. K. vilahti ikkunan ohi.

Paitulan herran murhakin oli selvitetty tuossa tuokiossa. Ruumiin

vierestä löydettiin kivääri ja Rinneltä, josta lähtö näkyi tapahtuneen

kovin kiireesti, löydettiin miesten kivääriluettelo. Se osoitti, että

kivääri oli kuulunut Johan Toivolalle. -- "Sekö saatanan kampura sen

työn on tehnyt!" -- Paitulan rouva oli sitäpaitsi nähnyt Jussin yöllä

heidän portilla.

Toivolan Jussinkin äly on aamulla kirkkaampi kuin illalla. Heti kun hän

heräsi, ymmärsi hän myös, ettei hänen asiansa vielä ollut tällä hyvä.

Milloin tahansa sopi odottaa tänne vieraita.

Kun Jussi istui pirtissä, kääntyi hänen silmänsä alinomaa oviseinään.

Mutta oviseinässä ei ollut ikkunaa eikä siitä nähnyt tielle päin;

Jussin oli tavan takaa käväistävä pihamaalla. Lehmä sai yhtä mittaa

heinätukkoja, sitä suittiin ja sonta ajettiin tyystin pois. Harvoin oli

tämä asumus nähnyt semmoista toimeliaisuutta kuin tänä Maarianpäivänä.

Mutta ketään ei vaan kuulunut.

-- "Nyt siellä on löydetty se kivääri siitä ruumiin vierestä -- oliko

se hyvä vai paha, että minä sen siihen jätin? -- pahempi ainakin olisi

ollut, jos olisin sen sinne nurkkaan jättänyt." -- Mutta siinä tulee

Jussin mieleen, ettei joku herra tai talollinen olisi kivääriänsä

sillä lailla jättänyt; ettei niitten mielessä voi ollenkaan semmoista

kysymystä herätä. Kun joku herrapoika sen siitä löytää, niin sitä

ärsyttää ja naurattaa, kun se vainuaa siinä jotakin moukkajärjen

keksintöä, jonka ajatus semmoiselle itselleen on mahdoton käsittää.

-- Todellakin: Toivolan Jussi ja joku herrapoika! On vaikea keksiä

mahdottomampaa, särähtävämpää, mieltäetovampaa henkistä rinnastusta.

Sen Toivolan Jussi oli ikänsä kaiken niin vahvasti tuntenut.

Luonto kumminkin joskus järjestää semmoisia soraisia tilanteita,

ikäänkuin tahallaan purkaakseen niihin joitakin salaisia sanattomia

totuuksiaan, ihmisten koettaviksi. Maarianpäivän iltapuolella lähestyi

Jussin mökkiä kaksi terve-ihoista, valkohampaista nuorukaista erään

paikkakuntalaisen, Pirjolan, opastamina. Jussi huomasi heidät navetan

ikkunasta, kun he jo olivat pihaveräjällä. Hänen sopi sieltä katsoa

miesten kasvoja heidän huomaamattaan ja hän tunsi verensä seisahtuvan.

Tämä oli uutta. Juhalla ei ollut mitään selvää mielikuvaa vihollisesta.

Hän kyllä oli ajatellut talollisten poikia ja herrapoikia, mutta

hän ei tällöin nähnyt niitä minään kokonaisuutena, vaan jokseenkin

vaarattomina vastapuolen olentoina, yksityisinä, hiukan tyhminä. Mutta

näillä oli yhtäläiset lakit, vyöt ja hihnat; näitten takana oli koko se

yhteiskunta, jota Juha vieroksui. Nyt hän on niitten käsissä, ei muuta

kuin pysyä täällä navetassa, kunnes hakevat. -- Minä olin Paitulan

herraa vahdissa; tuossa suojassa on tuon Pirjolan heiniä.

Pirjola kuuluikin juuri seisovan navettasuojan edessä ja sanovan: --

Jaa'a, siinä on kanssa meiltä tuotuja ruohoja.

-- Onko hän ryöstänyt ne teiltä? kysyi vieras puhtaalla ja kankealla

kielellä.

-- On kyllä vaan.

Toinen vieras oli sillaikaa pirtissä ja näki hänkin sen pienet

kurjuudet, vaikka eri silmillä kuin Juha. Hän kysyi tytöltä: -- Missä

sinun isäsi on? -- En minä tiä. -- Kuinka et tiedä? -- Tyttö ei

parhaalla tahdollaankaan osaisi siihen vastata. Vieras kääntyi poikaan

päin ja kysyy: -- Tiedätkö sinä missä isäsi on? -- E'. -- No onko isäsi

ollut kotona äskettäin? -- O'. -- No kuinka sinä et sitten tiedä, missä

hän on? tiuskaa vieras ja astuu lähemmäksi. Poika rupeaa poraamaan. --

No älä nyt huuda, en minä sinua syö.

Sillaikaa seisoi Jussi navetassa oviseinälle painautuneena, niin ettei

Pirjola ovea avatessaan ensin nähnyt muuta kuin lehmän. Mutta pian hän

jo keksi vastenmielisen tutut killisilmät ja huudahti äänellä, joka

ilmaisi sekä vihaa että reippautta:

-- Täällähän se on toisen punikin seurassa.

Se joka oli pirtissäkin käynyt tuli myös ovelle. Jussi näki sen soreat

kasvot ja ryhdikkään yläruumiin ja kuuli täsmällisesti äännetyt sanat:

-- Tulkaa ulos sieltä.

Jussi lähestyi ovea, mutta pysähtyi taas, kun toiset tukkivat aukon.

Nuorten soturien ilmeet olivat semmoiset kuin he olisivat olleet

käsittelemässä jotain saastaista eläintä.

-- No ettekö kuule, tulkaa ulos.

Jussi tulee, pää vapisten ja silmät aivan pyöreinä. Pirjola sanoo,

vieraitten vuoksi tutunomaisella äänellä:

-- Lähdetääs nyt Janne vaan esikuntaan, vaikken minä senpuolesta yhtään

takaa kuinka siellä käy.

Matkalla kysyy toinen vieraista:

-- Olikos se te kun murhasitte herra Palmunoksan?

-- En, minä en ole ollu', vaikka tähän ammuttaisiin, en ... missää'

tekemisissä... Juha niistää nenäänsä.

-- No missäs teidän kivääri on?

-- Se on kyllä siellä ... mutten minä siinä ollu'.

-- Saatte sitten lähemmin selvitellä esikunnassa.

Vaelletaan ääneti edelleen. Juha laskee ajatuksissaan, kuinka paljon

jäi kotiin leipää, silakkaa, puita ja heiniä -- jos tuo Pirjola hakee

pois ne heinät, niin silloin lehmä ei tule toimeen. Ja mikä perii

pojan -- tyttö kyllä menee maailmalla. Tulee mieleen Hiltu-vainaan

kohtalo; kyyneleet valuvat. Kuolee hän tällä matkalla ... ei hän enää

tätä aidanvierua palaa... Ei ole tullut valmiiksi mikään; hän on ollut

akan kanssa, on pitänyt tölliä, on ollut sosialisti; kaikki ne ovat

olleet samantapaisia asioita. Hän on niitä toimittanut, kun niitä

pitää toimittaa -- ja nyt hänen pitää jo kuolla -- eikä lapset ymmärrä

mitään. Ei nekään ole niinkuin muitten lapset, ne on niinkuin semmoisen

tekemiä, joka ei osaa...

Tullaan kylän aukealle ja Juha näkee talot illan alkavassa hämyssä,

niinkuin olisi kulunut kymmenen vuotta menneestä yöstä. Hän ajattelee

jo selvästi, että hänet tapetaan; kuuma tunne lievittää mieltä ja

valuttaa yhä uusia vesiä vanhoista silmistä ja nenästä. Jalkaa

väsyttää, mutta väsymys on nyt omituisen huumaavaa. Lientyneen

mielen taustalla asuu yhä vahvempana eletyn elämän tuntu, masentavan

osaamattomuuden tunne. Jos ammoin kuolleitten vanhan Penjamin ja

Nikkilän entisen piika Maijan kuusikymmenvuotiaalla pojalla nyt

olisi kehittyneemmät aivot, voisi hän näillä maallisen vaelluksensa

viimeisillä kilometreillä ehkä saada viileätä tyydytystäkin noista

elämänsä tosiseikoista. Mutta nyt ne vain kyynelten mukana ikäänkuin

valuvat pois ja mennessään koskettavat yhä pehmenevää mieltä.

Yhä oli taloja matkan varrella. Toisissa vilisi sotamiehiä -- Juhakaan

ei osannut ajatuksissaankaan nimitellä näitä lahtareiksi. Kymmenittäin

hevosia seisoskeli pielissä. Yhdestä talosta Juhallekin annettiin

hevoskyyti ja uudet saattomiehet. Juha tunsi yhä selvemmin, ettei

hänestä tule tämän tämmöisen maailman asukasta. Kun vain tekisivät sen

pian eivätkä rääkkäisi. Tulee niin pahasti mieleen ne lapset ja lehmä

-- ja itkettää yhtä mittaa...

Johan Toivolan juttu tiettiin kyllä heti itsestään selväksi. Hän

oli viimeiseen päiväänsä asti ollut mukana rikoksissa -- viimeksi

vällyryöstöissä -- ja sitten oli hänellä ilmeisesti huomattava osuus

hra Palmunoksan murhassa, vaikka halukkaimmankin syyttäjän, miehen

nähtyään, täytyi hiukan epäillä sitä, että hän olisi ollut ampumassa.

Eikä koko paikkakunnan väessä ollut ainoatakaan, jolla olisi ollut

häntä kohtaan myötätuntoa. Kun jotkut isännät Maarianpäivä-ehtoona

näkivät häntä vietävän, niin he tunsivat väkisinkin sääliä. Mutta

säälikin oli vastenmielistä ja isännät tunsivat tyydytystä, kun ohi

päästyään tiesivät, ettei heidän sen enempää tarvinnut olla tekemisissä

Jussin eikä hänen asioittensa kanssa. Ihan niinkuin joku sovittautuu

pois kotoa silloin kun on teurastus, mutta palattuaan katselee

mielellään karttuneita siistejä lihoja.

Juhan sielu ja ruumis värisi, kun hän saapui vankipaikkaan. Hän koetti

vakuuttaa itselleen, että hänet tapetaan, jo tänä iltana; hän kuvitteli

yhtä mittaa, kuinka luoti tulee ruumiiseen. Sillaikaa suu höpisi

jotain rukouksen tapaista eikä huomio sen vuoksi tullut kiintyneeksi

olosuhteisiin. Huoneessa oli kovin ahdasta, niin etteivät kaikki

mahtuneet pitkälleen. Yskittiin ja syljettiin. Tuntien kuluessa tuli

kuoleman odotus yhä kylläisemmäksi. Moni rukoili, että Jumala itse

ottaisi heidän henkensä, ennenkuin ihmiset ehtivät. Nuoret huligaanit

olivat hullunkurisen näköisiä, kun heidän eläimellisillä kasvoillaan

nyt pakosta asui vakavuus. Joku heistä yritti puhutella vartijaa. -- Ei

teitä kaikkia tapeta, sanoi vartija yhtäkaikkisesti hymähtäen.

Yö kuluu eikä vaan ketään viedä ammuttavaksi. Aamupuoleen alkaa yksi

ja toinen torkahdella ja kohta kuuluu huoneesta vain unista ähinää,

yskäkohtauksia ja joskus joku "Herra Jumala taivaallinen isä". Kuuluupa

kuorsaustakin: nuori huligaani voi mainiosti nukkua näissäkin oloissa.

Aamupuolella tuodaan vielä useita uusia vankeja. He koettavat rämpiä

lojuvien yli akkunan ääreen, mutta vartija kieltää ja komentaa seinän

vierelle päin.

"Kallis on vapauden lunastus, perkele", sanoo yksi tuoduista.

Nukuttu uni ei ole suurenkaan arvoista ja kaikki ovat vakuutettuja

siitä, etteivät ole ollenkaan nukkuneet. Pienempikin aamutorkahdus

kykenee kumminkin muodostamaan rajan eilisen ja tämän-päivän välille.

Aamulla kaikki vaistoillaan tajuavat, ettei ketään nyt taas ammuta

ennen iltaa. Pitkä päivä tutkintoineen on edessä.

Puoli yhdeksän aikaan juovat kenttätuomari, komendantti ja

paikallispäällikkö aamukahvia. He ovat kaikki hermostuneita, melkein

riitelevät keskenään, sillä kaikki asiat ovat hienokseen sekaisin

ja raskas päivä on taas edessä. Kaikkea tarvitaan eikä mitään ole.

Suuri vankimäärä tuottaa hankaluutta, niitten suhteen ei ole mitään

varmaa menettelytapaa. Niitä on vapauteltu talollisten takauksilla,

toisia ovat miehet ampuneet omin päinsä, suutarit on muitta mutkitta

pantu työhön. Pitkin päivää tuovat talolliset tänne akkoja ja jos

jotakin kuulusteltaviksi. Joku tulee vaatimaan kuittia telefonistaan,

jonka sotamiehet ovat vieneet. Tämä on niin ärsyttävää, että

komendantti ja tuomari tavan takaa vahingossa puhuvat ruotsia, vaikka

paikallispäällikkö on suomalainen.

Vankikysymys on kuitenkin pulmallisin.

-- Täytyy enstään ekspedieerat ne kun tulee kuolemaan, sanoo tuomari.

-- O alla esikunta-huliganer kan man ge brödkort utan vidare, sanoo

komendantti.

-- Jaa mut piru tietää, kuka niist on esikunta-huligaani.

Nuo molemmat niin erilaiset mielenvireet -- vankien ja esikuntaherrojen

-- joutuvat sitten yhdeksästä alkain mitä läheisimpään kosketukseen

toistensa kanssa. Tuomari on tarmokkaalla tuulella, hän saa tänään

asiat luistamaan. Kun ilta ehtii, on neljäkymmentä vankia lähetetty

pohjoiseen ja yhdeksän on valmiina ammuttavaksi.

Ne, jotka on määrätty ammuttaviksi, viedään erityiseen pieneen

huoneeseen toiselle puolelle pihaa. Ovipieleen asettuu kaksi vartijaa

pistimet kivääreissä ja käsipommit vyöllä. Paikkakuntalaisten

sotamiesten kesken leviää päivän kuluessa tietoja, keitä tuohon

erikoishuoneeseen on karttunut. Siellä on osuuskaupan hoitaja: no sen

nyt tiesikin -- Kulmalan Alviina ja Virtasen Manta: vai se niillekin

tuli -- Toivolan Jussi: vai on sekin; kunta saa ruokavieraita senkin

jälkeläisistä.

Siellä pienessä huoneessa ne yhdeksän odottavat yön tuloa. Muutamilla

naisilla on mielentilassaan rauhallisempi vaihe, ja yksi kysyy

vartijalta, paljonko kello on.

-- Olisiko teillä mihkää mentävää? kysyy vartija vastaan.

Vartijat vaihtuvat. Taas kysyy joku vartijoilta, eikö vartioiminen ole

väsyttävää.

-- Kiitos vaan kysymästä, mutta pianhan tästä päästään. Jääkäri on jo

täällä.

-- Tuleeko jääkäri vahtiin?

-- Juu, se on pyytänyt säästämään viimeisen vahtivuoron hänelle.

Ei tee mieli enää kysellä.

Kaksi typerää nuorta ihmisen lasta vietti jo toista kauhuisaa yötä

kaukana viheliäisessä metsätöllissä. Illalla oli tyttö juosta

pompottanut etäisessä naapuritöllissä, muka kysymässä oliko mitään

kuulunut isästä. Mutta hän ei löytänyt siitä töllistä ketään ja suden

kolloa itkien ja läähättäen hän palasi takaisin metsäisen taipaleen.

Poikakin itki pimeässä pirtissä, ja niin he turvattomina valmistuivat

taas kestämään yön. He olivat alinomaa torailleet keskenään ja isä

oli heitä lyönyt. Mutta nyt he alati näkivät silmissään isänsä vanhan

kaljun pään ja harittavat äärihiukset. Kauhun itku velloi esiin veren

tiedottomat vaistot. Vertaus vangitusta linnusta ja pesään jääneistä

poikasista on tässä tapauksessa hymyilyttävä, niin tosi kuin se onkin.

Siellähän se vanha lintu istui nurkassa kädet ristissä polvien yli

ja pää huojuen. Rintaa on pistänyt ja henkeä ahdistanut koko päivän.

Hän on ollut tuomarin edessä, mutta siitä hän ei muista mitään.

Erinäiset seikat hänen elämänsä varrelta ikäänkuin tanssivat ohi hänen

tajuntansa. Ensimmäiset yöt, jotka hän vietti vaimo-vainajansa seurassa

-- ne olivat kuin olivatkin onnellisia. Ja sitten Hiltun kohtalo;

kun hän nyt näki Hiltun vaiheita lapsuudesta asti, näkee hän ne vain

jatkuvana matkana siihen kuutamoyöhön asti, jona Hiltu meni järveen.

Tämä näkemys on Juhalle niin selvä, ettei hän ollenkaan huomaa, kuinka

se vasta nyt on ruvennut siltä näyttämään. Hän vain huojuttelee

päätään, ja ennen pitkää näkee hän oman elämänsä tapaukset samanlaisena

sarjana kuin Hiltunkin elämän...

Kuuluu matala-ääninen käsky: "tulkaa ulos". Jussinkin mieli värähtää

nykyisyyteen ja alkaa siinä käyntinsä taas johonkin vallan toiseen

suuntaan. Lähdetään. Tällainen lähtö oli hyvin tavallinen Suomen

vapaussodassa.

* * * * *

Viimeisenä tallustaa hautausmaan portista sisään Toivolan Juha.

Toiset nuoremmat kiiruhtavat juoksujalkaa, vain paksuvatsainen

osuuskaupanhoitaja on jättäytynyt Jussin rinnalle.

Vilu, nälkä ja unettomuus ovat tehneet hyvää vanhan Jussin olemukseen.

Rinnan pistos ja hengenahdistus ovat lakanneet kiristämästä, ne

kyllä tuntuvat, mutta ikäänkuin pehmeämmin. Vapiseminenkin on tullut

tunnottomaksi, ja ajatuksessa on niinkuin jokin kehä, joka pysyy

paikoillaan, sillaikaa kun tuhannen tuhatta pientä miellettä kiihkeästi

jatkaa survontaansa. Näin on aina niin kauan kun jotakin jatkuvasti

tapahtuu, kun kaikki säännöllisesti astuvat eikä mitään komenneta.

Mutta niin pian kun jotain pienempääkin erikoista sattuu, kun jääkäri

työntää rautaportin puoliskoa kauemmaksi, kun hän kääntyy katsomaan

taakseen ja kiväärin piippu heilahtaa hämärässä, silloin tuntuu aina

kauhea väsyneen epätoivon vihlaus. Se ei enää pistä, se ikäänkuin lyö

jollain nahkapallolla sisuksiin.

Haudasta kaivettu hiekkajono häämöttää. "Seis!" Etumaiset pysähtyvät,

mutta takimmaiset astuvat vielä muutamia askelia. Kaikki seisovat,

hengitys kuuluu, yksi vajoaa polvilleen ja käsilleen, mutta kukaan ei

puhu mitään. Juhan ajatuksesta on kehä hävinnyt, häntä vetää kovasti

pitkälleen, mutta hän seisoo. Hänellä alkaa olla samanlainen tunne

kuin kerran ennen sairaana Herran Ehtoollista saatuaan. Ja eikö hän

olekin juuri hiljakkoin ollut Herran Ehtoollisella? Hän muistaa

ihan elävästi sen kun hän seisoi siellä Paitulan vajan nurkassa,

onnellisessa entisyydessä, mutta siitä hetkestä tähän asti on kaikki

tyystin kadonnut. Oikeus ja vääryys, syyllisyys ja syyttömyys, ne ovat

tälle tilanteelle, tälle aivotilalle äärimmäisen vieraita kysymyksiä.

Ne eivät tällä hetkellä pääse tietoisuuden pimeimpäänkään soppeen.

-- Minkämoinen puku oli Hiltu-vainaalla silloin kun se lähti kotoa,

päivänpaisteessa? Semmoinen se oli ja kengät olivat semmoiset.

Juhan aistit havaitsevat mitä tapahtuu. Paksuvatsainen on sanaa

sanomatta haettu joukon takaa, sen on käsketty riisua kenkänsä ja

vaatteensa, se riisuu niitä juuri. Nyt se kävelee hautaan, hiekka

vähän luhistuu sen jalkojen alla. Vihainen äänettömyys. -- Raks

ni-naks raks taraks. Pitkän pitkä hiljaisuus, jonka kuluessa puristava

luonnottomuuden tunne saavuttaa huippunsa. Paukaus on kuin suuri

helpotus. Kun ensimmäinen on ohi, käy kaikki helpommin.

Seuraavankin käsketään riisuutua, kävellä hautaan ja niin edespäin.

Laukaukset jysähtelevät, yrittäen turhaan kiihdyttää heltyneitä

tajunnoita. Nähtävästi ei ole ketään sankaria tässä joukossa. Naiset

pitävät vapisevaa ääntä, joka ei ole itkua; se on luultavasti

alkuperäisintä emon vikinää, kun se on erotettu pennuistaan. Kaikki

turhat armonrukoukset ja polvistumiset he ovat suorittaneet jo

vankipaikalla.

Sattuu niin, että meidän vanha vastenmielinen Jussimme jää viimeiseksi.

Hän on vielä niin paljon tajussaan, että hän kykenee sen itsekin

havaitsemaan, herättääpä se hänessä jonkinlaisen mielteenkin. Hän

on myös aivan varma siitä, että hän äskettäin on nauttinut Herran

Ehtoollista, hän höpisee itsekseen yhtä mittaa: "Herra Jeesus ota

henkeni." Häntä arveluttaa hiukan riisua housujaan, sillä alushousut

ovat kovin risaiset (tietysti hänen Iaisensa nahjus ei tullut

hankkineeksi uusia kaartin varoista) ja olosuhteiden vuoksi sitäpaitsi

hiukan -- --. Hän avaa kumminkin vanhan vyönsä ja pujottelee housunsa

pois. -- "Herra Jeesus ota henkeni, Herra Jeesus ota henkeni."

Haudan pohjalla on jo melkoinen lammikko lämmintä verta, kun Juha

astuu siihen takkuisella sukallaan. Suloinen raukeus vetää häntä

vaistomaisesti asettumaan pitkälleen ruumiskasan päälle. Haudan reunat

piirtyvät kumottavaa taivaan lakea vastaan. Vilun puistatus hävittää

raukeuden sulon. Puristunut nyrkki painaa altapäin niskaan.

Silmänräpäykseksi hän on unohtanut, mikä häntä oikeastaan odottaa,

mutta samassa kuuluu jääkärin käskevä ääni, että hänen onkin noustava

seisaalleen. Jännittävässä tilanteessa ihminen vaistomaisesti tottelee

annettua käskyä. Juhakin vääntyy epämukavasti pystyyn ja käsin

kannatellen viheliäisiä alushousujaan humahtaa Toivolan Jussi kuoleman

valtavaan kaikkiyhteiseen olotilaan ilman mitään "viimeistä ajatusta".

Hänen kärsimyksensä, jotka varmaan näkymättömissä tilikirjoissa luetaan

sen kansan hyväksi, jonka kokonaisolemuksesta hän ei mitään tiennyt; ne

kärsimykset olivat olleet pitemmät ja syvemmät kuin monenkaan -- ehkäpä

yhdenkään -- niistä, joiden kärsimyksistä nyt lukua lasketaan.

Jääkäri menee miehineen jo tuolla etäällä pois hautausmaalta. Johan

Abrahamin elämäkerta on ehtinyt luonnolliseen loppukohtaansa, puuttuu

vain tavanomaiset loppusanat. Niiksi on vaikea mitään painavampaa

keksiä, sillä vanhan Juhan loppu sattui myrskyn ollessa parhaimmillaan

Suomessa ja muunkin ihmiskunnan vielä kiihkeästi yrittäessä arvata,

mikä se onni on, jota se näin vaikeasti tavoittelee. Ken olisi

kaukonäkijä, voisi ehkä jotain nähdä, jos tänä himmeänä yönä hiipisi

hautausmaalle, laskeutuisi hautaan verilammikon ja ruumiskasan lähelle

ja siitä käsin kuuntelisi hiljaisuutta. Ei ole sanottu, että voimakkain

tunne tällöin olisi kauhu. Kevät aavisteleiksen jo hautausmaan puissa

ja ilmassa, se lupaa jälleen linnunlaulua ja kukkain tuoksua ja

varttuville ihmislapsille ilonkylläisiä päiviä. Yhä lähemmäksi he

pääsevät sitä onnea, jonka nimeä he turhaan ovat vuosisadasta toiseen

aprikoineet. Tänä päivänä he vielä luulevat, että lihallinen ruumis

tarpeineen, yhteiskunta ja muut semmoiset ovat kaikkein läheisimmässä

tekemisessä tuon onnen kanssa. Mutta vaikka asiat vielä ovatkin niin

karkealla kannalla, niin onhan päivässä mittaa. Ja niin pitkällä joka

tapauksessa ollaan, että useimmat yksilöt kuolinhetkellään sen onnen

vilaukselta kokevat; sehän juuri antaa öiselle hautausmaalle semmoisen

yhtenäisen tunnelman, kun me sen seikan aavistamme. Ja kyllä se joskus,

ihmiskunnan elinpäivän jatkuessa, vielä leviää elävienkin valtakuntaan.