Niinkuin kirkas aurinko nousee yksityisen hallayön jälkeen niin nousi
kevät 1868 aikaisena ja ihanana, nousi raivonneen ja yhä raivoavan
surman yli. Tai eihän se silloin raivonnut, ei sen ääni kuulunut.
Pienistä ryhmistä se silloin tällöin jätti jonkun loppuun kuihtuneen
miehen kinoksen poimuun aidan viereen tai vähensi miehestään jääneen
vaimon vaikeuksia jossain salotöllissä sammuttamalla hennon viimeisen
lapsen elämän. Ei sielläkään, missä tätä kamppailevaa laumaa oli
kaksikintoistatuhatta sielua samassa aherruksessa, kurjuus tiettävästi
aiheuttanut mitään meteliä. Pitkin Salpausselän hiekkaista rinnettä
rakensi semmoinen lauma silloin valtasuonta joka oli johtava idän
suureen ihmispesään Pietariin. Toiset kaivoivat ja toiset odottivat
heidän takanaan, koska kuolema luovuttaisi kuokan odottajalle.
Ja kuolema koetti olla tasapuolinen, se päästi monta tuhatta
odottajaa kuokan varteen ja jälleen siitä pois, ja teräväsilmäisille
arviomiehille valmistui hauska kepponen: tuo rautainen valtimo tuli
ajan ahdingosta huolimatta maksamaan puolta miljoonaa vähemmän kuin he
olivat laskeneet.
Hiljaisesti siellä kuoltiin, ja ne tuhannet vainajat, jotka siellä
makaavat hietaisissa haudoissaan, varmaan ihmettelivät, kun he
täsmälleen viisikymmentä vuotta myöhemmin kuulivat tuon rakentamansa
rautasuonen sykinnästä sanat "kärsimysten malja jo kukkuroillaan on"
-- ja virkkoivat: "Vastako se nyt on kukkuroillaan? Oli se melkoisen
täynnä jo silloinkin."
* * * * *
Uusi hyvä-enteinen kevät paisteli entisen pienen Nikkilän Jussinkin yli
hänen nykyisessä olinpaikassaan. Kun hänet kerran oli taloon otettu,
niin ei hänen enää tarvinnut nälkää kärsiä. Tuorilan talossa ei koko
tuona vaikeana aikana tarvinnut leipään sekoittaa sivuaineita enempää
kolmannesta ja sekin vain pahimpana talvena pariin leipomukseen.
Tuorilan isäntä toimi näet paikkakunnalla yleisten avustusten
jakajana, ja kun hänestä alkoi liikkua syyttäviä huhuja, täytyi
tuohon sekoitustemppuun ryhtyä. Mutta ihka selvääkin leipää löytyi
aina Tuorilassa ja sitä paitsi saatiin runsaasti lehmänantia. Tuorila
oli kaikin puolin toisenlainen talo kuin Nikkilä, ja vaikeata oli
uskoa, että isäntä Kalle oli Maija-vainaan veli. Kalle oli kookas,
kyömynenäinen, isäntämäinen mies ja hän vieroi vaistomaisesti kuluneen
näköistä sisartaan. Sen huomasi Jussikin niillä molemmilla kerroilla,
kun hän oli läsnä äidin ja enon kohdatessa. Äiti oli suorastaan nöyrä
enolle; hän lähti empimättä talosta heti toisena päivänä, iloiten
vain siitä, että poika sai jäädä; ja kun hän parin kuukauden päästä
palasi, teki hän sen ikäänkuin siihen vedoten, että poikkesi vain
tuttuun paikkaan kuolemaan. Ja varmaa on, että veljen sydämessä tuntui
kevyemmältä, kun Maija niin pian loppui.
Jussi oli pitkät ajat lievän hämmennyksen vallassa. Talossa oli väljät
siistit huoneet, oli monta semmoista huonetta, joihin ei hän ollut
ollenkaan päässyt. Hyvää ruokaa sai kyllikseen, mutta kahvia, jota
kotona oli saanut monesti päivässä, ei täällä annettu ollenkaan,
vaikka kyllä keitettiin. Hänen kuihtunut ruumiinsa tästä vahveni
hyvin nopeasti, mutta mieli oli aina niinkuin puutunut, omituinen
vastenmielisen terve uneliaisuus painosti koko olemusta. Silmät
pyrkivät tylsästi harittamaan ja usein hän ei ollenkaan oivaltanut,
kun häntä jonnekin käskettiin. Ja kun sitten oli lähdettävä jotakin
käskyä tekemään, niin pyrki väkisin itku silmään; kaikki paikat
olivat outoja eikä mitään neuvottu, käskettiin mennä vain. Kysyä ei
uskaltanut, ja niin hän joskus seisoi pihalla, kunnes emäntä sisällä
kyllästyi odottamiseen ja tuli rivakasti katsomaan, "kuinka kauan se
nyt sitä kiulua hakee". Niin kovin mielellään Jussi olisi juoksujalkaa
hakenut emännälle kiulun, jos olisi osannut ja ymmärtänyt emännän
käskyn. Näiltä päiviltä alkaen seurasi häntä se mainesana, että hän oli
saamaton nahjus ja hiukan typerä.
Hän vaistosi sen itse ja sen näki sivultakin, ettei hän osannut
ottaa ainoatakaan asentoa eikä askelta, joka olisi luontunut muuhun
ympäristöön, kun hän nuhjaili Tuorilan avarassa pakarissa emännän
käskettävänä. Kaikki täällä oli niin peräti toista kuin entisessä
Nikkilässä. Isäntä -- josta äiti oli puhunut Jussille enona, mutta jota
hän ei koskaan joutunut sanomaan muuksi kuin isännäksi -- se oli aivan
käsittämätön olento. Se pysyi aina talon piirissä, oli aina totisen
näköinen, ei ollut koskaan juovuksissa eikä koskaan, ei ihmeeksikään
haukkunut emäntää, puhumattakaan siitä, että olisi niskaan hyökännyt.
Emännällä ei ollut niin minkäänlaista pelkoa isännän tähden. Omituinen
vieroittava tasapaino ja sopusointu vallitsi isännän ja emännän
välillä, ei voinut asettua toisen puolelle toista vastaan. Kun ilta
tuli, ei tullut kysymykseenkään, että olisi lähtenyt juoksentelemaan
talon piiristä minnekään. Rengeistä ja piioista ei Jussi tullut paljoa
tietämään. Ne nukkuivat pirtissä, hän nukkui pakarissa ja isäntä ja
emäntä kamarissa. Illalla oli aina samaan aikaan mentävä siistiin
ikävään vuoteeseen jatkamaan päivän epämukavuutta. Varttuvissa
lihaksissa tuntui unisenakin jännittelyn tarve, ja tahmea kylläisyys
lisäsi orjuuden tunnetta.
Tuorilaankin poikkeili kerjäläisiä, mutta ne olivat eri väkeä kuin ne,
joita Nikkilään oli poikennut. Nämä seisoivat nöyrästi ovipielessä
tai istuskelivat pirtissä ja vastailivat itkevällä äänellä emännän
kysymyksiin. Kerran oli emäntä yhdeltä naiselta kysynyt hänen nimeään,
ja kun hän sattui olemaan emännän kaima, oli emäntä hänelle antanut
jotakin. Mutta samana päivänä tuli vielä toinen ja sanoi pyytäessään
kysymättä, että hänenkin nimensä on Emma. Emäntä päästi naurun ja antoi
tällekin, mutta käski hänen samalla sanoa toisille Emmoille, ettei se
konsti tästä puoleen enää auta.
Tämän paikkakunnan kerjäläisiä Jussi omituisesti arkaili, ei mitenkään
rohjennut niitä lähennellä. Se johtui siitä, että hän itse oli joutunut
kylläisten puolelle. Myöhemmin oli kerjäläisten joukossa tuttujakin,
Sikomäen isommat lapset, vanhat leikkikumppanit. Jussi tunsi ikäänkuin
häpeevänsä heitä ja puheet olivat kovin väkinäisiä molemmin puolin.
Pojat kertoivat kysymättä, että ollilaiset nyt häärivät Nikkilässä ja
että kuppari oli sairaana, mutta nuo uutiset koskettivat Jussin mieltä
vain kaukaa ja laimeasti. Ja kun lapset taas menivät menojaan, tuntui
Jussista kevyeltä.
Tuli suvi, tuli ruoho maahan ja lehti puuhun. Etäisillä laitumilla
kolisivat lehmien kuparikellot, ja kevättoukoja tehtiin suotuisain
säitten vallitessa kruunun hankkimalla siemenellä. Ihmisten
tylsistyneet aivot virkistyivät ja alkoivat kaivata uusia ajatuksia.
Karhin perässä asteleva mies aprikoi kiinteästi kuluneita kauhun
vuosia, jotta mieli olisi sitä avoimempi nykyisyyden paistavalle
päivälle ja varttuvalle vihannalle. Ja vaikkei ajatus vielä osannutkaan
täsmällisesti arvostella kestettyä koettelemusta, niin nautti mies jo
vaistomaisesti siitä tunteesta, että uusi aika oli pian kirkastava
jonkun uuden puuttuvan perusaatteen, jota myöten elämä oli saava uuden
suunnan ja laajuuden. Ja kun hän saran päässä seisahtuessaan näki
tiellä noita onnettomia kulkijoita, niin häntä kevyesti ärsytti, että
vanha aika vieläkin noin sumensi uuden ajan syntymähetkiä.
Entiselle Nikkilän Jussille, jota nyt sanottiin Tuorilan Jussiksi, oli
tämä ja seuraavatkin suvet hänen nuoruutensa merkillisintä aikaa, sillä
hän oli tällöin eniten yksinänsä.
Maat, joilla hän Tuorilan karjan kanssa liikkui, olivat vaihtelevia,
entisten aikain kaskimaita. Runsas lehtimetsä oli vallitsevana,
mutta sen uumenista aukeili niittyjä aitoineen ja pienine latoineen.
Mahtavarinteisen jatkuvan uoman pohjalla juoksi vain pienen pieni
vähävetinen puro, joka siellä syvällä seurasi omia mutkiaan. Ylhäällä
äyräitten äärillä riiputtelivat koivut sylenmittaisia ritvojaan
kuumalta tuoksuvien muurahaispesien yli, keskipäivän auringon
paistaessa uoman suuntaan ja karjan maatessa päivämakuutaan. Kun
Jussi oli päässyt selville paikallisuuksista, kelpasi hänen täällä
kuoria vispilänvarpuja ja tehdä kirjokeppejä. Täällä ei ollut sitä
ainaista osaamattomuuden painostusta, joka kotona talossa yhä teki
elämän tukalaksi. Eikä täällä ollut takana ketään käskijää; täällä sai
mielensä mukaan vallita karjaa.
Päivän ajatukset kävivät sen mukaan, mimmoisia olivat olleet aamu
ja edellinen ilta. Saattoi käydä niin, että mieli koko päivän oli
kiintyneenä nykyiseen oloon, näihin maisemiin ja tuohon karjaan,
luoden tulevaisuuden kuvia, joiden tavallisena keskuksena oli Tuorila
isäntineen, emäntineen ja muine oloineen. Täällä on hyvä olla, ei hän
täältä koskaan mene minnekään. Isä ja äiti ja koko entinen Nikkilän
maailma olivat tälle täkäläiselle kaukaisia ja vieraita, ne olivat
onnellisesti pyyhkiytyneet jonnekin pois. Tällainen päivänpaiste ei
ollut niitä varten. Täältä aurinkoiselta rinteeltä käsin tuntui niin
luonnolliselta, etteivät isäntä ja emäntä koskaan riidelleet... Ehtoo
tulee, on mieluisaa palata kotiin karjoineen.
Mutta joskus ovat ilta ja aamu taas tavallista raskaampia ja seuraavana
päivänä on taivaalla jylhät pilvet. Päivällisen jälkeen räjähtää salama
aivan lähellä, ja nuori Jussi juoksee peloissaan ladon turviin. Hänen
päällensä on yhtäkkiä saapunut Jumala, se tulee suoraan Harjakankaalta
vuosien takaa. Tuorila on jossain hyvin kaukana ja mitättömänä, isä
Penjami on löytänyt karanneen Jussin ja on nyt vanhassa vallassaan.
Salama välähtää niinkuin koko kuolleen entisyyden kiukkuinen katse,
räjähtää kovimmin, ja ääneensä huutaen on Jussi heittäytyvinään Maijan
syliin. Verestä on poistunut täkäläinen tahma, sateinen tuttu maisema
on nyt uhkaavan vieras. Penjamin, isän, jylhä tylyys ja äidin hento
hempeys ovat vapisevan sydämen kalleimmat aarteet täällä etäisellä
vieraalla aholla vaaran hetkellä.
Eikä tule tänään vapautusta vielä rajuilman tauottuakaan. Kaksi lehmää
on poissa. Jussin hengitys vavahtelee vielä äskeisen itkun jäljiltä,
ja sitä helpommin purkautuu nyt uusi itkun puuska: kuinka hänen käy,
jos lehmät ovat hukkuneet? Kellokas ilmestyy ahon laitaan, mutta
se on villin näköinen ja pakenee kun sitä lähestyy. Susia! Itkien
ja palavasti Jumalaa rukoillen lähtee Jussi, iso poika, henkensä
takaa juoksemaan kastuneita polkuja kotiin päin, luullen joka hetki
kuulevansa kuinka susi raatelee kanaa. Illan kajanteessa kuulee Jussin
menon muuan salomökin äijä ja lähtee tavoittamaan Tuorilan laidunmaita
kohden. Hän löytää yhden lehmän suohon uupuneena ja kellokkaan, joka
möristen laukkaa sen ympärillä. Hän ymmärtää asian ja nähdessään, ettei
ole vaaraa, palaa kotiin köyttä hakemaan...
Noilla samoilla laidunmailla Jussi vietti monta sataa aamua, päivää ja
iltaa eivätkä ne koskaan olleet ihan samanlaisia. Seitsemänkymmenluvun
paimenpoika ei kyennyt tietoisesti havaitsemaan niiden tekemää
vaikutusta, joka oli siinä, että häneen syöpyi vaistomainen
irrallisuuden tunne: entisyys oli kuollut pois, niinkuin joku
viikkojentakainen unennäkö, ja mitään kiinnittävää nykyisyyttä ei
ollut. Hän ei ollut renki eikä poika, hänen ei sallittu olla pirtissä
eikä kamareissa, vaan yhä pakarissa.
Tuli sitten se ilta, jonka jälkeisenä aamuna oli lähdettävä
rippikouluun. Peloittavaan jännitykseen liittyi myös surunvoittoisen
onnellista viehätystä, sillä tämähän merkitsi askelta uuteen
vaiheeseen. Iltahämyssä Jussi omin lupinsa hiipi renkipirttiin, jossa
ei vielä ollut ketään. Siellä hän istui hyräillen jotain isojen miesten
laulua, jonka raa'at säkeet omituisesti hivelivät mieltä. Hän istui
siellä vielä sittenkin kun miehet saapuivat työstä. Isäntä itse tuli
häntä hakemaan ja hänen äänessään oli outo töykeys, kun hän sanoi
Jussille: "Mitä sinä täällä teet?" Siinä tuntui jo sen uuden vaiheen
aavistelua, joka huomenna oli alkava.
Tasatukkaiset pojat istuvat kirkon penkeissä ja näyttävät kuuntelevan
rovastin selitystä pyhästä kolminaisuudesta. Rovasti puhuu harvaan ja
selkeällä äänellä, lauseet ovat korkeata kirkollista tyyliä, jolla ei
ole mitään yhteyttä poikien rasvasaappaitten ja sarsitakkien kanssa.
Hänen sanojensa täsmällinen, vuosikymmenien vakiinnuttama muoto liikkuu
kaukana poikien luontaisen pirtti-älyn ulkopuolella, mutta äänen
väri ja poljento herättävät sen sijaan vahvan tunnelman, jolle mieli
näin polvesta polveen on perinnäisesti altis. Eivät järky myöskään
alkuperäiset käsitykset isästä, pojasta ja linnun näköisestä pyhästä
hengestä. Ne kaikki ovat kuvattuina katkismuksen monikiemuraisten
alkukirjainten yläpuolella.
Monella noista pojista on joskus ollut hädän hetki, jona he palavasti
ovat huutaneet Jumalan nimeä. Se Jumala kulkee myös polvesta polveen,
mutta se ei kulje opettajien suun kautta, vaan se kulkee suurten
koettelemusten kautta kansan elämän pimennoissa. Se sylkyttää isän
suonissa, kun hän sanan saatuaan kiiruhtaa ruohoista salotietä
mökillensä ehtiäkseen vielä saada kuolevan lapsen syliinsä. Ja kun
vanha vaari viikon juotuansa vihdoin myrähtää viimeisen kerran, saapuu
se siihenkin sovittavana. Ja pienet lapset seisovat lattialla totisesti
katsellen ja näkevät sen Jumalan lähestyvän aikuisia ja tallettavat sen
tuleville polville. Hyvin usein on Jumalalla mielikuvituksessa samoja
piirteitä kuin isällä: vanha, tyly, kunnioitettava.
Mutta tämä Jumala ei saavu rippikoulupoikien joukkohenkeen. Kouluaikana
on täällä niin paljon muuta; on opittava läksyt katkismuksesta, jos
ei mieli jäädä tai päästä "parannusten päälle"; on huolehdittava
eväistään; on katsottava, ettei muuten joudu joukossa häpeään. Kun
kortteeritalon isäntä sattuu olemaan poissa, lähdetään ehtoolla
kylän raitille pahaa tekemään. Jos ei muuta keksitä, niin survitaan
toisiaan, siitä päästään joskus suuttumisen alkuun ja lopulta ilmi
tappeluun. Muodostuu jonakin iltana semmoinen tilanne, että Tuorilan
Jussi murjottaa erillään toisten ilakoivasta joukosta, kun rovasti
itse sattumalta menee ohi. Näkyy selvästi, että rovastin epäluulot
kohdistuvat siihen, joka on yksinään, vaikkei hän mitään sano. Ja kun
rovasti on päässyt näkymättömiin, niin silloin vasta on Jussi ahtaalla.
-- Oliko isäs Penjami? Oliko isäs Penjami? rähisevät toiset. Ja kun
rovasti seuraavana päivänä saa Jussin kiinni kasteen sakramentin
käsittämättömyydestä, niin hän sanoo: "Sinä Johan Benjaminin poika,
kuinkas käytät ehtoohetkes. Sinä käyskentelet kujilla etkäs etsiskele
Herran pyhiä asioita. Minä sanon sinulle: ota vaari tästä nuhteesta."
Toisten poikien vahingoniloiset katseet seurasivat rovastia ja Jussia.
Rippikouluaika sisälsi Jussille alusta loppuun pientä ja suurta
pettymystä, eikä mitään siitä, mitä oli sisältynyt siihen
kaihomieliseen pirttihyräilyyn silloin lähdön edellisenä iltana.
Samanlaista hyräilyhetkeä hän kyllä tavoitteli täälläkin, kun
jonain iltana sattui yksinään kortteeripaikkansa pirttiin. Nuori
hintelä mieli oli sillä asteella, että se pyrki luomaan nähdystä
maailmasta haaveellista yleiskuvaa. Mutta siinä olivat valta-asemassa
Tuorila ja tämä kirkonkylä ja ikäänkuin niiden kannatuksilla tämä
sekava koulutunnelma. Elämäntunne laajeni, ja pojan oli ikäänkuin
vastahakoisesti seurattava sen laajenemisen mukana; oli kuin aukeamassa
suuri tila, joka pojan oli täytettävä. Entiset Nikkilän aikaiset
muistot rippikoulukuvitelmineen eivät ollenkaan tänne sopineet, ne
ikäänkuin kutistuivat sen sijaan että olisi tarvinnut laajentua. Oli
hiukan epämukavaa ja avutonta täällä suuressa siistissä pirtissä, jonka
ikkunoista näkyi kirkonkylän katot, päädyt ja puistot hämärtyvässä
illassa. Koko tämä olo sisälsi aina vain jotain semmoista, jota oli
tehtävä, mikään laiminlyönti ei täällä tuntunut suloiselta. Ja sitten
pelko siitä, ettei osaa oikein tehdä sitä mitä on tehtävä.
Tämä avuttomuuden tunne nousi korkeimmilleen siinä kun hän juuri oli
saamassa sakramenttia. Siinä olisi tarvinnut ajatella Jumalaa, mutta
Jumala pysyi poissa; oli vain se lievä hurma, jonka öylätin ja viinin
outous aiheuttivat. Rovasti, pastori ja kaikki toiset pojat olivat
sen näköisiä, kuin ei Jumala juuri tähän hetkeen olisi kuulunutkaan.
Vallitsevana oli vain se tosiasia, että oli juhlallinen tämänvuotisten
rippilasten "edespääsyn" hetki.
* * * * *
Syyspuolen sunnuntai-iltana asuu varakkaan kylän ilmapiirissä kylläisen
lepäilyn henki. Huomenna alkaa Tuorilassa rukiin leikkuu.
Palvelusväki on kaikki poissa kotoa, muut paitsi Jussi, jolla ei ole
palvelijan vapauksia. Hän on kyllä jo ripillä käypä mies -- kuinka
paljon tuohon käsitteeseen sisältyikään silloin, kun se vielä oli
kokematta, ja kuinka vähän se toteutuessaan on tuonut mukanaan! Eihän
häntä ole kielletty mistään, ei hänelle juuri puhuta muuta kuin käskyjä
tai moitteita, mutta hän on tämän talon vallitsevan hengen kahlehtima.
Sen paino on entisistä painonpäivistä paljon lisääntynyt, etenkin
ripillepääsyn jälkeen se on tullut yhä tuntuvammaksi. Kaksi viikkoa on
kulunut siitä, kun isäntä häntä viimeksi löi heinäniitulla. Kun hän sen
jälkeen puoleksi itkien kiroili toisille miehille ja uhkaili, ettei hän
enää jää tähän taloon tämän vuoden perästä, sanoi muuan torppari: "Vai
ei se Jussi enää meinaa ottaa pestiä tulevaksi vuodeksi."
-- En perkeles otakaan, nyyhkytti Jussi.
-- Taitaa olla vielä tämänvuotinenkin pestis saamatta, jatkoi torppari,
ja Jussi vaistosi, että hänen uhkauksistaan tehtiin penseätä pilaa,
että hänen asemassaan oli jotakin erikoista, josta hän ei ollut
selvillä. Tänä sunnuntaina, hiljaisena jälkipuolisen hetkenä, hän
sitten sattui olemaan karjapiian kanssa kahden pirtissä. Piika, joka
muuten oli ainainen avosuu, puheli siinä päätään kammatessaan vallan
sävyisästi Jussin kanssa, vaikkei hän ulkona työjoukossa Jussille,
pahanpäiväiselle kyörtille, viitsinyt vastailla muuta kuin ylimielisiä
rivouksia. Nyt tämän kahdenkeskisen leppeyden liikuttamana Jussi
uskalsi kysyä häneltä yhä arempia asioita; muun muassa hän kysyi, mitä
ne miehet silloin siellä niityllä olivat tarkoittaneet. Eikö hänkin
saisi muuttaa talosta, niinkuin Manta itsekin aikoo muuttaa?
-- Kyllä-mar sen tiedät, ettet sinä mihinkään mene, sanoi Manta ja
katseli päivää vasten, oliko kampa tuonut mitään mukanaan. -- Isäntä on
sun köyhänä vuonna ottanut, eikä sulla ole mitään sanomista, ennenkun
lailliseksi tulet.
-- Koska minä sitte lailliseksi tulen?
-- Höh, silloin kun muutkin ihmiset, yhdenkolmatta vanhana. Ei
ripillepääsy siis ollutkaan mitään, piti vielä tulla lailliseksi.
Jussin mieli sumeni. Hän sanoi Mantalle:
-- Älkää muuttako tekään, Manta.
-- Kyl-lä. Tää plikka ei maistele enää Tuorilan Kallen jouluräättejä,
sanoi Manta jälleen tavallisekseen muuttuen ja lähti pystypäin pirtistä
ulos kylälle sunnuntain vapauteen. Jussi jäi yksin pirttiin ja tunsi
olonsa täysin samanlaiseksi kuin ensi viikkoina tähän taloon tultuaan.
Ripillepääsyn ilo oli lopullisesti pilalla, ahdistava lapsuuden tunne
täytti mielen, kaipasi taas Nikkilän oloja. Yhdenkolmatta ... vasta
kuudentoista. Kuinka pian olivatkaan kuluneet tähänastiset ihanat ajat.
Jussi hätkähti, kun isäntä avasi pirtin oven.
-- Mihinkä Manta meni?
-- En minä tiedä.
-- No saat sinä sitten lähteä Töllinperään viemään leikkuusanoja. --
Isäntä luetteli täsmällisesti kaikki ne etäisen torppakulman asumukset,
joihin hänen oli poikettava. -- Mutta kulje kauniisti.
Tuorilan talon henki ei ulotu kauaksi. Siitä ei ole enää jälkeäkään
sillä hiekkaisella tiellä, jota myöten Jussi vaeltaa tyvenen
sunnuntai-illan lähestyessä. Jalka nousee kevyesti, huuli tavoittelee
vihellystä ja mielessä viihtyy vapaan renkiyden harhakuva. Tekisi
mieli hiukan hoilata, mutta männynlatvojen kauas katsova valaistus
estää siitä. Vasta sitten kun sumu alkaa nousta soista ja yölintu
narskuttaa...
Näin onnellista matkaa ei Jussi ole tehnyt sitten kun hän Tuorilaan
tuli. Siistin mäntymetsän monet iltavaikutelmat yhä pehmentävät
vapautunutta mieltä. Onhan hän täysi renki, ripillä käypä mies. Mitä
siitä vaikkei voisikaan muualle muuttaa, paikkakunnan paraita talojahan
Tuorila onkin. -- Minä makaan jo pirtissä; kun saisin jostain itselleni
kaapin... Mutta isäntähän on minun enoni, äiti-vainaan veli; minähän
olen sukulaistalossa, minä olen parempi kuin renki, minun ei _tarvitse_
muuttaa pois. Jos renkiä ei pidetä, niin sen on muutettava... Kumminkin
on hyvä, että saan maata pirtissä, ja kaapinkin minä vielä saan, minä
saan sen niin ja niin...
Kallioiselle mäelle näkyy yhtäkkiä laaja töllikulma peltoineen,
aitoineen, asumuksineen. Oikealla kädellä, etäisimmän metsänrannan
kohdalla on yksinänsä punainen aurinko luoden raukeata valoa yli
paikkakunnan, jonka ilma tänne mäenpäälle asti on täynnä onnea ja
vapautta. On mahdotonta kuvitella, että kukaan tuolla tiuskaisi
toistaan, jokainen saa pyhäiltana lähteä minne tahtoo, lapsetkin.
Täällä on semmoisia torppia, jotka pitävät renkiä; kun pääsisi tänne.
Nyt hän ainakin viipyy täällä niin myöhäiseen kuin suinkin.
Roukossa näytään leikattavan, on väkeä kolmessa sarassa. Vähän
päästä aina joku kohoo kumaroistaan ja heittää päänsä yli karttuneen
kourauksen. Äijä tarjoo sahtia, muutamat ovat selvästi päissään. -- Jos
tulee tappelu, jos minua lyödään...
Useimmat käskettävänsä Jussi tapasi Roukon talkoopellolla. Hän kävi
hiukan arastellen jokaisen tykönä ja sanoi sanottavansa niinkuin jonkin
läksyn. Jonkun äijän silmät harittivat pahasti, parta oli märkänä ja
suu omituisessa kureessa, kun kuunteli Jussin puhetta.
-- Joko Kallen ruis varisee? kysyi äijä tiuskaavalla äänellä.
-- Ei se vielä varise, mutta -- vastasi Jussi ujoillen ja hiukan
peläten. Kukaan ei kumminkaan ruvennut häntä kiusaamaan. Hän palasi
takaisin tielle ja jatkoi matkaansa niiden luo, joita ei ollut täällä
tavannut.
On viileä ilta-yö, Roukossa on leikkuutanssit ja Tuorilan Jussikin on
siellä vielä. Perimmäisestä asumuksesta, jonne hän vei leikkuusanaa,
lähti hänen mukaansa rippikoulutoveri ja se poikkeutti hänet Roukkoon.
Pirtti on täynnä hämärää humua ja sahdin samentamaa puhetta, siellä
on jossain nurkassa ihana olla sen, joka odottamattaan on ensi kerran
eläissään tanssiin joutunut. Roukolla on suuri pirtti, siellä sujuu
tanssi hyvin ja kuuluu komealta viulun ääni. Paljon on maailmassa
sentään semmoista, joka on korkeammalla ja suurempaa kuin Tuorilan
talon henki. Mikä olisi Tuorilan isäntä tai emäntä täällä tässä
tanssijoukossa? Täysin soveltumaton, melkein hullunkurinen ilmiö.
Mutta Jussilta sujuu täällä ihmeellisen hyvin. Hän on monta kertaa
käynyt pihamaalla eikä kukaan ole kiusannut, onpa häneltä kyseltykin,
keitä kaikkia Tuorilaan tulee leikkaamaan. Hän on saanut sahtia
kuten muutkin, hän on yhden pojan kanssa ollut lattiallakin polkkaa
koettamassa ja aikoo mennä vieläkin. Kukaan ei kiinnitä huomiota
siihen, että hän viipyy näin kauan sananvientimatkalla. On ihana yö,
ihanampi kuin mikään entinen.
Kumminkin täytyy Jussin tavan takaa pistäytyä ulkosalle ja siellä
itselleen vakuuttaa, että hän tarkalleen on toimittanut perille kaikki
isännän käskyt. Siinä seisoessaan hän näkee hämyisen yön läpi sen mäen,
jolta hän kauan sitten iltapäivällä katseli tänne alas. Tuorilassa
nukutaan jo, ei isäntä tiedä, milloin hän palaa, eikä voi häntä torua.
Mantahan on myös täällä, hän menee vasta Mantan kanssa. Nyt hän palaa
pirttiin ja pyrkii vielä sahtihaarikalle. Hän on ripillä käypä mies,
jumaliste, mitä Tuorilan äijän häneen tulee?
Sentään hän nyt jo lähtisikin, mutta eihän hän yksin voi lähteä
pitkälle metsämatkalle ja Manta tanssii vielä kuumimmillaan. Näyttää
siltä kuin ei Manta hänen kanssansa oikein aikoisikaan. Kun hän
on hiipinyt sen lähelle ja jotain yrittänyt puhua, niin ei ole
kuulevinaan. Se istuu poikien sylissäkin. Tuleekohan siitä jonkun ämmä?
* * * * *
Puolenyön aikaan kulkee Jussi sitä samaa hiekkaista männikkötietä
taas takaisin Tuorilaa kohden. Mutta nyt hän ei ole yksin. Joukossa
on Manta ja eräs toinen kylän tyttö ja viisi miestä. Hän, Jussi, on
kuudentena, mutta hän tuntee selvästi, ettei hän vielä ole mies. Kun
miehet kiusoittelevat tyttöjä ja Jussikin yhtyy kiusaamaan Mantaa, niin
tämä sanoo äreästi: "Älä siinä häristele; sin-olet iso imemään ja pieni
muuten vieressä makaamaan." Jussi tuntee olevansa hienoksi vaivaksi
koko joukolle ja vain siksi, ettei hän mitään käsitä, sallitaan hänen
siinä kieppua.
Mutta ei Jussi ihan niin käsittämätön ole. Tänä tanssiyönä hän
on päässyt paljon lähemmäksi monia asioita, joita hän usein unta
odotellessaan on ajatellut. Hän käsittää, että entiset Sikomäen leikit
olivat ellottavaa lapsellisuutta.
Jo tullaan aukeaan kylään. Jussin sydän sykähtää pahasti, hän huomaa,
että tämä joukko on jotenkin Tuorilan isäntäväkeä vastaan. Talon henki
alkaa taas tuntua, se kohoo ja käy pelottavaksi, samalla kun äskeisen
tanssin kuva käy mitättömäksi ja vetäytyy etäälle, niinkuin pakenisi.
Nyt vasta Jussi huomaa, että hän on juonut siellä sahtiakin, sen
vaikutus on jo haihtumassa. Jos hän nyt saisi valita, niin tahtoisi hän
mieluimmin olla nukuksissa pirtin sängyssä, ehtoolla aikoinaan kotiin
palanneena. Yön viileys, uni ja nälkäkin tuntuvat, ja tämä seura on
hänelle, klopille, melkein vihamielinen. Ei hän enää mene tanssiin.
Mutta kun koko joukko suuntaa kulkunsa Tuorilan luhtien eteen, niin
ei Jussikaan osaa siitä erota; ei sittenkään, vaikka Manta jokseenkin
karkeasti käskee hänen mennä tiehensä. Miehet telmivät tyttöjen kanssa,
ja kun yksi yrittää nostaa paikoiltaan luhdin solaan johtavat portaat,
niin ne putoavatkin alas niin, että koko kartano kajahtaa. Miehet
livistävät mikä minnekin, sillä pakarin ovelta näkyy Tuorilan isännän
hahmo. Hän syöksyy luhdin eteen pamppu kädessä. Manta yksin on jäänyt
paikoilleen, miehet ovat tiessään ja Jussi on päässyt rehuaitan alle.
Isäntä huusi kiukkuisesti hänen nimeään, mutta ei lähtenyt perässä.
Jussi kuulee isännän ja Mantan ottelun.
-- Talon on arkiomet ja työt, mutta minun on pyhät ja yöt, sanoo Manta
komeasti.
Kun Jussi piilopaikkaansa kuuli, että isäntä jo oli poistunut ja Manta
kiivennyt luhtiinsa, lähti hänkin hiipimään pirttiä kohden. Mutta
yhtäkkiä seisoi isäntä hänen edessään sama pamppu vielä kourassa.
-- Vai sillä lailla -- ne olivat isännän ainoat sanat, kun hän otti
Jussia niskasta ja löi pari kertaa pakaroihin. Äskeiset miehet kuulivat
vielä Jussin parahduksen ja tunsivat sisuksissaan vastenmielisen
väänteen. Eivät he Jussia säälineet, mutta heitä tympäisi se, ettei
heissä ollut miestä sitä estämään. He aikoivat kumminkin vähän päästä
yrittää toisen kerran Mantan luhtiin.
Jussi puri pirtin sängyssä hammastaan, ettei enää nyyhkyttäisi.
Häpeän vihlaus kävi läpi luonnon aina kun pampun jäljet tuntuivat.
Mielessä survoi sekaisin entistä Nikkilän aikaa, tätä Tuorilassa oloa,
ripilläkäynnin mietteitä ja äskeistä tanssia. -- Mihin minä lopulta
oikein joudun?
Lähinnä hän joutuu seuraavana päivänä leikkuupellolle sitelemään ja
sai pitkin päivää kuulla kiusottavia viittauksia viimeöiseen. Leikkuun
loputtua hän joutui riihelle, sitten kyntämään, sitten rankoja
keräämään ja niin edelleen. Pian olivat käsillä talviset päivät,
hakojen hakkuu ja sonnan teko. -- Mihin hän lopulta oikein joutuu? tämä
Jussin elämän peruskysymys heräsi aina silloin tällöin, kun hän oli
kolhaissut jonkun olemuksensa särmän johonkin ympäristön esteeseen ja
sen jälkeen yksinään murjotti.
Maailman elämä meni eteenpäin, Tuorila edellä muita taloja. Kaukana
oli jo Tuorilan pirtti-elämä esimerkiksi entisestä Nikkilän
pirtti-elämästä. Tuorilassa oli kaksi asuinriviä; toisessa väkipirtti
ja sen ohessa tupa, kyökki ja kaksi kamaria, joissa asui vanha emäntä
naimattoman tyttärensä kanssa; toisessa taas pakari, isännän ja emännän
kamari ja niitten takana joitain yhä hienompia huoneita, joihin papit
ja muut sen kaltaiset vietiin. Sekä pirtissä että pakarissa loisti
jo iltaisin öljylamppu tasaisella valollaan karkoittaen entisajan
pikku henget etäisemmiltäkin nurkkahyllyiltä. Taloon on yöpynyt
kulkukauppias, omituisen ovela äijä, jolta ei vahingossakaan pääse
aivan suoraa sanaa. Hänen laukussaan on koreanuppisia neuloja ja
arkkilauluja. Ei ole asiaa, josta hän ei osaisi sanoa lukitsevaa sanaa,
itseensä nähden hän on kiusoittavan salaperäinen. Renki Taavetti,
joka kanssa tavallisen hyvin tietää että tämä maailma seisoo metkujen
varassa, haluaa kukistaa äijän ylemmyyden koskettamalla sivumennen
hänelle itselleen ylen tuttuihin Pietarinradan työmaihin, johonkin
silloiseen "varttesmanniin".
-- Jaa Vänttistä meinaat, sanoo äijä oitis.
Ja siitä alkaa niinkuin hiljainen kilpailu Taavetin ja äijän
välillä, kumpi on paremmin perillä kaikista hätätalven työmaalla
vallinneista juonista ja etenkin Vänttisestä, joka piti kuolleitakin
palkanmaksukirjoissa.
Taavetin ja äijän puheista kuultaa laajemman maailman tuntuja. Kun
sattumalta tulee äänettömyys, on kuin kuuluisi pirtin ulkopuolelta
uuden ajan nouseva havina. Pirttiväki lähtee pakariin ehtoolliselle, ja
heidän mielialassaan on niinkuin jotain itsetietoisuuden itua, Taavetti
on olevinaan suurempi kuin isäntä. Mutta kun he tulevat pakariin,
näkevät he kuinka isäntä viereisessä huoneessa laskee kädestään
aviisin; näkyy se lukukin, joka on jokaisen aviisin yläreunassa:
_Suometar_.
Isäntä on vielä salaperäisempi mies kuin kauppaäijä ja sittenkin
enempi kuin Taavetti. Kukaan ei käsitä, miksei se myy metsäänsä,
vaikka ostajia käy yhtämittaa. Kun Tavelakin myi ja sai toistatuhatta
markkaa -- toista tuhatta... Ja kumminkin Tuorila ahdistaa torppareita
metsänpitelystä. Voiko siis metsästä vielä saada enemmänkin kuin
toistatuhatta?
Isäntä on ruvennut pitämään Jussia hiukan höllemmällä; hän saa olla
melkein niinkuin muutkin rengit. Ruumis varttuu ja sitkistyy, mutta
mieli pysyy entisellään. Hän osaa jo jotenkin ne tavalliset toimet,
joihin häntä käsketään. Kumminkin hän aina vainuaa, että isäntä häntä
vieroo. Kun hänen ensimmäinen kiulun teelmänsä menee pesään, niin
isäntä ei siitä suutu, vaan nauraa happamesti. Ja kun Jussia satutaan
ehdottamaan johonkin vaativampaan tehtävään, niin isäntä hymähtää.
Isäntä vieroo Jussissa oman sukunsa heikkoutta. Tämä suhde saattaa
Jussin vielä surullisemmaksi kuin aikaisempi ankaruus. Hän vaistoo
joka hetki, että hänen suotaisiin lähtevän Tuorilasta; mutta minne hän
menisi?
Isäntäväen välinpitämättömyys tekee hänet entistä varovaisemmaksi; hän
koettaa olla niin huomaamaton kuin suinkin. Vaikeinta on pyhäisin, kun
ei oikein tiedä, olisiko lupa lähteä kylälle, ja kotonakin on liiaksi
silmissä. Kun suurus on syöty ja arkisaappaat tervattu, lähtevät kaikki
muut miehet kylälle ja Jussi jää yksin sunnuntailakeaan pirttiin;
joskus nukkuu muuripenkillä pitäjää kiertävä ruotivaivainen. Joku
lapsuuden aikainen näperrys tulee mieleen, Jussi alkaa yritellä sitä,
vaikkei se näissä oloissa enää vähääkään huvita. Emäntä nousee isolta
puolelta pirttiin päin. Hän tulee tarkastamaan, onko pirtti siivottu,
onko sängyissä puhtaat raidit. Poistuessaan hän laimeasti käskee Jussia
lukemaan; tekee sen jonnekin muualle katsoen, vain jotain sanoakseen.
Kun joulu on hyvin lähellä, tietää Jussi, ettei häntä enää tänä
vuonna karkoiteta. Joulunpyhät ovat pitkän pitkät. Eräänä pikkupyhänä
on kirkonkylässä ylioppilaitten seuranäytelmät, Tuorilan isäntä ja
emäntäkin lähtevät sinne kilisevin kelloin. Silloin Jussi laulahtaa
pirtissä ja tavoittelee polkan askelia. Sitten hän arkailematta lähtee
naapuritaloon kyläilemään, taskussaan muutamia luumunkiviä, joita hän
tavan takaa imee suussaan. Naapuritalo on pieni ja vanhanaikainen,
hiukan entisen Nikkilän tapainen. Pirtin seinät ja katto ovat täällä
vielä vanhaan tapaan jouluksi vuoratut valkoisilla päreillä, pöydässä
on liina, siankinkku, leipäkori ja sahtituoppi ja niitten yläpuolella
himmeli. Isäntä on leppeä hyvänpuhelias äijä, joka sanoo Jussia
Juhaksi ja kohtelee häntä niinkuin kylänmiestä ainakin. Ulkona tiellä
helähtävät tavan takaa iloiset joulukellot, ja lämmin sahti antaa
Jussille taas pitkästä aikaa hiukan elämäniloa ja varmuutta.
Ei Jussia vielä karkoitettu Tuorilasta joulun jälkeenkään, ei kevään
kuluessa eikä kesän tullessa. Vasta lähempänä syksyä se tapahtui.
Tuorila ei myynyt metsäänsä ajattelemattomasti, kuten niin monet
talolliset siihen aikaan. Hän vertaili vasta kaadettua Tavelan metsää
omaan metsäänsä, tarkasteli Tavelan puut vielä jäälläkin, kun ne
suuriin läjiin telattuina odottivat jäitten lähtöä. Tietysti hänkin
metsänsä myy, mutta hän malttaa mielensä. Seurauksena tästä oli, että
Tuorilan metsästä tuli kauppa vasta sitten kun useimmat paikkakunnan
metsät jo olivat ensikertaan kaadetut. Tuorilan saama hinta hämmästytti
kaikkia ja kiinnitti kuntalaisten huomion tuohon viisaaseen mieheen.
Voi sanoa, että tuosta ensimmäisestä metsäkaupasta alkoi Kalle eli
Karle Tuorilan nousu myös yhteiskunnan luottamusmiehenä.
Yhtenä metsäkaupan seurauksena oli tavallaan myös Jussin joutuminen
pois Tuorilasta.
Tuorilan isännässä ja emännässä tapahtui näihin aikoihin suuri
sisällinenkin nousu. Heidän varallisuutensa oli köyhistä vuosista
alkaen nopeasti kasvanut ja nyt viimeksi onnellisen metsäkaupan
johdosta lisääntynyt kaksinkertaiseksi. Rikastuminenhan on kuin
onkin maallisen onnen huomattavin muoto ja onni merkitsee aina myös
koettelemusta. Kysytään, onko sinussa miestä kestämään onnea. Tuorilan
pariskuntaa alettiin yhä enemmän vetää pitäjän parempaan seurapiiriin,
jossa heräävän suomalaisuuden aate parhaillaan kohoili. Tuorilaiset
tajusivat tämän aatteen koko valtavuuden ja merkityksen, sen avaama
tulevaisuuden kuva nostatti vaistomaista arvokkuutta. Sen aatteen
valossa saivat metsien hinnatkin merkityksensä, se ikäänkuin jalosti
rikastumisen. Koko tämä aika oli Tuorilan pariskunnalle hiljaisen
hillittävän riemun aikaa.
Semmoinen tunne vaatii jonkinlaista purkautumista, on vain varottava
että purkautuminenkin tapahtuu arvokkaasti. Monena pariskunnan
kahdenkeskisenä hetkenä sitä asiaa valmistettiin, kunnes syyspuolessa
sitten päätettiin pitää Tuorilassa pidot, joihin, paitsi vertaisia,
myös kutsutaan ne herrasväet, jotka tämmöisiin pitoihin yleensä olivat
mahdolliset. Pitäjässä asuskeli näet muutamia semmoisia vaikeanimisiä
ja vihaisen näköisiä umpiruotsikkoja herrasväkiä, joita ei milloinkaan
oltu talonpoikain pidoissa nähty. Pitokelpoisistakin muutamat kyllä
olivat ruotsinmielisiä, mutta siksi vilkkaita ja hyväluontoisia,
että mielellään tulivat pitoihin totia juomaan ja fennomanien kanssa
väittelemään.
Tänä kohtalokkaana päivänä oltiin Tuorilassa riihellä, mutta Jussin
käskettiin päivällisen jälkeen pysyä kotona ja siistiytyä, ollakseen
ottamassa vastaan vieraitten hevosia ja niitä edelleen hoitamassa.
Oli puoli-pilvinen hiukan epämääräinen sää. Jussi oleili pihan
piirissä ja odotti, tuntien taas pitkästä aikaa tuota aito tuorilaista
epämukavuuden ja osaamattomuuden tunnetta. Hänellä ei vielä ollut
selvää käsitystä siitä, mitä hänen tänä iltapäivänä oikeastaan pitäisi
toimittaa; sen hän vain tiesi, että tämä hänen lievä tukaluutensa
aiheutui Tuorilan isännän aivoituksista. Jussi tuli taas ajatelleeksi,
että isäntä oli hänen enonsa, hänen äitinsä veli. Se oli yhä useammin
tullut hänen mieleensä näinä aikoina, kun tuo tuorilaisten nousu
aamusta iltaan vallitsi koko talon ilmapiiriä. Oli niinkuin isäntä
olisi tehnyt tuota nousuaan jollakin tavoin luvattomasti, katsomatta
milloinkaan Jussia silmiin, vaikka Jussi oli hänen sisarensa poika.
Jussi oli tänä suvena jo kerran mennyt niin pitkälle, että jossain
käänteessä miesmäisesti pyrki ottamaan puheeksi isännän hyvät
metsäkaupat. Isäntä loi häneen silloin hyvin avoimen, melkein lempeän
katseen, joka vaikutti pahemmin kuin korvapuusti. Nyt oli isäntä
järjestänyt tämmöiset pidot ja pannut Jussinkin muuttamaan vaatteita
keskellä päivää. Isäntä itse liikuskeli parta ajettuna ja sortuuki
yllä ja oli Jussin sivuuttaessaan sen näköinen kuin olisi jo ennakolta
estänyt Jussia ryhtymästä näistä pidoista puhelemaan.
Ensimmäisenä saapui valkoisine kauluksineen ja silkkihattuineen
kirkkoväärti ja hänen emäntänsä. Heidän kärryjensä takaistuimelta
ilmestyi herra Konanteri, pitäjää kiertelevä maisteri, joka nyt
sattui olemaan selväpäisempi ja puolella väkisellä viinan toivossa
oli vääntäytynyt kirkkoväärtin rattaille. Samaan satoon tuli myös
kappeliseurakunnan pastori, pikilakkinen äreän näköinen vanhus yllään
ikikulunut vaateparsi; hän oli nainut piikansa eikä sen vuoksi tuonut
vaimoaan pitoihin. Tuli myös susivouti, ruotsia oppinut talonpoika,
jota köyhä kansa pelkäsi ja vihasi. Tuli vähitellen suurin osa noista
henkilöistä, jotka pitäjän vanhempi väki vieläkin niin hyvin muistaa ja
joitten erikoisia luonteenpiirteitä se mielellään kuvailee.
Jussi hoiteli hevosia, kanniskeli niille silloin tällöin heiniä ja
vettä, tarkasteli ajopelejä ja vertaili niitä toisiinsa tuntien koko
ajan, että tämä hänen toimiskelunsa on perin tylsää ja ettei se
vastaa sitä, mikä kaiketi olisi tarkoitus. Vasta hämärän tullessa ja
pitoäänien kiihtyessä hänen mielialansa hiukan vapautui, varsinkin
kun katsojaväkeä alkoi hiiviskellä nurkissa. Tuli tuttuja poikia
Töllinperästä, olipa mukana kaukaisen metsämökin, Toivolan poika,
Kustaa, yksi Jussin rippikoulutovereita. Varovasti tirskuen he
seurasivat kuinka herra Konanteri tuotiin väkisin ulos ison puolen
pääovesta ja jäi sitten nyyhkyttämään kuopan seinustalle. Lopulta tuli
siihen joku herra ja nuhteli Konanteria ruotsin kielellä. Konanteri
porasi ja sanoi suomeksi, ettei kukaan herroista kelpaa Snellmanin
saappaita blankkaamaan. Pojat kuuntelivat ja ihmettelivät, sillä he
eivät tunteneet pitäjässä ketään Nelmanni-nimistä herraa.
Jussi ei ollut nauttinut mitään sitten päivällisen, nälkä ja
uneliaisuus olivat jo pahasti häntä vaivanneet, mutta tuossa takapihan
joukossa ne pian unohtuivat. Jussi oli siellä talon miehenä ainakin
samanarvoinen kuin muutkin pojat, ja se seikka toi illan kuluessa
jotakin uutta ennen kokematonta viehätystä. Tässä Tuorilan pito-yön
humussa hän seitsemäntoistavuotiaana ensi kerran eläissään koki
yksilöllisen itsenäisyyden tunnetta. Jostain käsittämättömästä syystä
hänessä siinä toverien telmiessä sykähti sellainen ajatus, että hän jo
tulee maailmassa itse toimeen. Hän on ollut Tuorilassa niin-ja-niin
monta vuotta, kokenut silloin ja silloin sellaista ja sellaista; nyt on
tämmöiset pidot eikä hänellä ole mitään yhteistä noitten kanssa, jotka
tuolla pitävät pitoja, mutta näitten kanssa täällä on. Lievä ilkeys ja
outo pelottomuus tulvahteli mieleen, kun hän siellä takapihalla piti
kujetta katsojapoikien kanssa. Hän oli riehakampi ja puheliaampi kuin
koskaan.
Välillä hän Toivolan Kustaan kanssa lähti pirttiin. Sielläkin heidän
silmänsä etsi häijyn kurin mahdollisuutta, mutta he hätkähtivät hiukan,
kun näkivät Jussin sängyssä herra Konanterin uneen uupuneena. He
hiipivät lähemmäksi saadakseen kerran oikein arkailematta tarkastella
mimmoinen herra on; sillä täysi herrahan Konanteri on, vaikka joskus
on vähän sekapäinen, kun se on juonut maisterin-virkansa. Mutta se on
enempi lukenut kuin vallesmanni, melkein yhtä paljon kuin rovasti. Kas
nyt se aukoo silmiään. Pojat hiipivät taas ulos pirtistä, livahtavat
rinnatusten turvalliselle takapihalle, josta muut katsojapojat jo ovat
hävinneet. Pojat ovat tulleet ystäviksi. Toivolan Kustaan ruskeat
silmät kiiluvat hatun röydän alta, ja tuleva Toivolan Jussi kyselee
häneltä tuttavallisesti kaikenlaista. Piakkoin aletaan raivata tietä
Tuorilan metsään ensitalvista tukinajoa varten, Kustaakin menee siihen
työhön. Jussia hurmaa Kustaasta uhoova vapauden henki ja hän utelisi
mielellänsä enemmän, mutta Kustaa tahtoo vaistomaisesti lisätä omaa
tärkeyttään ja etsiskelee uusia kujeita. Hän katselee kärryjen pyöriä,
mulkoilee hattunsa alta ja kysyy vihdoin Jussilta:
-- Tiedätkös missä ruuviavain on?
-- Tien kyllä.
Kun avain oli haettu, ryhtyi Kustaa vääntämään auki pyörien muttereita.
Hän ei vääntänyt niitä ihan irti, vaan jätti ne täperälleen akseliin
kiinni, ja vain toisen pyörän kustakin rattaista, toisen jätti vallan
kajoamatta. Jussi katseli ja sanoi: "Älä helvetissä." Mutta Kustaa ei
puhunut mitään, väänteli vain, ja kun oli saanut kaikki väänneltyä,
niin heitti avaimen menemään ja hävisi äkkiä itsekin.
Jussi ei oikein sulautunut tähän Kustaan kepposeen. Hän ymmärsi,
mitä siitä seuraisi, pelkäsi ja epäröi, lähteäkö heti pakoon Kustaan
perässä. Sentään hän meni ja etsi avaimen ja rupesi hätäisesti ja
välillä aina kuulostellen vääntämään muttereita takaisin kiinni. Hän
ehtikin jo hiukan pyöräyttää useimpia, mutta kaksi pyörää oli vielä
auttamatta, kun hänen täytyi kiireesti livistää, sillä ensimmäiset
pitovieraat kuuluivat jo tulevan hevosilleen.
Hän pääsi huomaamatta pirttiin, jossa Konanteri yhä nukkui hänen
sängyssään. Hänen oli mentävä muurin taakse piikojen tyhjään sänkyyn.
Sinne hän kyyristyi ja pamppailevaa sydäntään kuunnellen odotti mitä
pian oli tapahtuva, niinkuin odotetaan valtavaa räjähdystä. Mutta aika
kului kulumistaan eikä muuta kuulunut kuin kellon käynti ja Konanterin
hengitys -- Konanterin, joka taannoin oli porannut jonkun tuntemattoman
Nelmannin tähden.
Vihdoin viimein kuuluvat isännän askeleet, ovi aukeaa ja kysytään: --
Onko Taavetti siellä?
Ei kuulu vastausta; Taavetti on omilla matkoillaan. Isäntä tulee
kumminkin pirttiin niin pitkälle, että näkee Jussin, jolle hillityn
kiihkeästi pui nyrkkiään ja puraisee hammastaan. Sitten hän poistuu
ja Jussi jää edelleen kyyryynsä odottamaan. Pakosalle yrittäminen ei
pälkähdä hänen päähänsä.
Puoli tuntia kului ennenkuin isäntä tuli. Hän tuli ja kävi Jussin
tukkaan kiinni ja tempasi pojan sängystä lattialle. Kun Jussi yritti
haparoida kiinni hänen käsivarteensa, sanoi hän:
-- Vai vielä iestellään.
Isäntä oli niin kiukkuinen, että hän melkein itki. Tämä surkea loppu
ei ennustanut hyvää hänen sydämensä salatuille unelmille, jotka
tästä pito-illasta tavan takaa olivat vilahtaneet ensituleviin
valtiopäivämiesvaaleihin. Suoraman mutkassa oli rovastin kärrynpyörä
irtaantunut ja rovastia itseään pahanpäiväisesti sattunut.
Kirkkoväärtin pyörä oli irtaantunut jo ennenkuin hän pääsi rattaille,
ja siitä huomattiin ajoissa tarkastaa jahtivoudin pyörä. Tuorilan
juhlayö oli äkkiä muuttunut mitä tuskallisimmaksi arkiaamuksi. Syy oli
Jussin, tuon ilkeän tomppelin, jota isäntä oli täällä vuosia holhonnut
oman entisen alhaisuutensa muistuttajana ja jonka tylsä hahmo aina oli
ollut ikäänkuin näkymättömänä salaisena harana hänen, täysivoimaisen
ikämiehen tiellä.
Konanterikin heräsi isännän ja Jussin otteluun.
-- Älkääs huoliko, minä taidan olla sen pojan sängyssä, supisi
Konanteri uneliaan hyvänsuovasti.
-- Konanteri makaa siinä vaan, ei sitä sänkyä nyt tarvita, sanoi isäntä
ja työntäen Jussin ulos ovesta jatkoi: -- Kas tuota tietä noin, sinne
mistä olet tullutkin.
Oli jo selvää aamua, kun Jussi lähestyi Toivolaa, etäistä korpimaan
asumusta. Paljastuneet, korkealle jääneet kuusten juuret ulottuivat
sylimittaisina poikki pehmeäpohjaisen tien, jolle aurinko jo runkojen
välistä lähetteli aikaisia aamusoilujaan. Saatu selkäsauna ei tällä
kertaa tuntunut ollenkaan niin katkeralta kuin viime suvena silloin
tanssin jälkeen. Hän vain hoki mielessään, Tuorilaa ajatellen: "Kyllä
minä sinulle vielä näytän -- vielä minä näytän." Semmoinen hokeminen
piti mieltä vireessä, vaikkei hänellä ollutkaan mitään selvää aietta,
mitä hän Tuorilalle "näyttäisi". Nälkä ja mielenliikutus laimensivat
sisua ja pyrkivät heruttamaan kyyneliä seitsemäntoistavuotiaan
kiroilevan miehen silmään. Hiukan usvainen korpimaisema paljasteli
aikaisena aamuhetkenä joitakin pieniä vivahduksia lapsuuden ajoilta.
Hän oli siinä kehityksensä vaiheessa, että se, joka hänet oli
nähnyt lapsena, olisi hänet vielä tässä tuntenut, ja se, joka hänet
näki hänen elämänsä viime vuosina, olisi ehkä myös tuntenut hänet
tästä aamunäkemästä. Nämä olivat ikäänkuin hänen ensimmäiset selvät
askeleensa hyvin kaukana odottavaa kohtaloa kohden.