Ihmisyyttä, kytkettyä
alkuyöhön, maahan mustaan,
kauan kalvoi poltto, kaiho,
kauan vartoi vapahdustaan.
Niinpä unten ulapalle,
yöhön, outoin tähtein alle
lähti hento haavehaaksi,
tutut rannat jätti taaksi!
Halki hyrskyin hämärtyväin
unipurren merimiehet
viiltää merta viitatonta....
Kesken tummaa tietään monta
vaipuu alle aaltoin syväin.
Hyrsky, usva venhon eessä,
humu tuulen yksinäinen,
valkamana jänkä jäinen
uran uuden uuttajilla.
Saatto suuri vanaveessä,
laivat, lautat lainehilla,
riemulaulu helkkyväinen,
kukkaissaaret, päivän manner
lempeä ja leutosäinen!
Kimmeltää jo kauniit kaaret
alkuöisen heimon yli,
laupiaamp' on luonnon syli,
kukkaa täynnä kukkaissaaret.
Rakentaapi kansa majan
kurkihirren armaan alle,
huutaa merenkulkijalle
pirtistänsä lämpimästä:
Aika laata etsinnästä,
nääthän, elo ennättää,
säily, säästä, tänne jää,
tielle uuvut, ennenkuin sun
untes kevätpuu käy lehtiin!
Mik' ol' unta, se jo tehtiin,
hyvä löyttiin, kaunis nähtiin,
tässä matkan määränpää,
säily, säästä, tänne jää,
sato vaivastasi niitä!
Sankar satusaarten vastaa:
Ei se riitä, ei se riitä!
Valkamassa unten haaksi
väsyy, vettyy, maatuu maaksi.
Katsoin, katsoin liian kauan
kauneuden ylhään soihtuun,
vaivuin ulappojen loihtuun.
Sydämessä uhripalot
mielikuvain kieltää rannan
rauhan merenkulkijalta.
Siintää siniyöstä valot,
virvat kaukorantamalta....
Laulaa tuuli aavan meren,
haastaa halu, sylke veren
maasta yhä ylhemmästä,
työstä tekemättömästä!
Jälleen pursi ylväs yöpyy
aukeoille aavemmille,
kokka uljas usvaan viiltyy.
Kajo kaukorannan syöpyy
syvään rintaan yksinäiseen,
rauhatonna sykkiväiseen.
Sydän hehkuu, palaa, hiiltyy....
Aalto monet alleen sulkee.
Ijät sama kaipuu kulkee
sankarilta sankarille.
Tunto tuon ei koskaan totu
valmiiseen, pois tunkee uuteen
katse, tuntemattomuuteen....
Rauhan laaksot, helpot hetket
muille säästää rohkee rotu,
itselleen vain kauniin surman,
vaahtopäisen vaaran hurman,
levottomat löytöretket.
Ijän kaiken ulapalla
haavehaaksi tietä piirtää.
Joka voitto, muille löytty
etäämmäksi määrän siirtää.