On aikainen aamu.
On auringon varhainen valtakunta.
Elo elpyy ja nuortuu.
Käsivarret Maa-emon sorjina suortuu;
se on heräävä lapsi,
min itkusta vielä on kostea hapsi;
oli yöllä se nähnyt synkeää unta,
sitä säikytti haamu;
mut aavehet kauhun
jo armaassa aamussa unhottuivat.
Yön usvat nyt uivat
sen yllä kuin satujen välkkyvä perho,
kuin auer ja ruskoisten hattarain verho,
kuin kaaret kaunihin uhrisauhun....
Ne nousee liepeiltä lempeäin lehtoin
kuin puolesta lempeäin elämän-ehtoin;
oi, että taas kukkia tulvis maa
ja tuoksuis yrtit ja ruusut aukeis
ja siivet kantaisi taivojen taa
ja kaikki maailman kahlehet laukeis...!
On aikainen aamu
Valo leikkii ja läikkyy,
uni väistyy ja väikkyy....
Ja kangastus kaukaisen, armahan kuvan
ui silmissä autuaan havahtuvan.