Mainingit vellovat puolehen maan,
hiekkarantahan rauhaisaan,
raukeaan uupuen uinailuun
helle-päivänä heinäkuun.
Vaieten vierivät viestit veen
rannan raitojen siimekseen,
tarinat hyrskyjen hämärtyväin
auringon läikkänä kimmeltäin.
Vasta kun yö saa ylitse maan,
havaa haltiat haudoistaan
himmeään siintoon, helmihin kuun
lainesormien soitteluun.
Silloin ne yöllistä purjehtijaa
Vellamon virsillä tuudittaa.
Jäävät jäljet laulelon tään
ainiaks sieluunsa kimmeltämään.