Jalo Jauri, sankar suuri,
Iki-Heljä, Herran nainen,
nuo on helmet Turjan heimon,
joista haastaa heimokannel
halki aikain kaikuvainen:
Yhä täällä he kulkee, vaikka ei näy he,
yhä toistaan ja rauhaansa etsien käy he.
Jos saavat he sen,
se hetki on heimomme valkeuden!
Ylenivät yökköin maassa
unten urho, Jauri jalo,
nuori Heljä, heimon kukka,
onnenpaiste orjakansan,
armas niinkuin aamun valo.
Kuin kaksoistähtöset toisiaan varten
he luotiin tahdosta kohtalotarten.
Polo Turjan maa
jo valtias-aikaansa vartoaa.
Ja he lempi toisiansa,
satu-neiti, sankar valon,
ja he loisti niinkuin tähdet
yli pitkän Pimentolan,
Sariolan summan salon.
Näin kuiske käy yöstä, mi kirkkaita kiittää:
valon heimoa suurta he kerran siittää!
Mut lempi on yö
ja sokeudella se uhrinsa lyö.
Kantaa jalo Jauri kalpaa
eestä kansan yössä hankein.
Samoo voittoretkeltänsä
kimaltavin kilvin, töyhdöin,
kera hohtovöisten vankein.
Ja jäljessä urhon käy koko kansa
urotöitään laulain ja kunniatansa:
Kuninkaamme hän on,
hän Turjan auttavi aurinkohon!
Pahat kielet neittä pauloo:
Jo sun jalo Jauri hylkäs,
sievän Siiran, armaan Aarian,
vanki-orjan, orja-neiden
vierellä nyt viihtyy ylkäs!
Ja Heljä hän nauraa ja itkee ja suuttuu,
ja mielensä tummuu ja mustaksi muuttuu.
»Hän hylkäs mun!»
Voi, häpeää, murhetta unhoitetun!
Ilkkuu impi: »Orjaa lemmit!»
Sinkoo sulho: »Lemmin, lemmin,
siron, nöyrän Siira-orjan
sekä valtiatar Aarian
välillä vain enää emmin!»
Näin Heljä: »Siis tiedä, jos herjasit mua,
mun lempeni ammoin jo herjasi sua,
sun kanssasi vain
ma karkelin, kyllin jo leikistä sain!»
Ja hän katsoo alta kulman
jumalien julmaan Jauriin,
ja hän näkee peikon pahan
sulhossansa, pakoon suorii,
karkaa lailla aran kauriin.
Ja Jauri hän viettävi voittonsa juhlaa,
hän leikkivi, laulavi, lempeä tuhlaa
ja maljoja juo
ja uhmansuukkoja vieraille suo!
Havahtuivat Iki-Taatot
tai vähillä, turman nähden,
jyrähtivät tuomionsa,
kirjoittivat tähtiin kirot
ihmisluonnon heikon tähden:
He nousseet on taivaan tahtoa vasten,
tosi tulkohon leikistä tuhmien lasten.
Ijät itsekseen
he käyköhöt, outoina toisilleen!
Hiipii luo jo hieno Heljä:
»Omas olen, vaikka orja!»
»Et sa ole oma Heljä,
tuosta tunnen oman Heljän,
ettei mua lemmi sorja!»
»Sua lemmin, ah, Heljä, mun armaani ankein!»
»Ole Jauri et, Jauri on orjana vankein!»
He on sokeat, voi!
taru tumma tää Turjalle suurelle soi.
Heljä, kovan onnen orja,
heittää helyt, hylkää suvun,
häipyy yksin tummaan yöhön
vyötettynä pakkopaitaan,
kaapuun katujoiden puvun.
Näyt kummat hän näkee, hän tukkaansa raastaa,
hän sankarisulhosta suuresta haastaa:
»Te porttinne nää
hänt' ylhäistä varten, oi, ylentäkää!»
Jauri, rakkauden sokko,
riisuu kypärän ja kalvan.
Sydämensä päivää etsein
painuu Turjan pimentoihin
lailla vaeltajan halvan.
Hän kanteloon vaihtavi jousen ja miekan.
Näin soitto soi sokean kanteleniekan:
»Tule syliini mun,
sa varjo kaunihin kadotetun!»
Iki-Heljä, Herran nainen
teillä parannusta saarnaa:
»Laupiaat ja nöyrät olkaa,
ettei ylpeyden laine
niele elon onnen kaarnaa.
Mun katumustaakkaa täytyvi kantaa,
siks kunnes hän saapuu ja anteeksi antaa,
valon sankari tuo,
tuli Herran, mi surmaa ja uudeksi luo!»
Jauri, kaihon kannelniekka
suree sydämensä paulaa,
maita matkaa, uupuu, vaipuu,
murtuneena, hapsin harmain
yhä lemmestänsä laulaa:
»Niin kauan on arvoa, ah, elämällä,
kuin kaunis on Heljä maan pinnalla tällä!
Tule syliini mun,
sa varjo kaunihin kadotetun!»
Vyöryy valon jumalasta
saapuvasta ylhä maine.
Ikävöipi Iki-Heljää,
ihannetta ihmismuodon
laulu niinkuin meren laine.
Ja jäljessä laulajan käy koko kansa
kera itkien untaan ja murhettansa:
»Tule syliini mun,
sa varjo kaunihin kadotetun!»
Sinis kaikuu Jaurin kannel,
kunis hehkuu Heljän usko.
Välillänsä yö on väljä.
Niin he kiertää toisiansa
niinkuin aamu-, iltarusko.
Yhä täällä he kulkee, vaikka ei näy he,
yhä toistaan ja rauhaansa etsien käy he.
Jos saavat he sen,
se hetki on heimomme valkeuden!