Ensi lumi!
Jähmettyvään
saartuu taivas pilvenlonkaan.
Emo Maa käy uneen syvään,
painuu kyyryyn kypärälleen.
Ensi lumi!
Uusi jälleen!
Kuinka mones se jo onkaan!
Kulkee ohi kuuran siltaa
monta tummaa talvi-iltaa....
Lankee mieleen härmän hunnut,
kodin-, orpouden-tunnut,
vanhat haaveet luota lieden,
muiston tuoden, toisen vieden....
Putoo ensi lumen myötä
sieluun muiston lumikukat....
Ammoin kuolleet maammot, taatot
saapuvat kuin pilvein saatot....
Monta mykkää talvi-yötä
kurkistaapi akkunasta,
pyhäisiä joulu-öitä,
jolloin ruudun takaa salaa
nietoksesta orpo-rukat
katsoo joulukynttilöitä,
jolloin sydän kotiin halaa
mieron tietä kulkemasta....
Lumi umpeen polut sataa
eksyttäen syöntä monta,
tehden monta koditonta....
Mutta lumen tuolla puolla
yläisella taivahalla
tuhat kulkee linnunrataa;
ne on teitä eksyneiden,
tähti-usvaa enkeleiden,
joiden osa tähtein alla
oli lemmen vuoksi kuolla.
Nyt he, henget eri tähtein,
rientää aina siitä lähtein
halki ikuisuuden iltaa
iki-ikävänsä siltaa
tähti-lemmittynsä luoksi
kertomaan, he miten ovat
lepyttäneet vallat kovat:
kuollen, toinen toisen vuoksi....
Putoo kylmää valkovihmaa
varhaistalven hämärihin,
kukkasille elon puiston....
Talvi talven jälkeen putoo.
Nousee aatos: Miksi? Mihin?
Kohtalotar päämme päällä
elon, kuolon lankaa kutoo....
Mutta sydämessä täällä
kiertyy niinkuin hopeerihmaa
unikuuraa mielikuvain
hunnuks heille, kadonneille,
tähtiseppeleitä muiston
kuollehien kukkain teille,
unhotettuin, unhottuvain....