Yön taivas seestyy, käypi jälleen pilveen,
ja aamut nousee, illat pimenee,
ja ihmislapset itkee, hymyilee
ja vaihtuu vaihtuessa helteen, vilveen.
Ma liiaksiko kerran hymyin, itkin
ja liiaksiko tahdoin, taistelin!
On laannut riemu, laannut murhekin,
ei kyynel vieri poskipäätä pitkin.
En ole onneton, en onnellinen.
On harmaat päivät, liikkumattomuus.
Jäähangen alla uinuu vanha, uus,
yöhelmassa sen hämärtävän sinen.
Oi, lumimaisemien tyynet taulut,
pois sielustani menkää, mieluummin
kaikk' otan vanhat myrskyt takaisin
ja vanhat kyyneleet ja vanhat laulut!