Parslewelle oli luonteenomaista, että hän ensin harkitusti lopetti
sen, mitä hän juuri kertoi meille kuningatar Elisabethista ja hänen
Palkeneyhin tekemästään vierailusta, ennen kuin hän liikahtikaan
lähteäkseen tapaamaan Charles Sperrigoea. Pelkään meidän kuulleen
vain puolet hänen sanoistaan, koska molemmat tunsimme, että se, mitä
mahdollisesti saamme kuulla alakerrassa, osoittautuu varmasti paljon
mielenkiintoisemmaksi kuin mikään, mitä Parslewe voi kertoa meille
kuudenneltatoista vuosisadalta. Minä ainakin tunsin melkoista kiihkoa,
kun hän vihdoinkin lähti siitä kummallisesta vanhasta huoneesta, missä
olimme.
"No niin, tulkaa kanssani", hän sanoi. "Meidän on luullakseni
puhuteltava tuota herraa ja selvitettävä asiat hänen kanssaan.
Emännöitsijä puhui kai jotakin aamuhuoneesta."
Hän näytti tietävän tarpeeksi hyvin, missä se sijaitsi, ja opasti
meidät suoraan sinne. Sen ovi oli hieman raollaan, ja kun Parslewe
aukaisi sen kokonaan, näimme herra Charlesin seisovan takkamatolla
suuret kasvot odottavasti kääntyneinä puoleemme. Niiden ilme oli
vakava, ylpeä ja luotansa työntävä, mutta se muuttui hämmästyttävän
äkkiä, kun hänen katseensa sattui Parsleween. Hän todella melkein
hypähti, liikahteli, tointui sitten hämmästyksestään ja huohotti.
"Jumala varjelkoon sieluani!" hän huudahti. "Hyvä herra, olemme
varmasti tavanneet toisemme ennenkin?"
Parslewe nauroi ivallisesti.
"Varmasti kylläkin", hän vastasi niin ylimalkaisesti kuin suinkin.
"Meidät molemmat voidaan luullakseni hyvinkin helposti tuntea, herra
Charles. Ja muistaakseni olette tavannut nämä nuoret henkilöt jo
ennenkin."
Charles kiiruhti toteamaan sen sivumennen. Oli näet ilmeistä, että
olimme hyvin vähäpätöisiä tekijöitä tässä tilaisuudessa verrattuina
Parsleween, johon hänen katseensa oli kohdistunut omituisella
mielenkiinnolla.
"Minulla on ollut se ilo", hän sanoi. "Mutta me, hyvä herra, tapasimme
toisemme eräänä iltana noin pari kolme vuotta sitten Kruunussa, tuolla
lähimmässä kaupungissa, missä luullakseni nytkin oleskelette. Muistan
vielä keskustelummekin, joka oli hyvin valaiseva ja mielenkiintonen.
Hyvänen aika! Mutta minä en saanut tietää nimeänne."
"Minäpä sain", sanoi Parslewe nauraen. "Sen tähden juuri en halunnut
tavata teitä, silloin kun kävitte talossani."
Herra Charles tuijotti häneen, koska hän ei voinut käsittää tätä.
Hän katsoi vuoroin meihin kumpaankin ja vihdoin Parsleween. Hänen
ilmeessään oli jotakin sellaista, mikä pani minut ajattelemaan, että
hän mahdollisesti luuli Parsleweä hieman sekapäiseksi.
"Mutta miksi, hyvä herra?" kysyi hän sovittavasti. "Miksi? Olenko minä
sitten niin --"
Parslewe nauroi viitaten suuren takan laudoitukseen. Siellä
kaiverrettuna tammeen oli Palkeneyn vaakuna ja sen alla sama
mielilause, joka oli saanut minut kiihkeästi ihmettelemään, silloin
kuin näin sen ensi kerran kuparilippaassa.
"Näettekö tuota?" kysyi hän. "Juuri sitä. Katsokaa, minulla on
Palkeneyn verta suonissani. Ja mitä minä haluan tehdä, sen minä teenkin
neuvottelematta kenenkään kanssa. Perheominaisuuksia, Sperrigoe. Mutta
te olette luullakseni nähnyt siitä todisteita ennenkin."
Herra Charles tuijotti vieläkin häneen. Hän näytti mieheltä, joka on
odottamatta saanut käsiinsä jonkun kummallisen eläimen eikä tiedä, mitä
se seuraavassa silmänräpäyksessä tekee. Mutta hierottuaan leukaansa
hieman hän sanoi:
"Pitääkö minun ymmärtää sananne niin, että teillä on todellakin
Palkeneyn verta suonissanne? Silloin --"
Parslewe viittasi äkkiä huoneen keskellä sijaitsevaan pöytään pyytäen
meitä kaikkia istuutumaan sen ääreen. Huomasin silloin, kuinka hän itse
istuutui sen päähän jääväämättömällä oikeudella.
"Parasta on istuutua ja jutella sitten asioista", sanoi hän. Kun olimme
sijoittautuneet pöydän ääreen, Madrasia hänen oikealle ja minä hänen
vasemmalle puolelleen ja herra Charles häntä vastapäätä, pisti hän
kätensä takkinsa taskuun, otti sieltä esille kuparilippaan ja asetti
sen eteensä pöydälle kummallisesti hymyillen. "Tiedättekö, mikä tämä
on, Sperrigoe?" kysyi hän.
Herra Charles irvisti.
"Monien huolien ja levottomuuden tuottaja minulle, hyvä herra", vastasi
hän. "Näen tarpeeksi hyvin, mikä se on."
"Niin, ja nyt tahdotte varmaankin tietää, kuinka minä olen saanut sen
haltuuni", sanoi Parslewe. "Kuten nämä nuoret ihmisetkin. Kerron sen
teille. Vanha Matthew Palkeney lahjoitti sen minulle."
"Lahjoitti!" huudahti herra Charles. "Te siis tunsitte hänet?"
"Enkö minä jo kertonut teille, että minulla on Palkeneyin verta
suonissani?" sanoi Parslewe. "Minun isoäitini isoäiti oli muuan
Palkeney, syntynyt juuri tässä talossa. Voin näyttää teille milloin
tahansa sekä Palkeneyin että Parslewein sukutaulun. Ja kun saavuin
Kruunuun sinä kertana, josta äsken mainitsitte, tein sen vain
uteliaisuudesta saadakseni nähdä tämän paikan. Esitin itseni vanhalle
Matthewille. Olin ottanut sukutauluni mukaani; me vertailimme
muistiinpanoja ja perheasiakirjoja ja pidimme hauskaa. Söin päivällistä
hänen kanssaan täällä eräänä iltana, jolloin kävimme läpi koko
perhehistoriamme."
"Hän oli siis varma sukulaisuudestanne?" kysyi herra Charles.
"Hän ei voinut muuta", sanoi Parslewe kuivasti. "Esine on tässä eikä
sitä voida kieltää. Mutta emme puhuneet laajalti siitä saatuamme sen
kerran selväksi. Yhteinen makumme ja rakkautemme vanhoihin esineihin
yhdisti meitä paremmin. Ja seuraavana päivänä vanhus ajoi Kruunuun
minun ollessani jossakin kaupungilla ja jätti sinne minulle osoitetun
käärön. Se sisälsi tämän kuparilippaan, joka on ollut perheen hallussa,
en tiedäkään, kuinka kauan aikaa, ja noin kuusi tahi seitsemän vanhaa
kirjaa, joita olin ihaillut. Lahja oli suurenmoinen. Kirjoitin hänelle
kauniin kiitoskirjeen ja vein lahjani kotiini tietämättä lainkaan,
muistakaa se", lisäsi Parslewe katsoen meihin äkkiä terävästi, "mitä
tämä lipas sisälsi."
Herra Charles alkoi käydä hyvin tarkkaavaiseksi. Hän oli sellaisen
miehen näköinen, joka on päässyt varmuuteen siitä, että hän tulee
saamaan selville jotakin.
"Hyvä herra", hän sanoi, "mitä se sitten sisälsi?"
Parslewe otti lippaan käteensä ja koputti siihen merkitsevästi
sormellaan.
"En milloinkaan tiennyt sen sisältävän mitään, ennen kuin noin
kuusineljättä tuntia sitten", vastasi hän. "En olisi saanut sitä
ikinä selvillekään, elleivät miehenne olisi nostaneet sellaista melua
siitä. Mutta kun te aloititte, kun kuulin Crayelta teidän itsenne
olevan saalistamassa tuolla Northumberlandissa, aloin minäkin tietysti
miettiä asioita. Ja minusta näytti siltä, että salaisuus oli tuon
Bickerdalen hallussa, jolle olin luovuttanut lippaan korjattavaksi ja
joka sai pitää sitä hallussaan tarpeeksi kauan voidakseen tutustua
siihen paremmin kuin minä. Mieleeni juolahti, että Bickerdale,
tyytymättä siihen, mitä hän oli saanut teiltä ilmoitettuaan lippaan
säilytyspaikan, oli löytänyt siitä jotakin, jota hän säilytti toisen
suuremman palkinnon toivossa. Matkustin sen vuoksi Newcastleen ja aloin
ottaa siitä selkoa. Ja sainkin asiasta selvän, vaikka en vieläkään
tiedä, milloin Bickerdale löysi erään asiakirjan lippaasta; havaitsin
kuitenkin, että hänellä oli se hallussaan. Ja Crayen ja teidän
valtuutettunne Pawleyn läsnäollessa, jolle minä vähää ennen uskoin
muutamia tietoja, pakotin Bickerdalen luovuttamaan asiakirjan minulle.
Se on nyt hallussani. Ja se ratkaisee kysymyksen, joka on vaivannut
teitä."
Herra Charles alkoi käydä yhä kärsimättömämmäksi, hänen lihavat
valkoiset sormensa rummuttivat pöytää. Ja kun Parslewe lopetti, puhkesi
hänen kärsimättömyytensä esille nopeana kysymyksenä:
"Mikä tuo asiakirja on?"
Parslewe hymyili kääntäen lippaan niin, että sen neljä pyöreätä
nuppimaista jalkaa tulivat ylimmäisiksi.
"Näytän sen teille", hän sanoi. "Ja minä näytän teille samalla senkin,
minne vanha Matthew Palkeney oli piilottanut sen, aikoen ehkä ennen
kuolemaansa kertoa teille, Sperrigoe, sen kätköpaikan. Katsokaahan nyt,
tässä lippaassa on toinenkin pohja. Nämä nupit on kierrettävä irti
näin, toinen toisensa jälkeen. Kun ne on irroitettu kuten nyt, otetaan
tämä levy pois paikoiltaan, ja silloin nähdään, että sisäpohjan ja sen
välissä on matala ontelo. Ja tässä on tuo asiakirja. Panin sen takaisin
lippaaseen, että tekin näkisitte paikan, missä se on ollut piilossa."
Hän työnsi pöydän yli saman kuoren, jonka minä olin nähnyt hänen
ottavan Bickerdalelta. Asianajaja tarttui siihen kiihkeästi. Hän
levitti auki sen sisässä olevan postipaperiarkin, ja hänen terävät,
tarkat silmänsä lukivat sen sisällön muutamissa sekunneissa. Hän
haukkoi ilmaa, niin että hänen suuret kasvonsa punastuivat, ja katsoi
sitten pöydän yli Parsleween.
"Hyvä Jumala, hyvä herra", hän huudahti, "tiedättekö, mikä tämä, mikä
tämä tärkeimmistä tärkein asiakirja on?"
"Kyllä", vastasi Parslewe kuivasti. "Mutta nämä molemmat eivät tiedä."
Herra Charles kääntyi puoleemme. Luullakseni hän sai jotakin
huojennusta hämmentyneille tunteilleen saadessaan kertoa jollekin
kuulijalle jotakin.
"Tämä -- tämä on testamentti", sanoi hän melkein pelonsekaisella
korostuksella. "Kuolleen asiakkaani herra Matthew Palkeneyn tekemä
testamentti. Hänen itsensä kirjoittama tavalliselle postipaperiarkille.
Mutta se on täysin pätevä, asianomaisesti laadittu ja todistettu.
Tunnen todistajatkin --"
"Niin minäkin", Parslewe huomautti nauraen. "Juttelin heidän molempien
kanssa tänä aamuna ajaessamme tänne."
"Ja -- ja, lyhyesti sanottuna, se on juuri sellainen kuin sanoin",
jatkoi herra Charles. "Mikään ei voi kumota sitä. Ja siinä, niin
harvoilla sanoilla kuin suinkin, herra Matthew Palkeney luovuttaa
kaiken, mitä hän kuollessaan omistaa, herra Parslewelle. Ihmeellistä!"
Parslewe työnsi kätensä taskuunsa.
"Minä en näe siinä mitään niin erittäin ihmeellistä", huomautti hän
kylmästi. "Mehän olimme samaa verta. Vanhus halusi varmaankin tehdä
sen ja toteutti tuumansa. Mutta hän ei neuvotellut milloinkaan minun
kanssani siitä, Sperrigoe."
"Sitä suurempi iloinen yllätys teille, hyvä herra!" huudahti Charles.
Hän näytti joutuneen aivan toisenlaiselle tuulelle luettuaan
testamentin vielä kerran läpi tarkkaavaisemmin kuin äsken. Hän hieroi
käsiään, nauraa hihitti, säteili kaikille meille kolmelle ja näytti
vapautuneen raskaasta, mieltä painavasta taakasta. "Sydämelliset
onnitteluni, herra", jatkoi hän taivuttaen melkein kunnioittavasti
päätään pöydän toista päätä kohti. "Herra Parslewe, olette saanut tämän
perusteella haltuunne hyvin kauniin maatilan. Päärakennus on Englannin
vanhimpia ja kauneimpia, tila on lumoava vaikkakin pieni, ja -- ja,
kuinka sen nyt sanoisinkaan, sen tulot arvioidaan noin viideksi- tahi
kuudeksituhanneksi punnaksi vuodessa. Ihanaa!"
Mutta Parslewe nojautuen taaksepäin tuolissaan kädet housujen taskuissa
oli jännittänyt huulensa kapeaksi viiruksi. Hän katsoi pöydän yli herra
Charlesiin kuin hän ei enää milloinkaan aikoisikaan avata suutaan.
Mutta hän puhui sentään.
"Niin", hän sanoi kuivimmalla ja töykeimmällä tavallaan. "Juuri niin!
Ehkäpä! Mutta katsokaa, minä en halua sitä. Enkä minä tahdo sitä."
Kuolonhiljaisuus levisi ympärillemme. Madrasia katsoi ihmetellen
holhoojaansa. Minä olin jo kiinnittänyt tarkkaavaisuuteni häneen.
Herra Charles Sperrigoe taas punastui tulipunaiseksi, kuin joku olisi
läimäyttänyt häntä korvalle loukkaavasti. Hän kumartui eteenpäin.
"Te -- kuulkaahan nyt, hyvä herra, minä pelkään, että minulla on
taipuvaisuutta kuurouteen", sanoi hän. "Pitääkö minun ymmärtää teidän
todella tarkoittavan --?"
"Minä sanoin, etten halua enkä tahdo sitä omakseni", toisti Parslewe
kovasti. "Olisin sanonut sen vanhalle Matthewillekin, jos hän vain
olisi vaivautunut kysymään sitä minulta. Olen sellainen mies, jolla
on määrätyt ja peruuttamattomat periaatteet. Kun matkustin nuorena
miehenä Intiaan, vannoin, etten tässä elämässä omista enkä ota
mitään sellaista, jota en ole ansainnut omilla ponnistuksillani, ja
sen valani aion pitääkin. En halua Palkeneyn maatilaa, en Palkeneyn
taloa enkä Palkeneyn rahoja, koska minulla on niin paljon omiakin,
etten oikeastaan tiedä, mitä niillä teenkään, ja sellainen koti,
joka sopii minulle paljon paremmin kuin tämä. Jos haluatte tutustua
minuun, lukekaa uudestaan tuo mielilause. Teen vain sitä, mikä minua
miellyttää. Ja koska minä en halua tätä omakseni, on asia selvä."
Herra Charlesin hämmästyneet kasvot saivat takaisin tavallisen värinsä
ja hän nauroi äkkiä hyvin huvitettuna.
"Hyvänen aika!" hän sanoi. "Hyvä herra, teidän palkeneylaista
sukujuurtanne ei voida epäilläkään, sillä Palkeneythan ovat aina olleet
kummallisia. Mutta unhotatte nyt jotakin, jotakin hyvin asiaankuuluvaa.
Tämä paikka on teidän. Niin, juuri teidän! Kaikki on teidän. Minä
luullakseni pitäisin teidän sijassanne sen hyvänäni siekailematta, hyvä
herra!"
Parslewen huulet jäykistyivät taas. Mutta ne höltyivät hetkisen
kuluttua, ja hän kumartui jälleen pöydän yli alkaen hymyillä.
"Jos vain tämä paikka kuuluu minulle ehdottomasti ja kokonaan", sanoi
hän miellyttävällä äänellä, "saan kai menetellä sen kanssa mieleni
mukaan?"
"Siihen ei kukaan ihminen voi vastata kieltävästi", sanoi Charles.
"Kaikki on teidän."
"Silloin sanon teille jotakin", sanoi Parslewe hymyillen kauniisti ja
heiluttaen kättään. "Minä lahjoitan tämän näille molemmille nuorille.
He sopivat hyvin toisilleen ja tämäkin miellyttää heidän makuaan kuin
sormikas kättä. He voivat mennä naimisiin heti ja asettua asumaan
tänne, ja minä voin tulla tervehtimään heitä jolloinkin, ja hekin
voivat tulla silloin tällöin Kelpieshawiin tervehtimään minuakin.
Parempaa ratkaisua en voi keksiä tälle vaikeudelle. Me teemme
lahjakirjan heille ja heidän lapsilleen --"
Nyt olivat jo Madrasian posket tulipunaiset ja hän kääntyi Parslewen
puoleen leimuavin silmin.
"Jimmie!" hän huudahti. "Kuinka -- kuinka sinä uskallat? Milloin sinä
luovut tuosta mielettömästä tavastasi, että sinä päättelet toisten
ihmisten asioista kuin he olisivat vain nukkeja? Hyvänen aika, herra
Craye ei ole edes pyytänytkään minua vaimokseen!"
Parslewe kääntyi meidän puoleemme töykeimmällä hymyllään.
"Entä sitten, kultaseni!" hän vastasi verkalleen. "Ellei hän ole, on se
hänen oma syynsä. Minä olen aivan varma siitä, että hänellä on ollut
siihen paljonkin sopivia tilaisuuksia. Mutta --"
Herra Charles pelasti nyt tilanteen. Hän nousi tuoliltaan kumartuen
Parslewen puoleen, uskalsipa vielä antaa pienen viittauksenkin
Parslewelle.
"Hyvä herra", kuhersi hän. "Minä luulen -- hm -- että meidän pitää nyt
jättää nuoret ystävämme hetkiseksi kahden kesken, hyvä herra. Suokaamme
heille -- hm -- hetkinen lyhyeen vaatimattomaan keskusteluun keskenään
-- hm -- sillä aikaa kuin me lähdemme johonkin toiseen huoneeseen
tutkimaan, miltä Palkeneyn kuuluisa kuiva sherry maistuu, hyvä herra.
Aivan niin, aivan niin --"
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jo houkutellut Parslewen
pois huoneesta ja ovi sulkeutui heidän jälkeensä. Madrasia ja minä
tuijotimme toisiimme pöydän yli istuessamme siinä vastakkain. Aikaa
tuntui kuluneen melkoisesti, ennen kuin voin puhua.
"Madrasia!" onnistui minun vihdoin sanoa. "Madrasia!"
"No?" vastasi hän.
"Madrasia!" jatkoin minä. "Tämähän on vallan hirveätä! Tehän tiedätte,
millainen holhoojanne on -- kauhea mies. Mikään ei voi estää häntä
noudattamasta omaa tahtoaan kaikissa asioissa. Joko siitä pidämme tahi
emme, tekee hän kuitenkin sen, mitä -- mitä hän juuri äsken sanoi."
Madrasia katsoi pöytään alkaen tarkastella pöytäliinan kirjailua.
"Entä sitten?" sanoi hän.
"Minusta se ei ole lainkaan hyvin", minä sanoin. "Jos nyt otaksutaan
-- niin, jos nyt otaksutaan, että suostumme hänen toivomukseensa ja
menemme naimisiin, mitä silloin seuraa? Tämä on tietysti vain otaksuma."
"Entä sitten", sanoi hän jälleen.
"Ettekö te ymmärrä, kuinka hirveätä se olisi?"
Hän vilkaisi minuun äkkiä kääntäen sitten katseensa yhtä nopeasti
syrjään.
"Kuinka niin?" kysyi hän.
"Ihmiset sanoisivat minun menneen naimisiin teidän kanssanne rahojen
vuoksi", sanoin rohkeasti. "Sellainen olisi hirveätä meille molemmille."
Hän vaikeni hetkiseksi kuljettaen sormeaan pöytäliinan kirjailua
pitkin. Sitten hän sanoi painokkaasti:
"Pyh!"
"Ei!" sanoin yhtä painavasti, "koska he tekisivät niin. Minä
tunnen heidät. Ja se on tavattoman kovaa minulle, koska se kumoaa
suunnitelmani. Parslewe on tehnyt tyhjäksi kaikki aikeeni. Jos minä
vain olisin tiennyt --"
"Mitä sitten?" kysyi Madrasia.
"Sen, että hän aikoo tehdä tällaisen kepposen meille", vastasin minä
katkerasti. "Jos minä vain olisin tiennyt sen, olisin --"
"Te olisitte tehnyt -- mitä?" kysyi hän minun keskeyttäessäni ja
epäröidessäni.
"Olisin kosinut teitä tänä aamuna hotellin puutarhassa tahi vaunuissa
tahi metsässä, kun Parslewe kulki edellämme", vastasin. "Tahi eilen
tahi toissapäivänä tahi sitäkin edellisenä päivänä tahi milloin tahansa
ensi tapaamisemme jälkeen. Mutta nyt -- eikö nyt näyttäisi aivan siltä
kuin minä kosisin Palkeneyn maatilaa?"
Hän kohotti äkkiä katseensa vilkaisten minuun kummallisesti ja
nousten tuoliltaan meni erääseen ikkunakomeroon. Minä seurasin häntä
ja hetkisen kestäneen vaikenemisen jälkeen kiedoin käsivarteni hänen
ympärilleen.
"Mitä ihmettä meidän nyt pitää tehdä?" kysyin häneltä. "Neuvokaa minua!"
Sain hänet vihdoinkin kohdistamaan katseensa minuun.
"Te olette hirveän vanha aasi!" hän sanoi kuiskaten. "Minä keksin
ratkaisun heti. Hän ei sanonut lahjoittavansa tätä minulle, vaan meille
molemmille!"
"Tämä tulee siis kuulumaan meille molemmille, vai mitä?" kysyin
kiihkeästi.
"Siltä ainakin minusta näyttää", vastasi hän kainosti.
Sitten, mutta kuitenkin vasta hetkisen kuluttua, menimme kertomaan sen
Parslewelle.