Huomasimme saapuneemme ihmeelliseen vanhaan taloon, paikkaan, missä
oli loukkoja ja nurkkia, vanhaa tammea ja kaikkea vanhanaikaista. En
olisi lainkaan hämmästynyt, vaikka kulkiessani sen kummallisia käytäviä
ja portaita pitkin olisinkin tavannut poimukauluksisia herroja ja
vannehameihin pukeutuneita naisia. Mutta nykyisessä kunnossaan se oli
tarpeeksi nykyaikainen, ja meille tarjottiin välttävä päivällinen,
vaikka ilta olikin jo myöhäinen. Se ja lumoava ympäristömme saattoivat
Madrasian ja minut paremmalle tuulelle kuin mitä olimme olleet
pitkän matkamme viimeisellä väsyttävällä osalla. Olimme luullakseni
silloin molemmat valmiit mukautumaan asian luonteeseen, koska se joka
tapauksessa tuntui lupaavalta seikkailulta. Ja päivällisen puolivälissä
Madrasia naurahti kummallisesti, veitikkamainen katse silmissään ja
kääntyi Parsleween päin, joka tapansa mukaan oli tyyni, hidas ja aivan
kuin kotonaan.
"Ellei nykyinen salaperäisyytesi, Jimmie, menetä liian monta useista
verhoistaan", sanoi hän, "niin saanko tehdä sinulle yhden kysymyksen?"
"Kyllä, miksi ei", vastasi Parslewe. "Kunhan se vain on järkevä."
"Tarpeeksi järkevä, ainakin", vastasi Madrasia. "Missä me nyt olemme?"
"Aivan niin", sanoin minäkin. "Sama kysymys on askarruttanut minunkin
aivojani, vaikka ymmärrykseni onkin heikko. Sillä en minäkään tiedä
sitä."
Parslewe katsoi meihin tyynesti kiihtymättä lainkaan. "Olemme
vanhanaikaisessa, sangen maalauksellisessa ja mukavassa Kruunun
hotellissa Medminsterissä", hän vastasi. "Se sijaitsee torin varrella
ja sieltä voidaan katsella mainiosti muutamia keskiaikaisen Englannin
viimeisiä jäännöksiä, kuten voitte lukea matkaoppaista, ja mikä on
vieläkin parempaa, nähdä sen itsekin aamulla."
"Medminsterissäkö?" huudahti Madrasia. "Mutta sieltähän vanha
Sperrigoe on kotoisin. Sama osoite oli joka tapauksessa tuossa Timesin
ilmoituksessa, jota Weech näytti meille."
"Aivan niin", Parslewe myönsi kuivasti. "Juuri tässä samassa huoneessa
tuon pöydän ääressä oli minulla kerran kunnia puhutella Sperrigoea."
"Milloin sitten?" kysyi Madrasia.
"Ah, joitakin vuosia sitten", hän vastasi välinpitämättömästi.
"Jos sinä olisit ollut kotona hänen käydessään Kelpieshawissa tässä
eräänä aamuna, olisit sinä siis tuntenut hänet?" sanoi Madrasia
tönäisten minua jalkaan. "Tietenkin, koska te olette tavanneet toisenne
jo ennenkin."
"Hän olisi ehkä tuntenut kasvoni", vastasi Parslewe. "Mutta hän ei
olisi tiennyt nimeäni; tarkoitan, ettei hän ainakaan tiennyt sitä
silloin, kun tapasimme toisemme täällä. Me satuimme joutumaan yhteen
täällä, vaikka olimmekin vento vieraita toisillemme, söimme näet
päivällisemme samassa pöydässä. Polttelimme sitten sikaria yhdessä
jälkeenpäin keskustellen tästä vanhasta kaupungista. Kuulin hänen
nimensä, mutta hän ei milloinkaan saanut tietää minun nimeäni;
olin hänelle vain jonkinlainen muuttolintu. Arvaan", jatkoi hän
kyynillisesti naurahtaen, "että vanha Sperrigoe olisi hämmästynyt
äärettömästi, jos hän vain olisi tavannut minut Kelpieshawissa ja
tuntenut minut Kruunussa kohtaamakseen muukalaiseksi."
"Oletko sinä tullut tänne tapaamaan vanhaa Sperrigoea?" kysyi Madrasia.
Parslewe oli etevin mies, mitä minä milloinkaan olen tavannut, milloin
suoran kysymyksen syrjäyttäminen tuli kysymykseen. Hänen kasvonsa
pysyivät aivan ilmeettöminä ja huulet yhteenpurtuina, kunnes jotakin
uutta juolahti hänen mieleensä ja hän alkoi kertoa meille jotakin
sen saman vanhan talon historiasta, minne hän oli meidät tuonut.
Siitä hän halusi puhella, ja koska molemmat huomasimme hyödyttömäksi
kysyäkään häneltä muita asioita, poistuimme hänen luotaan. Mutta
minä olin jo saanut tietää jotakin: Parslewe oli ollut siellä
ennenkin, oli kohdannut Valkoparran siellä, Valkoparta tuntisi hänet
varmasti, ja epäilemättä hän oli matkustanutkin sinne saadakseen
puhutella Valkopartaa. Mutta miksi ihmeessä hän karttoi Valkopartaa
Kelpieshawissa?
Ennen kuin ilta oli lopussa, sain tietää vieläkin enemmän. Koska
Madrasia meni levolle varhain ja Parslewe alkoi kirjoittaa kirjettä
tupakkahuoneessa, jäin yksikseni ja menin julkipuolen ovesta
kadulle katselemaan ympäristöä. Vanha tori oli kirkkaan kuutamon
valaisema, ja näin heti Parslewen olleen oikeassa sanoessaan sen
muodostavan palasen keskiaikaista Englantia. Kaikilla puolillani oli
vanhanaikaisia puoleksi puusta rakennettuja taloja korkeine päätyineen
ja kummallisesti koristettuine julkipuolineen, ja niiden yläpuolelle
kohosi aukean toisessa laidassa sijaitsevan kirkon nelikulmainen
torni, ja sitä vastapäätä sen toisessa laidassa oli rakennus, jota
otaksuin vanhaksi käräjätaloksi. Ellei siellä ja täällä vilkkuvia
kaasulamppuja ja kauppojen ovien yläpuolella olevia merkkejä ja nimiä
olisi ollut olemassa, olisin voinut luulla joutuneeni takaisin Tudorien
aikakaudelle.
Ovenvartijakin tuli torille seisoessani siellä, katsoi taivaalle ja
huomautti, että tulee kaunis päivä huomenna viitaten samalla siihenkin,
että kauniit säät olisivatkin toivottavia, koska matkustajia alkoi jo
ilmestyä paikkakunnalle.
"Täällä käy varmaankin paljon huvimatkailijoita?" tiedustelin.
"Loppumattomasti, herra", hän vastasi. "Täällä käy paljon
amerikkalaisia -- he pitävät tuollaisesta", lisäsi hän viitaten
kädellään torin toisella puolella sijaitseviin vanhoihin taloihin.
"Ymmärrän, ettei heidän maassaan ole mitään niihin verrattavaa. Niin,
kaikkina kesäkuukausina on tämä paikka täynnä huvimatkailijoita."
"Mutta ette suinkaan te muista kaikkien kasvoja?" kysyin.
Hän nauroi kuullessaan minun viittaavan hänen huomautukseensa meidän
saapuessamme sinne.
"En tietystikään, herra, kaikkien satunnaisten kävijöiden", myönsi
hän. "Mutta en haluaisi sanoa mitään varmaa siitäkään, koska sellainen
käy vähitellen tavaksi. Siinä tapauksessa kuitenkin, että joku viipyy
täällä päivän tahi parikin, en milloinkaan unhota. Tunsin ystävänne
heti, hänhän on niin mielenkiintoinen henkilö."
"Siis helposti tunnettava", huomautin minä.
"Juuri niin, herra. Vaikka siitä jo onkin -- sallikaa minun muistella
-- kulunut kolme vuotta, kun hän viimeksi oli täällä. Ah, minä muistan
hänet vielä vallan hyvin? Hän oleskeli täällä pari kolme päivää eräänä
syksynä. Luullakseni joku harvinaisten esineiden kerääjä. Muistan
käyneeni ostamassa hänelle pari laatikkoa, joissa hän voi viedä
mukanaan kaikki erilaiset kaupungista ostamansa kapineet. Niillä
harjoitetaan melkoista kauppaa täällä, herra -- puolet noista kaupoista
tuolla toisella puolen myyvät vain niitä."
"Kuinka ne uudistavat varastonsa?" kysyin.
"Tuon saman kysymyksen ovat minulle tehneet lukemattomat henkilöt.
Voitaisiin melkein luulla, että he valmistavat niitä, mutta tosiasia
on, että tämä on Englannin vanhimpia asuttuja seutuja, ja täällä
on paljon vanhoja taloja, vanhoja maakartanoita ja muita sellaisia
asumuksia. Ja perheitä kuolee, jolloin niiden monien sukupolvien aikana
kokoamat tavarat myydään huutokaupalla, ja paljon niistä joutuu noihin
kauppoihin. Siten se tapahtuu, herra. Noissa kaupoissa on paljon
muinaisesineitä, mutta siihen nähden sentään verraten vähän, mitä
ympäristön vanhoissa taloissa on."
"Tunnetteko te täällä läheisyydessä erään Palkeney Manor-nimisen
kartanon?" kysyin voidakseni lisätä omia tietojani, koska mies
mielestäni oli ymmärtäväinen ja puhelias. "Täällä kai on olemassa
sellainenkin paikka?"
"Palkeney Manorko?" vastasi hän epäröimättä. "On varmasti. Se sijaitsee
viiden kilometrin päässä täältä; hieno vanha talo -- jonkinlainen
näyttelypaikka -- jokainen saa katsella sitä maksettuaan shillingin
-- kaikki amerikkalaiset vieraamme käyvät siellä, ja rahat menevät
paikallisille armeliaisuusyhdistyksille. Kartano kuului vanhalle
Matthew Palkeneylle. Hän on jo kuollut, ja sanotaan, etteivät
asianajajat tiedä, kelle maatila nyt oikeastaan kuuluu -- he eivät ole
vielä ainakaan saaneet sitä selville. Hieno talo, kieltämättä. Hän oli
kummallinen vanha herrasmies, tämä vanha Palkeney -- ja ajatellessani
häntä muistankin, että ystävänne luullakseni tunsikin hänet. Muistan
ainakin sen, että ystävänne oleskellessa täällä viimeistä päivää
vanha Palkeney ajoi tänne vaunuissaan ja antoi minulle erään esineen
luovutettavaksi hänelle -- autoin häntä esineen sijoittamisessa toiseen
niistä laatikoista, jotka olin ostanut hänelle."
"Teillä on mainio muisti", huomautin.
"Kaikkeahan sitä tulee ajatelleeksi, herra. Kasvot esimerkiksi kaivavat
esille vanhoja muistoja, vai mitä? Ja minä olen aikoinani nähnyt
muutamia hyvin merkillisiäkin kasvoja, jotka eivät haihdu mielestä
parinkaankymmenen vuoden jälkeen. Muutamat kasvot ovat tietysti niin
tavallisia, etteivät ne herätä lainkaan huomiota, mutta toiset --"
Tällä hetkellä Parslewe pisti päänsä esille kääntöoven raosta takanamme
ja huomattuaan ovenvartijan portailla tuli ulos. Hänellä oli kirje
kädessään. Tultuaan ovenvartijan luo hän viittasi kirjeellään torin
toiseen päähän.
"Eikö herra Charles Sperrigoen konttori ole juuri tuon nurkan takana
tuolla?" hän kysyi. "Niinkö? No, menkää sitten ja pudottakaa tämä
kirje hänen kirjelaatikkoonsa, että hän saa sen heti aamulla käsiinsä.
Menkää nyt, niin olette hyvä mies." Kun mies oli lähtenyt toimittamaan
asiaa, kääntyi hän minun puoleeni. "No, herra!" sanoi hän puoleksi
kyynilliseen ja puoleksi leikilliseen tapaansa. "Kuinka tämä kaikki
vetoaa teidän taiteelliseen makuunne?"
"Kuin hieno näyttämöasetus jollekin salaisuudelle, herra Parslewe."
"Luulen teidän olevan oikeassa. Mutta luullakseni ratkaisemme ne
kaikki huomenna, poikaseni. Ja jos tähän juttuun on liittynyt joitakin
salaisuuksia, eivät ne suinkaan ole olleet minun aiheuttamiani. No
niin, lähden nyt nukkumaan. Hyvää yötä."
Sanottuaan sen ja nyökäytettyään iloisesti hän poistui huolettomana, ja
hetkisen kuluttua minäkin seurasin hänen esimerkkiään hämmentyneempänä
kuin milloinkaan ennen hänen viimeisen huomautuksensa johdosta. Sillä
ellei hän ollut saanut aikaan kaikkea tätä salakähmäilyä, niin kuka
sitten?
Sitä, saataisiinko salaisuus ratkaistuksi vielä seuraavanakaan
päivänä vai ei, emme tienneet, mutta se painoi vielä raskaasti
mieltämme seuraavana aamuna. Kymmenen aikaan Parslewe, joka aina teki
kaikki suunnitelmansa neuvottelematta kenenkään toisen kanssa, jota
ne mahdollisesti koskivat, johdatti meidät Kruunun oven edustalle
pysähtyneihin kahden hevosen vetämiin vaunuihin antaen syrjässä
joitakin määräyksiä ajajalle. Sitten lähdimme ajamaan harvinaisen
maalauksellisen ja tiheämetsäisen seudun halki. Madrasia, joka oli
juuri tullut Cheviotin melkein puuttomilta rinteiltä, riemastui heti.
Lehti oli jo puussa, laajat niityt olivat tuoreen viheriän ruohon
peitossa ja metsän kujanteissa, joita pitkin ajoimme, keltanarsissit
ja metsävuokot muodostivat värikkäitä täpliä puhkeavaa vihannuutta
vasten. Hänelle olivat myös uutta nuo kummallisesti katetut majat
tien varrella, joista monet olivat melkein metsän peitossa ja kaikki
vanhanaikaisia.
"Tämähän muistuttaa sitä vanhaa Englantia, jota katsellaan kuvista!"
hän huudahti. "Tuntuu aivan siltä kuin olisimme palanneet ajassa
taaksepäin."
"Niin me toki olemmekin", sanoi Parslewe luoden meihin yhden noita
omituisia vakavia katseitaan. "Takaisin Elisabethin aikoihin. Näillä
seuduilla ei ole juuri mikään muuttunut sitten Shakespearen aikojen --
eivät talot eivätkä ihmisetkään. Ja jos sinä, kultaseni, aiot kiintyä
enemmän keskiaikaisiin oloihin, saat pian halusi tyydytetyksi, koska
saavumme kohta taloon, joka on yhtä vanha kuin oletetaankin."
Mutta ennen tämän tapahtumista vaunut pysähtyivät erään tien vieressä
sijaitsevan majan edustalle ja Parslewe laskeutui tielle puhumatta
meille sanaakaan, koputti ovelle ja meni sisään. Hän viipyi siellä
monta minuuttia, ja kun hän vihdoinkin ilmestyi jälleen näkyviin,
tapahtui se erään pitkän päivettyneen vanhan miehen seurassa,
jota otaksuin metsänvartijaksi hänen samettitakkinsa ja yleisen
esiintymisensä perusteella. Viitaten ajajaa seuraamaan Parslewe käveli
edellä toverinsa rinnalla ja kääntyi hetkisen kuluttua erääseen tien
vieressä kasvavaan metsikköön. Kun saavuimme sen portin kohdalle, josta
he olivat menneet, näimme heidän keskustelevan kolmannen henkilön
kanssa, joka, vaikka olikin jo hyvin vanha, hakkasi vielä halkoja. He
keskustelivat kolmisin jonkin aikaa.
"Mitä hän nyt tiedustelee?" kysyi Madrasia.
Pudistin päätäni, koska ei mikään enää voinut taivuttaa minua
mietiskelemään Parslewen tekoja.
"Emme voi menetellä sen viisaammin tällä haavaa", sanoin niin
oraakkelimaisesti kuin suinkin, "kuin antaa asioiden mennä menojaan. En
tiedä, mitä hän tiedustelee, mutta annetaan hänen vain noudattaa omia
mielijohteitaan. Me saamme kyllä kaiken selville vähitellen."
"Minne olemme menossa?" kysyi Madrasia.
"Kuvittelen, mutta voinhan olla väärässäkin, meidän olevan matkalla
Palkeney Manoriin, josta Murthwaite kertoi meille. Luulen meidän olleen
matkalla sinne eilisaamusta asti, jolloin lähdimme Newcastlesta. Talo
on varmaankin juuri se, joka on yhtä vanha kuin oletetaankin. Teidän on
parasta valmistautua kaiken varalta, kuten minäkin olen tehnyt."
"Mitä tarkoitatte?" Madrasia kysyi. "Tekin alatte käydä salaperäiseksi."
"Aivoni ovat luullakseni kasvaneet", vastasin. "Mutta viis siitä!
Tiedän joka tapauksessa jotakin."
"Mitä sitten?"
Kumarruin hänen puoleensa koettaen näyttää niin salaperäiseltä kuin
suinkin ja puhuin hiljentäen ääntäni.
"Sen", sanoin melkein värisyttävästi, "että Parslewellä on kuparilipas
taskussaan."
Hän peräytyi tuijottaen minuun kuin olisi ajatellut minun tulleen
sekapäiseksi. Minä nyökäytin kuitenkin juhlallisesti.
"Totta se vain on", sanoin. "Näin hänen pistävän sen päällystakkinsa
oikeaan ulkotaskuun. Ja lippaassa on selitys kaikkeen. Hst, ei
sanaakaan! Hän palaa nyt takaisin."
Parslewe tuli takaisin jättäen molemmat vanhukset puhelemaan keskenään,
ja minä huomasin heidän tuijottavan poistuvaan olentoon syvällä
mielenkiinnolla. Mutta sen sijaan, että olisi noussut vaunuihin
jälleen, hän viittasikin meille tavalliseen käskevään sävyynsä, että
laskeutuisimme tielle. Sitten hän kääntyi ajajan puoleen.
"Eikö tuolla kylän läheisyydessä tien varrella ole muuan ravintola?"
kysyi hän. "Aivan niin. Ajakaa siis sinne, pankaa hevosenne talliin
ja odottakaa siellä, kunnes lähetän hakemaan teitä. Kävelemme lopun
matkasta", hän jatkoi kääntyen puoleemme. "Tuolla hieman kauempana on
polku, joka vie metsän läpi."
Hän johdatti meitä tietä pitkin vielä noin satakunta metriä kääntyen
sitten eräälle ratsutielle, joka luikerteli kunnioitettavien vanhojen
puiden lomitse noin kilometrin pituudelta. Kulkumme oli melko hidasta,
koska Madrasia tahtoi välttämättä koota itselleen kimpullisen
kevätesikkoja. Hän oli juuri viimeistelemässä sitä, kun Parslewe, joka
oli kulkenut hieman edellämme, huusi meille. "Kas niin, täällä sitä nyt
ollaan!" sanoi hän. "Paikka on tuolla."
Jatkoimme matkaamme ja tapasimme hänet metsän laidasta nojaamassa
muuatta porttia vasten. Hän viittasi eteenpäin kepillään.
"Palkeney Manor", huomautti hän kuivasti.
Madrasia huudahti äkkiä iloisesta ihmettelystä. Mutta minä en
hämmästynyt lainkaan, koska edessämme leviävässä näköalassa oli
tuota viehkeätä suloa ja tyyntä kauneutta, mitä ei mikään muu kuin
meidän maamme voi tarjota. Katselimme aaltoilevaa puistoa, eloisan
viheriää vanhoine puineen, joiden siimeksessä sarvipäiset antiloopit
kävivät laitumella. Muutamassa pienoislaaksossa oli puiden varjostama
vesilammikko, missä karjaa seisoi polviaan myöten vedessä, ja sen
toisella puolen eräällä kummulla sijaitsi pitkien jalavien ja suurien
pähkinäpuiden ympäröimä kaunis vanha rakennus, jonka piirteitä
vuosisadat olivat pehmentäneet.
Tuijotimme kaikki siihen tarkkaavaisesti hetkisen. Sitten Madrasia
sanoi vienosti:
"Millainen ihmeellinen paikka! Jimmie, sinäkin kai ajattelet niin."
Mutta Parslewe loi meihin vain yhden kummallisia silmäyksiään.
"Hm!" hän vastasi. "Sanoakseni sinulle totuuden, tyttöseni, arvailin
juuri, mahtanevatko viemärit olla kunnossa. Maalauksellisuus on kyllä
omiaan tällaisille paikoille, mutta mennään nyt kuitenkin hieman
lähemmäksi."
Kävelimme hitaasti puiston halki ihaillen sen metsäistä kauneutta,
sivuutimme kimaltelevan veden ja arat antiloopit ja saavuimme vihdoin
rakennuksen edustalle, Madrasian riemuitsevan ihailun kiihtyessä
jokaisella hänen ottamallaan askeleella. Mitä minuun taasen tuli, aloin
suuresti ihmetellä tuntien samalla voimakasta uteliaisuutta, niin,
erittäinkin uteliaisuutta. Mitä meillä oli tekemistä täällä?
Mutta Parslewe näytti tietävän sen opastaen meidät suoraan avonaiselle
julkipuolen ovelle.
"Tätä paikkaa näytellään yleisölle muutamina päivinä viikossa", hän
sanoi. "Tämäkin on sellainen päivä, joten voimme mennä sisään."
Menimme taloon ja muuan vanhahko nainen tuli vastaamme. Hänellä oli
pukunsa suojana musta silkkiesiliina ja kaulassaan ohut kaulaketju,
ja minä otaksuin niitä tunnuskuvallisiksi merkeiksi siitä, että hän
oli talon emännöitsijä. Huomasin hänen heti ensi silmäyksen jälkeen
katselevan Parsleweä hyvin merkitsevästi.
"Hyvää huomenta, rouva", sanoi Parslewe niin vanhanaikaisen
kohteliaasti kuin suinkin. "Me saamme luullakseni katsella hieman
ympärillemme?"
Emännöitsijä ryhtyi selittämään. Kaikki juhlahuoneet, niihin luettuina
nekin, joita kuningatar Elisabet oli kerran käyttänyt, ja vuode, jossa
hänen majesteettinsa oli nukkunut, olivat katselijoiden nähtävänä.
Vieraiden oli maksettava siitä huvista shillinki hengeltä, ja rahat
menevät paikallisille armeliaisuuslaitoksille. Parslewe maksoi siis
kolme shillinkiä, ja me kaikki kirjoitimme nimemme erääseen kirjaan,
Parslewe viimeiseksi. Kun hän laski kynän kädestään emännöitsijän
nähden, kääntyi hän tämän puoleen.
"Kuulkaahan nyt, rouva", hän sanoi, "oletteko te nähnyt minua
milloinkaan ennen?"
Nainen katsoi häneen tyynesti ja tarkkaavaisesti. "Kyllä, herra",
vastasi hän epäröimättä. "Muistan teidät vielä. Olette sama herrasmies,
joka söi päivällistä täällä isäntävainajani kanssa noin kolme vuotta
sitten ja vietti sen jälkeen illankin hänen luonaan. Mutta en ole
milloinkaan kuullut nimeänne, herra."
Parslewe nyökäytti päätään ja huomautettuaan, ettei meitä tarvitse
opastaa ja että hän mieluummin kuljeskelee huoneissa yksikseen,
opasti meidät ensin lämpiöön ja sitten portaita juhlahuoneihin.
Meille selveni jo heti alussa, että hän tunsi paikan täydellisesti,
ja seuraavan tunnin hän oli oikein haltioissaan saadessaan toimia
oppaana meidän ihmetellessämme ja ihaillessamme niitä esineitä, joita
hän näytteli. Mutta juuri kun tutkimme sitä vuodetta, missä kuningatar
Elisabeth oli levännyt, tuli emännöitsijä huoneeseen katsoen Parsleween
tarkkaavaisemmin kuin milloinkaan ennen.
"Herra", sanoi hän melko nöyrästi, "tuon teille herra Charles
Sperrigoen terveiset, hän odottaa teitä aamuhuoneessa."