Seurasimme Parslewen lähettiä laiturin poikki hotelliin vastustelematta
ja ääneti, koska olimme mukautuneet silloin, kuten Madrasia jälkeenpäin
huomautti, kaikkeen, mitä Parslewe tulisi tekemään tahi käskemään.
Mutta luullakseni nälälläkin oli osansa nöyryydessämme; olimme
syöneet aamiaisemme varhain saamatta sitten palaakaan suuhumme, ja
ainakin mitä minuun tuli, ei hotelli eikä sen mainio ruoka, johon jo
olin tutustunut, herättäneet minussa minkäänlaisia vastenmielisiä
tunteita. Saapuessamme sinne käännyin vaistomaisesti kahvioon päin
odottaen jo ennakolta enemmän sen suomaa nautintoa kuin herra Parslewen
kohtaamista. Mutta oppaamme vei meidät sen sivu; hän ohjasi meidät
yläkertaan ja sitten pitkin käytäviä ja välikköjä, kunnes vihdoin
avasi erään oven. Siitä päästiin yksityiseen arkihuoneeseen, katettu
ruokapöytä odotti meitä ja takkamatolla lämmitellen valkean ääressä
seisoi Parslewe kasvot synkkinä, ja hymy oli kyynillisempi kuin
milloinkaan ennen.
Hän tervehti meitä yhtä kylmästi ja tyynesti kuin olisimme tulleet
hänen omaan arkihuoneeseensa Kelpieshawissa syömään aamiaista. Itse
asiassa hän teki tuskin muuta kuin soi meille huolettoman tervehdyksen,
koska hänen päähuomionsa näytti keskittyvän ovenvartijaan ennen kuin
mies pääsi poistumaan.
"Käskekää tarjoilijaa tuomaan ruoat sisään, niin olette kelpo mies. No
niin", jatkoi hän katsellen meitä miettiväisesti miehen poistuessa,
"olette luullakseni nälissänne?"
"Kovasti", sanoin minä.
"Aivan nääntymäisillämme", selitti Madrasia.
Parslewe katseli häntä arvostelevasti, hieroi leukaansa ja viittasi
sitten sivupöytään päin.
"Riisu päällysvaatteesi ja heitä ne tuonne, kultaseni", hän sanoi.
"Voit viedä ne sitten jälkeenpäin huoneeseesi."
Madrasia kääntyi hänen puoleensa.
"Huoneeseeniko?" huudahti hän.
"Numero 186 on varattu sinulle", vastasi Parslewe tyynesti. "Ja te,
Craye, saatte tyytyä 95:teen, joka on minun huoneeni vieressä. Älkää
nyt unohtako numeroitanne, mutta jos niin kävisikin, saatte ne kyllä
selville konttorista. Ne on tilattu teidän omilla nimillänne."
"Tarkoitatko, että meidän on viivyttävä yökin täällä?" kysyi Madrasia.
"Kyllä", vastasi Parslewe lyhimmällä tavallaan. "Ehkä parikin."
"En tiennyt matkustaessani tänne valmistautua viettämään täällä
ainoatakaan yötä", sanoi Madrasia. "En ottanut edes hammasharjaa
mukaani."
"Osta sitten", vastasi Parslewe. "Täällä on hyvinvarustettuja kauppoja,
kultaseni."
Madrasia tuijotti häneen tiukemmin kuin milloinkaan ennen.
"Tapasi komennella toisia henkilöitä alkaa käydä hyvin erikoiseksi,
Jimmie!" huudahti hän vihdoin. "Mistä kaikki nämä vaatimukset
johtuvatkaan?"
"Hädästä, koska paholainen ahdistaa", vastasi Parslewe kyynillisesti
nauraen.
"Oletko sinä tuo paholainen?" kysyi Madrasia.
"En tiedä oikein, mikä olen, kultaseni", vastasi hän käyden jälleen
lempeämmäksi, "mutta toivon saavani sen selville piakkoin. Ja sitä
odottaessamme eläkäämme mukavasti, koska tuolla tuodaan jo meille
ruokaa ja juomaa."
Pari tarjoilijaa toi huoneeseen kuumia ruokia, ja istuuduimme pöydän
ääreen. En tiedä, oliko Parslewe otaksunut meidän olevan tavattomasti
nälissämme, mutta hän oli varmasti nähnyt paljon vaivaa tilatessaan
tällaisen herkullisen aterian ja sitä paitsi hän osoitti omaavansa
hyvän ja arvostelevan maun samppanjaan nähden. Ja tarjoilijain oli
viivyttävä huoneessa koko aika meidän syödessämme, missä isäntämme
mielestäni menetteli hyvin ovelasti, koska Madrasia muuten olisi heti
alkanut puhua aiheesta, joka oli ylinnä ajatuksissamme. Hän puheli
kyllä itse hyvin vapaasti, mutta koko ajan vain eräästä näytelmästä,
jota hän oli ollut katsomassa Kuninkaallisessa Teatterissa edellisenä
iltana ja johon hän oli äärettömästi ihastunut.
"Mutta saat nähdä sen itse tänä iltana", lopetti hän. "Olen tilannut
pari paikkaa, ja Craye saa viedä sinut sinne."
"Entä sinä?" kysyi Madrasia. "Eikö sitä kannattaisi katsella parikin
kertaa peräkkäin?"
"Minulla on muita hommia", vastasi Parslewe. "Olen kaupungilla teidän
palatessanne, ja mehän voimme verrata huomioitamme aamulla."
Näin, että Madrasia olisi hyvin mielellään kysynyt häneltä hänen
tehtävänsä laatua, mutta tarjoilijat olivat vielä huoneessa.
Vasta sitten kun he olivat tarjonneet meille kahvia ja poistuneet
lopullisesti, kohdisti Parslewe huomiomme siihen, mikä meistä
molemmista tuntui todellakin tärkeältä. Ojennettuaan minulle sikarin
ja sytytettyään itsekin sellaisen hän käänsi tuolinsa takkaan päin,
siirtyi mukavaan asentoon laskien toisen kyynärpäänsä pöydälle ja
katsahti meihin olkansa yli. "Kas niin!" hän sanoi. "Mitä siellä kotona
on tapahtunut minun poissaollessani? Koska ette molemmat voi puhua
samalla kertaa, päättäkää keskenänne, kumpi teistä saa aloittaa. Mutta
ensiksikin, missä on lipas?"
Koska aamu oli ollut kylmä, oli Madrasia pukeutunut turkiksiin, ja
niiden joukossa oli suuri käsipuuhka, jonka sisässä hän oli kantanut
lipasta. Hän nousi, haki sen esille piilopaikasta, laski sen Parslewen
viereen pöydälle ja viittasi sitten minuun sormellaan.
"Kertokoon hän. Korjaan, jos hän erehtyy."
"Aloittakaa siis, Craye", käski Parslewe. "Kertokaa perusteellisesti!"
Kerroin hänelle kaiken, mitä oli tapahtunut Kelpieshawissa hänen
oman salaperäisen poistumisensa jälkeen, ja katselin puhuessani
tarkkaavaisesti häntä. Hän kuunteli vaiti ja kylmästi, keskeyttäen
minut vain kerran pyytääkseen tarkempaa kuvausta herra Augustus
Weechistä. Hän näytti vaipuvan syviin ajatuksiin kuultuaan sen, mutta
salli minun kuitenkin jatkaa loppuun sen enempää kyselemättä. Hän
kuunteli Murthwaiten viestiäkin yhtä tyynesti kuin kaikkea muutakin.
Ehdottomassa tutkimattomuudessaan Parslewe olisi tällä erikoisella
tuulella ollessaan voinut vetää vertoja sfinksillekin.
"Ja siinä kaikki", lopetin. "Koko juttu."
"Niin, kaikki", toisti Madrasia, "paitsi se, minkä nyt toistan tarkasti
Murthwaiten sanoilla. Sinun on palattava Wooleriin, puhuteltava häntä
ja kerrottava hänelle kaikki, että hän voisi täyttää herra Charles
Sperrigoelle antamansa lupauksen. Ja parasta kai se onkin."
Parslewen ohuet huulet jännittyivät tuoksi suoraksi jäykäksi
viiruksi, jonka olin jo oppinut tuntemaan yhtä hyvin kuin oman kuvani
kuvastimessa. Kun hän antoi niiden höltyä, tapahtui se vain siksi, että
hän tahtoi päästää kuuluville ivallisen naurunsa, joka päättyi hymyyn,
kuten tavallisestikin hänen kääntyessään holhokkinsa puoleen, kuten
nytkin.
"Vai olisi se parasta sinun mielestäsi, kultaseni", hän sanoi
lempeästi. "Mutta sepä ei olekaan. En aio lainkaan matkustaa takaisin
Wooleriin, ennen kuin minua huvittaa. En aio ollenkaan tyydyttää
Charles Sperrigoen enkä Jackie Murthwaiten mukavuudenhalua, ennen
kuin minua huvittaa. Vannon tietäväni omat hommani yhtä hyvin kuin
joku toinenkin ja aion panna ne täytäntöönkin, kuten minua huvittaa.
Ja jos haluatte taivuttaa minut puhumaan selvää kieltä, niin nyt sitä
kuulitte."
"Ja kaikki tuo merkitsee, että sinä tiedät paljon enemmän asiasta, kuin
olet meille ilmaissut!" huudahti Madrasia.
Kuultuaan tämän häneltä pääsi jälleen ivallinen naurahdus.
"En tiedä vielä ilmaisseeni teille mitään erityistä, kultaseni",
vastasi hän. "Enkä aiokaan tehdä sitä, ennen kuin --"
"Ennen kuin sinua huvittaa!" sanoi Madrasia. "Aivan niin! Vielä enemmän
salaperäisyyttä! Todellakin, Jimmie, ollaksesi kunnioitettava vanha
herrasmies --"
Parslewe nauroi jälleen kohottaen päätään kuin hänestä olisi ollut
hauskaa kuulla moitteita, nousi sitten tuoliltaan ja seisoen
takkamatolla kädet taskuissaan katsoi vuorotellen meihin kumpaankin,
kuin häntä olisi huvittanut meidän ihmettelymme. Äkkiä hän veti toisen
kätensä esille, ja se oli täynnä rahaa. Noina aikoina oli paljon kultaa
liikkeellä, hyvin paljon, ja Parslewen koura oli sitä täynnä. Hän
ojensi rahat Madrasialle.
"Mene ostamaan itsellesi hammasharja", hän sanoi. "Sinähän tunnet
kaupungin ja voit siis lähteä hieman ostoksille. Parasta on, että
hankit kaikkea sellaista, mitä luulet tarvitsevasi, sillä muistaakseni
puhuin jotakin parista yöstä. Mene nyt huvittelemaan, kultaseni, äläkä
välitä kuparilippaasta. Siihen ei liity minkäänlaisia salaisuuksia, ei
ainakaan minun tietääkseni." Hän ojensi rahat tytölle, seisoi hymyillen
vieressä hänen pukiessaan turkiksia ylleen ja kääntyi sitten nauraen
minun puoleeni hänen mentyään.
"Uskokaa vain, Craye, että salaisuus muodostuu vaikka miksi naisen
käsissä", hän sanoi. "Ellei sellaista ole olemassa, keksii hän jonkin."
"Eikö tässä asiassa sitten ole jotakin salaperäistä?" kysyin. "Minusta
näyttää aivan siltä kuin siinä olisi paljonkin. Mutta nähtävästi ei
teille, koska olette jo selvillä asioista, herra Parslewe."
"Niin, ehkäpä. Luulen näkeväni asian loiselta kannalta. Voin kuitenkin
ymmärtää, että se, mikä on minusta aivan selvää, ehkä ei olekaan niin
selvää toisille henkilöille, ja minä aionkin nyt uskoa teille muutamia
seikkoja. Tulkaa alakertaan tupakkahuoneeseen, niin annamme avata tämän
huoneen ikkunat, koska ilma täällä on niin ummehtunutta."
Hän soitti ja antoi muutamia määräyksiä huoneen tuulettamisesta ja
kevyestä illallisesta, jonka piti olla valmiiksi katettuna siellä kello
yhdentoista ajaksi illalla (valmiiksi meille palatessamme teatterista,
sanoi hän syrjässä minulle) ja opasti minut sitten tupakkahuoneen
rauhalliseen nurkkaukseen.
Sytytettyään siellä ensin toisen sikarin hän alkoi purkaa lipasta
niistä sievistä kääreistä, joissa Madrasia oli tuonut sen mukanaan
Kelpieshawista. Hän laski sen eteemme pienelle pöydälle, ja molemmat
tuijotimme siihen. Hän erittäinkin tuijotti siihen niin tiukasti, että
aloin luulla kapineen paljaan muodon hypnotisoineen hänet. Äkkiä hän
hätkähti ja alkoi kaivella liivinsä taskuja.
"Niin!" mutisi hän enemmän itsekseen kuin minulle. "En ihmettelisi
ollenkaan, vaikka asia olisikin niin."
Sanottuaan sen hän otti liivinsä taskusta ohuen norsunluisen
kokoontaitettavan mitan ja avattuaan lippaan mittasi sen korkeuden
sisäpuolelta. Sitten hän mittasi saman ulkopuolelta ja kääntyi puoleeni
vaarallisine, miellyttävine hymyineen.
"Hemmetti sentään!" hän huudahti. "Craye, tässä lippaassa on kaksi
pohjaa. Olen epäillyt sitä viime puolen tunnin kuluessa, ja kaiken
olevaisen nimessä, se on kuin onkin totta!"
Minäkin aloin kiihottua ja tuijotin nyt lippaaseen yhtä tiukasti kuin
hänkin.
"Saitteko sen selville mitoista?" kysyin.
"Kyllä. Sisäisen ja ulkonaisen korkeuden välillä on neljännestuuman
ero", vastasi hän. "Se merkitsee, että siellä on hyvin matala ontelo,
mutta kuitenkin tarpeeksi suuri piilottamaan -- mitä?"
"Ei mitään erityistä, luullakseni."
"Eikö? Mutta minä olen kuullut pieneen kompassiinkin sopivan hyvin
tärkeitä ja kohtalokkaita esineitä", huomautti hän. "Siinä on nyt
kaikissa tapauksissa sellainen, koska emme voi väittää mittasuhteita
vääriksi. Lippaassa on ontelo! Ja se voidaan varmaankin avata jollakin
tempulla täältä pohjasta, luultavasti vääntämällä noita jalkoja."
Hän viittasi niihin neljään pyöreään nuppiin, joilla lipas lepäsi,
yrittämättä kuitenkaan koskea niihin, koska hänen ajatuksensa
näyttivät suuntautuneen muualle. Ja mietittyään hetkisen hän kääntyi
luottavaisesti puoleeni.
"Lupasin kertoa teille jotakin", sanoi hän. "Te olette luotettava mies,
Craye, ja minä osoitinkin sen teille jättämällä tytön teidän haltuunne.
Hänkin pitää teistä, ja luulen teidän molempien nuorten rakastuvan
toisiinne, ellette jo olekin, ja jos te olette, niin hyvä niinkin,
poikaseni. Te voitatte vielä itsellenne kuuluisan nimen taiteellanne,
mutta viis siitä, minä kerron nyt teille hieman tästä lippaasta. En
kuitenkaan ilmaise vielä sitä, kuinka olen saanut sen haltuuni, koska
se olisi liian aikaista. Mutta saadessani sen se oli lukossa eikä
minulla ollut avainta siihen enkä minä milloinkaan vaivautunut hakemaan
enkä teettämään siihen sellaista. Kun se kerran hieman vahingoittui,
toin sen Bickerdalelle tänne kaupunkiin ja pyysin häntä korjaamaan
sen. Hän epäröi hieman ottaessaan sen vastaan, mutta sanoi sentään
tietävänsä miehen, joka kyllä osaisi korjata sen, minkä vuoksi jätin
sen hänelle ja käskin samalla aukaista sen. Ja nyt, Craye, ajattelen,
että silloin kun lipas oli Bickerdalen tahi tuon toisen miehen käsissä,
vietiin jotakin tuosta lippaasta, jotakin sellaista, jota en ollut
aavistanutkaan siellä olevan. Se vietiin luultavasti silloin, ellei --"
Hän keskeytti irvistäen kummallisen miettiväisesti.
"Ellei, mitä?" kysyin minä.
Hän nojautui lähemmäksi olkapäätäni ja hiljensi ääntään, vaikka
läheisyydessämme ei ollutkaan ketään.
"Ellei tuo Weech ottanut sitä sieltä eilen Kelpieshawissa", vastasi
hän. "Weech, Augustus. Millainen nimi!"
"Weechkö?" huudahdin minä. "Hänkö? Mahdotonta!"
"Miksi se olisi ollut niin mahdotonta, hyvä mies? Siinä ei ole mitään
mahdotonta. Tehän kerroitte minulle juuri äsken tuolla yläkerrassa
selostaessanne tapahtumia, että menitte Madrasian kanssa kirjastooni
verrataksenne Timesin ilmoituksessa mainittujen kirjojen nimiä
muutamien erityisten hallussani olevien kirjojen nimiin ja jätitte
herra Augustus Weechin yksikseen huoneeseen, missä kuparilipas oli
aivan hänen edessään. Tietysti --"
"Taivas varjelkoon!" huudahdin. "En tullut sitä lainkaan ajatelleeksi!"
"Epäilemättä ette", hän huomautti kylmästi. "Mutta minäpä ajattelin.
Siirrytään nyt erääseen toiseen seikkaan, joka kuitenkin liittyy
pääasiaan. Minulla on sellaisia hommia tänä iltana, jotka toivoakseni
ilmaisevat minulle, onko lippaassa ollut jotakin, ja minä haluan,
että tekisitte minulle pari kolme palvelusta pääasiallisesti siten,
että pidätte huolta Madrasiasta. Ensiksikin, syömme varhaisen
päivällisen. Sitten voitte mennä hänen kanssaan teatteriin -- tässä
ovat liput, annan ne nyt muistaessani teille. Kun tulette takaisin,
on teille katettu kevyt illallinen yksityiseen arkihuoneeseeni. Ennen
kuin menette, ilmoitan Madrasialle, että mahdollisesti viivyn hyvin
myöhäiseen kaupungilla, minkä vuoksi hänen on illallisen jälkeen
mentävä nukkumaan. Nyt seuraa eräs tehtävä teillekin. Haluan, että
odotatte tuossa arkihuoneessa kello kahteentoista saakka yöllä. Ellen
minä saavu sinne täsmälleen silloin" -- tässä hän keskeytti ottaen
taskustaan suljetun kirjekuoren ja ojentaen sen minulle -- "pukekaa
päällystakki yllenne, viekää itse tämä poliisiasemalle -- se on tässä
aivan lähellä -- pyytäkää, että saisitte puhutella komissaaria, ja
antakaa tämä hänelle. Oletteko ymmärtänyt?"
"Jokaisen sanan", vastasin minä. "Mutta miksi kääntyä poliisin puoleen?
Luuletteko ehkä joutuvanne johonkin vaaraan?"
"En niin paljon vaaraankaan kuin vaikeuksiin, vaikka en tahdokaan
kieltää, että voin joutua vaaraankin", vastasi hän. "Mutta seuratkaa
ohjeitani. Siellä on joku komissaari öisinkin. Hän tuntee kyllä nimeni
luettuaan kirjeeni, koska minä olen piirikunnan viranomainen. Jos
hän tekee teille muutamia kysymyksiä, vastatkaa niihin. Ja jos teitä
haluttaa, lähtekää hänen mukaansa, jos hän lähtee itse tahi lähettää
jonkun puolestaan. Oletteko nyt selvillä, mitä teidän on tehtävä
keskiyöllä?"
"Olen täydellisesti", vastasin minä työntäen suljetun kuoren
taskuuni. "Ja minä lupaan toimittaa sen. Mutta toivoakseni ette joudu
henkilökohtaiseen vaaraan, herra Parslewe."
Hänen huulensa jännittyivät ja hän katsoi syrjään kuin vihjaistakseen
minulle, ettei hän halunnut keskustella siitä asiasta, ja hetkisen
kuluttua hän alkoikin puhua aivan muista seikoista. Halusin kysyä
häneltä, mitä minun pitää tehdä siinä tapauksessa, että hänelle
tapahtuu jotakin, mutta en uskaltanut, koska näin aivan selvästi hänen
käsitelleen loppuun sen asian tällä haavaa, ja ymmärsin, ettei tässä
ollut muuta tehtävää kuin toteuttaa hänen ohjeensa.
Söimme tyynesti päivällisemme alakerrassa puoli seitsemän aikaan, ja
kun Madrasia ja minä melkein tuntia myöhemmin ajoimme teatteriin, jäi
Parslewe tyynesti juttelemaan erään vanhan herrasmiehen kanssa. Hän
heilutti meille sikariaan kulkiessamme hänen ohitseen, mutta kutsuikin
sitten Madrasian luokseen.
"Tyttöseni, sinun pitää mennä heti vuoteeseen tultuasi kotiin", sanoi
hän. "Ainakin sitten kun olet syönyt hieman illallista. Älä odota
minua, sillä voin viipyä kaupungilla pikkutunneille saakka."
Sitten hän viittasi tyttöä menemään. Madrasia oli hieman kiihkoissaan
ajatellessaan kappaletta ja minä tavattoman levottomana ja huolissani,
koska niitä tilanteen mahdollisuuksia, jotka voivat esiintyä
keskiyöllä, ei ollut lainkaan hauska ajatella, ja kuta enemmän niitä
mietin sitä vähemmän niistä pidin. Oli hyödytöntä kieltää, että
Parslewe oli erikoinen, jopa kummallinenkin mies, joka menetteli
kaikessa omalla tavallaan, ja minä olin tarpeeksi perillä maailman
tavoista, vaikka olinkin vielä nuori, tietääkseni, että sellaiset
miehet joutuvat aina vaaraan. Minne hän aikoi mennä tänä iltana ja
mitä varten? Selvästi toimittamaan jotakin sellaista, missä hän ehkä
tarvitsi poliisin apua. Mutta jos nyt otaksutaan tämän avun tulevan
liian myöhään niin mitä minun silloin oli tehtävä? Huolimatta siitä,
mitä hän oli sanonut Madrasiasta ja minusta kevyellä tavallaan, olin
melkein vieras hänelle ja tytölle, ja aavistin vaikeuksia, jos jotakin
vakavaa sattuisi tapahtumaan. En pitänyt Parslewestä juuri ollenkaan
sinä iltana, koska hänen mielestäni olisi pitänyt uskoa minulle
enemmän. Mutta sille ei voitu enää mitään, ja tuossa istui Madrasia.
Ja tavattuaan holhoojansa näytti Madrasia melkoisesti tyyntyneen; hän
luotti nähtävästi suuresti Parslewen vaikutusvaltaan.
"Kertoiko hän teille mitään iltapäivällä minun ollessani ostoksilla?"
kysyi hän äkkiä ajaessamme Grey-katua pitkin. "Olen varma, että olette
keskustelleet jostakin."
"Kyllä hieman", vastasin minä. "Hän otaksuu lippaassa olevan kaksi
pohjaa, joiden välissä on kapea ontelo, missä hän luulee olleen
piilossa jotakin, joka on sieltä varastettu; ja ystävämme Weech on
mahdollisesti syyllinen."
"Weechkö?" hän huudahti. "Milloin hän olisi voinut tehdä sen?"
"Kun me mennessämme kirjastoon jätimme hänet yksikseen katselemaan
lipasta. Sellainen otaksuma on luonnollisesti mahdollinen, jos Weech
tunsi salaisuuden."
Tämä näytti antavan Madrasialle uusia aatteita.
"Ihmettelenpä todellakin", sanoi hän mumisten. "Ja senkö vuoksi hän on
tullut tänne Newcastleen, että hän saisi siitä selvän?"
"Jotakin sinnepäin", myönsin minä. "Luulen ainakin niin. Mutta tehän
tiedätte paremmin kuin minä, millainen hän on."
Hän istui hetkisen vaiti -- oikeastaan aina teatterin edustalle saakka.
"Jimmien suhteen voimme olla varmat ainakin yhdestä seikasta", hän
huomautti vakuuttavasti, "nimittäin siitä, ettei kukaan voi voittaa
häntä. Antakaa hänen sen vuoksi selvittää rauhassa asiat."
Minä en ilmaissut, ettei minulla ollut mitään valitsemisen varaa.
Katselimme kappaletta, jota Parslewe oli ylistänyt niin suuresti,
palasimme sitten takaisin hotelliin ja söimme yhteisen illallisen,
minkä jälkeen Madrasia meni huoneeseensa. Kello oli silloin
kaksikymmentä minuuttia vaille kaksitoista ja minä istuin paikoillani
kaikki nuo minuutit odottaen, pitäen silmällä ovea ja kuunnellen
askelia käytävästä, mutta Parsleweä ei kuulunut tulevaksi.
Ja minuuttia yli kahdentoista sieppasin päällystakkini ja lakkini ja
poistuin huoneesta.